onsdag 3 juli 2013

I´ve said it before and I´ll say it again..

Väsyneenä kaikki ongelmat - niin pienet kuin suuretkin - muuttuvat norsun kokoisiksi, ylitsepääsemättömiksi ja todella hankaliksi käsitellä. Toisinaan isot ongelmat tosin todella ovat isoja ongelmia, eikä niitä saa muokattua pienemmäksi, vaikka kuinka haluaisi. Mutta voisiko ongelman - koostansa riippumatta - kokonaan muuttaa olemattomaksi ongelmaksi?

Viime yö jäi lyhyeksi (ihan tieten tahtoen - oma vika kun en malttanut mennä aikaisemmin nukkumaan!) ja huomaan sen heti tänään, kun aivoni alkoivat vihdoin (!) raksuttaa noin kuudennen kahvikupillisen jälkeen: ongelmat kaatuvat niskaan ja pakoilen niitä pienen eläimen lailla, enkä halua kohdata niitä ja yrittää päästä niistä yli tai ratkoa niitä. Suurin ongelmani on se, että samalla kun tiedän etten voi pakoilla ikuisesti ja että aika on rajallinen, en millään uskalla ottaa härkää sarvista, katsoa totuutta silmiin ja vain päättää. Sen sijaan näpyttelen tärisevin sormin äitin puhelinnumeron kännykän näyttöön joka kerta ja kysyn: mitä mun pitäisi tehdä? Mamma parka saa pian varmaan jonkun slaagin kun muutan mielipidettä tämän tästä, teen "päätöksiä" ees taas ja vatvon, soudan ja huopaan kuin mikäkin ja päädyn lopulta aina vaihtamaan mielipidettä lopuksi. Onneksi en sentään kilju, itke ja paisko luuria korvaan, kuten teininä tein (äiti tuskin vastaisi minulle silloin enää ja joutuisin todella tamppailemaan ajatusteni kanssa yksin).

Voimaa ja iloa kerään ja saan tällä hetkellä urheilemalla, bloggailemalla, nautiskelemalla auringosta sekä - uskokaa tai älkää - käymällä töissä. Vaikka työpaikkoja usein haukutaan ja työntekoa pidetään raatamisena ja alipalkattuna orjatyönä, on minun pakko myöntää, että se tälläisessä ajatusten hullunmyllyssä luo turvaa rutiineineen. Lisäksi se luo minulle tunteen, että hallitsen ja osaan edes jotakin. En missään nimessä halua näillä puheillani kerjätä säälipisteitä, vaan pikemminkin herättää ajatuksia ja kertoilla tekemistäni oivalluksista. En halua kuvitellakaan miltä tuntuisi olla ilman työpaikkaa, saati sitten äitiä kelle laittaa "äiti auta minua"-viesti vaikka keskellä yötä. Huh. Onneksi minulta löytyy nämä molemmat, eikä näin ollen kovin suurta hätää ole :)

Nyt takaisin aurinkoon! :)

Problemen känns ALLTID så mycket större och besvärligare när man sovit för litet. Idag började det åter surra i mitt huvud efter typ 6. kaffekoppen och problemen och frågorna bara tornade sig framför mig: what the hell skall jag riktigt göra? Tiden håller på att ta slut och besluten borde göras, men jag som är feg försöker på alla sätt fly undan och vägrar göra några val.
Tack gode gud för mamma, som stackarn mest får stå ut med mina utbrott och frågor. Vad skulle jag göra utan henne?
Tro eller ej, men förutom idrott, solen, bloggen och kompisar får jag för tillfället kraft och energi från jobbet. Vad i tusan skulle jag göra utan jobbet då - enda platsen där jag för tillfället känner att jag vet och kan nånting? Uppskatta folk era arbetsplatser!
Nu tillbaks ut i solen! :) 

2 kommentarer:

  1. Minäkin soitan äidilleni kun jokin päätös ahdistuttaa. On helpompi miettiä ulospääsyä yhdessä kun yksin. Eikä niin että se toinen ihminen (tässä tilanteessa äiti) olisi se joka päätöksen tekee. Joskus sattuu vain näkemään asiat niin mustavalkoisesti että unohtaa ne muutkin värit ja vaihtoehdot!

    SvaraRadera
    Svar
    1. Se on jännä, että vaikka kuinka kokee itsensä olevan (ajoittain) aikuinen on ensimmäinen ihminen joka mieleen juolahtaa kun hätä iskee äiti - iästä viis :D Olisi ihanaa jos voisi delegoida päätöstenteon muille, mutta koska se ei onnistu on ainakin kiva olla joku jonka mielipiteeseen voi luottaa. Äiti on paras <3 ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3