Looking for something, but I just can´t figure out what.. or who

Mitä kuuluu? Jos joku esittäisi samaisen kysymyksen minulle, en tiedä mitä vastaisin. Tällä hetkellä ehkä tyhjältä.

Monissa lehdissä, blogeissa ja jopa uutisissakin puhutaan väsymyksestä, joka tuntuu vaivaavan suurta osaa ihmiskunnasta täällä pohjoisessa näin syksyisin ja talvisin. Ulkona on koleaa, eikä aurinkoa näe kuin hyvässä lykyssä ikkunasta työpäivän aikana. Viikonloppuisin moni (itseni mukaan lukien) lähtee sitten itsensä pakottaen viikonloppuisin lenkille, jotta näkisi päivänvaloa ihan konkreettisestikin ja elää toivossa, että kroppa jollain konstilla lataisi siitä itseensä hieman energiaa D-vitamiinin muodossa. Samaiset lehdet, media ja blogit pullistelevat eri poppaskonsteja n.s. kaamosmasennuksen ja väsymyksen taltuttajiksi ja kaikkea tietoisesta läsnäolosta, joogaan, energisoivaan crossfitiin ja superfoodeihin mainostetaan niin, että lukijalla menee pää lopulta pyörälle ja sitä alkaa uskottelemaan itselleen, ettei ole ihme jos hieman väsyttää kun ei vielä kaikkia noita konsteja ole itseensä kokeillut ja soveltanut. Väsymyksen kerrotaan uhataan aiheuttavan lihomista (kiitos tunnesyömisen ja kotoilun, jota moni alkaa harrastamaan sohvan pohjalla kun energiaa ei tunnu riittävän kuin arjen pyörittämiseen) ja tämä jos mikä saa ihmiset ahdistumaan entistä enemmän; hitto, pitäisikö tässä vielä jaksaa miettiä kaloreita, energiankulutusta ja linjoja, kun päässä pyörii samaan aikaan lähestyvä joulu ja joululahjat (sekä -ruoat..), töitä sekä arkea ja pyykin pesua, saati sitten hyvnvointia ja sen ylläpitoa? Huh, jo käy työstä - josta ei edes makseta palkkaa.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkin sortin kevyt-depiksestä. Tiedän terveydenhuollon ammattilaisena, että on väärin ja epäammattimaista käyttää sanaa depis (viitaten depressioon, eli masennukseen) vailla oikeata diagnoosia, mutten nyt jaksa viilata pilkkua; minua on siis masistanut. Syytä olen yrittänyt selvittää itsekseni samalla kun olen kokeillut liki kaikkia lehtien, blogien ja tuttujen vinkkejä aina itseni pakottamisesta, lepoon ja tankkaukseen - tuloksetta; väsymys painaa edelleen.

Salilla käynti maistuu tällä hetkellä liki puulle, enkä millään jaksaisi raahautua sinne tekemään edes paria treeniä viikossa. Painot pysyvät samoissa, eikä minkäänlaista kehitystä tapahdu (ihmekö tuo kun en jaksa treenata kovaa, jotta lihakset kasvaisivat edes!) enkä koe kuin ainoastaan hetkittäin hyvää oloa lihaskunnon ylläpidosta. Oma peilikuvakin lähinnä ärsyttää, enkä näe edessäni sitä hyvännäköisenä pitämääni kehoa, jonka yleensä näen peiliin katsoessani. Sen sijaan sieltä tuijottaa entistä leveälanteisempi, väsähtäneen oloinen, sameaihoinen, sähkö-tukkainen nuori nainen, jolta ei hevillä hymy irtoa. Huh. 

Juoksusta ja raittiista ilmasta nautin edelleen ja se tuntuu jonkin sortin henkireiältä, mutta harmikseni oikea polveni on viime viikkoina kipeytynyt pikkuhiljaa ja eilisen pitkiksen jälkeen heräsin tänä aamuna todellisuuteen kun tajusin, etten pysty varaamaan jalalle kunnolla viiltävän kivun vuoksi. Toki tiedän ja myönnän, että polvi jo jonkin aikaa on varoitellut, mutten ole halunnut kuunnella sitä, koska juoksu on tuntunut henkisesti niin hyvältä, etten ole jättää sitä pois kuvioistani. Löysin itseni tänään lääkärin pritsiltä vääntelehtimästä kivusta vaikerrellen ja tuntui kuin viimeisetkin ilon aiheet olisi viety minulta pois: pidä vähän lepoa juoksusta. Huojennuin kuitenkin tiedosta, ettei polveni rakenteessa ole mitään vammaa, mutta että lihaskalvoni ovat niin juntturassa, ettei lääkäri voinut rusennella niitä ilman puudutusainetta; en kuulemma olisi kestänyt kipua. Nyt on siis todella pakko höllätä hetkeksi ja tyytyä kävelyyn, koska juoksuharrastusta ei minulta viedä pois. En tahdo, enkä halua.

Samalla kun treenit eivät tunnu sujuvan niin mallikkaasti kuin lehtien mukaan pitäisi ("raskas jumppa saa energiat virtaamaan") tunnen, miten ruokailu alkaa ahdistaa minua. Omaan tunnetusti hyvän ruokahalun ja vetelen surutta isoja annoksia napaani. Tätä voinkin ongelmitta normaalisti harrastaa, koska kulutukseni on kova kiitos aktiivisen liikunnan. Vaan mitäs nyt kun liikuntakaan ei maistu eikä suju - silloinhan ruokailuakin pitäisi hieman hienosäätää. Samalla olen miettinyt kovasti, miten voisin vaikuttaa energiatasooni ruoan kautta, koska uskon että olemme sitä, mitä syömme ja että ravinnolla on suora yhteys hyvinvointiin ja jaksamiseen. Monipuolinen kasvis- ja proteiinipainotteinen ruokavalio on jo osa arkeani ja se tuntuu sopivan kropalleni, mutta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, josko kärsin sittenkin jonkin ravintoaineen puutoksesta. Matala hemogloboiini minulla jo diagnosoitiinkin hiljattain, mutten harmikseni voi syödä lääkärin määräämää rautakuuria koska vatsani ei yksinkertaisesti kestä sitä. Kävin töiden jälkeen hakemassa chia-siemeniä (proteiinia ja hivenaineita) ja aion nyt siskoni (josta on muodostunut varsinainen ravitsemusnero ja hippiguru!) ohjeiden mukaan yrittää välttää maitotuotteiden = kalsiumin ja rautalähteiden = täysjyväviljan syömistä samaan aikaan, koska kalsium häiritsee raudan imeytymistä. Ravintoliikkeen myyjä neuvoi lisäksi syömään vahvaa C-vitamiinilisää näin talviaikaan vastustuskyvyn ylläpitoa, sekä raudan maksimaalista imeytymistä ajatellen. Juon joka aamu Beroccaa, joka sisältää yllin kyllin C-vitamiinia, joten aion toistaiseksi jatkaa tällä, mutta tarvittaessa hakea myös C-lisää.

Töissä alkusyksyn stressi on helpottanut, enkä näin ollen voi väittää, että työ söisi energiavarastojani. Sielläkään en vain tunnu jaksavan hymyillä yhtä pirteästi kuin aiemmin syksyllä. Onneksi työkaverit ja laadukas huumori vielä jaksavat kannatella ;) Ja kohtahan on joulu ja pyhät, jolloin terveysasema on suljettu. Parin päivän loma tuskin tee hallaa - lainkaan.

Ihmissuhteissakaan ei ole valittamista, vaikka välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä esim. viettämään iltaa ulos, vaan viihdyn mieluummin telkkarin ääressä kotosalla toisen kainalossa. Toinen asia joka harmittaa on myös se, että mieleni tekee todella aikaisin nukkumaan ja olen jo aivan petivalmis kun kello lyö 21, enkä yksinkertaisesti jaksa valvoa. Sen sijaan ärsyynnyn jopa toisen läsnäoloon kun väsyn ja mieleni tekee tiuskia.

Yöni nukun hyvin ja keskimäärin saan unta 8h/yö, joka mielestäni on ihan sopiva määrä. Voisin toki koittaa mennä aiemminkin nukkumaan jokin ilta, koska usein olen aamuisin kellon soidessa todella väsynyt, enkä millään jaksaisi hilautua ylös. Minä - joka normaalisti pomppaan sängystä kuin peipponen ja olen Naanatalin aurinkona heti kukonlaulun aikaan!

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en keksi - kuten yllä näette - mitään järkevää syytä väsymykseeni, saamattomuuteeni ja tiskirättimäiseen olooni. Toisaalta haluaisin vain hyväksyä, että pimeys ja kaamos hidastavat ihmisiä ja se on fine, kun taas toisaalta haluaisin uskoa Kukka Laakson kolumnia uusimmassa Fit-lehdessä, jossa hän kirjoittaa siitä, miten stressiä on kahdenlaista: sitä jonka kuvittelemme ja sitä, joka on olemassa. Laakson mielestä ihminen kokee stressin taakaksi, jos uskottelee itselleen, että on todella stressaantunut eikä ehdi tehdä kaikkea jne. Hän kirjoittaa, että stressi myös voi olla jotakin positiivista, joka saa meidät tekemään asioita, eikä se olekaan kuormittavaa, jollemme "tee" siitä sellaista. Ajatuksen voima siis. Haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen, mutten - iloisista ajatuksistani huolimatta - ole vakuuttunut tästäkään.

Täytyisikö vain hyväksyä, että nyt väsyttää ja toivoa, että se menee itsestään ohi? Vai pitäisikö potkia itseään persuksiin, todeta ettö nyyhkytys ei auta ja TEHDÄ asioille jotakin sen sijaan, että vaipuu itsesääliin?

Mitä fiiliksiä väite, pimeys ja kaamosmasis teissä herättää?

Vuosi sitten

Jag har under senaste tiden känt mig otroligt trött, slut och matt, men har ingen aning om vad det beror på. För tillfället har jag knapert med stress eller bråttom i mitt liv (både privat och på jobbet), människorelationerna kan jag inte klaga på och träna och äta försöker jag så gott jag kan. Trots det känner jag mig som en urvriden disktrasa, totalt nedtrampad matta och utpumpad jumppaboll. Suck.

I tidningar, media och bloggar talas det mycket om s.k. kamosdepression som en stor del av befolkningen i Norden lider av: mörkret och bristen på solljus tycks äta all energi ur en. Det är ju i sig logiskt att man känner sig tröttare då man knappt ser dagsljuset under arbetsdagen (kroppen producerar D-vitamin som höjer energinivån genom solsltrålar mot huden), men jag kan inte tro att det är en egentlig orsak till att man känner sig så slut. Om man hör till samma kategori som jag som TVINGAR sig själv ut på helgerna för att få litet solljus får man ju ens  en del D-vitamin producerat i sig, trots att solstrålarna är svaga. I övrigt kan man ju käka D-vitamintillskott om man inte hinner ut på helgerna.

Tidningarna erbjuder olika lösningar till hur man skall bekämpa kamosdepressionen: ät hälsosamt, rör på dig och träffa folk. Hur i tusan skall man orka det om man redan blir matt av att sköta vardagssysslor då? Själv känner jag att träningen inte löper som den skall (gymmet smakar trä och omotiverande och löpandet som är min "henkireikä" får jag nu ha paus ifrån p.g.a. muskelskada) och kan inte ens tänka mig någon tyngre, tuffare träningsform som t.ex. crossfit som tidningarna beskriver som energiserande. Nej tack.

Medan tränandet inte löper, märker jag också hur min jag-bild förändras: ur spegeln tittar inte längre en snygg, vältränad ung kvinna (vilket jag normalt brukar se), utan en bredhöftad, ung och trött tjej med elektrist hår och matt hud. Suck. Att mina enorma matvanor inte minskar trots minskande motionerande orsakar också nippor: vadå jag vill inte förlora den snygga kropp som jag lyckats träna åt mig! Lågt hemoglobin har läkaren redan konstaterat att jag har och det har jag tänkt åtgärda genom att försöka äta ÄNNU hälsosammare, samt satsa på järnintaget och maximera C-vitamindosen (vilken hjälper järnet att absorberas i kroppen). Med tips av min hippie-syrra skall jag nu testa en ny grej och köpte därför chia-frön efter jobbet idag. To be continued ;)

På jobbet har stressen sedan hösten lättat, men energi att le och skratta är inte den samma som på hösten. Som tur har vi fortfarande en relativt bra spirit på jobbet och humorn flödar (om dock i mindre mängder än tidigare - vilket säkert beror på att alla är trötta..) 

Människorelationerna kan jag inte heller klaga på - förutom på mitt sätt att reagera och vara i dem: jag orkar knappt dra mig ut på kvällarna för att träffa folk, utan stannar hellre hemma framför TV:n. På kvällarna känner jag mig otroligt tidigt trött och blir fort irriterad och vill bara snäsa till om jag inte får gå och lägga mig direkt då jag vill. Det känns så fel att känna så mot någon, som man samtidigt är mer än tacksam för att få ha hos sig. Suck.

Kukka Laakso skrev i nyaste Fit i sin kolumn om att det finns två sorts stress: den vi själva skapar och tänker oss och den som existerar påriktigt. Hon menar att stress kan vara något positivt som preppar oss att prestera bra och vara effektiva, medan hon påpekar att stress ofta är något vi själva skapar inom oss då vi TÄNKER och inbillar oss ha sress. Jag skulle mer än gärna tro på det första, men vet inte om det stämmer.

However känner jag mig trött ändå och det harmar mig. Hur känner ni er där på andra sidan rutan?