måndag 23 september 2013

How do you know that you're important?

Sitä luulisi minun - sairaanhoitajan ammatissani - kokevani tekeväni jotakin todella tärkeätä joka päivä auttaessani ihmisiä töissä. Toki tiedostan sen, mutten koe sen olevan kovin ihmeellistä koska se kuuluu työn kuvaani.

Sen sijaan koin eilen olevani jollekin tärkeä ja että läsnäoloni - pelkkä läsnäoloni - oli elämääkin suurempi ja tärkeämpi
Kävin tapaamassa 3- ja 5-vuotiaita siskonlapsiani eilen illalla. Siinä keittiössä puuhaillessani kuulin miten Muumi-tunnari pärähti soimaan ja tunnistin nopeasti mikä jakso kyseessä oli: se jakso, jota pelkäsin kuollakseni lapsena, josta näin painajaisia ja jota en ikinä uskaltanut katsoa yksin. Keskeytin puuhani ja siirryin sohvalle lasten väliin, nappasi kummankin kainaloon ja aloin silittelemään heitä jo etukäteen - tiesinkin mitä tuleman pitää ja halusin luoda lapsille turvallisen olon jo ennen jakson pelottavaa kohtaa: Mörön saapumista

Kumpikin lapsi käpertyi tärisevänä lähemmäs kehoani, pidättivät hengitystään ja uikuttivat "nyt se tulee". Rauhoittelin lapsia, muistutin heitä siitä, että Muumimammalla oli paistinpannu aseena ja ettei hätää ollut - Mörkö lähtisi kyllä. 
Jälkeenpäin juttelimme vielä jaksosta, mietimme missä se Mörkö asuu ja aloimme siivoamaan leluja pois olohuoneesta.

Illalla nukkumaan mennessäni hymyilin itsekseni: tekoni - pelkkä läsnäoloni - oli pientä minulle, mutta niin kovin suurta pikkuisille.


Det är konstigt att jag inte oftare upplever att jag gör någonting viktigt då jag är sjukskötare till utbildningen, men jag tror det beror på att det helt enkelt är min arbetsuppgift. 
Igårkväll fick jag däremot känna hur viktig enbart min närvaro var. Jag diskade i köket då jag kände igen vilken episod av Mumin som visades i Buuklubben: den del som jag sett otaliga madrömmar om och inte vågade se ensam. Direkt avbröt jag mitt pysslande, trängde mig ned i soffan mellan 3- och 5-åriga syskonbarnen och höll om dem, eftersom jag ville att barnen skulle känna sig säkra innan det skrämmande momentet - Morran - anlände. 
När Morran kom, kröp bägge barnen darrande intill mig, pep och täckte för ögonen. Med lugnande röst påminde jag barnen om att Muminmamman hade en stekpanna som vapen, att Morran nog skulle gå iväg och att det inte var någon fara.
Efteråt pratade vi om vad som hänt, skrattade åt stekpannan och började städa undan leksaker.
Att inse att något så litet som min närvaro var så otroligt viktigt för barnen värmde mitt hjärta mer än någonting annat på långa tider.

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3