Kuulumisia viime viikoilta sekä arjen sujumista

Heippaheit ja moikkamoit, pitkästä aikaa ehdin taas hetkeksi istua koneen ääreen kertomaan viime aikojen kuulumisia. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, enkä sen takia ole käynyt postausta tekemään, mutta eipä minulle ylimääräistä luppoaikaakaan ole ollut - vaikka ensimmäinen lomaviikko on pian takanapäin!

Ajankäytöstä voin heti todeta, että priorisointini mitä tulee ajankäyttöön on muuttunut täysin jos vertaa esim. 6 kk sitten: tuolloin istahdin automaattisesti töistä kotiin palattuani koneen ääreen kahvikupposen kanssa, lähdin viimeistään klo 18-aikaan salille ja palasin sieltä sudennälkä vatsanpohjassa kotiin kokkaamaan ilta-päivällistä ja nautiskelemaan siitä telkkarin, sekä läppärin ja blogien ääreen. Jokaikinen arki-ilta sujui samoissa merkeissä, enkä valittanut lainkaan: sain ja pystyin käyttämään kaiken aikani pelkästään itseeni eikä muista tarvinnut välittää.

Nykyään arjet sujuvat pitkälti Ronjan aikataulujen mukaan: aamulla heti kun kello soi, minä singhadan ylös sängystä ja pissatan pennun pihalla. Sitten äkkiä löhö-kotivaatteet päälle, oman naaman pesu ja aamiaisen esivalmistelut, eli kahvinkeittimen päälle napsautus, sekä puurokattila liedelle lämpenemään. Siitä sitten Ronjan kanssa pihalle ja pienelle happihyppelylle, jonka jälkeen on vuorossa molempien aamupala. Tässä vaiheessa T yleensä nousee ylös ja liittyy seuraamme. Työnjaon olemme suunnitelleet (ja jopa toteuttaneet!) niin, että minä huolehdin pennusta (ja sen mahdollisista tihutöistä..) T:n heräämiseen asti, jolloin minut vapautetaan m.m. meikkaamaan ja pakkaamaan eväitä ja T jatkaa pennun päivystämistä, eli pissattaa pennun ennen töihin lähtöä ja huolehtii pennun seuraavat nappulat likoamaan. Kaiken rumban jälkeen lähdemme töihin ja Ronja jää kotiin odottelemaan meidän paluutamme. Muutettuamme tänne landelle, R vaikuttaa rauhoittuneen, vaikka joutuukin jäämään työpäivän ajaksi yksin. Toki pentu on kasvanut ja näin ollen myös tottunut jo olemaan yksin, mutta nyt tuntuu huomattavasti kivemmalta jättää pentu yksin kun tietää, ettei sillä ole täällä hätää, kun hän Porvoossa taas jäi jopa ulisemaan peräämme ja vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä kohtaloonsa.

Työpäivän jälkeen kotiin saapuessamme on työnjako se, että minä pissatan pennun ja huolehdin ruokkimisen, kun taas T napsauttaa iltapäiväkahvit meille tulemaan. Hmm.. Aika kahvipainotteiselta vaikuttaa muuten tämä meidän arkemme :D Hahaa, nojoo, perus-kaurapuurosuomalaisia ollaan ;) Meidän kaksijalkaisten levättyä ja tankattua hetki, on sitten vuorossa pennun kanssa leikkimistä niin, ettei hän enää pompi seiniä pitkin ja usein torkahtaa hetkeksi. Tässä vaiheessa T yleensä käy pötköttämään sohvalle tai sängylle tai lähtee VPK:hon ja minä vuorosta suuntaan lenkille. Illemmalla käyn vielä pennun kanssa tassuttelemassa ennenkuin on aika siirtyä iltaruoan ja iltapuun pariin.

Aika hektiseltä ja aikatauluteltultahan tuo arki vaikuttaa ja kuulostaa, mutta voin taata, että se tavallaan on huomattavasti helpompaa kuin aiempi arkeni, jolloin erityisesti viime aikoina tunsin suoranaista PAKKOA lähteä salille. Lenkit nyt aina ovat olleet enemmän henkireikiä minulle ja voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat, jolloin lenkillä olo on maistunut niin puulle ja pakolle, että olisi ollut fiksumpaa jäädä kotiin. Nykypäivänä lenkit ovat minulle sekä henkireikä, että pieni pakko; ellen liikuta kroppaani päivittäin, menee selkä ja niska niin jumiin, ettei seuraavana päivänä juuri hymyilytä. Lisäksi koen, että keuhkoni ja psyykkeeni tarvitsevat raitista ilmaa ja happea 8h sisätöiden vastapainoksi. Hmm.. Minustahan tulisi hei loistava raittiin ilman myyjä - mainospuhekin tuntuu jo luonnistuvan ;D

Mietiskelin tuossa äsken tiskatessani, että olenpa minä onnellinen tässä hetkessä - jopa tiskatessani! - ja meinasin tirauttaa onnenkyyneleen. Elämä tuntui juuri siinä hetkessä niin helpolta: olin äsken syönyt itse keittämääni raparperikiisseliä, tiskasin, taustalla soi radio ja avonaisesti ikkunasta kuului linnunlaulu ja askareitani valvoi rauhallisesti makoileva nappisilmäinen koiranpentu. Avopuoliso oli pian palaamassa kotiin, eli olin hetken pitkästä aikaa täysin yksinäni.

it´s just not me - it´s us

Palasimme tänään jo alkuiltapäivästä mökiltä kotiin takaisin ja totesin oikein ääneen, että onpa kivaa olla taas kotona - omassa kodissa. Tein aiemmin viikolla virallisen muuttoilmoituksen ja vuorossa olisi sitten seuraavaksi se ärsyttävin osuus, eli muutto itsessään: kamat laatikoihin, laatikot autoon, laatikot autosta sisälle ja purku. Toki muuttamisessa on puolensa: tavarat saa (jälleen) katsottua läpi ja mahdolliset turhuudet heitettyä jorpakkoon, mutta vastapainona ne tavarat nimenomaan täytyy PAKATA. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin pakata keittiökamoja ja muuta särkyvää? Ei ainakaan minun mielestäni. Paperia ja hermoja kuluu kuin vettä akvaarioon niitä pakatessa ja auta armias sitten kun ne pitää purkaa takaisin uudessa kodissaan: mihin hemmettiin kaiken sen paperimäärän tunkee? Siinä tilanteessa sitä aina raapii päänahkaansa ja kyseenalaistaa, tarvittiinko todella niiiiiiin paljon paperia? Anyway koti-aiheeseen takaisin palatakseni, on vielä todettava, että minulla ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että minulla todella on koti muuallakin kuin lapsuudenkodissani - jo nyt, vaikka nykyisestä asunnosta ei löydy muuta minulle kuuluvaa materiaa, kuin kamera, läppäri, muumimuki, vispilä ja vaatteita. Toistaiseksi.

Ylipäätään huomaan itseni ja asenteeni moneenkin asiaan muuttuneen koiranpennun tultua elämääni: olen muuttunut rennommaksi (tai ainakin koen itse näin tapahtuneen) monella eri elämän osa-alueessa ja olen tietyllä tapaa kypsynyt: elämä ei yksinkertaisesti enää pyöri minun ja minun tarpeitteni ympärillä, vaan joku toinen menee kaiken edelle. Rentoutumista mitä tulee ruokailuun ja liikkumiseen on myös selvästi havaittavissa, vaikka kumpikin aiheuttavat minulle tietynlaista päänvaivaa ja stressiä joka päivä. Näiden kohdalla tyydyn toki baby-stepseihin, koska tiedän ja uskon, etten näiden suhteen koskaan pääse 100%:sti rentoon olotilaan, mutta edes askel siihen suuntaan on jo suuri plussa ja edistysaskel minulle.
Samoin mietin aina, miten suunnitelmani menevät T:n kanssa yhteen tai millä lailla otan hänet huomioon päätöksiä tehdessäni - tein ne sitten kaupan kassalla, vaateostoksilla tai tyttöjen kanssa suunnitelmia tehdessäni. Kai tämä on sellaista tietynlaista aikuistumista ja perheen perustamista? Monen korvaan tämä saattaa kuulostaa hölynpölyltä, jos ottaa huomioon etten virallisesti ole edes muuttanut yhteen T:n kanssa, olemme seurustelleet hieman reilu 6 kuukautta ja Ronjakin on ollut meillä vasta reilu 1,5 kuukautta. Oman terveyden pettäminen on suurin syy siihen, että olen muuttanut suunnitelmiani mitä tulee tulevaisuuteen ja ikään kuin down gradeattun selvästi; nykyään en edes unelmoi matkasta kaukomaille, koska pystyn hädin tuskin käymään lähikaupassakaan unohtamatta huimausta ja heikotusta, mutta ne harvat kerrat kun se onnistuu: aiai, että sitä voiton riemua! Samoin aiemmat haavekarttani ja aikatauluni mitä mitäkin pitää tehdä ja saavuttaa elämässä, on kokenut aikamoisen suunnan vaihdon: kuka sanoo, että täytyy mennä naimisiin, matkustaa, hankkia omakotitalo ja farmariauto ennenkuin hankkii lapsia ja täyttää 28? Aivan, ei kukaan. Yhteiskunta on nykyään onneksi niin salliva, ettei virallista järjestystä enää ole, vaan kaikki voivat suorittaa ja toteuttaa elämää parhaaksi näkemällää tavalla - omassa järjestyksessä ja oman maun mukaan.

Hui, tulipa syvällistä pohdintaa suolletta, vaikka alunperin oli tarkoitus kertoa ihan vaan arjen juttuja ja mitä tässä ollaan puuhailtu viime viikkoina kun blogi on viettänyt hiljaiseloa. Noiden syvällisyyksien lisäksi käytiin Vaasassa viettämättä hotelliyö ja juhannus vietettiin porukoiden mökillä syöden, juoden, nauraen ja nukkuen. Tänään palasimme jo hyvissä ajoin takaisin maihin, koska saaressa tuli vuoroin räntää ja rakeita, vuoroin kissoja ja koiria (noei nyt sentään, mutta liki). Kotona saatiin paljon aikaan ja nyt suunniteltiin tulevan viikon ohjelmistoa, johon kuuluu m.m. käväisy Ikeassa, sekä Porvoon kämpän pakkaamista.

Mites sielläpäin ruutua juhannus sujui? :)

Oh shit, jag brukar alltid sträva till att ens någorlunda summera den finska versionen av blogginlägget till svenska, men nu känner jag på mig att en verkligt minimal svensk version kommer att finnas till förfogande. Saknar ni kunskaper i finska, vänligen mejla mig så skall jag referera texten här ovan i all korthet ;)

Jag har på sistone märkt en märklig grej som skett efter att Ronja flyttade in i mitt liv: jag har liksom vuxit upp och mognat efter att ha insett att hela min vardag och mitt liv inte enbart cirkulerar kring mig själv, utan är också beroende av någon annans behov. Likaså funderar jag oberoende temaområde över vad T skulle tycka och hur jag kan ta honom i beaktande då jag fattar beslut. Visst erkänner och vet jag att jag börjar priorisera HELT olika efter att så gott som ha förlorat min hälsa och drömmer om att en dag kunna gå runt i ett köpcentrum utan att behöva känna yrsel, illamående och oro framom en resa till Asien (vadå en bilresa till Vasa höll redan på att bekosta mig min rygg - vad skulle inte en flygresa på 16h göra?). Från att tidigare ha haft en tydlig plan och tidtabell för mitt liv har jag downgradeat och anser nu, att det hellre lönar sig att låta saker och ting ske och komma i sin egen tidtabell utan noggrannare planer. Ju mer man planerar, desto sämre brukar det bli då förhoppningarna är (för) höga.