torsdag 30 januari 2014

Honey, would you love me if I got fat?

Oioi, seuraavaksi tulossa raskasta asiaa, joten jos olet kevyellä mielellä - jätä tämä suosiolla väliin. Aiheena naisten paino.

Ajatus tähän postaukseen lähti kytemään päässäni jo viime kerran jälkeen, jolloin pohdin ja esittelin uudenvuoden ja loppuelämän lupauksiani. Ainut lupaukseni on pitää huolta itsestäni ja vaalia terveyttäni. Terveys on laaja käsite, mutta jaoin lupaukseni eri osa-alueisiin ja yksi niistä oli kroppa: haluaisin pyöreämpiä muotoja - ainaskin Beyoncémaisemman peffan - sekä kasvattaa lihasmassaa. Noh, lihasmassan ja pyöreämmän kropan saavuttamiseksi vaaditaan kaksi asiaa: kovaa treeniä ja riittävää ravitsemusta, eli ruokaa. Muskelimimmit (ja -mikit) pitävät vähän väliä n.s. massakausia, jolloin ruokaa mätetään kaksin käsin ja painoa nostetaan reippaasti ja tankataan lisäravintoa, jota sitten aletaan hyödyntämään bulkkikauden jälkeen energianlähteenä ja muutetaan pikkuhiljaa lihaksiksi kovan treenin avulla. Yhtälö toimii yhtä lailla näin helposti niin tavis-tallaajan kuin fitness-kisaajan kropassa, eikä sen tajuaminen tai toteuttamisen pitäisi olla kovin hankalaa. Beep! Ongelmakohta numero yksi saavutettu ja tavoitettu: ongelmani on se, että toivoisin pyöreämpiä muotoja, mutten uskalla nostaa painoani. Huh, raffia sanottavaa 24-vuotiaalta, jolla itsetunto on kutakuinkin kunnossa ja tietoa terveellisestä ravitsemuksesta enemmän kuin monelta muulta (ihan itseäni kehumatta).

Paino on liki koko elämäni ollut minulle ongelma: pienenä olin pyöreä - en suinkaan lihava, mutta chubby (ah, rakastan englanninkielen osuvia kuvauksia!) - ja minua m.m. kiusattiin tästä ala-asteen alimmilla luokilla. Vuosien mittaan painoni kehittyi positiivisemmin pituuskasvun mukaan ja muutuin terkkarin kasvukäyrien mukaan normaalikokoiseksi - "normaaliksi". Syömisestä tai liikunnasta en stressannut lainkaan, vaan hengailin tallilla illat, ratsastin kerran viikossa ja niin iltoina, jolloin en käynyt tallilla, möllötin himassa koneen tai TV:n ääressä ja hengailin. Koululiikuntaa harrastin ne hurjat 2h/viikko, jotka koulu tarjosi. Herkkuja ei meillä kotona ollut, joten herkuttelu painottui viikonloppuihin ja juhlallisuuksiin, mutta mikään viherpiipertäjä ja terveysguru en todellakaan ollut: join sokerimehuja ja vedin paahtoleipää kaksin käsin - vailla tietoa kaikista niistä "kauheuksista" joita ne kropalleni tekevät.

Yläasteella painoni vaihteli parisuhteiden mukaan 65 kg aina 72 kg ja siitä takaisin 64 kg-tasolle. Aloin kiinnittää huomiota painooni, mutta herkuttelin, liikuin ja söin edelleen maalaisjärki päässä, enkä stressannut turhia. Olin normaalipainoinen 168 cm pituuteeni nähden.

Opiskelemaan lähdettyäni alkoi mopo karkaamaan käsistä ja aloin tiedostamaan yhä enemmän mitä ravinto ja liikunta kropalle tekevät ja aloin kokeilemaan ja soveltamaan tietoani kroppaani. Ruoka ja liikutna alkoivat pyörimään päässä yhä enenemissä määrin ja suunnittelin päivän tulevia syömisiä ja liikuntoja aamusta lähtien. Jos joku ehdotti esimerkiksi menemistä, joka sotkisi suunnitelmani, hermostuin. Seurasin aktiivisesti montaa blogia, joissa liikunta- ja ruokapäiväkirjoja esiteltiin ahkerasti ja aloin vertaamaan omia tekemisiäni näihin: hitto! Jos muut paiskivat noin kovin töitä näyttääkseen tuolta, on minunkin pyrittävä ja päästävä samoihin lopputuloksiin! Hiilaritietoisesti olin syönyt jo pidempään, mutta lopuksi jätin leivät kokonaan pois ahdistuin jo silkasta perunan tai pastan ajattelemisesta, ja vedin maitorahkaa kalorittomalla mehukeitolla joka päivä monta kiloa. Liikuntaa harrastin monipuolisesti lenkkeilyn ja ryhmäliikuntatuntien tahdissa. Paino laski hitaasti mutta varmasti.

Toissa kesänä astui uusi parisuhde ja sen myötä rankka juhliminen kuvioihin. Tiedostin, minkä määrän kaloreita kaadoin viikottain kurkustani alas ja yritin parhaani mukaan kompensoida tätä vähentämällä syömisiäni ja keventämällä niitä entisestään. Lenkkejä vedin parhaani mukaan - niin krapulassa kuin selvinpäinkin; pääasia oli, että saisin edes osan kulutettua pois. Miksi? Koska pelkäsin kuollakseni lihomista.

Viime vuoden synkät tapahtumat lisäsivät entisestään haluani saavuttaa THE BODY, eli täydellinen kroppa, ja kiristin vyötä entisestään: lisää liikuntaa, vähemmän ruokaa. Paino tippui tippumistaan, mutta kasvoivathan lihaksetkin siinä samalla.

Viime päivien (tai no viikkojen, kuukausien..) aikana olen miettinyt paljon, miksi loppujen lopuksi pelkään niin kovasti painoni nousemista. Tiedän vallan hyvin, etten voi saada pyöreämpiä muotoja ellei massani kasva, eikä sitä saavuteta muuten kuin syömällä riittävästi ja monipuolisesti, sekä liikkumalla - mutta myös lepäämällä - kunnolla. Paino on pelkkä numero - tiedän sen. Minua sanotaan liki päivittäin linnun kokoiseksi, mutten näe sitä peilistä, vaan sieltä tuijottaa minua päinvastoin kevyesti pömppömahainen (ihan söpö se pömppä on ;)), normaalirakenteinen nuori nainen. Olen kysynyt monelta niin läheiseltä kuin tuntemattomaltakin, mitä mieltä he ruumiinrakenteestani ovat: olenko todella liian laiha? Kaikki ovat vastanneet, että olen hoikka, mutten missään nimessä sairaan näköinen. Mutta auta armias kun kerron heille, mitkä strategiset mittani ovat! Wooooot?? Oikeastiko? Painatko NIIN vähän? Kyllä. Naurettavan vähän, mutta BMI:ni on edelleen normaalin (ala)rajoissa.

Mitä jos lihon - rakastetaanko minua enää? on kysymys, jonka varmasti moni muu(kin kuin minä) painonsa kanssa kamppaileva (nainen, mutta miksei mieskin?) kohtaa. Joku ehkä pelkää, ettei partneri enää pidä sinua seksikkäänä tai haluttavana, jos painosi nousee pari-kolme kiloa. Onko se sitten aitoa rakkautta? Jos suhde kariutuisi toisen parin - jopa kymmenen - kilon painonnousuun, on se mielestäni merkki siitä, että suhde perustui jollekin aivan muulle kuin puhtaalle rakkaudelle ja näin olisi hyvä, jos se tulisi ajoissa julki. Hittoako sitä seurustelemaan ulkonäkökeskeisen ihmisen kanssa, joka ei rakastaisi sinua ihmisenä, vaan hyvännäköistä kehoasi? Huh, ei kiitos.
Kysyin poikaystävältäni, jos tämä rakastaisi minua, vaikka lihoisin 10 kg. Tottakai, oli vastaus (ja juuri se jonka halusin kuulla ;)). Toki mielestäni saa ja on suotavaakin huomauttaa, jos partnerin paino ja ulkomuoto alkaa muuttumaan radikaalisti suuntaan tai toiseen. Jos toinen lihoisi tai laihtuisi niin, ettei hänen ulkomuotonsa enää viehättäisi minua, olisi mielestäni OK lopettaa suhde tai ainakin kertoa partnerille, että asia huolettaa minua. Omasta terveydestä (ja painosta) huolenpito on mielestäni myös toisen huomioon ottamista, eikä minusta näin ollen ole epäreilua todeta, ettei enää halua toista, jos paino esim. nousee 50 kg siksi, ettei toinen enää huolehdi itsestään vaan makaa sohvalla käsi sipsipussissa.

Lauantaina olen menossa kehonkoostumusmittaukseen - pelonsekaisin tuntein. Toisaalta tulokset pelottavat minua, mutta uteliaisuuteni on liian suuri, jotta jättäisin tilaisuuden käyttämättä: vihdoin saan tietää, paljonko rasvaa, lihasta ja nestettä kropassani on. Vastaukset aion yrittää ottaa kevyesti vastaan ja lähinnä pitää tätä osana projektiani kohti terveellisempää ja terveempää minua: jos jokin prosentti ei miellytä, täytyy sille tehdä jotain - oli se sitten rasva- tai lihasmassa.

Huh, rankkaa avautumista, mutta viime aikojen ajatukset ja oivallukset ovat pyörineet niin voimakkaasti mielessä, että halusin tulla tännekin avautumaan. Ajatuksia? Oivalluksia? Suuttumuksia?

Oh Lord, nu blir det en väldigt kort svensk version av texten ovan, eftersom klockan är tusans mycket och jag börjar vara hungrig ;)
Anyhow: ämnet är kvinnokroppen och dess vikt.
Vågen har varit min fiende enda sedan jag i högstadieåldern började fundera på dethär med viktökning, samt träningens och kostens betydelse och inverkar på kroppen. Min inställning till mat och träning hölls frisk och sund medan jag bodde hemma, men då jag flyttade till Helsingfors och började studera började det gå utför. Ju mer info om vikt och sund kost jag fick, samt ju mer jag jämförde mig själv och mina levnadsvanor med andra (främst bloggares), desto stramare drog jag bältet och började experimentera.
Sommaren 2012 började utförsbacken på allvar då jag festade en hel del och försökte kompensera de otaliga kalorier som jag hällt i mig genom att minska på ätandet och öka tränandet. Vikten rasade. Förra året och alla dess motgångar väckte ett behov inom mig att verkligen utmana min kropp och slutresultatet var att min vikt sjönk lägre än någonsin, men också att musklerna växte (vadå skulle de inte ha gjort det med den träningsmängden vore jag ett ufo..).
De senaste dagarnas (och veckornas och nyårslöftenas..) händelser och tankar har fått mig att inse att jag - för att jag skall uppnå en sundare och bättre hälsa, samt rundare kroppsform - behöver bli vän med vågen. För tillfället är jag nämligen ärligt talat rädd för att gå upp i vikt, eftersom jag lagt ned så otroligt mycket arbete för att åstadkomma den vikt jag har nu. Jag vet att de vore bäst att skippa vågen helt och bara lita på spegelbilden, men problemet är att jag - när jag nu ser i spegeln - ser en normalviktig ung tjej med en liten putmage (söt sådan dock) - och ingen "sjuuuuukt smal" tjej, vilket jag så gott som veckovis kallas.
I helgen skall jag på gå en InBody-mätning, där en våg avslöjar mängden fett, vätska och muskler som finns i min kropp. Jag tänker försöka ta resultaten med en nypa salt, men är väldigt nyfiken på att få reda på hur min kropp egentligen är uppbyggd. Att min kroppsvikt skulle öka med ett par kilo får inte en enda när och kär människa att försvinna ur mitt liv - det vet jag. Skulle någon försvinna för det, vore han eller hon inte värd att vara en del av mitt liv. Skulle jag gå upp närmare 50 kg tycker jag däremot det vore okej och t.o.m. uppskattat att någon skulle påpeka om det, men då främst för att framföra sin oro för min hälsa.
Åsikter? Tankar?

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3