söndag 13 juli 2014

"Aa-a, on niin helppoo olla onnellinen. Aa-a-a, ja tyytyy sihen mitä on". No eikä oo!

Tunnistitko Olavi Uusivirran (kiitos huomauttaneille ja pahoittelut epätietämyksestäni, mitä musiikkiin tulee ;)) biisin otsikosta? Biisi iskeytyi äsken päähäni suihkussani seistessäni ja tajusin, että näinhän se menee - tässä on ratkaisu (tai mikäli tähänhetkiseen problematiikkaani). Tai nojaa, tarkemmin ajateltuna ei ratkaisu, vaan pikemminkin vastakohta sille. Okei, ehkä olisi parempi avata hieman ja selittää teillekin mitä tällä hetkellä pääkopassani liikkuu.



Olen viime päivinä huomannut, miten ärsyynnyn herkästi - ihan syyttäkin - ja puran kiukkuani verbaalisesti tiuskien ja lenkkipolkua kuluttaen. Syytä en tiedä; miksi hemmtissä olen näin perse-edellä-asenteella liikkeellä, kun minulla tällä hetkellä menee niin hyvin? On parisuhde (itse asiassa tuore avoliitto), suloinen labbispentu, uus-vanha työpaikka ja nätti asunto. Päällisin ja kaikin puolin kaikki on hyvin, eikä suurempaa valittamisen aihetta ole - mitä nyt nappisilmäisen pennun naskalihampaat ovat repineet jo kolmet housut minulta, sekä pari naarmua ympäri kroppaani, arki pyörii kuin betonimylly hurja vauhtia eikä aika tunnu millään riittävän sekä pennun, kodin, että oman itsensä ja parisuhteen hoitamiseen ja töissä pitää välillä todella kiirettä näin kesälomakautena. Siinä kai se ongelma piileekin: aika ei tunnu riittävän kaiken hoitamiseen, vaan kaikkea hoidetaan hieman hutiloiden vasemmalla kädellä siinä sivussa eikä mikään ole täydellistä. Luonteeltani olen perfektionisti ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen ja vaadin, että muut tekevät samoin. Siksi kanssani on hankalaa olla - eritoten silloin, kun en kerro, mitä toiselta vaadin tai odotan, vaan mökötän kun en saa haluamaani tai toivomaani ja paiskon tavaroita kiukuspäissäni kuin mikäkin kakara. Yep, I admit it: sisäinen teinini pääsee valloilleen ja olen viittä vaille heittäytymään lattialle vetämään vuosisadan itkupotkuraivarit jos en saa tahtoani läpi. Kypsää? Ei.



Tahtoni pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen on varmasti syy siihen, että alunperin olen koskaan alkanut stressaamaan syömisestä ja urheilustakin. Perfektionismi on mielestäni sekä siunaus, että rasite: toisaalta se potkii eteenpäin ja ajaa ihmistä kehittymään tämän pyrkiessä yhä parempaan ja parempaan lopputulokseen. Mutta toisaalta se saa ihmisen priorisoimaan väärin ja esim. valitsemaan sen vähemmän maistuvan jälkkärin liikojen kaloreiden pelossa tai jättämään treffit kaverin kanssa väliin, koska kalenterissa lukee HIIT-treeni juuri sen päivän kohdalla (ja koska töissä tuli napattua pala kakkua kahvipöydästä, täytyy ylimääräiset kalorit saada kulutettua). Rivien välistä pystyy lukemaan, että perfektionisti kuuluu niihin ihmisiin, jotka herkästi sairastuvat syömishäiriöihin ja ovat kovin herkkiä yhteiskunnan asettamille vaatimuksille ja median luomille illuusioille siitä, millaisia meidän PITÄISI olla, viisveisaamatta siitä, ketä me HALUAMME olla. Oho, taidan hieman poiketa aiheesta, mutta halusin saada tuonkin sanottua; olkoon se siis viikon "oivallus".

Normaali, täysjärkinen ihminen tajuaisi varmasti, että tässä elämäntilanteessa koiranpennun kanssa, ei täydellisyyteen edes pidä yrittää pyrkiä, koska sen saavuttaminen on MAHDOTONTA jos perheeseen kuuluu kaksi täyspäiväisesti töissä käyvää ihmistä. Itselleni faktan hyväksyminen on todella hankalaa, koska haluan, että kaikki on täydellistä: täydellinen parisuhde, täydellinen koira ja täydellinen koti, sekä täydellinen työ. Pah, kenen elämä tuollaista on? Tuskin leffoissakaan kellään menee noin hyvin ja tiedostan sen itse, mutten mahda perusluonteelleni mitään: tahdon täydellisyyttä. Mitä sitten, jos en tuota täydellisyyttä saavuta? Suoraan sanottuna: maailmani romahtaa. Kaadun maahan ja heitän itkupotkuraivarit. Uskon tämän olevan syy siihen, että olen tällä hetkellä niin pessimistinen: mistään ei tule mitään, yhtään valoa ei tunnelin päässä näy, enkä ole tyytyväinen mihinkään.

Kuinka onnelliselta pieni koira voikaan näyttää?
Viikonloppuna tilanne kärjistyi entisestään ja meinasin purskahtaa itkuun: väsytti, koiranpentu nukkuin kuin Jeesus-lapsi isäni sylissä ja pyöri T:n jaloissa kuin kiimainen kissa muttei huomioinut minua (mielestäni) lainkaan ja kroppa oli turvoksissa kuin Michelin-miehellä. Äitini, joka on ollut mukanani koko elämäni ja nähnyt ja kuullut kaikki oikkuni, passitti minut tyynen rauhallisesti metsään saappaat jalassa koiran kanssa rauhoittumaan. Vielä alkumetreillä kyyneleet valuivat poskilleni, mutta ensimmäisen mustikat löydettyämme ja pari kiveä ylitettyämme tunsin, miten happi alkoi kulkea ja ajatukset alkoivat selkiintyä. Minua vain kertakaikkiaan harmitti niin: en ole nukkunut yhtäkään yötä keskeyttämättä sitten 2.5, jolloin Ronja-pentu meille muutti, panostan koiraan ja sen hyvinvointiin ja annan niin paljon sille kun vain voin ja uhraan kaiken aikani sille (paitsi sen yhden tunnin, jonka liikun itsekseni joka ilta, jotta pysyn työ- ja toimintakykyisenä jottei niska jumiudu) - ja tässäkö kiitos seisoo: en välttämättä ehdi leikkiä pennun kanssa niin paljon kuin esim. T tekee, koska hän oleskelee enemmän kotona iltaisin eikä ryntäile paikasta toiseen kuten minä esim. pyykkiä pesten tai ruokaa tehden ja sen myötä ja takia se valitsee hänet tai isäni, vaikka minä teen kaikkeni sen eteen. Turvotus taas johtui torstai-iltana ahmimistani mansikoista ja minä tunnetusti ahdistun jo pienestä turvotuksestakin (vääristyneellä kehon kuvalla taitaa olla pieni osa ja arpa tässä..).

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja asiaa hieman miettineenä, en voi muuta kuin hymähtää, mutta samalla myöntää, että minulla on ongelma: vaadin itseltäni, koiralta ja avomieheltäni liikaa - jostakin TÄYTYY nyt joustaa, jotta emme pian päädy (kuten koiralle aina totean, kun se seisoo hölmistyneen näköisenä jossakin) pattitilanteeseen. Ratkaisu pentuongelmaan on se, että pyrin myös leikkimään pennun kanssa pelkän pissittämisen sijaan ja pyrin viettämään sen kanssa aikaa muutoinkin kuin tukka tuubilla juosten. Tällä hetkellä koen, että T tavallaan "vie" minun ja pennun keskeistä aikaa, koska hän usein käy lattialle koiran kanssa loikoilemaan meidän saapuessa lenkiltä kotiin. Sen sijaan, että nielaisen palan kurkustani, voisin ehkä hienovaraisesti vihjaista, että haluaisin viettää koiran kanssa aikaa hetken kaksiteen myös kotosalla. Näin ei mustasukkaisuus-mörköä koskaan ilmaantuisi, eikä liioin minun ja pennun eikä minun ja T:n suhde kärsisi. Kropan tukkoisuuden vältän helposti muistuttamalla itseäni jälleen kerran annoskooista; joskus vähemmän on enemmän (jopa mansikoista puhuttaessa).



Ah, voi että miten olen kaivannut bloggailua: se on kuin henkireikä, tapani ilmaista itseäni ja keinoni selvittää ajatuksiani. Olen aina pitänyt kirjoittmaisesta ja tykkän toteuttaa itseäni sitä kautta. Bloggailu on opettanut minulle paljon itsestäni ja koen, että haluaisin ja voisin kehittää tätä jotenkin. Tiedän lukijakuntani olevan pieni, mutta toivon, että ajatukseni ja oivallukseni herättävät edes jossakin ajatuksia tai jotain sinnepäin. Tiedän itse, miten suuri vaikutus ja voima erinäisten bloggaajien teksteillä ja aatoksilla minuun (ja moneen muuhun) on ja toivon, että voisin joskus tulevaisuudessa yhdistää kokemukseni, ammatillisen tietämykseni ja intohimoni terveellisiä elämäntapoja ja tervettä elämää kohtaan ja jakaa sen tätä kautta.

Päätin äslen, että jatkossa aion kirjoittaa blogia pääasiassa suomeksi, vaikka ruotsi äidinkielenikin on. Syy on yksinkertaisesti se, etten viime aikoina ole ajanpuutteesta johtuen jaksanut ja ehtinyt panostaa ruotsinkieliseen versioon, vaan olen hut-haparoinut jotakin kasaan, lisännyt kuvat postaukseen ja julkaissut tekstini. Tulevaisuudessa aion - tässäkin kohtaa - pyrkiä täydellisyyteen, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Joten sen sijaan, että pitäisin täydellistä kaksikielistä blogia, tyydynkin kirjoittamaan vain suomeksi - mutta sitäkin laadukkaammin. Olisi kiva kuulla, mitä te lukijat olette tästä mieltä: menetänkö monta lukijaa sen takia, että jätän ruotsinkielisen version pois?


2 kommentarer:

  1. Toi biisi on kylläkin Olavi Uusivirran kappale...

    SvaraRadera
    Svar
    1. haha, oho noh, tästä huomaa kuinka musikaalinen mä olen :D Kiitos korjauksesta ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3