torsdag 20 februari 2014

When enough becomes almost too much

Liikunta, urheilu ja terveyden ylläpitäminen liikunnan muodossa on osa elämääni ja sen tietävät kaikki, ketkä minut tuntevat. Aamukahvipöydässä keskustelimme tänään aamulla sihteerimme liikuntatempauksista (m.m. pyöräily Pohjanmaalle, á 500 km..) ja työkaverini totesi minulle, että "no sähän olet niin aktiivinen" - ja pitäähän se paikkansa: harrastan liikuntaa päivittäin joko saleillen tai lenkkeillen. Huomasin, miten ajatus alkoi kytemään päässäni ja tajusin tässä ilalla siivotessani, että minun olisi tehtävä muutos: urheilu kun on pikkuhiljaa alkanut maistua puulle.



T laittoi aiemmin viikolla viestiä ja kyseli, jos saisi yöpyä luonani. "Toki", totesin, jolloin sain vastakysymyksen "niin, meetkö salille vai lenkille tänään, että koska sopii tulla?". Kysymys jäi kytemään pääni syövereihin ja pulpahti pintaan eilen illalla kävellessäni salille: salitreeni työpäivän jälkeen kiinnosti kuin kasa kiviä, enkä tajua kuinka ihminen voi pakottaa itsensä urheilemaan kun minkäänlaista motivaatiota ei ole näkösällä. Miksen jäänyt kotiin sohvalle - minua kun jopa väsytti! Koska tiedän, että muutun levottomaksi ja pikkuhiljaa sietämättömäksi jollen liiku ja käytä kroppaani jotenkin päivittäin. Alkusyksystä lähtien olen kärsinyt niska- ja selkäsäryistä ja ne ovat valitettavasti pahentuneet entisestään niin, etten yksinkertaisesti VOI oleskella kokonaista päivää ensin 8h näyttöpäätteen ääressä ja sen jälkeen sohvanpohjalla sarjoja katsellen. Ei, en kroppani, enkä psyykkeeni puolesta. Jollen liiku, selkää jomottaa. Jollen liiku, muutun ärtyneeksi ja turhaudun itseeni ja ympäristööni ja puran pahan oloni valitettavan herkästi läheisiini.



Minua on viime aikoina alkanut ärsyttämään se, ettei elämääni tunnu mahtuvan muu kuin liikunta. Kaikki illat vietän joko salilla tai lenkkipolulla, enkä käy esim. iltaisin kavereiden kanssa kahvilla tai lähde ex tempore Ikeaan tai mummolaan. Ehhei, tämä tyttö lähtee urheilemaan, jotta kuuppa tai selkä ei jymähdä ja sano irti sopimustaan. Minulla siis toden totta on niin fyysinen kuin henkinenkin TARVE liikkua, eikä siitä pääse yli eikä ympäri, vaan se on fakta joka minun on hyväksyttävä. Ongelmahan on vain se, että tämä tarpeeni rajoittaa arkielämääni aika lailla, koska olen estynyt tekemään muuta kuin liikkumaa ja pitämään huolta itsestäni työpäivän jälkeen. Treenailujen jälkeen olen usein niin poikki tai kello on niin paljon, ettei muita vaihtoehtoja ole kuin talsia kotia kohti, käydä suihkussa, syödä ja mennä nukkumaan. On varmasti turhaa edes sanoa, kuinka tämä vaikuttaa eritoten sosiaaliseen elämääni. AIVAN. Monen mielestä liikuntavimmani ja tarpeeni on sairaalloista tai rajoittunutta, mutta voin vakuuttaa, että näin ei ole: liikun, koska saan siitä hyvän olon. Olen vihdoin opetellut liikkumaan jaksamiseni mukaan, enkä suinkaan piiputa itseäni ja revi lihaksia kipeiksi, ellei siltä tunnu. Juoksemiseni on muuttunut yhä meditatiivisemmaksi ja nautiskelen lähinnä maisemista ja raittiista ilmasta ja vaihdan tarpeen tullen vaikka kävelyyn, jolleivat jalat enää jaksa juosta. Salilla teen jaksamisen mukaan isommilla tai sitten hieman isommilla painoilla ja lopetan, kun tuntuu hyvältä ja olen tyytyväinen itseeni.



Tajusin roskia viedessäni, että ratkaisu ongelmaani - rajoittuneisuuteeni - on se, että tekisin liikunnasta osittaisen ammatin. Näin en "hukkaisi" kaikkia iltojani itsekseni urheillessa, vaan voisin tehdä muutakin, kärsimättä pään tai kropan sekoamisesta. Palaisin halusta yhdistää terveydenhuollon ammattini urheiluun niin, että voisin jakaa tietoni ja taitoni molemmista ja vieläpä jakaa niitä muille. Muistan valmistuttuani, miten katselin PT-koulutuksia, mutta muutto Poriin ikään kuin katkaisi suunnitelmat enkä niitä sen koommin ole edes muistellut. Tänään ne kuitenkin palasivat kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni ja tuntuvat yhä houkuttelevammalta.


Löytyykö sieltä puolen ruutua kokemuksia PT-koulutuksista?


Att motion och idrott utgör en stor del av mitt liv vet alla som känner mig, men att det är ett måste för mig vet knappast någon. Själv insåg jag det först idag, men när lampan väl gick upp för mig, förstod jag att det faktiskt är så: min kropp BEHÖVER verkligen röra på sig.
Jag har allt sedan hösten lidit av besvär i nacken och ryggen och tvingas redan p.g.a. dessa röra på kroppen dagligen. De som känner mig vet också antagligen att jag blir - ärligt talat - outhärdlig om jag inte får röra på mig i någon form under en hel dag; mitt psyke tål helt enkelt inte att ligga stilla en hel dag utan att göra någonting alls! För en utomstående kan detta låta sjukligt, men jag garanterar att jag i dagens läge motionerar på kroppens villkor: träningen är tyngre eller lättare beroende på orket (till skillnad från vad jag gjort tidigare..).
Jag har på sistone märkt och insett hur irriterande mitt behov av motion är: eftersom jag de fakto BEHÖVER röra på mig dagligen, lider mitt sociala liv, eftersom jag väldigt sällan hinner göra annat än träna, duscha, äta och gå och lägga mig under en vardagskväll efter arbetsdagen. Ledsamt, men sant: jag prioriterar mitt egna motionerande framom en spontankaffe på stan. Varför? Jo, för att min kropp och min knopp verkligen BEHÖVER det.
Att T i början av veckan undrade i ett SMS om jag skulle på länk eller till gymmet, gjorde inte saken bättre utan fick mig att verkligen se sanningen i vitögat: dethär måste åtgärdas; vadå jag måste ju hinna med annat i mitt liv än träna.
Medan jag förde rosken här under kvällens lopp gick det upp en lampa för mig: tänk om jag kunde kombinera min passion för sjukvård, upprätthållande av hälsa och motionerande och dela med mig av min inspiration och mitt kunnande inom dessa? Boom - nailed it! Innan jag flyttade till Björneborg drömde jag en kort stund om att gå någon PT-utbildning och ha det liksom "sivubusiness". Samma lampa verkar ha tänts igen och jag är mer än övertygad om att detta vore lösningen på mitt problem.
Har någon där ute erfarenhet av PT-utbildningar?

2 kommentarer:

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3