onsdag 8 januari 2014

It´s good to be back

Voi herttileiri -  eihän blogihiljaisuutta ole kestänyt kuin kuukausi! Blogia olen ajatellut, miettinyt ja veivannut luoja ties kuinka monta kertaa, selaillut ja empinyt, mutta jättänyt postaukset postaamatta (ja tekemättäkin). Syitä on monia, enkä nyt jaksa liioin viitsi niitä alkaa vatvomaan, koska en jaksa masentaa jo valmiiksi kaamosmasennuksesta kärsivää Suomen kansaa, vaan aion iloisesti todeta olevani BACK - iloisempana ja minuinpana (voiko näin edes sanoa?) kuin pitkiin aikoihin. Mulla menee kaverit hyvin.


Hmm, vaan mistä aloittaisin? Kerrottavaa on niin älyttömän paljon (ja olen ollut vailla juttuseuraa 14:36 lähtien jolloin läksin töistä, enkä ole "kiitosta" ja "ole hyvää" kassatädille kummempaa suustani päästellyt; puheripulia siis saattaa esiintyä ;)



Mietin, josko jakaisin tämän postauksen kahteen osioon: päähän ja kroppaan. Nämähän muodostavat kokonaisuuden ja ovat monessakin asiassa toistensa kanssa tekemisissä ja limittäin, joten en ole aivan varma miten toteutus onnistuu, mutta kokeillaan.

Pää

Kuulumisia en ole päivitellyt sitten joulukuun keskivaiheen, jolloin myönnyin vihdoin kuuntelemaan sydämeni ääntä, laskemaan muurini ja aseeni ja myöntämään, että sydämeni sykkii eräälle henkilölle - T:lle - jonka kanssa tutustuin alkusyksystä työpaikan kautta. Hymyt, Facebook-viestit ja myöhemmin kahvittelut, väittelyt ja pusut tuntuivat liian hyviltä ollakseen totta, enkä ollut varma jos olin vielä valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Epävarmuus ei niinkään johtunut siitä, että nauttisin sinkkuelämän hienouksista ja vapauksista, vaan enemmänkin siitä, osaisinko sovittaa omat kuvioni, rutiinini ja elämäni toisen kanssa yhteen. Toisen ihmisen kanssa yhteenlyöttäytyminen vaatii aina jonkin sortin kompromissaamista, oman ylpeyden nielemistä ja omista jutuista luopumista. Parisuhteen vaikein osuus on kaltaiselleni hyvin itsenäiselle ihmiselle ehdottomasti se, että joudun välillä rukkaamaan omaa minuuttiaikatauluani toisen menojen vuoksi, kertomaan toiselle mitä aion seuraavaksi tehdä ja sovittamaan omia menojani ja tekojani niin, että voin ja ehdin nähdä toista. Muutettuani Porvooseen ehdin olla pitkään yksinäni ja nautin todella siitä vapaudesta jonka se minulle soi: sain tulla ja mennä, tehdä ja soveltaa juuri oman mieleni mukaan, eikä minun koskaan tarvinnut miettiä muita kuin itseäni ja omaa hyvinvointiani, joka oli kesän aikana kärsinyt kovin. Vapaus salli minulle sen, että sain hoitaa, lelliä ja välillä rääkätäkkin itseäni ja kroppaani mieleni ja fiiliksen mukaan ja tunnustella, mikä tuntui omimmalta ja parhaimmalta. Pikkuhiljaa aloin saamaan terveyteni takaisin ja kotiutumaan Porvooseen, eikä näiden rutiinieni muuttaminen - jotka siis ovat lopulta tuoneet takaisin oman itseni - tuntunut kovinkaan kiintoistalta, vaan päinvastoin pelottavalta: menettäisinkö taas oman itseni, jonka olin vihdoin kaivanut syvältä uumenista esiin miehen takia?


Sydän vei voiton ja vastasin myöntävästi kosinta-i-Messageen, jonka vastaanotin joulukuun 14. pvä. Haha, pakkohan tähän on heti paljastaa, ettei kyseessä ollut virallinen "tuletko vaimokseni?"-kosinta, mutta kyllä minua viralliseksi Facebook-vaimoksi sentään pyydettiin ;) Räkätin tuon viestin saadessani ja kovaa: mahtava tyyppi!

Tuon päätöksen jälkeen tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan: välillä rakastan niin kovaa, että sydän meinaa pakahtua, enkä voi pitää näppejäni toisesta erossa. Hymyilen ja hihitän kuin teinityttö. Välillä palaan takaisin tuohon yllä mainitsemaani pelkotilaan, onko minusta sittenkään tähän. Yksi ilta laitoin paniikissa T:lle viestiä, etten ollut varma olisiko minusta äidiksi, omakotitalon omistajaksi ja ylläpitäjäksi ja täydelliseksi perheenäidiksi ja vaimoksi koska olen niin hemmetin itsepäinen ja jääräpää mitä tulee omiin kuvioihini mitä tulee liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin. Iltaa aiemmin olin jo höpötellyt sormuksista ja kertonut, että T mielihyvin saisi ostaa minulle iiiiiiiison timantin, mikäli voittaisi Lotossa. Onnekseni T taisi edellisessä elämässä olla lehmä (tai muuli tai mikä lie laiskanpulskea olento), koska hän vain totesi tyynesti, ettei nyt vielä ehkä ole ajankohtaista panikoida tuollaisia kun nyt virallista seurustelua on 2 viikkoa takana, eikä sitä liioin voisi tietää etukäteen jos minusta olisi noihin vai ei - aika sen näyttäisi. Moisen vastauksen jälkeen vedin (jälleen) syvään henkeä ja totesin T:n olevan liki täydellinen kumppani minulle: siinä missä minä juoksen pää kolmantena jalkana ja kiljun, huudan ja panikoin, lompsii hän tyynen rauhallisesti paikalle kuin vanha vihikoira, nostaa lupsakoita silmäluomiaan ja huokaisee syvään, pudistaa päätään ja levittää hymyn kasvoilleen ja toteaa: hohhoh sun kanssas.


Syksyn aikana olen huomannut muuttuneeni - kasvaneeni - enemmän kuin pitkiin aikoihin ja olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Isosiskoni E:kin totesi jouluna mummille, että "vihdoin tuo Jossu tuntuu kasvaneen ja kypsyneen isoksi". Tunnun vuhdoin tietävän kuka olen ja mitä haluan, mitä arvostan ja mitä en. Muuttaessani Porvooseen olin enemmän kartan ulkopuolella kuni kartalla elämästäni, mutta nyt tunnun vihdoin löytäneen valokeilan ja paikkani maailmassa: tyttärenä, tätinä, siskona, työntekijänä ja tyttöystävänä.

Kroppa

Fyysisesti taisin olla elämäni kunnossa viime kesänä, koska treenasin kuin hullu ja nautin siitä. Pärjäsin vähillä unilla ja jaksoin paahtaa salilla ja lenkkipolulla kuin viimeistä päivää, fyysisesti raskaasta työstäni huolimatta. Uskon treenien olleen se, joka piti minut järjissä liki loppuun asti ennen muuttoani Porvooseen ja että tämän on syy siihen, miksi liikunta ja siitä kiinni pitäminen on minulle niin tajuttoman tärkeätä: se luo minulle turvaa.
Syksyn aikana olen kärsinyt huimauksesta, pahoinvoinnista ja yleisestä heikotuksesta liki päivittäin ja loppusyksystä aloin vihdoin hakemaan ongelmiini ratkaisua. Salitreenit ja juoksu - rakkaimpani - kun uhkasivat loppua huimauksen ja särkyjen vuoksi, suuntasin hierojalle. Parista hierontakerrasta ja aktiivisesta lihashuollosta kun ei ollut apua, jatkoin tk-lääkärille, akupunktioon, sekä osteopaatille: jo saisi pikkuhiljaa riittää tämä pelleily! Haluan terveyteni takaisin ja elää kuten kuka tahansa muu nuori, perusterve nainen, jolla on kaikki elämässä hyvin: hyvä perhe, työpaikka ja mies. Viimeisimpänä mainitut hoidot ja tutkimukset ovat toistaiseksi vielä kesken, joten en paljasta niistä sen enempää kuin että olen todella luottavaisin, uteliain mielin näihin ryhtynyt: olen valmis kokeilemaan kaikkea ja menemään vaikka maan ääriin, jotta vaivani loppuisivat tai edes helpottaisivat.



Vuodelle 2014 olen asettanut tavoitteeksi saavuttaa ja ylläpitää mahdollisimman hyvää oloa ja terveyttä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Riittävästi puhdasta, hyvää ja herkullista ruokaa, sopivan rasittavaa ja monipuolista treeniä, sekä vastapainoksi lepoa ja palautumista - näiden uskon olevan avain onneen, hyvään oloon ja olotilaan, jossa arkielämän vastaiskutkin tuntuvat helpommilta kohdata.

Huhheijaa mikä sekametelisoppapostaus. Mitä teille kuuluu?


Altså OMG - hur lång paus i bloggandet är det egentligen lovligt - ens lagligt - att ha? Whatever. Jag vägrar börja bortförklara mig och bloggtystnaden, utan tänker i stället berätta hur det är med mig och vad som hänt sedan jag senast bloggade. Problemet är bara att det finns så himmelens mycket att berätta och jag vet knappt var jag skall börja, så jag valde att underlätta bördan (för mig själv) en aning och dela in storyn i knopp och kropp. Haha, nej förlåt mitt dåliga skämt: fysik och psyke. Äh, det lät väl officiellt? Kropp och knopp får bli bra.
 Sedan jag blev officiellt flickvän och tackade ja till ett frieri på Facebook (inget är väl officiellt innan det står på Facebook va?) har mina känslor och tankar varit en enda villervalla från den ena extremiteten till den andra: ena dagen kan jag knappt hålla fingrarna i styr och håller på att smälta bort då hjärtat känns så varmt inom mig, medan jag andra dagar panikartat kan skicka ett meddelande åt T och ha en jäkla ångest över hur jag skall klara av att vara flickvän och förbinda mig, än mindre nångång bli mamma och klara av vardagsrumban med dagis, middagar, jobb och skjutsande. T - som säkerligen var en indisk ko i förra livet - brukar bara höja på ögonbrynen, dra en djup suck och småle åt mig, medan han småler och säger "håhhåhh med dig". Det där är en av orsakerna till att jag efter många pratstunder, kaffen och Facebook-meddelanden gav med mig och smalt: han håller sig så otroligt lugn och härlig, då jag verkligen behöver en bergsvägg att luta emot och någon eller något att lita på. En av de finaste och viktigaste egenskaperna som jag funnit i T är den att jag verkligen kan lita på att han inte ruckas ur sitt ställe, ställer sig upp och tornar sig över mig som ett dundrande åskmoln eller bara vänder ryggen åt mig när jag står där - antingen skrikande eller gråtande, orolig och rädd - och skriker på hjälp. Det gångna året och dess händelser - både bra och dåliga - har satt djupa spår i mig, vilket syns i att jag tidvis fortfarande blir väldigt osäker och rädd - över mig själv eller någon annan. I mina svaga stunder behöver och vill jag ha någon som jag vet att jag kan lita på att finns där. Sedan min flytt till Borgå har pappa (självklart) innehaft rollen som mitt berg och jag vill ingalunda nu ge ett intryck av att T är en surrogat-pappa för mig (haha), men jag tycker det är en bra liknelse och jag tror åtminstone de flesta kvinnor förstår en hurdan roll han har i mitt liv om jag säger, att T är som mitt berg (som pappa alltid hittills fått bara); nu är rollen bara delad.
I övrigt känns det också som om jag fått mitt huvud, tankar och drömmar på sitt ställe och att jag liksom vet vem jag är och vad jag vill. Visst har jag fortfarande mina svaga stunder (vadå vem har inte det?), men det känns för första gången (i mitt liv?) som att jag vet vem jag verkligen är och att jag vågar och kan vara den jag är och duger som sådan.
Fysiken har under hösten tyvärr inte utvecklats i samma positiva riktning som knoppen, då jag lidit av svaghet, huvudvärk, illamående och yrsel sedan olyckan i juli. Det var egentligen först vid juletiden som jag bestämde mig för att verkligen ta i hårdhandskarna och åtgärda detta, eftersom jag inget mindre vill, än återfå min hälsa och goda fysiska hälsa. Jag började med ett besök hos en hvc-läkare, drog till massören och behandlas nu av både akupunktur och osteopat. Tillsvidare har behandlingarna inte gett några större mirakulösa resultat, men jag är förväntansfull och är färdig att gå till världens ände om det så krävs, för att hjälpa min kropp att må bra igen.
Något vidare nyårlöfte för år 2014 har jag inte tänkt ge, men ett löfte för resten av livet däremot: jag vill finna och upprätthålla en god fysisk och psykisk hälsa med tillräckligt av god, hälsosam mat, varierande träning och vila. Det förjänar jag. 
Puh, en sån villervalla. Hur är det med er där ute då?

9 kommentarer:

  1. Kannattaa ottaa rauhallisesti. On kovin aikaista haaveilla noin isoista asioista (älä ymmärrä väärin). Teillä on vielä tutustuminen kesken, ja kaiken ympyröi vaaleanpunaiset pilvet.
    Teillä on rutkasti aikaa, olette nuoria ja etsitte vielä itseänne. Niin omina henkilöinä kun myös parisuhteessa elävinä henkilöinä. Parisuhteen palikat on laitettava hyvälle ja tasaiselle maaperälle. Kun perheen perustaa ja lapsia siunaantuu muuttuvat asiat vieläkin enemmän, alussa on Minä, parisuhteessa on opittava olemaan Minä ja Hän ja myöhemmin minä ja hän muuttuu termiksi Me (lapset).

    Seurustelkaa, matkustelkaa, mutusteökaa ja maistako elämää! Olette nuoria ja koko elämä edessä. Kun osaa rakastaa itseään niin osaa rakastaa myös muita :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Juu ei tässä ole hätää eikä kiirettä mihinkään. On ollut jännä huomata miten itse kuitenkin tuon jokaisessa tulevaisuutta jotenkin käsittelevässä keskustelussa aina julki, että haluaisin lapsia, ok-talon, koiran ja timanttisormuksen ;D (hurjan pitkää suhdetta kun on takana tosiaan ne hurjat reilu pari viikkoa..)
      Aion virheistäni oppineena nyt oikeasti yrittää hillitä itseni, toki nauttia hyvästä fiiliksestä ja olosta, mutta olla kiirehtimättä; onhan tässä koko loppuelämä aikaa :)

      Radera
  2. lucky girl kan man no säga som ha hitta ditt berg, ha känt T sen sjuan i högstadie :-D

    SvaraRadera
    Svar
    1. ..å ja bara brinner av nyfikenhet att höra alla storyn om nörd-T i högstadie :'D

      Radera
    2. hahaa han va en snäll nörd :-D

      Radera
    3. Haha de e ja illa rädd att han va; tyst å snäll :D

      Radera
    4. joo tyst då han inte kände en, andra bullar när man ble mer bekant :-D

      Radera
    5. Hah då tycks han bara ha ändra så att han int e tyst alls :D

      Radera
    6. Hah då tycks han bara ha ändra så att han int e tyst alls :D

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3