tisdag 18 mars 2014

Rootless, alone and frustrated

Surkuttelin T:lle eilen illalla ennen nukkumaanmenoa asiaa, joka valkeni minulle erityisen selkeästi muutettuani alkusyksystä Porvooseen: olen yksin. Ah, kuulostaapa EMO:lta (käytetäänkö kyseistä sanaa edes enää? Tarkemmin ajateltuna: tuskin kukaan puhuu nykypäivänä pissiksistäkään - entäs emot?), joten taitaa olla parasta valaista näkökulmaani hieman.

Olen harrastanut elämäni aikana vaihtelevasti niin yksilö- kuin joukkuelajejakin. Muksuna olin partiossa, teininä tallilla ja mimmi-fudiksessa, sekä myöhemmin salilla. Muutettuani Helsinkiin opiskelemaan saivat joukkuelajit väistyä SATS:n ja Motivuksen ryhmäliikuntatuntien, kävelylenkkien sekä saleilun edestä pois. Kavereita treffasin lähinnä koulussa, E:tä ja T:tä lukuunottamatta, keiden kanssa käytiin usein kävelemässä Hakaniemessä tai Kaivopuiston lähistöllä, merenrantaa ihaillen. Iltaisin en juossut kahvilla tai shoppailemassa, vaan vietin illat avopuolison (ja tämän kavereiden) seurassa, sekä kuntoklubeilla. Kuntoklubit ovat sikäli hauska ilmiö, että vaikka iso ryhmä naisia ja/tai miehiä kokoontuu yhteen liikkumaan, ei siellä jutella keskenään tai bondailla, vaan tuijotetaan joko ohjaajaa tai omaa hikistä naamaa peilistä, eikä keskitytä mihinkään muuhun tai muihin (paitsi nyt siihen toooosi timmiin eturivin mimmiin tai pölvästiin, joka alati pyrkii liian lähelle, liikkuu väärään suuntaan tai heiluu epäilyttävän lähellä naamaasi vailla koordinaatiokykyä). En tuolloin juuri kokenut olevani yksinäinen, koska kotoa löytyi liki aina avopuoliso tai tietokone (ja blogit) joista sain seuraa, ja koska tapasin tyttöjä koululla päivittäin, en kaivannut n.s. "lisäseuraa" enää iltaisin. Olin tyytyväinen.

Pitkän avoliiton jälkeen jäin yksinäni asumaan, mutta työskentelin onnekseni hyvin nuorekkaassa työhteisössä (voi Punavuoren ihania terveydenhoitajia.. <3) ja koin tilanteeni samankaltaiseksi, kuin koulussakin: tapasin tyttöjä arkisin 8-16 ja vietin illat joko kaupungilla yksin pyörien, sekä yksin tai tyttökaveri-T:n kanssa kävellen. Suurempaa tarvetta sosiaaliselle kanssakäymiselle en iltaisin kokenut kaipaavani, koska tapasin työssäni niin paljon ihmisiä ja nautin lähinnä hiljaisuudesta meluisan päivän jälkeen. Viikonloppuisin aloin sitten uuden suhteen myötä reissata Poriin, jossa tutustuin uuden poikaystävän kavereihin ja aloimme viettää aikaa yhdessä - en tosin koskaan tavannut heitä yksinäni, vaan aina poikkiksen seurassa, enkä näin ollen kokenut heidän olevan "pelkästään" minun ystäviäni, vaan ennemminkin hänen ja minä olin kolmantena pyöränä tai bonuksena ja kaupanpäällisenä matkassa. Pääasiahan oli, että sain viettää aikaa poikaystävän kanssa. Arjet kuluivat siis Helsingissä töitä toimistoaikana tehden, illat yksinään ja viikonloput Porissa, sekä junassa istuen. En edelleenkään tuntenut itseäni yksinäiseksi, koska olin kokoajan menossa ja joka paikassa tuntui aina olevan joku minua vastassa.

Talvella muutin sitten itsekin Poriin ja edessä oli täysin uusi tilanne: yhtäkkiä edessä oli todella tiivis yhteiselo poikaystävän kanssa (jota siis olin tavannut viikonloppuisin siihen mennessä), uusi kaupunki (joka oli kaltaiselleni kermaperseelle aikamoinen shokki), uusi työpaikka, uusi työnkuva ja uudet työkaverit. NYT tunsin itseni ensimmäistä kertaa yksinäiseksi. Myönnetään: ajoittain TODELLA yksinäiseksi. Poikaystävän omat kuviot jatkuivat ja yritin kuumeisesti antaa hänelle tilaa ja löytää niitä "omia juttuja", jotta en kuristaisi häntä ja suhdettamme läsnäolollani ja yksinäisyydentunteellani kasaan. Ikävä perhettä, vanhoja kotikontuja ja kuvioita kohtaan oli todella kova, enkä muista että olisin koko elämäni aikana tuntenut itseäni yhtä pieneksi ja surulliseksi.

Onnekseni kotiuduin uudelle työpaikalle nopeasti ja ystävystyin likkojen kanssa mahtavassa, nuorekkaassa työhteisössä. Olen monesti sanonut ja sanon sen taas: kyseinen pahamaineinen vuodeosasto oli onnenpotkuni ja henkireikäni, enkä taatusti olisi kestänyt yhtä pitkään ja yhtä iloisena joka aamu ylös sängystä, ellen olisi saanut niin mahtavia työkavereita rankasta työstä huolimatta. Pikkuhilja aloin tapaamaan yhtä työkaveria myös vapaa-ajalla ja koin, että aloni vihdoin kotiutua Poriin ja löytää sitä "omaa" juttuani. Tämä tapahtui valitettavasti (?) liian myöhään, koska parisuhde oli jo alkanut rakkoilla siinä määrin, että ero ja muutto takaisin pk-seudulle häämötti edessä. Jälleen jätin taakseni rakkaat työkaverit, uudet kuviot ja aloitin puhtaalta, tyhjältä pöydältä Porvoosta.

Ensimmäiset viikot Porvoossa sujuivat kuin sumussa, enkä muista niistä mitään: olin niin pyörryksissä kesän ja muuton jäljiltä, etten halunnut tavata ketään ja vietin pari viikkoa yksinäni. Palattuani työelämään, totesin, että jonkin korkeamman tahon on pidettävä minusta: jälleen sain rinnalleni mukavan, nuorekkaan työyhteisön, sekä työpaikan jossa viihdyin. Päivät vietin jälleen 8-16 töissä ja illat yksinäni, useimmiten dataillen tai urheillen. Jälleen löysin tieni salille ja lenkkipoluille, joissa harrastin ja suoritin yksinäni. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että arki - jota normaalisti rutiineineen rakastan - alkoi maistua puulle: parasta tyttökaveriani T:tä tapasin ehkä kerran kuussa ja illat istua-möllötin yksinäni blogeja lukien, sekä äidille soitellen.

Haloo, kuinka säälittävää käytöstä 24-vuotiaalta sinkkunaiselta häh? 

Mietin pääni puhki miten ja mistä löytäisin uusia kavereita (nojoo, sekä miehen..) ja totesin, ettei se ollut yhtä helppoa enää: koulussahan sitä tutustuu kuin pakon edessä esim. ryhmätöitä tehdessä uusiin ihmisiin ja voi olla varma, että kurssitoverit ovat suht. samanhenkisiä, koska opiskelevat kanssasi samaa alaa. Hmm.. Okei, koulun penkille en aikonut palata, joten se oli poissuljettu vaihtoehto. Miten olisi uusi harrastus, jokin joukkuelaji? Googlailin kaiken maailman sähly- ja korisjoukkueita, mutten löytänyt mitään varteenotettavaa harrastelijaryhmää ja homma kuivui siihen.

Työkaverini S neuvoi minua pyytämään rohkeasti uusia tuttavuuksia Facebookissa kaveriksi, jotta saiisn solmittua uusia suhteita. Tein töitä käskettyä ja noh, loppu on historiaa.. S tuskin tarkoitti, että ryhtyisin parisuhteeseen ensimmäisen Facebook-uutuuskaverini kanssa, mutta näin nyt pääsi käymään :D Enkä valita.

Sen sijaan totean, että olen jälleen lähtöruudussa: minulla on kiva poikaystävä (jota nyt melkein voi kutsua avokiksi, koska vietämme liki joka yön yhdessä ja olemme kuin mikäkin vanha pariskunta rutiineinemme..), kiva työpaikka ja kivat työkaverit, paras tyttökaveri jota tapaan 1-3 kertaa kuussa (asumme eri paikkakunnilla ja työajat rajoittavat deittailuamme valitettavan paljon), sekä mieluisat harrastukset, jotka molemmat - sekä saleilu, että lenkkeily - tosin ovat yksilölajeja. Illat vietän joko yksinäni tai poikaystävän seurassa - niinä iltoina, kun tämä ei tapaa ystäviään tai käy joukkueharrastuksissaan (VPK:ssa). Tajusin eilen illalla kuinka paljon kadehdin häntä: kavereita löytyy enemmän kuin laki sallii ja aina löytyy joku, jonka kanssa lähteä kahville tai kenen kanssa soitella. Mitä tekemistä ikinä keksisikään, löytyy aina seuralainen - parin puhelinsoiton päästä. En halua vähätellä omia kavereitani - onhan minulla herranjestas sellaisia! - mutta fakta on, ettemme tapaa kovinkaan usein ja silloinkin aina porukalla. Peruskoulun tiivis tyttöryhmä on erkaantunut ympäri Suomea, emmekä ole enää juuri tekemisissä. Muutot, eriävät koulut ja elämäntilanteet kertakaikkiaan tappavat ihmissuhteet ja uskon näiden olleen pääsyy siihen, että olen tämänhetkisessä tilanteessani. Tapaisin enemmän kuin mielelläni kavereita esim. harrastusten merkeissä, mutta yhteisiä sellaisia ei kenenkään kanssa ole. Viikonloppuisin tapaamme toisinaan, mutta silloinkin siis porukassa ja pitkään etukäteen suunnitellen, koska raskaudet, vuorotyöt ja rakennustyömaat vaikuttavat ajankäyttöömme. Viikonloputkin vietän nykyään aina kotikonnuilla Sipoossa, eli eri paikkakunnalla kuin missä asun.

Huomaatteko yhtenäisyyden viime vuotiseen? 

Jep. Jälleen käyn päivät töissä, illat urheilen ja viikonloput perheen ja poikaystävän kanssa. Mahdollisuutta ja aikaa bondata ihmisten kanssa ei ole, ellen sitten ystävystyisi jonkun kanssa salilla, mutta kaikki ketkä salilla käyvät tietävät, että kirjoittamaton sääntö kuuluu: älä puhu, älä katso ja neuvo vain pakon edessä toisia. Muutoin anna muiden suorittaa ja olla rauhassa.

Odotan jo koska rauhoittuisin vihdoin ja asettuisin paikoilleni, jotta voisin toden teolla yrittää löytää omia juttuja, omia kavereita ja solmia kunnollisia ihmissuhteita. Rakastan tämän hetkisiä kavereitani, mutta kaipaan tiiviimpää ystävyyssuhdetta parisuhteen lisäksi, eikä meillä - kuten yllä olevista syistä voi päätellä - ole nyt mahdollisuutta. Nytkin tuntuu turhauttavalta edes yrittää "löytää uusia kavereita" täältä Porvoosta, koska olen loppujen lopuksi niin vähän täällä, vietän illat tiiviisti urheillen ja mahdollinen muutto täältä on jo käynyt mielessä. Tilanteeni tuntuu varsinaiselta surullisten sinkkujen seuralta, enkä tahtoisi valittaa, koska minulla on loppujen lopuksi kaikki hyvin: on perhe, poikaystävä ja kavereita, katto pään päällä ja rahaa tilillä, sekä ruokaa kaapissa.

Minkälaisia ajatuksia tämä teissä herättää? Mistä sinä olet löytänyt aikuisiän kaverisi vai ovatko ne kenties vanhoja tuttuja ala-asteajoilta lähtien? 

Kuva vanha, mutta ulkona tuprutti niin saamaristi lunta, etten viitsinyt raahautua ulos palelemaan yhden photoshootin tähden.. Huono bloggaaja tai en, mutta mukavuudenhaluinen kyllä.


Var och hur har du träffat din bästa kompis? Har du tips för var och hur jag kunde finna en kompisrelation - såhär 24 år gammal - som skulle uppfylla det tomrum som jag redan en tid lidit av, utan att verka patetisk? 
Min historia och alla diverse flyttar jag genomgått inom de närmaste åren är garanterat orsaken till att jag inte riktigt blivit hemmastadd någonstans, eftersom jag alltid precis då jag börjat känna mig hemma tagit mitt pick och pack och flyttat vidare. I både Helsingfors, Björneborg och Borgå har jag lyckligtvis haft otroligt bra arbetsplatser med härliga arbetskompisar, men eftersom jag alltid flyttat vidare och för det mesta spenderat tid på en annan ort än där jag varit bosatt, har jag liksom blivit litet utanför och har inte ens försökt bonda med folk - vadå jag är ju aldrig ändå på plats när något händer! Att jag dessutom så gott som alltid hållit på med individ-idrottsgrenar underlättar ju inte saken heller och efter att jag slutat skolan har de närmaste studiekompisarna blivit kvar, men dem träffar jag tyvärr inte så ofta, eftersom jobb, distanser och livssituationer har en alltför stor påverkan i våra liv. I dessa förhållanden kan jag ändå garantera att det är KVALITET framom KVANTITET som gäller: älskar mina tjejer för allt i världen och uppskattar att få träffa dem ENS de få gånger vi ses; de känner min bakgrund och har bevisat att de finns där för mig, efter både pauser och flyttar.
Men var skall man lära känna nya människor, bonda och hitta nya kompisar när man är vuxen då? I skolan fixas det enkelt via kurser och grupparbeten, samt om man håller på med någon lagsport. Min arbetskompis S tipsade mig om att friskt skicka friend-requests åt halvbekanta på Facebook och det gjorde jag. Vad hon (än mindre jag själv) kanske inte räknat med var att jag skulle gå och inleda ett parförhållande med mina första request heller :D haha, nåja.. Nöjd är jag iaf ;)
Jag har på sistone insett att jag saknar ett kompisförhållande vid sidan av mitt parförhållande: någon att träffa då och då på fritiden, ta en kaffe eller sporta tillsammans med. I och med att en eventuell flytt ÅTER står framför mig märker jag att jag återgår till gamla rutinen och liksom skyddar mig själv från att riktigt bonda med någon, så jag slipper tårarna när vi skall skiljas åt. Visserligen kommer en eventuell flytt inte att ske långt bort och jag kommer att fortsätta jobba på samma ställe, men tillsvidare står allt nedisat. Näe, de facto har jag ingen jäkla aning om hur eller var jag skall hitta en kompis åt mig. 
Jag återgår till början: var hittade du dina kompisar? Känner du igen dig i min situation?

2 kommentarer:

  1. Jag har tampats med samma fråga ända sedan jag blev färdig från arcada och bästa vännerna flyttade utomlands. Även om jag har en hel del gymnasie- och barndomsvänner i samma stad, så är det inte lika mycket som binder oss samman längre. Eller jo, samma saker binder oss samman fortfarande, men det känns inte lika naturligt att träffas mer. Träffarna sker också oftast i grupp. Att skaffa vänner på arbetsplatsen känns väldigt knepigt. Även om jag har väldigt trevliga kollegor, så är det svårt att ta steget att träffas på tumanhand med någon plötsligt. Det var så mycket lättare att skaffa vänner iskolan.

    SvaraRadera
    Svar
    1. No shit - I feel you, Lotta! Fastän man har t.ex. gemensamt yrke me kompisarna blir det liksom inte av att träffas på kvällarna lr fritiden (förutom om man då inte planerat långt i förväg..) å iom att hobbyna inte är gemensamma å samma, så binder de inte heller ihop en :/
      Jag har haft tur å jobbat i ungdomliga arbetsgemenskaper å med arbetskompisar i samma ålder, men visst är största delen av mina kolleger i helt andra livssituationer å äldre än jag, så vi träffas inte heller annanstans än på jobbet..
      Man tänker sällan på eller inser knappt hur enkelt och liksom "gratis" man får chans att träffa nya människor å binda nya kontakter i skolan, innan man slutar den - på jobbet är situationen ju helt annan, då gemenskapen är mindre och skillnaderna i ålder och situationer är helt annan. Inte tycks det vara helt enkelt att bli stor å vuxen.. ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3