torsdag 20 mars 2014

Don´t you worry, don´t you worry, child.. Cause heaven´s got a place for you

Mikä voima kirjoittamisella voikaan olla - teki sen sitten kuten ala-asteaikoina tuoksuvalle kirjepaperille tai läppärille naputellen: kirjoitetun tekstin voimaa ei voi verrata mihinkään muuhun.

Kirjoitetussa tekstissä on jotain sanoinkuvaamatonta voimaa ja sillä on mieletön vaikutus ihmiseen - liekö syynä sitten se, että kirjoittaessaan ihminen hiljenee, syventyy itseensä ja omiin ajatuksiinsa ja sulkee loput maailmasta ulkopuolelle; kirjoittaessa on läsnä vain sinä ja teksti.

Edellinen postaus herätti minussa mielettömän ajatustenryöpyn ja tajusin eilen illalla, että teksti purki sydämeltäni lohkareen kokoisen kiven - kiven, josta en edes ole ollut tietoinen! Toki olen tiedostanut aina muutostani lähtien, että olen yksinäinen ja vailla "omaa elämää" ja "omia kuvioita", mutta olen elänyt täysin tiedottomana siitä, miten tämä tuntemus on vaikuttanut niin moneen asiaan, joka on mennyt mönkään tai on vaivannut minua. Niinhän se vain on: ihminen on kokonaisuus ja jos jokin osa-alue ei ole kunnossa, hankaa se pikkukivenä kengässä muitakin asioita - aina arjesta ihmissuhteisiin, ulkonäköön ja mielialaan.



Purkauduin eilen tulivuoren lailla ja itkin T:lle sängyssä jo maatessamme, minkälaiset fiilikset minulla on, ja kuinka olen viime postauksen jälkeen tajunnut, että syy viime aikaisiin masisteluihini on se, että huomaan historian toistavan itseään: elän taas elämääni jonkun toisen kautta - vailla "omia juttuja" (salia ja juoksua lukuunottamatta). Tunnen itseni sangen juurettomaksi, koska tyttökavereita joiden kanssa voisin hengailla ja harrastaa ei elämässän tällä hetkellä ole. Ystäviä minulla on - ja todella hyviä sellaisia! - mutta tapaan heitä harmittavan usein elämäntilanteista, töistä, raksoista ja paikkakunnista johtuen. Peruskoulun ja lukion jälkeen ei elämässäni ole ollut sitä tyypillistä "BFF"-tyttösuhdetta vaan olen hengaillut lähinnä isommassa ryhmässä. Porukan vahvuuksiin kuuluu se, että vaikka joku peruu ja jättää tulematta, ei tapaamisia tarvitse perua, koska joku toinen takuuvarmasti ilmaantuu paikalle. Porukkaan kuuluu useita ja erilaisia ihmisiä, joten keskustelu on aina taattua, eikä hiljaisia hetkiä synny vaikka sinua väsyttäisikin - ainahan voit kuunnella muiden juttuja ;) Paras tyttökaverini, jolle uskoudun hädän hetkellä, mutta jota tapaan vain pari kertaa kuussa, asuu toisella paikkakunnalla, enkä näin ollen viitsi "häiritä häntä" joka kerta kun jotakin erikoista tapahtuu. Asuessani Helsingissä itsekin tapasimme ainakin pari kertaa viikossa kahvin tai lenkin merkeissä, tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi, koska näin kaveria konkreettiseksi. Vaikka puheenaiheemme tuolloin olivat hyvinkin arkisia ja pinnallisia verrattuna tämän hetkisiin, huomaan kaipaavani noita aikoja todella. Noh, menneet ovat menneitä eikä niitä kannattaisi surra ja onhan meillä tälläkin hetkellä hyvä suhde ja tapaamme aiemmin kuin Porissa asuessani, mutten pääse yli siitä, että antaisin melkein mitä vain jos voisin palauttaa  - tai pikemminkin integroimaan - "vanhat hyvät ajat" elämääni.



Koska menneitä ei voi palauttaa, eikä kukaan muu voi yksinäisyydelleni muuta kuin minä itse, täytyisi minun ryhtyä toimiin ja alkaa bondaamaan. Tunsin itseni todella säälittäväksi kun makaisin T:n - hienoimman tuntemani miehen - vieressä ja surkuttelin: minulla ei ole omaa elämää, rakastan häntä mutta huomaan, että hän toimii tällä hetkellä niin parhaana ystävänäni, poikaystävänäni sekä valitusroskiskenani ja ahdistun siitä, että elän ikään kuin MEIDÄN elämäämme - en omaani. Parisuhteen täytyy mielestäni perustua luottamukseen, sekä todella hyvään ystävyyteen, joka pelastaa ja kannattelee niinä hetkinä, kun on vaikeata tai alamäkiä (niitä kun nyt tunnetusti on joka suhteessa). Yritin miettiä pääni puhki, mistä ja miten löytäisin sisältöä omaan elämääni, mutta totesin, ettei se näin työssäkäyvänä ja yksilölajeja harrastavana ihmisenä ole kovin helppoa. Yksilölajitkin ovat viime aikoina alkaneet ahdistaa (eritoten saleilu) koska se tuntuu vievän kaiken vapaa-aikani ja harkitsenkin uuden harrastuksen aloittamista, mutten vain keksi mitä. Uuden harrastukseni tulisi ehdottomasti olla urheilupohjainen - mihinkään pitsinnypläyskurssille minua on turha edes yrittää saada!

Aasinsiltaa ja ajatuksiani häpeillen heitän nyt palloa teitä lukijoita kohti: mitä harrastusta tai lajia ehdottaisitte minulle kokeiltavaksi?



Herregud en sådan kraft skrivandet har: så mycket tankar, så mycket dolda känslor, så mycket oväntat som det gräver fram ur ens inre och så kraftiga reaktioner som det kan framkalla hos en.
Efter det senaste blogginlägget insåg jag, en hur stor inverkan min känsla av ensamhet egentligen haft på mig på sistone och hur mycket det påverkar bl.a. min sinnesstämning. Samtidigt som det känns lättande att veta och inse att orsaken till mitt deppande "bara" är känslan av att vara rotlös och ensam, känns det sorgligt att inse att jag verkligen borde åtgärda saken; ingen annan kan rädda mig ur dethär än jag själv!
Jag har sedan grundskolan och gymnasiet saknat en s.k. BFF-tjejkompis som jag skulle träffa regelbundet - en sådan som min käraste T var för mig då vi bägge två bodde i stan: vi träffades ett par gånger i veckan, drack kaffe och promenerade. Samtalsämnena var ytliga och livssituationerna ganska olika, men vi hade varann. Eller kanske var det jag som hade henne? Hon var även då min enda egentliga vän, medan hon hade andra vid sidan om mig. Äh, whatever. Jag hade henne och det var jag lycklig över; jag hade ju någon annan utöver pojkvännen eller sambon. I dagens läge träffas vi ett par gånger i månaden och trots att våra träffar är efterlängtade och samtalsämnena är djupare än förr, inser jag efter varje träff hur jäkla mycket jag saknar henne och våra stunder - en RIKTIG kompis som jag har liksom konkret där hos mig. Trots att T är - om möjligt - ännu kärare för mig nu, känns det orättvist att jag inte kan känna träffa henne oftare och ha henne oftare hos mig. Som situationen är nu ids jag inte besvära henne med samtal eller mäss varje gång som någonting mer eller mindre spektakulärt händer, utan öser det över min pojkvän T. 
T ja, han agerar för tillfället som min pojkvän, bästa (tjejkompis) och partner och jag märker hur det ibland känns som "för mycket". Endel grejer skall man ju helt enkelt inte dela med sin pojkvän, utan med sin(a) bästa tjej(er), men då jag för tillfället saknar sådana (don´t get me wrong tjejer: jag älskar er och håller er upprättade om påhittigt STORA nyheter, men det känns inte naturligt att ringa och berätta om hur posteljonen smäller i brevluckan eller annat "mycket" extra, då jag vet hur mycket annat ni har för er: bygg, barn, jobb..) får jag ösa allt över T (stackarn) och detta irriterar mig.
Jag fällde en tår eller två igårkväll då jag insåg detta och sade - rakt ut - att jag ju inte kan förvänta mig hjälp av någon annan, eftersom ingen annan än JAG själv kan göra någonting åt saken. Problemet är bara att jag inte vet hur eller vad. Jag är övertygad om att en ny fritidshobby kunde vara ett sätt och svänger mig därför till er där på andra sidan: vilken (idrottsgren/) hobby skulle ni föreslå för mig? Individgrenarna är jag färdig att ge upp (åtminstone gymmet) fast direkt, bara jag skulle hitta någonting annat, dör jag fick röra på mig TILLSAMMANS med andra. Tävlande bryr jag mig inte om - det är samvaron och "we"-andan jag saknar.

pics from google

6 kommentarer:

  1. Om mina länkar sku se lika lätta ut ;) såg dej just i södis! Ja ser ut som en elefant som fösöker springa på två ben nä ja länkkar :D

    SvaraRadera
    Svar
    1. Hah oj tack Frida för komplimangen :D Mina steg KÄNDES nämligen allt annat än lätta - snarare som en gravid flodhäst. Bra att skenet bedrar ;)

      Radera
  2. Kuulostaa niin tutulta muutaman vuoden takaiseen minääni. Muutto eri paikkakunnalle vaati aloittamaan uuden elämän ilman koko siihen astiseen elämään kuuluvia ihmisiä. Poikaystävää lukuunottamatta. Uudet ystävyyssuhteet olivat (luonnollisesti) nimenomaan sellaisia "kaveriporukkasuhteita" ja asioita tehtiin lähinnä vain isommalla joukolla. Suhde maailman ihanimpaan mieheeni taas pyrki korvaamaan kaiken sen, minkä se ennen jakoi parhaiden ystävieni kanssa. Jotenkin sitä sitten vain liimautui entistä enemmän toiseen, eikä edes osannut olla minä ilman meitä.

    Paitana ja peppuna oleminen voi toimia, mutta ennen kuin voi olla paras mahdollinen "me" täytyy mielestäni olla myös minä. Minä, joka tulee toimeen itsenäisesti ja joka nauttii asioista ja ihmissuhteista myös ilman sitä toista. J on edelleen avomiehen lisäksi paras ystäväni, mutta nykyään olen myös minä. Minulla on myös oma elämä, omat ystävät ja viihdyn erinomaisesti myös ihan yksikseni.

    Tähän pääsemiseen on vaikuttanut tietenkin kasvaminen 18-vuotiaasta lapsesta (nuoreksi) aikuiseksi, parhaan ystävän muutto Helsinkiin, opiskelut, työnteko ja omat harrastukset. Maailman parasta on olla kotihiirenä tai harrastaa rakkaan kanssa, mutta elämässä täytyy olla muutakin. Kokeile ihmeessä jotain joukkulajia, josta saat samanhenkisiä liikkujakavereita!!! Potkunyrkkeilyssä ainakin meillä puolet porukasta on naisia :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Totta turiset Laura: vaikka elämä on ihanaa "meinä" on tärkeätä säilyttää "minuus". Itse olen valitettavasti jo pari kertaa saanut kokea, miten muutoin käy ja haluan nyt kaikin tavoin välttää tämän, mikäli suhde päättyisi.
      Nyrkkeilyä kävin pari kertaa kokeilemassa työpaikan tarjoamana ja innostuin siitä toden teolla, joten saas nähdä, mikä seuraava lajikokeiluni tulee olemaan ;)

      Radera
  3. Kuulostaa tutulta.. Olen siitä onnellinen että kaksi ystävääni asuvat samassa kaupungissa kuin minä, mutta silti tulee liikaa linnoittauduttua kotiin miehen kainaloon ja unohdettua tyttöjen kesken vietetyt illat. Myös kun koulussa ei tule vietettyä aikaa kokoajan kavereiden kanssa, alkaa yksinäisyys vähän hiipiä taustalla mieleen.. Tässä iässä on varmasti tosi tärkeää vaalia vanhoja kaverisuhteita, koska on kokoajan vaikeampaa muodostaa uusia. Ennen oli niin helppoa valita samalta luokalta bestis, jonka kanssa hengaili sitten kaikki vapaa-ajatkin, nyt se tarvitsisi löytää työympäristöstä tai harrastuksen parista - ja me suomalaiset ei olla kovin avoimia uusille tuttavuuksilla oman kokemukseni mukaan :D

    Mutta tuohon harrastusjuttuun, potkunyrkkeily/nyrkkeily voisi toimia. Joutuisit "väkisin" jonkun pariksi, ja juttu voisi alkaa luistaa :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Voi noita onnellisia "sä oot mun tän viikon bestis"-aikoja ala-asteelta muistellen.. Voi niitä aikoja :D Enhän minä loppujen lopuksi niin tavattoman yksinäinen ole, koska rakas perheeni asuu n 30 min ajomatkan päässä, todella läheinen siskoni E hieman kauempana. Töissä minua odottavat mitä parhaat työkaverit ja paras kaveri asuu Helsingissä - vain tunnin bussimatkan päässä. Lisäksi olen onnistunut kalastamaan itselleni mitä rakkaimman miehen rinnalleni ja vaikkemme nyt virallisesti yhdessä asukaan, tapaamme oikeastaan päivittäin, koska asumme läheisillä paikkakunnilla (lue: mies siis ajaa kuuliaisesti luokseni joka ilta :D). Niinä harvoina, yksinäisinä iltoina sitä vain tuntee itsensä joskus niin maansa myyneeksi, eikä silloin mikään muu kuin tyttökaverin seura tai puhelu tunnu auttavan. Toisaalta tekee hyvää osata olla välillä ihan yksinäänkin ja sitä jos jotakin minun kyllä pitäisi harjoitella hieman lisää..
      Ja mitä nyrkkeilyyn tulee, on minulla jo idea sitä varten - pysytään siis kuulolla ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3