From Hero to Zero: nyt opetellaan seisomaan

Pian alkavat pääsiäispyhät lähennellä loppuaan ja arki ja aherrus koittaa. On aika kertoa ja katsastaa, mikä selän ja niskan, sekä päänupin tila on lääkärillä käynnin, viikon sairasloman sekä fysioterapeutilla käynnin jälkeen on: kohtalainen.

Viime viikko tosiaan alkoi koko niskan, selän ja rinnan paikallispuudutuksella, lihasfaskioiden mukiloinnilla, sekä hiljaisella käyskentelyllä. Pää oli ajoittain kuin humiseva harju ja viihdyin paljon rauhallisesti ja hiljaa hiippaillen, venyytellen, sekä nukkuen. Kyllä: minä, joka normaalisti käyn kuin Duracell-pupu suostuin vihdoin antautumaan väsymykselle ja ummistin silmäni ja pistin pään tyynyyn surutta aina kun siltä tuntui. Vastapainoksi koitin heilutella käsiä, aktivoida ja mobilisoida niska-hartiaseutua, sekä juoda riittävästi vettä ja syödä mahdollisimman puhtaasti, sekä olla stressaamatta. Päivä päivältä kipu alkoi helpottaa ja liike tuntua paremmalta, mutta vastapainoksi kärsin vähän väliä yht-äkkisistä pahoinvointikohtauksista, jotka saivat koko maailman pyörimään ja silmissä mustenemaan. Örgh. Kuin krapulaa ilman viinaa.

Kiirastorstaina pääsin fysioterapeutin vastaanotolle ja sain tuomioni: ryhtisi on järkyttävä. Seisoessani peilin edessä, näin sen itsekin, mutta sain samalla selityksen vioilleni: etureidet ovat niin jumissa, etten saa jalkoja suoristettua, mikä johtaa siiten, että selkä on jännittynyt kokoajan. Tämä taas johtaa siihen, että yläkroppani on kumarassa ja olkapäät edessä, joka osittain johtuu myös siitä, että rintalihakseni ovat niin jumissa, että saa hartioita vedettyä taakse. Lapojen välissä ei ole minkäänlaisia lihaksia, jotka tukisivat selkää ja mahdollistaisi hartioiden oikeaa asentoa. Mitä vielä? Jotakin varmasti unohtui, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät. "Älä nyt masennu, vaikka mä sanon että kaikki sussa on huonoa. Ei sulla sentään oo länkisääriä", äijä totesi lohduttaakseen alaspäin vetäytyneitä suupieliäni. "Noh, ei mun kropassani kovin paljon hyvää tällä hetkellä ole - kyllä mä sen tiedän" tokaisin takaisin ja huokaisin samaan hengenvetoon, etten tahtoisi olla näin huonossa kunnossa jo näin nuorena - 24-vuotiaana!

Fyssarini on erikoistunut Fustraan (lyhyesti ja ytimekkäästi: n.s. keppijumppaa oman kehon painoa vastuksena käyttäen, perustuu syvien lihaksien kehittämiseen ja oikeaan tekniikkaan) ja teetti minulla tilannettani kartoittaakseen paria lämmittelyliikettä. Pah, sanon minä. Hikikarpalot puskivat otsaltani, kyyneleet valuivat, puuskutin kuin ryhävalas rannalla ja tunsin, miten pyörtyminen kävi lähellä monta kertaa. Tsemppasin silti urheasti ja luotin treenaajaani; jos Suomen huippu-urheilijat treenaavat hänen opastuksellaan ja luottavat häneen, uskallan minäkin. Pakkohan se on! N tunnin "kevyen pikkujumpan" jälkeen fyssari totesi, että minusta kyllä saataisiin ihminen, mutta että se veisi aikaa ja vaatisi minulta kovaa työntekoa. Treenihetken jälkeen olin aivan naatti ja illalla selkää kiristi, mutta kuvittelin, että se olisi jo jonkinsortin edistyksen merkki. Kun minkäänlaisia lihaksia ei selässäni tällä hetkellä ole, on pienestä lähdettävä liikkeelle.

Pääsiäispyhät ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän vaihtelevissa fiiliksissä: olen ollut onneni kukkuloilla, koska selkää ja niskaa ei enää kiristä, mutta rypenyt myös pohjamudissa harmitellen "epätodellista oloani", jota ei kukaan ulkopuolinen huomaa: yhtäkkiä voi iskeä kauhea väsymys, toisaalta näkö voi hetkeksi sumentua tai kuulo muuttua ja huimauskin voi iskeä. Tuosta noin vaan - ennalta varoittamatta. Kroppaani on tutkittu niin monin eri tavoin, eikä mitään muuta vikaa kuin niska-hartia-seudun lihasjännitystä, eli tension neck:iä, ole todettu, että usko ajoittain jo alkaa hiipumaan ihan toden totta. Läheiset yrittävät nyt kovasti tsempata minua ja yritän itsekin uskoa ja toivoa, että oireiluni on monien pikkuasioiden summa ja että nämä kaikki johtuvat lihasepätasapainosta (jonka luettelin tuossa yllä).

Eniten koko tässä hommassa minua harmittaa se, että olen itse omalla treenaamisellani pahentanut oloani: olen viikko viikolta lisännyt kuuliaisesti painoja salilla ja pyrkinyt yhä parempiin tuloksiin, voimistaen jo ennestään jumiutuneita etureisiäni ja heikenteän jo ennestään heikkoa selkää ja keskivartaloani. Oloni on - aidon oikeasti valittamatta - ollut järkyttävän heikko ja olen tuntenut itseni pikkulinnuksi, joka on tipahtanut pesästään ja olen ehtinyt miettiä moneen kertaan - niin unissani kuin valveilla ollessanikin, miten ja miksi tähän on tultu ja päädytty ja kuinka hemmetissä tästä olotilasta päästään eroon. Vika, syy ja aiheuttaja olen minä itse, liian vähäinen ja epäriittävä ravitsemukseni yhdistettynä liian yksipuoliseen ja väärään, sekä liian rasittavaan treeniin, liian vähäiseen kehonhuoltoon ja lepoon. Lähtökohtaisesti olen jo todennäköisesti ollut huono ryhdiltäni ja lisättyäni rankempaa treeniä (lisäämättä tehoa ravintopuolelta) päädyin viimein umpikujaan viime viikolla. Olen miettinyt paljon, mikä ihme on saanut minut tekemään näin ja mihin käytökselläni pyrin ja olen (kai) nyt pikkuhiljaa alkanut tajuamaan mikä: vääristynyt kehonkuva. Tai ei niinkään vääristynyt, mutta se, mihin pyrin - tavoitteeni - on ollut kovin epäselvä (tai vääristynyt, miten vaan). Haluaisin olla timmi ja lihaksikas, englanniksi toned, mutten muskelihirmu ja fitnessmalli. Nounou. Haluaisin olla kehonrakenteeltani sopusuhtainen ja terveen näköinen - en kalpea ja pajunvitsamainen kuten nyt. Haluaisin jaksaa juosta metsissä ja poluilla, nostaa vähän punttia ja punnertaa, hymyilllä ja nauraa.
Viime aikoina olen ollut - pyrkimyksistäni huolimatta - liki päinvastainen: kalpea, väsynyt, helposti ärtyvä, rimpula ja aavemainen näky - en se terveen, iloisen ja eläväisen näköinen, oma itseni.
Vika tikki oli kun kävimme T:n kanssa isovanhempieni luona kahvilla ja mummi näytti T:lle valokuvaa minusta lapsena: istun kolmipyöräisen selässä leveä virne naamalla, pilke silmäkulmassa, paljain varpain ja kello väärässä kädessä - takuuvarmasti jekut mielessä. Mummi totesi T:lle, että "tuollainen se Jossu aina oli - meidän pieni pikku Myy". Tahdon sen tytön - sen fiiliksen ja olon takaisin!

Suunnitelmat ja jatkot fysioterapian suhteen selviävät huomenna kun fyssari soittaa. Ensi viikolla olen menossa vielä fysiatrille - fysioterapiaan erikoistuneelle lääkärille - vastaanottokäynnille selvittämään, joska hän löytää kropastani jotain oireitani selittävää.
Pääsiäismunista, kahvista, kavereista, raittiista ilmasta ja rakkaasti huolimatta fiilis on tällä hetkellä aivan pohjalla, koska tilanne tuntuu niin toivottomalta, enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa, että fysioterapia tehoaisi. Odottaa, että fysiatri löytäisi oireideni aiheuttajaa. Odottaa, että saisin entisen elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi miettiä jokaista seuraavaa liikettäni, ummistaa silmiäni kaupan kassalla vuoroani odotellessa koska huimauskohtauksen iskiessä, katsella "lenteleviä lautasia" näkökentässäni tai miettiä, onko edessäni yksi vai kaksi haarukkaa.

Vuonna 2012 hetki maaliintulon jälkeen: kerran pikku-Myy aina pikku-Myy. Toivon mukaan.

Påskhelgen börjar lida mot sitt slut och det är dags att berätta vad fysioterapeuten på torsdagen riktigt konstaterade: att min hållning är usel. URUSEL. Bl.a. är mina främre lår så spända att jag inte kan räta ut dem fullständigt, vilket leder till att jag vrider ryggen. Mitt bröst är så spänt att jag drar axlarna framåt, jag saknar totalt muskler mellan skulderbladen och står hela tiden med magen putandes utåt, axlarna framåt och rumpan upp som en riktig "hyppyripylly". Awesome. Fysioterapeuten testade några uppvärmande rörekser med mig och konstaterade ungefär efter en timme, då jag tänkt tappa medvetandet, svettats och gråtit genom att enbart använt en käpp, samt min egen kropp som motstånd, att vi nog skall fixa min tension neck, men att det kommer att dröja ett tag. Jag skall nu börja med s.k. Fustra-träning, vilken i all korthet baserar sig på att stärka de djupa musklerna, samt fixa till obalans i muskulaturen.
Påskhelgen har alltså förlöpt i varierande fiilis: från höjder, då jag saknat värk eller spändhet i nacke och rygg, samt känt mig så gott som normal, till bottendjup, då jag lidit av yrsel, syn- och hörselfel. Ärligt talat vet jag inte om min situation för tillfället känns tyngre för mig eller för mina nära, som försöker stötta mig och övertala mig om att ha tålamod och vänta och se, om fysioterapin skulle få mig att återfå mitt gamla, pigga och hurtiga jag tillbaks. På sistone har jag p.g.a. yrsel, syn- och hörselrubbningat (som inträffar helt oväntat och var som helst) märkt hur jag blivit allt mer tillbakadragen, ledsen, svag och blek. Mummi visade ett foto på mig, då jag är tja, kanske 4 år gammal, där jag sitter med ett finurligt leende på läpparna, barfota och med klockan på fel arm och ser nöjd ut. Från att ha drömt om en riktig fitnessbody och piskat mig själv till det yttersta och orsakat ett såhär uselt mående, drömmer jag nu bara om en frisk, vital och sund kropp - som jag någongång haft, men som jag förlorat och nu får betala ett dyrt pris för.