The day which wasn´t supposed to exist

Efter en (härligt) lång paus har denna dag åter varit (hittills) en total katastrof och ända sedan morgonen har jag önskat att den skall ta slut. Med noggrannare eftertanke måste jag tyvärr inse att det nog är bättre om min dag inte slutar så tidigt sen heller, eftersom jag borde satsa på att vaka så länge som möjligt så jag "orkar" sova länge imorgon. Nattur fredag-lördag är det som gäller. IGEN.

Idag hade jag min första riktiga "ansvarstur" på jobbet, vilket innebär att jag var sjukskötaren som ansvarade för alla patienter i vår grupp, deras medicinering och eventuella ändringar i dem, vårdplaner, delande av mediciner.. I sig inget nytt - vadå jag jobbar faktiskt på ett sjukhus! Men takten på vår avdelning var otroligt hetsig imorse och att veta att man är för långsam, se hur tiden rusar iväg och hur to do-listan bara blir längre och inse att man inte kan, måste rådfråga och få en massa "va? visste du inte det?"-blickar - det höll på att bli för mycket.

Som tur lugnade sig takten en aning mot eftermiddagen och jag hann få allt som skulle göras gjort precis till kl 15 och fick pusta ut och cykla hem.

Efter att ha käkat frukt och yoghurt till mellanmål tänker jag ännu fortsätta vila en stund på sängen och möjligen dra ett varv till gymmet för ett aerobt pass senare ikväll. Tillsvidare nöjer jag mig nu ändå med att bara ligga här, lyssna på pojkarna som spelar Rock Band i nedre våningen och övertyga mig själv om att jag inte är en total flopp som sjukskötare, trots att det kändes så X antal gånger idag. 

Maybe tomorrow will be a better day.

pic from weheartit

 Yllättävän pitkän tauon jälkeen sattui tämä päivä taas olemaan niitä, jolloin toivoisi, että päivä päättyy jo ennenkuin se edes on kunnolla alkanut. Aamusta lähtien olen jo odottanut päivän päättymistä, mutta tarkemmin ajateltuani totesin, että olisi parempi jos päiväni ei nyt päättyisikään niin nopeasti, vaan olisi fiksumpaa yrittää venyttää sen kestoa mahdollisimman pitkään, jotta saisin huomenna nukuttua myöhään. Perjantain ja lauantain välisen yön vietän taas yövuorossa.

Tänään oli ensimmäinen vastuuvuoroni töissä, mikä tarkoittaa, että olin "pomo"-sairaanhoitaja ryhmässämme ja vastasin kaikkien potilaittemme lääkityksistä, muutoksista ja niiden jaosta, lääkärin kierrosta ja kaikesta muusta siinä välissä. No mitäs kummallista nyt siinä on - työskentelenhän sairaalassa! Minullahan ei ole kokemusta moisesta ja voin kertoa, että sydän kurkussa ja itku linssissä yritin kaikkeni, mutta väsyksissäni meinasin jo purskahtaa heti aamusta itkuun kun huomasin miten aika valui vähiin, kello tikitti ja kiirettä piti, kiitos leikkauspotilaiden. Ei ole kivaa huomata ja hyväksyä, ettei vain osaa kaikkea ja joutuu miljoonatta kertaa pyytämään apua (vaikka avun pyytäminen on vain fiksua jos on epävarma), vaikka on periaatteessa täysin pätevä ammatinharjoittaja.

Onnekseni tahti rauhoittui iltapäivää kohti mentäessä ja ehdin juuri saada kaikki valmiiksi klo 15 ja pääsin polkemaan kohti kotia. 

Nyt makoilen sängyllä massu pullollaan välipalaksi nautittuja hedelmiä ja jugurttia ja kuuntelen poikien Rock Band-jammailua. Ajattelin mahdollisesti käyväni salilla myöhemmin illalla vetämässä aerobisen treenin, mutta tällä hetkellä nautin vain tästä hetkestä (ja nettikauppojen selailusta ;)) ja yritän takoa päähäni, etten todennäköisesti ole aivan niin surkea sairaanhoitaja kuin miltä tänään tuntui.