Pari sanaa kiitollisuudesta

Huomenta ja aurinkoista perjantaiaamua kaikille! Kello on hieman yli 8 ja istun jo shortseihin ja bikiniyläosaan sonnustautuneena terassilla, Ronja jaloissani, ja paistattelen aamuauringossa. Otsikosta huolimatta on pakko kertoa, ettei oloni ollut kovin kiitollinen Ronjan pomppiessa vuoroin minun ja vuoroin T:n puolella sänkyä aamulla klo 5 lähtien. "Mamma mulla on asiaa" luki pennun silmissä, eikä hän millään suostunut uskomaan, ettei mammaa nyt tarvitsisi herättää. Pentuhan on siis ottanut tavakso tulla herättämää minut n varttia vailla kuusi ja toimii nelijalkaisena herätyskellonani - iPhonea en ole moneen viikkoon enää sitä tehtävää suorittamaan ole tarvinnut! :D Usein jään pariksi minuutiksi peiton alle Ronjan pussailtua valmiiksi, jottei pentu oppisi, että ihminen automaattisesti nousee ylös hänen pyytäessään. Ollaan nyt kuukauden päivät pyritty opettamaan Ronja herättämää meidät yöaikaan jos on tarve pissille. Alkuun pidimme makuuhuoneen oven suljettuna, jotta pentu varmasti tulisi herättämään hädän iskiessä (pentu kun ei mielellään tee tarpeitaan lähelle omaa petiään), mutta tällä viikolla aloimme pitää ovea avoinna koska Ronja alkoi herättämään meitä ihan huvikseenkin keskellä yötä. Puuta koputtaen ollaan nyt iloittu siitä, että vaikka pentu tallustelee pitkin kämppää yöllä, tulee hän edelleen herättämään jos on tarve käydä ulkona. Valitettavasti hän - taas vaihteeksi - viime yönä kävi herättämässä peräti 3 kertaa, mutta teki pissat vain kerran. Ollaan yritetty torua ja viedä päättäväisesti nappisilmä omaan petiin jos hän ei pissoja tai kasoja ulos tee ja menestys on tähän asti ollut vaihtelevaa, Pääasiassa hän onneksi tekee tarpeet aina pyytäessään. Mietiskelin tässä eilen, mitenköhän Ronja aikuisiällä sitten tekee ja tajuaako hän, että yön voisi myös pidätellä ja tehdä tarpeensa ulkona vasta silloin kun ihmisetkin nousevat? Nämä yölliset heräämiset ja katkonaiset unet verottavat niin minun kuin T:nkin voimia ja toivon, että Ronja todella oppisi piakkoin pyytämään ulos vain kun tarve t-o-d-e-l-l-a vaati, eikä huvikseen. Toisaalta eilen illalla kyllä sydäntäni lämmitti todella kun pentu kävi jo omaan petiin, mutta tuli ensin T:n puolelle sänkyä tsekkaamaan, että hän varmasti on paikalla, paineli omaan petiin ja tuli sitten toistamaan saman minun puolelleni ja jäi viereeni nukkumaan. Pentu nähtävästi varmisti, että lauma on koossa, ennenkuin rauhoittui nukkumaan. Mamin hellyyttävä pieni Bonsku <3

Mofan sylissä jeesuslapsena viime viikonloppuna

Vietän tänään palkatonta vapaapäivää ja tiedossa on reissu Helsinkiin fysiatriaan ja fysioterapeutille. Fustrasta ollaan nyt Janin kanssa pidetty kesätaukoa ja olen tehnyt keppiliikkeitä itsekseni kotona ja olen - kopkop - ollut yllättynyt siitä, miten hyvänä (olosuhteet huomioon ottaen) niskat ovat pysyneet. Sen jälkeen kun terveyteni alkoi mennä päin prinkkalaa olen oppinut arvostamaan arjen pieniä asioita. Toki olen aina esteetikkona (ja hömppänä) esim. tykännyt syödä näteiltä lautasilta tai nautiskellut naapurin vasta-ajetun nurmikon tuoksusta, mutta lojuttuani lattialla pääsemättä ylös selkäkivun vuoksi, oltuani viikon päivät työkyvytön huimauksen ja pahoivoinnin vuoksi ja pelättyäni kaupassa käyntiä olen tajunnut, että niitä arjen pieniä asioita fiilistelemällä, elämästä saa paljon enemmän irti. Niinhän sitä sanotaan, että terveyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää - ja se pätee moneen muuhunkin asiaan - mutta aika ajoin sitä joutuu silti muistuttamaan itseään siitä ja positiivisen ajattelun voimasta.

Otetaan blogit esimerkkinä: monet kirjoittavat blogeihinsa ainoastaan kultahipuista, keijukaisista ja arjen hyvistä hetkistä, koska haluavat säilyttää bloginsa hyvän mielen ja fiiliksen paikkana - pakopaikkana, jonne voi karata arjen sadepilvien kaatuessa päälle ja muistelemaan, miten paljon hyvää ympärillä itse asiassa on. Minusta se on fine, mutta itse luen mieluiten blogeja, joissa kerrotaan niin elämän myötä- kuin vastoinkäymisistäkin, koska ne ovat mielestäni uskottavampia. Kyynikkona sitä helposti turhautuu omaan elämäänsä ja sokaistuu näkemään mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä on, jos pelkästään lukee ja näkee kuinka hyvin muilla menee. Vaikka sitä kuinka tietäisi, että blogeihin kirjataan vain murto-osa esim. päivän tapahtumista ja tieten tahtoen jätetään ne ikävät asiat pois ja korostetaan niitä täydellisen ihania hetkiä voi tuntua hankalalta muistuttaa itseään siitä, ettei kellään todella mene niin hyvin, kuin mitä teksteistä annetaan ymmärtää. Syy tähän on varmasti ihmisen suurin ja turhin ominaisuus, kateus: ainahan sitä kadehditaan muita kun heillä menee hyvin, ikinä ei muisteta, että siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja masistellaan ja mutrustellaan epäreiluutta. Noina hetkinä olisi tärkeätä havahtua, katsoa peiliin ja miettiä uudestaan: minkälaisia tunnelmia kateus toista kohtaan herättääkään itsessä? Mitä jos iloitsisikin toisen puolesta? Tai mitä jos kadehtisikin toisen saavutuksia, mutta näkisikin, mitä kaikkea hyvää siinä omassa elämässä ja ympäristössä on ja toteaisi, ettei kaikkea voi saada ja ettei kaikilla voi mennä samaan aikaan yhtä hyvin? Havahduin itse eilen pyörälenkille lähtiessäni, että asenteeni oli - jälleen kerran - suorastaan vammainen: ärsyynnyin kaikesta mitä potilaat tai T pyysi, räpätin pienimmästäkin asiasta ja hermostuin turhasta ja mietin, miksi miksi miksi asiat eivät voisi olla toisin? Miksi minun aina pitää? Noin puolessa välissä lenkkiäni huomasin vihdoin, mitä raitis ilma ja päätökseni ajatella positiivisemmin, sai aikaan: mieli kirkastui ja yhtäkkiä aloin jopa häpeämään omaa, lapsellista käytöstäni. Ei todellakaan ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen. Jos joku jää pian lomalle ja minun lomani on jo loppu eikä seuraavaa ole tiedossa.  Jos jonkun parisuhde vaikuttaa virheettömältä (pah, kenenkään ei ole!) kun oma ei tunnu sujuvan kuin ruusuilla tanssi, vaan toisen naamataulu ärsyttää. Jos jollain toisella on varaa ja mahdollisuus matkustaa, kun itse yritän nyt panostaa säästämiseen, enkä uskalla edes unelmoida matkailusta kiitos niskajumien ja huimauksen. Mielestäni on väärin yrittää olla kadehtimatta toisen onnea - tuskin siihen kukaan pystyy! - mutta sen sijaan, että täyttäisi mielensä harmailla sadepilvillä ja kielteisellä perse edellä-asenteella, kannattaisi yrittää imeä energiaa toisen onnesta ja avata silmänsä sille, mikä omassa elämässä on hyvää.

Päätin listata tähän alle paria syytä, joista olen onnellinen ja jotka tuovat minulle iloa:

- hiljaiset lenkit Ronjan kanssa. On vapauttavaa lähteä kuudelta ulos haukkaamaan happea, olla hiljaa ja tassutella pennun kanssa (kunhan ei pennulal keitä yli, energia tursua kuin tulivuoresta ja näykkimistä aloiteta) hiljakseen ennenkuin on aika kohdata arjen hektisyys ja kiire
- kun pentu änkeää syliin ja silminnähden hakee läheisyyttä, tuo lelun heitettäväksi tai käpertyy jalkojen juureen makoilemaan
- hiljainen hetki T:n kanssa ennen nukkumaan ryhtymistä: pidetään kädestä kiinni, ollaan hetki lusikassa tai maataan vain vierekkäin toisen hengitystä kuunnellen. Aamulla annan usein aamusuukon, vaikka hän jää vielä nukkumaan minun ja pennun noustessa. Tykkään itse heräillä hiljakseen ja olla hetken aamulla yksinäni, eikä minua siksi lainkaan haittaa, että T jää koisimaan vielä. Aamupalaa syömme kuitenkin jotakuinkin aikataulun salliessa yhdessä, samoin iltapalaa. Ruokapöydän ääreen kokoontuminen ja rauhoittuminen on tapa, jota toivoisin pystyväni jatkaa myös, jos perhe meille suotaisiin. Siinä yhdessä syödessä vaihtaa automaattisesti kuulumiset ja ollaan edes hetki yhdessä rauhassa
- lounas työpaikan parvekkeella: työpäiväni vietän muutoin sisällä, mutta lounasaikaan meillä on mahdollisuus istua kahvilan parvekkeella eväitä tai ruokalan antimia syöden ja voi jösses kuinka hyvältä tuntuu hengittää sen puolen tunnin ajan puhdasta happea ja tuntea auringonsäteet ihollaan
- maitovaahto aamukahvissa (gogo Ikean 1,50e maidonvaahdottimelle vaan! ;))
- perhe. Emme näin kesäaikaan tapaa yhtä usein, emmekä varsinkaan nyt kun muutimme T:n kanssa yhteen. Hassua sinänsä, koska asumme vanhempieni ja vanhimman siskoni kanssa samalla paikkakunnalla jopa! Olemme kuitenkin tiiviisti äidin kanssa liki päivittäin puhelimitse yhteydessä ja jopa liki 25-vuotiaana tuntuu sydäntä lämmittävältä kun iPhonen näytössä vilkkuu "Mamma" - äiti soittaa. Isovanhempiani yritän käydä katsomassa vähintään kerran parissa viikossa, mikä kyllä on naurettavan harvoin, koska hekin asuvat samalla paikkakunnalla. Oma arki vain tuntuu verottavan niin paljon aikaa koiran lenkittämisen ja pyykin pesun ja arjen pyörittämisessä, ettei aika aina tunnu riittävän. Ellen ehdi käynnille, olen ottanut tavaksi edes soittaa ja kysellä kuulumisia viikottain. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän isovanhempiaankin arvostaa
- liikunta omaa kehoa kuunnellen; minulle uusi tuttavuus, jonka olen vasta hiljattain opetellut. Aiemmni harrastin liikuntaa itseäni pakottaen kroppaa kuuntelematta ja se veti minulta lopulta elämäni surkeimpaan kuntoon. Harrastan edelleen liikuntaa päivittäin (koska kroppani vetää totaalijumiin jos vietän sen enimmäkseen paikallani ollen), mutta eniten saadakseni raitista ilmaa ja täysin fiiliksen mukaan: jos työpäivä on ollut hektinen, käyn lihasten jaksamisen mukaan juoksemassa, sauvakävelemässä tai rauhallisesti kävelemässä. Jo puolen tunnin sessio nollaa aivot ja riittää. Aiemmni luulin, ettei aivoja ja mieltä saa nollattua kuin tunnin tapporääkillä salilla. Kaipaan vielä lihaskuntoa ylläpitävää jumppaa ohjelmaani, mutta kiitos Fustran pyrin tekemään keppiliikkeitä edes 3 kertaa viikossa, sekä lisäksi Fustran metodeja noudattaen lihasliikkeitä pienin käsipainoin, sekä kehon omaa painoa vastuksena käyttäen. Noiden myötä olen tajunnut, ettei hikeä pintaan saadakseen välttämättä aina tarvitse ladata 100kg prässiin tai ajaa salille jumppaan; keskittymällä siihen mitä tekee, saa kyllä lihaksetkin tärisemään ;)
- aurinko. Auringonvalo lämmittää mieltä ja kehoa, ruskettaa nätisti ihoa ja tekee mielen virkeäksi. Työpäivän aikana en ulkona voi käydä muutoin kuin lounaalla ja toivonkin aina, että viikonloppuisin olisi poutaa jotta voisin nauttia auringosta mahdollisimman paljon. Onneksi aurinko on nyt paistanut myöhäiselle iltaan, joten olen ehtinyt nauttimaan siitä myös arkena :)
- kaunis koti. Ehdimme asua jonkin aikaa yhdessä, ennenkuin muutimme Ronjan kanssa virallisesti tavaroinemme T:n katon alle. Ennen tavaroideni saapumista oli kämppä, noh, poikamiesboksimaisesti sisustettu (:D) enkä tuntenut oloani täällä kotoisaksi. Asetettuamme aloillemme ja muutettuamme sisustuslinjaa tavaroideni myötä, noh, kodinomaisemmaksi (sori T, no offense!) on oloni tässä asunnossa turvallinen ja se tuntuu todella kodilta. Aiemmat (vuokra)kämppäni ovat tuntuneet väliaikaisilta ratkaisulta (mitä ne ovat olleetkin, nimim. muuttanut 6 kertaa 6 vuoden aikana) enkä ole oiekin osannut asettua niihin rauhoittumaan. Nykyinen asuntomme tuo minulle lähes ja pikkuhiljaa sen saman fiiliksen, jonka lapsuudenkodissaan tuntee ja voin olla täällä turvassa ja täysin oma itseni :)

Noin, siinä oli vasta pari asiaa, mutta noita yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan kun naama vääntyy mutrulle, mieli sadepilveen ja kateus alkaa kalvaa. Aina se ei ole helppoa, enkä kuvittelekaan ettenkö joskus olisi pahalla päällä, kaikki ottaisi pattiin ja tuntuisi epäreilulta ja minua harmittaisi. Ehhei - se varsinainen vale olisikin, koska kenenkään elämä ei ole virheetön! Mutta jos pääasiassa muistaisi ajatella niitä iloisia asioita silloin kun elämä alkaa potkia päähän, tuskin niitä harmaita paikallisia sadepilviä kovin montaa olisi ;)

Mukavaa perjantaita kaikille! Toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä juuri SINUN kohdallesi! :)