tisdag 20 maj 2014

Will you ever learn - opitko sä luupää koskaan? Elämää labbiksen kanssa

Joo-o, respect vaan kaikille teille hiljattain vauvan saaneille, jotka ehditte päivitellä blogejanne tämän tästä. Tämä koiranpentu-mamma ehtii hädin tuskin selaamaan niitä suosikki-blogeja - saati sitten päivittää omaansa. Arjet kuluvat kuin siivillä, eikä parista ylimääräisestä tunnista olisi lainkaan haittaa.



Ronjan tultua talouteen ovat harvat postaukseni kertoneet siitä, miten upotan kaiken vapaa-aikani häneen, sekä sinä välissä oman kroppani huoltamiseen. Fustran myötä kroppa alkaa pikkuhiljaa olla paremmalla mallilla ja PT:ni Janin kanssa olemme vaikeuttaneet/muttaneet treenejä selvästi raskaammiksi (jee! Endofriini-tärinää olenkin jo kaivannut ;)) Toki kroppa on edelleen tukossa kuin suurkaupungin viemäri, mutta kehitystä on tapahtunut eikä niska tai yläselkä ole lainkaan niin jumissa kuin aiemmin.



Noh, fysioterapia juu tuntuu tuottavan tulosta, mutta toista on pennun osalta. Noei, älkää nyt luulko, että olen kotiuttanut täyskahelin otuksen, mutta haasteita ja kommervinkkejä tuntuu tulevan päivittäin nyt vastaan, enkä oikein tiedä kuinka suhtautua niihin. Edelleen pelkään kuin viimeistä päivää, että "pilaan" pentuni ja kärsin pienoisesta morkkiksesta joka kerta kun joudun komentamaan pentua tämän esim. näykkiessä käsiä tai kasvoja. Edellä mainitut ovat selvästi pennun pyyntöjä ja kutsuja leikkiin - ei se tahallaan pure ja järsi meitä/minua, mutten salli niitä millään lailla, koska haluan koiran voivan myöhemmin viettävän aikaa lasten turvallisesti, ilman että minun tarvitsee olla kytiksellä ja pelätä lasten sormien puolesta 247. Koska minulla ei ole aikaisempaa kokemusta koiran koulutuksesta, tutkiskelen eri kirjoja, kyselen tutuilta ja luen nettipalstoja, koittaen löytää sitä "omaa" tapaani kouluttaa. Tyylejä kun vaan tuntuu olevan kuin muurahaisia keossa, eikä niistä kaltaiseni keltanokka ota selvää; ennemminkin tuntuu siltä, että rojahdan yhä syvemmälle upottavaan suohon, mitä enemmän luen ja tutkin - kaikkihan ovat eri mieltä!
Minkälaisia kokemuksia sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy mitä tulee esim. kieltämiseen? Mitä olette tehneet kun pentu innostuksissaan pomppii päin, näykkii eikä millään tunnu tajuavan, vaikka lopuksi nappaa niskavilloista kiinni ja ärähtää?
Ronjalla eivät kiellot (aina) mene läpi ja olen yrittänyt ignoreerata pentua tämän pomppiessa esim. sohvaa päin tai vaihtoehtoisesti tönäistä etutassut alas heti kun hän siihen pomppaa. Tämä tuntuu vain innostavan pentua pomppimaan entistä enemmän. Huomiotta jättäminen taasen johtaa siihen, että pentu seistä möllöttää jonkin aikaa ja haukahtaa lopuksi. Toki hän siitä sitten tyytyy kohtaloonsa ja tipauttaa itsensä alas lattialle, mutta loppuuko pomppiminen tähän kokonaan? Toivoisin, ettei pentu pomppisi - isonakaan - lainkaan sohvaa päin, mutten tiedä kumpi koulutusmenetelmä tässä kohtaa nyt toimisi paremmin jotta oppi menisi mahdollisimman nopsaan perille - kokemuksia?



Labbis on luonnostaan kovin aktiivinen rotu, enkä halua sitä iloisuutta ja energisyyttä näin ollen pennulta edes vaatia poistuvan. Mietin, aktivoinko pentua liikaa vaiko liian vähän? Koira on luotu liikkumaan - se on selvä - ja myönnän olevani huolissani siitä, saako pentu täällä kaupungissa tarpeeksi liikuntaa. Oma pikku-pihani on parin neliömetrin kokoinen ja toki nappisilmä mahtuu jo siinä spurttailemaan, muttei tietenkään samalla tavalla kuin suurella aukiolla landella. Sisällä toki heittelemme Fisua, jahtaamme Puppea, viemme roskiksen ja kerran-pari viikossa käymme juoksemassa n kilometrin päässä olevalla nurmikolla. Viikonloppuisin landella on luonnollisesti helpompaa liikuttaa pentua ja antaa hänen kirmailla vapaana, koska lähimmät nurtsit ovat kiven heiton päässä. T:n kotoa (eli viikonloppukodistamme ;)) löytyy myös pieni oma piha, jonka aiomme aidoittaa, jotta Ronski voisi käydä itsenäisesti nuuhkimassa). Lisäksi käymme anoppiloissa, joissa on omat pihat ja voi ratkiriemua kun sinne pääsee kaasuttelemaan :D Siinä ei pentu muuta aktivointia tunnu tarvitsevan aikoihin kun on sielläpäin päässyt käymään ;)
Eräs tuttava sanoi, että pentua juuri kannata eikä tarvitse liikuttaa, koska se tarvitsee jo niin paljon energiaa kasvamiseen ja kehittymiseen. Mutta nurinkuriselta tuntuu pitää koiraa ensin kotona työpäivän ajan ja sitten olla aktivoimatta illan aikana - vaiko? Kokemuksia kuulisin erityisesti tästä enemmän kuin mielelläni! Kaupungissa en vielä juuri viitsi viedä pentua kaduille käyskentelemään koska rokotukset on vielä ottamatta. Toki olemme harjoitelleet nurtseilla ja kotipihassa taluttimessa kävelyä (vaihtelevalla menestyksellä - landella kaikki vaan sujuu paremmin!), mutta se ei mielestäni vastaa sitä energian purkamista, jota haluaisin pennulle tarjota. Ajatuksia tästä?


Huh. Huomaan tätä läpi lukiessani, että tunnun stressaavan aika paljon R:n puolesta ja se varmasti ainakin tietyllä tasolla heijastuu myös käytökseeni ja josta pentu mahdollisesti myös sen aistii ja "häiriökäyttäytyy". Ei, häiriökäyttäytymistä Ronjan tekoset eivät ole, vaan pikemminkin pennun luonnollista pirteyttä ja iloisuutta. PT:n kanssa tehtiin tänään hengitysharjoituksia, jotta löytäisin paremmin syvät vatsalihakset, sekä lantionpohjalihakset. Ehkä minun pitäisi tehdä hengitysharjoituksia aina ennenkun katsonkaan koiraani, jotten säteilisi stressiä ja epävarmuutta? Taidankin alkaa etsimään sisäistä Zeniäni.. ;)



Gud så stressad, nervös och osäker jag har blivit sedan Ronja kom till huset; jag känner knappt igen mig själv! Jag har ingen tidigare erfarenhet av att uppfostra och skola en hund och suger i mig information, "kunskaper" och erfarenheter av både kända och okända personer och märker hur jag blir allt mer konfunderad, ju fler "rätta sätt" jag hittar; hur svårt kan det va?!
Ronja är - som labradoren skall vara - pigg och energisk och det återspeglas tydligt i hennes beteende: när hon riktigt "eldar upp sig" nafsar och t.o.m. bits hon och verkar vägra förstå när man nekar henne, utan blir bara ännu vildare. Jag har försökt både ignorera samt skudda undan henne, men ingendera sätten funkar (åtminstone när det gäller att hoppa emot soffan..). Ofta får jag också slutligen ta henne i nackskinnet och kommendera när hon inte verkar förstå att sluta bitas och hoppas vilt mot ens ben och bits och då verkar hon ofta slutligen förstå att jag menar allvar. Är det faktiskt nödvändigt att "gå så långt" varje gång eller har någon erfarenhet av någon mjukare variant? Jag är rädd att hon skall tolka mig som en aggressiv person eller att hon inte skall gilla mig, utan T som inte kommenderar så hårt (men som hon visserligen också vägrar lyda..). Jag brukar ofta kommendera, sedan ignorera en stund och sedan klappa lugnt och t.ex. leka lugnt med henne för att förklara fred åter.
Ett annat problem är motionen och aktiverande: här i stan känns det som om jag inte kan ge henne tillräckligt med motion och aktivitet, vilket leder till hennes vilda lekande inomhus och det ovan nämnda nafsandet. Eftersom Ronja än så länge inte är vaccinerad, vägrar jag motionera allt för mycket med henne i parker och visst kan hon springa av sig på min egen lilla några m2 stora gård, men det känns som om det inte räcker till. Veckosluten ute på landet känns därför som guld och diamanter, då vi kan ha henne att springa lös och där är hon faktiskt aningen lugnare och mer sansad. Kanske det beror på att även jag är mer avslappnad då vi är ute på landet? Hunden sägs ju tolka människans beteende väldigt tydligt och agera enligt det. Så kanske Ronjas "problembeteende" egentligen åtminstone delvis beror på mig?

10 kommentarer:

  1. Kom ihåg att hunden snappar upp på din energi är du stressad känner hon nog av det. Hunden växer ju så d knakar och därför måste man vara försiktig med länkande o d, så att alla ben växer rätt! Mindgames är lika effektiva som springlekar :) Hunden är heller inget barn , hon blir inte sårad av att hon inte får hoppa på soffan mn behöver ett tydligt nej , rajat on rakkautta i hundarnas värld.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Jåå, dehär med gränser e kärlek gäller oxå för barn och jag vet (av erfarenhet) att det är vad som gäller ;)

      Radera
  2. Älä pelkää koiran pilaamista! Mäkin Atlaksen kanssa pelkäsin sitä paljon ja usein se taitaakin olla ensimmäisen koiran kohdalla sellainen. Kuitenkaan sä et voi psyykkisesti tervettä koiraa pilata mitenkään, jos et nyt tyyliin hakkaa sitä :) no worries!

    Pomppimiseen Atlaksella on auttanut juurikin ignoraaminen. Pidemmänpäälle systemaattisesti tätä toteuttamalla se tajuaa, että hyppimällä vaste ei saa mitään. Cecar Millanin sanoin; "no touch, no talk, no eye contact". Tällä keinolla pitkällä tähtäimellä ja suurella kärsivällisyydellä saa epätoivotut asiat kuriin :)
    Lisäksi Atlaksella toteutin niin, että opetin käskyn "Alas". Namilla houkuttelin pitämällä sitä reiden vieressä hyppäämään atlaksen mua vasten ja heti kun ei sitä saanut ja laskeutu alas niin naksuttimella NAKS ja palkka. Lopulta tajus, että saa sen nopeemmin jos ei hyppää ollenkaan :) Sitten liittää sitä sanaa "alas".

    Liikunnan määrä kuulostaa ihan hyvältä! Areshan tekee pääsääntösesti asiat omalle pihalle ja pari kolme kertaa viikossa käydään riehumassa jossain enemmän. Ne nyt tietty riehuu Atlaksen kanssa lähes kokoajan. Pienen koiran voimien mukaan, kyllä siitä näkee koska riittää, mutta paljoa ne ei vielä noin nuorena vaadi :) Todellisuudessa parempaa väsytystä ja energianpurkua oppivaiselle labbikselle kuten mun paimenillekin on psyykkinen rasitus. Pyyhkeen sisään päivän yksi ruoka-annos, taittelet sen erilailla ja pistät solmuun ja annat Ronjan ratkasta sen! Tai talouspaperirullan, pahvilaatikon tai voirasian sisään nameja ja antaa repiä. Siinä on sen jälkeen tooosi väsyny koira :)

    Mä lähtisin ihan rohkeesti kävelemään pennun kanssa sinne kaupunkiin vaikka rokotuksia ei oo. Enemmän tekee hallaa pennulle kun ei sosialistuta sitä kunnolla alussa eli näytä erilaisia paikkoja. Atlaksen kanssa oltiin jo ennen rokotuksia nähty isoja ja pieniä tuttuja koiria, matkustettu junassa, autossa ja bussissa, kävelty porin kävelykadulla, eläinkaupoissa jne. Se mahdollisuus saada joku pöpö vain maastosta on tosi pieni. Kunhan just ei anna vieraita koiria haistella ja tulla iholle sekä yrittää välttää kakkojen haistelua.

    Nyt koitat rauhoittua! Sä et pilaa Ronjaa millään :) Et tuu siinä onnistumaan. Atlaksellakin on tiettyjä käyttäytymisiä, jotka oon saanu omalla käytökselläni aikaan mutta kaikki on opetettavissa pois jos näin käy. Koita nyt nauttia pentuajasta, se on niin kovin lyhyt. Itsekin kyllä stressasin ihan hirveästi Atlaksen kanssa, mutta Ares on nyt jo tosi helppo. Ensimmäinen koira on hankala!

    Tulipahan romaani.. :D

    -Saara

    SvaraRadera
    Svar
    1. Niin ja piti sanoa vielä tosta kieltämisestä, että sitä on vain valitettavasti pakko tehdä. Jos Ares ei usko tiukalla "Ä'ää!" äännähdyksellä, niin sit kyl nappasen tiukasti nenälle, että loppuu. Jos ei usko niin sit se on kyl niskasta kiinni. Koulukuntia on monia. Yleisesti yritän äänenpainolla saada lopettamaan ja kun lopettaa hetkekskin niin ohjaan tekemisen johonkin sallittuun; esim heitän lelun jolla voi leikkiä toisin kuin roikkua kissanraapimapuussa.. :D

      Radera
    2. Jooei meillä kiellot ja niskavilloista nappaamiset menee kuuroille korville - Ronja vaan riehaantuu enemmän jos korottaa ääntäkin :'D siinä ei tiiä pitäisikö itkeä vai nauraa ku kiljut pää punaisena ja toinen heiluttaa häntää.. Ignoreerataan nyt ja jos oikein menee hullunvilliksi niin saatan napata syliin ja "pakottaa" rauhoittumaan silittämällä rinnasta. R on kuin ylivilkas lapsi erityisesti yliväsyneenä ja nukahti eilenkin kuin kynttilä kun nappasin hetkeksi sykkyyn. Hiljaa kan hyvä tulee :) Nyt kun vielä saataisiin tuo pomppiminen kitkettyä..

      Radera
  3. Moikka! Kommentoin nyt ekaa kertaa, vaikka olen jo jonkin tovin lukenut blogiasi. Täältä löytyy kolme koiraa, joista kaikista on tullut ihan täysjärkisiä ja yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. :)

    Ekana mäkin haluaisin sanoa, että älä stressaa! Koira aistii susta sen epävarmuuden, eikä se tee hyvää suhteelle. Luota siihen, että asiat sujuvat. Virheitä tekevät kaikki, oli kyseessä sitten ensimmäinen tai sadas koira. Silti useimmista koirista kasvaa ihan mallikelpoisia kansalaisia! Kaikki koirat ovat yksilöitä, ja se mikä toimii toiselle, ei tule kuuloonkaan toisen kohdalla. Kaikki koirat tarvitsevat kuitenkin rajoja ja rakkautta. :) Opettele tuntemaan oma koirasi. Millaisista jutuista se tykkää? Mitkä asiat se kokee rangaistuksena? Esim. kovin laumaviettisille koirille pahin rangaistus (paljon pahempi kuin napakka ei) on eristäminen laumasta.

    Älä myöskään välttele katuja tm. yleisiä paikkoja siksi, että pennulla ei ole vielä rokotuksia! Sosiaalistaminen täytyy aloittaa heti luovutusikäisen pennun kanssa. Jos odottelee, että rokotukset ovat kunnossa, on paras sosiaalistamiskausi jo ohi. Lenkkeilyn ja liikunnan miettimisen sijaan panostaisin nyt siihen, että pentu näkee maailmaa. Itse haluan, että pentu tottuu jo pentuna kaikkeen siihen, mitä sen elämään aikuisenakin kuuluu. Niinpä käyn pennun kanssa ekojen viikkojen aikana keskustassa, nähdään erilaisia koiria (rokotettuja ja hyväkäytöksisiä) ja ihmisiä, matkustetaan autolla, junalla bussilla, ratikalla jne. Mitä vaan keksit.

    Saisin ihan hirveästi tekstiä aikaiseksi tästä aiheesta, mutta tässä nyt alkuun jotain. :) Eikö koiran kasvattajalta saa neuvoja?

    Hyviä vinkkejä on esim täällä: http://www.sonorian.fi/pennun_sosiaalistaminen.htm

    SvaraRadera
    Svar
    1. Voi kiitos Suvi miljoonasti <3 Tulostin nuo ohjeet ja aloin rohkeasti ulkoiluttamaan pentua ympäriinsä ja johan nukahti illalla hyvin kun vei vähän nuuskimaan muuta kuin tuttuja puskia ja pensaita :D Yritetään nyt tutustuttaa kaikenlaisiin paikkoihin aina busseista veneisiin, jotta olisi sitten vanhempana "turta" kaikelle ;)

      Radera
  4. Voi Jossu millainen taakka harteillasi onkaan! Niinkuin edelläkin kommentoitiin: älä stressaa, kyllä suurimmasta osasta (varsinkin labbiksen kaltaisista!!!!) ihan täysjärkisiä yksilöitä tulee :) Pennut on hömelöitä ja eihän ne tunnut tajuavan yhtään mitään (kielloista varsinkaan). Pikkuhiljaa ne kuitenkin oppii sanat ja omistajan reaktiot, kunhan ne on vain suunnilleen samansuuntaiset samankaltaisissa tilanteissa kaikissa tilanteissa. Rico ainakin tietää jo pienestä äänen korottamisesta ja etusormen näyttämisestä, että ou nou nyt taitaa olla parempi rauhoittua. Mutta ei tiennyt ensimmäisen vuoden aikana ;)

    Meillä ainakin paras "ei" on aina ollut eristäminen. Kymmenenkin sekuntia yksin vessassa riittää rauhoittamaan Ricon. Ja palkinnot aina kun siihen on ollut vähänkään aihetta. Labbiksetkin yleensä tahtovat olla persoja kaikelle ruoalle, niin eiköhän sieltä mieluistat herkkupalat nopeasti löydy :) Ja vie ehdottomasti yleisille paikoille Ronjaa jo ennen rokotuksia. Mulla Rico kulki ekat 3 kk kaikkialla mukana. Enää se ei lotkauta korvaansakaan työmaa-autoille, metrossa kulkemiselle tai millekään muulle ympäristön ilmiölle.

    Mutta älä huoli, aika epätoivoistahan se on ensimmäiset PUOLITOISTA vuotta :D Ehdottomasti koira-omistaja suhteen parasta ja pahinta aikaa! Äärimäisen palkitsevaa se kuitenkin on nähdä, kun toinen oppii pikkuhiljaa uusia tapoja ja temppuja :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Juu, stressi on onneksi vaihtelevaa ja yritän tosiaan nauttia pentuajasta koska tajuan jo nyt, että nappula on kasvanut iiiiihan sikana jo meillä ollessa!
      Eristin itse asiassa eilen ekaa kertaa Ronskun vähäksi aikaa kylppäriin kun ei millään meinannut rauhoittua ja aika noloksi meni kunhan oli ensin nuuskinut kylppärin lävitse. Vaatii paljon kärsivällisyyttä ja aikaa kasvattaa pentua, mutta uskon ja toivon että se on sen väärti :)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3