torsdag 11 juli 2013

Stop whining about your problems - start doing something about them! Opinions, looks and relationships - you can have them all

Tiedättekö mikä on parasta siinä, että tapaa uusia ihmisiä ja juttelee heidän kanssaan? Ehdottomasti se, että siinä tutustuu kahteen uuteen tuttavuuteen: uuteen ihmiseen, sekä itseensä. On jännä, miten sitä luulee tuntevansa itsensä, mutta kuinka uusi ihminen voi herättää ja tuoda julk sinussa täysin uusia puolia - niin hyviä kuin huonojakin. Loppupeleissä valitsee sitten itse, mitkä ominaisuudet haluaa omaksua omikseen ja osaksi itseään.

Minulla on lapsesta lähtien ollut vahva itsetunto ja olen esittäytynyt "vahvana naisena" (toim.huom. tämä termi pitäisi heittää romukoppaan!) jo siksi, että minut on kastettu itsenäisyyspäivänä.


Itsetuntoni on toki kokenut pieniä kolhuja m.m. ulkonäköpaineiden vuoksi; olin lapsena aika pyöreä tapaus enkä kokenut ulkonäköni "riittävän" ja kun joku fiksu vielä muistutti minua siitä, kävin tirauttamassa parit kyyneleet ja koin suurta riittämättömyyttä. On - näin jälkikäteen - suorastaan surullista huomata, että ulkonäöllä on niin suuri merkitys siihen, miten ihmiset sinua käsittelevät ja itse olen tästä elävä esimerkki: ollessani yläasteella surullisen pyöreä, mutru-naamainen tapaus, ei kukaan osoittanut minua kohtaan minkäännäköistä mielenkiintoa. En halua kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta olen huomannut selvästi, miten ihmiset (lue: kaksilahkeiset) kuuntelevat ja osoittavat kiinnostusta minua kohtaan, muokattuani ulkokuortani "hieman" noista ajoista. Toki muuntuneen ulkokuoren lisäksi itsetuntoni ja luottamus omaan itseeni ja kehooni on kasvanut roppakaupalla vuosien varrella, mutta on mielestäni kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista, että ainoastaan kauniilla ulkokuorella varustettuja ihmisiä suostutaan kuuntelemaan ja ottamaan vakavasti, kun taas vähemmän vetovoimaiset ihmiset - oli heillä sitten miten fiksuja ajatuksia tahansa - jätetään pimentoon. Ehkä tässä on syy sille, että partneri pitäisi etsiä netistä ja n.s "kasvottomasti", jottei sinua samantien teilattaisi, koska ulkonäkösi ole missiluokkaa? Pakko toki todeta tähän väliin, että haluaisin ajatella näin ja valita kumppanini pääasiassa hänen ajatustensa perusteella, mutta että olen niin pinnallinen, etten voisi kuvitella edes harkitsevani kumppania, jonka ulkomuoto ei olisi mielestäni puoleensavetävä.


Anyhow, nyt huomaan ajatusteni poukkoilevan aivan väärään suuntaan, joten takaisin otsikkoon: minua ärsyttää ihmiset, jotka päivästä toiseen valittavat asioista, mutteivät tee niiden & muutosten eteen MITÄÄN. Paino on noussut, aika ei riitä lasten kanssa oloon, kämppä on aina sekasorron vallassa, ulkomaillekin pitäisi ehtiä ja parisuhdekin repeilee kun ei sitä ehditä ruusunterälehdin elävöittää koska töissä on kiire.. Valittaja keksii kyllä syitä joiden vuoksi valittaa vaikka millä mitalla, mutta kun niille pitäisi tehdä jotakin, loppuu virsi lyhyeen; eihän valittaja jaksa/pysty/ehdi tehdä niille mitään!
Toki ihmisillä on oikeastikin ongelmia - en lainkaan kiellä sitä - mutta mielestäni ihmiset sortuvat turhan usein valittamaan asioista ja keskittävät kaiken energiansa siihen sen sijaan, että tekisivät asioille jotakin. Paino lähtee takuuvarmasti laskuun jos karsii ruokavaliostaan kaiki turhuudet pois. Lapset voi hyvin ottaa mukaan arkiaskareisiin tai heidät voi napata kainaloon tai istuimeen pyörän tarakalle ja vaihtaa siinä samalla kuulumisia päivän päätteeksi. Asunnosta voi yrittää pyrkiä eliminoimaan kaikki turhat tavarat, voi ostaa siivouspalveluja ulkopuoliselta tai vain todeta, että sekasorto joskus on osa elämää ja yrittää siivoilla pikkuhiljaa viikon aikana eikä ottaa turhia paineita epäsiisteydestä - pääasia on, ettei koti ole bakteeripesä! Kuka sanoo, että ulkomaille pitäisi ehtiä? Matkailu koti-Suomessa on aivan aliarvostettua, samoin kun mielestäni koko matkailu käsitteenä on yliarvostettu: miksei voisi vain viihtyä kotona? Parisuhteissa on ylä- ja alamäkiä ja ne pitää hyväksyä. Uskon vakaasti, että parisuhde kestää alamäetkin, jos molemmat osapuolet vain haluavat siinä olla ja hyväksyvät tyynesti, että nyt menee huonosti, yrittävät korjata tilannetta pienin teoin ja uskovat siihen, että pian menee jo paremmin (hah, varsinainen dr. Phil täällä ruudun tällä puolen ;))

Olen hiljattain oppinut itsestäni sen, että minulla on vahvat mielipiteet ja että tykkään keskustella ja väitellä näistä ja että todella nautin tästä. Jos en pääse jakamaan mielipiteitäni ja ajatuksiani jonkun kanssa, tuntuu minusta, etten pääse toteuttamaan itseäni täysin. Koska sopivaa keskustelukumppania ei aina löydy, on m.m. blogi ja päiväkirja saanut toimia tälläisen vastikkeena, mutta eivät ne toki aitoa ihmistä, joka ajattelee, kyseenalaistaa ajatuksiani ja vaatii minua perustelemaan mielipiteitäni korvaa. Se, että minulla on vahvat mielipiteet ja tykkään väittelystä saa minut aina ajoittain miettimään - epävarmuuksissani - olenko n.s. hankala tapaus, jota saatetaan vältellä, koska ihmiset pelkäävät asettautua minua vastaan ja haastamaan minut ja saatan pysytellä hiljaa tilanteessa, jossa minulla olisi paljonkin sanottavaa. Joskus on toki parempi vain pitää mölyt mahassaan (jotta ei esim. loukkaisi ketään) ja keskittyä kuuntelemaan toisen ajatuksia ja yrittää nähdä niiden "taakse" ja toivoa, että toiselle ainakin tulee parempi mieli kun hän saa purkaa sydäntään jollekin, joka todella kuuntelee. Samalla voi toivoa, että valittaja saa edes jonkin ongelmistaan ratkottua tuodessaan ne julki ääneen; näin nimittäin käy usein!

Oivoi, syvällistä analyysia näin torstain kunniaksi, mutta tulipahan kirjoitettua. Enkä kadu sitä - lainkaan! Mielipiteitä aiheeseen?

EDIT: Koska tämä postaus on herättänyt runsaasti närkästymistä lähipiirissäni, todettakoot vielä, etten näe asioita mustavalkoisina kuin miten ne saatan tänne kirjoittaa (tai miten lukija ne sitten täältä tulitsee..). Yhtäkään lasta en ole itse vielä kasvattanut, mutta voin todeta - lapsi kun itse olen ollut - etteivät lapset kärsi niistä hetkistä, joista vanhemmat potevat huonoa omatuntoa kun eivät ehdi olla näiden kanssa. Lapsen muistiin jäävät ne hetket, kun vihdoin oltiin yhdessä ja nautittiin siitä 110%. Trust me, tai ainakin näin omalla kohdallani.

all pics from weheartit
Vad är det bästa med att lära känna nya människor? Absolut det att man genom att diskutera med dem lär känna sig själv samtidigt.
Jag har enda sedan liten haft en stark självkänsla och haft starka åsikter som jag inte varit sen att föra fram. Visst har jag haft mina svaga stunder, t.ex. då jag var mullig och märkte att folk inte tog mig på allvar eller lade vikt på mina åsikter. Det är vetni ledsamt att inse att utseendet har så stor betydelse: efter att ha ändrat utseende "en aning" märker jag hur folk "märker" en och tar kontakt med en. Jag misstänker starkt att detta är orsaken till att all fler hittar sina perfect matches via nätet, där man först lär känna den andras tankar och sedan först utseende. Här måste jag dock erkänna att jag tyvärr är så ytlig att den andres utseende ändå spelar stor roll: jag kan inte tänka mig att ha en partner, vars utseende inte tilltalar mig.
Okej nu spårar jag ut, så tillbaks till rubriken: folk klagar allt för mycket i dagens läge. Vikten ökar, man har inte tid för barnen, lägenheten ser ut som ett bombnedslag och parförhållandet bara går åt pipsvängen. Jag tycker att folk, i stället för att ÅTGÄRDA problemen, lägger ned på att klaga om dem. Visst har folk problem påriktigt; jag vill absolut inte påstå att världen är problemfri och att all klagan är onödig, men jag vågar påstå att en stor del av "problemen" kunde lösas gansk enkelt: åtgärda din kost så sjunker vikten nog. Ta med barnen i vardagssysslorna, släng dig på soffan en stund tillsammans med dem eller ta med dem när du drar ut och cyklar. Anställ städhjälp, släng allt onödigt stuff eller godkänn att lägenheten ser ut som den gör och satsa på att plocka undan litet i taget. Låt för guds skull ändå inte bostaden bli en lorthög - röra och smuts är två helt skilda saker! Parrelationer har både upp- och nedförsbackar och det måste man godkänna. Jag tror att relationer klarar även de svårare faserna bara bägge parterna godkänner det, försöker sitt bästa för att göra nånting åt saken och litar på och arbetar för att backen så småningom blir uppförs igen (hah, dr. Phil junior här hej ;)).
Jag har alldeles för en stund sedan insett hur viktigt det egentligen är för mig att jag får vädra mina (starka) åsikter och tankar och att jag har någon som jag kan bolla dem med. Bloggen och dagboken har fått fungera som bollplank under den senaste tiden, men aldrig att de kunde ersätta en annan människas roll, ifrågasättande och tankar.
Ibland måste man bara godkänna att orspråket tala är silver, tiga är guld, stämmer och att man ibland bara skall hålla tyst och istället lyssna till den andra och försöka "se bakom" all klagan och tankar som den andra för fram. Klagaren känner sig viktig då hon blir hörd och lyckas möjligen lösa en del av problemen själv då hon säger dem högt.
Oj så djup analys det åter blev - tunga ämnen såhär torsdagen till ära ;) Åsikter?
EDIT: Detta inlägg tycks ha orsakat en hel del missnöje i min näromgivning, så jag vill ännu poängtera att jag INTE ser saker så svartvita som jag kanske ibland uttrycker dem här. Och nej, jag har inte uppfostrat ett enda barn än och vet inte mer, än att barn - eller åtminstone jag - inte kommer ihåg och tycker illa om mina föräldrar för de gånger som de inte haft tid för mig. I stället minns jag med leende på läpparna de gånger då vi var och gjorde saker tillsammans.

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3