Kun pikku-Ronja unikulun aloitti, alkoi mamin oireetkin helpottaa ja havahtuminen siihen, miksi koiranomistajat on simpsakoita

Tittidii! Kuten otsikkokin jo paljastaa, on Ronja-pennun unikoulu tuottanut tulosta ja voin hymyssä suin todeta, että huomattavasti enemmän ja parempia kuin mitä olisin voinut kuvitella: huimaus-höntti-oloiluni on helpottanut!

Poseeraaminen ei koskaan ole ollut vahvuuteni, enkä sen saralla ole näillä näkymin edistynyt pätkän vertaa..

"En mä osaa poseerata! Ota nyt ees joku kuva"

Ja tässä lopputulos: etunoja, jäinen hymy ja turvonnut olo. Jep, kannattaa jatkaa näitä asukuvien ottamista :'D

Huimaus-sekoiluni on jo muodostunut osaksi arkipäivääni, eikä sen loppumista ole ollut mailla halmeilla ennen kuin aloin käymään Fustrassa, mutta todellista edistystä olen huomannut vasta kun aloin käymään Fysiatrin poliklinikan fyssarilla säännöllisesti viikottain. Fysioterapiasta huolimatta ei oireilu täysin ole kadonnut, vaan epätodellinen ja hutera olo on jatkunut aina vaan - päivästä riippuen enemmän ja vähemmän. Riittävään ruokailuun olen nyt koittanut panostaa oikein toden teolla ja pyrkinyt panostamaan nimenomaan laatuun, sekä riittävän tiheään ruokailurytmiin. Verensokerin laskiessa niin keskittymiskykyni, kuin myös suupieleni laskevat kuin lehmän häntä ja se tuntuu pahentavan huteruutta entisestään, joten tarpeeksi ravitsevat ja energiaa sisältävät välipalat ovat tulleet tutuiksi. Lisäksi olen yrittänyt hyväksyä ja sisäistää, etten voi verrata energian tarvettani muihin - esim. avopuolisooni T:hen; jokainen ihminen kun on erilainen. Olen ylipäätänsä huomannut, että miehet tuntuvat tarvitsevan ruokaa harvemmin kuin naiset, mutta syövät toisaalta usein sitten kerralla suurempia annoksiakin. Syömisvamma-taustani on aiheuttanut sen, että vertaan turhankin useinkin syömisiäni T:n syömisiin ja koen tiettyä morkkista jos tunnen nälkää ja nappaan välipalaa, jollei T syö mitään vaan tyytyy pelkkään kahviin. Hölmöä kuin mikä - eritoten minun kohdallani kun kuulun niihin, joilla nuo hypot saattavat aiheuttaa heikotusta ja jopa käsien tärinää - mutta minkäs ihminen taustalleen voi. Olen itse asiassa tajunnut asian hölmöyden vasta kun olen maininnut siitä ääneen; olisittepa nähneet T:n naamataulun kun paljastin vertailevani syömisiämme! Hän katsoi minua hetken ja pyysi miettimään, kuinka paljon luulen kuluttavani häneen verrattuna. Vaikka T tekeekin ambulanssissa fyysisesti raskasta työtä (pah, tämä on kuulemma yleinen luulo - oikeasti ne enimmäkseen hengailee pelastuslaitoksella ;)), ei hän liiku läheskään yhtä paljon kuin minä, joka päivästä ja sijoittelusta riippuen terveyskeskuksessa istun pari-8h työpäivän aikana. Pyrin tauottamaan istumistani n.s. puhelinpäivien aikana, jolloin aikaa tulee siis vietettyä pyllyllään ne 8h ja lähden aina vapaaehtoisena tulostimelle tai noutamaan jotakin varastosta jotta askelia saisi ottaa edes pari. Työpäivän rasittavuudesta + unimäärästä riippuen käyn päivittäin joko (sauva)kävelemässä tai hölkkäilemässä itsekseni, sekä liikutan Ronjaa aamulla n 15 min, töiden jälkeen 20-30 min sekä illalla riippuen siitä mennäänkö koirapuistoon riekkumaan (jossa siis minä olen liki paikoillani ja pentu juoksee kuin riivattu muiden kanssa telmien) tai kävelylle vielä 20-30 min + leikitään sisällä palloja jahdaten. Havahduin vasta nuo kaikki listattuani, että liikun yllättävän paljon keskivertoihmiseen verrattuna jo siitä syystä, että kävelytän koiraa jopa 4 kertaa päivässä. Keskivertoihmisellä tarkoitan siis ihmistä, jolla ei ole koiraa ja joka ei harrastaa liikuntaa joko ohjatusti tai itsekseen mitenkään säännöllisesti, eikä koe samanlaista suoranaista TARVETTA liikkua säännöllisesti kuten minä. Alkuvuoden rajun treenimäärän noston, sekä sen jälkeisen totaalisen romahtamisen jälkeen olen vasta älynnyt, mitä tuo riittävä ravitsemus todella merkitsee ja miksi se niin tärkeä on: jos liikkuu, muttei syö, ei jaksa. Helppoa kuin heinän teko, mutta näin kauan sen älyämiseen meni - lähes 25 vuotta! Koiran kanssa taloutensa jakavat liikkuvat karvaturrinsa takia (tai tähden) jo pakosta ainakin sen pari-kolme kertaa päivässä ja säännöllisesti (olettaen, että he eivät laiminlyö lemmikkiänsä tottakai), eivätkä he tee siitä minkään näköistä numeroa verraten Facebookia alati pommittaviin "hitsi käyn vielä spinningin ja pumpin ja coren jälkeen vetämässä pienet HiiTit crossarilla ennenku on aika mennä infrapunasaunaan löylyttelemään"-tyyppisillä statuspäivityksillään. Harvemmin kenenkään statuksessa lukee "kävin aamulla, töiden jälkeen kahdesti ja lähdenpäs vielä kertaalleen kusettamaan koiraa ja askelmittarissa on tällä hetkellä 13.000 askelta". Koiran omistaja liikkuu rutiinilla - välillä hammasta purren - välillä hymyssä suin, mutta säännöllisesti ja kuntoa ylläpitävällä tahdilla.

Anyhow. Sen jälkeen kun olen vihdoinkin tajunnut riittävän levon, liikunnan ja ravinnon tarkoituksen ja merkityksen yhdistettynä riittävään yhtenäiseen uneen - ei siis parin tunnin pätkiin pätkittyyn sorttiin - olen myös havahtunut tosiasiaan, että oireiluni tuntuu helpottavan. Fyssarini mukaan olen erityisen herkkä muutoksille ja anamneesini perusteella negatiiviset jutut kuten stressi ja paineet, sekä liian vähäinen ravinto ja liika liikunta herkistävät kivikovaksi muuttuvaa selkääni ja kun tuon ominaisuuden vielä yhdistää siihen, että kuulun niihin jotka ovat erityisen aistiherkkiä (eli siis aistivat kehonsa, sekä sen muutokset keskivertoihmistä herkemmin) ei ole ihme, että jo yhden katkonaisen yön jälkeen olen kuin halolla päähän vedelty ja liki toimintakyvytön ja selkä kiveäkin kovempi. En vielä oikein uskalla hihkua ääneen enkä liioin mainostaa (hmm, mutta kirjoitan siitä avoimeen blogiini?) oloani, koska olen tosissaan jo näinkin pitkään kuin viime syksystä oireistani kärsinyt ja tavallaan niihin jo tottunut. Yhdistettynä pessimistiseen/skeptiseen perus-suomalaiseen ajattelutapaani, tuskin tulee kellekään yllätyksenä, etten puhaltele torveen ja kailota uutistani toreilla ja metsissä, vaan pidättelen sitä sisälläni ja toivon, että olo jatkuu huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sen jälkeisenäkin päivänä. Jos näin ei käy, en lannistu, vaan muistelen eilistä, teen pari venytysliikettä ja koitan kuunnella kroppaa parhaani mukaan. Edelleenkään en suunnittele ulkomaanmatkoja, enkä edes shoppailureissuja Ikeaan ensi viikonlopuksi, koska en koskaan voi tietää koska seuraava heikotus-huimaus-olo iskee päälle ja pilaa suunnitelmani, estäen minua liikkumasta ja olemasta normaalisti. Painotan, etten edelleenkään tunne oloani täysin normaaliksi, vaan jalat voivat edelleenkin yhtäkkiä turtua, niska jäykistyä kuin rautakanki ja päässä alkaa hyöriä kuin ruotsinlaivalla ikään. Samaan aikaan haluan hehkuttaa, että ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin oloni alkaa olemaan NORMAALIMPI kuin pitkiin aikoihin ja vastoinkäymyisistä ja kolotuksista huolimatta, jaksan taas uskoa, että se normaalin nuoren naisen elämä vielä odottaa minua tuolla jossakin.

Syvällistä pohdiskelua näin ennen viikonloppua :) Kävin äsken Ronjan kanssa metsäpolkutassuttelulla ja suunnittelin lähteväni vielä itsekseni lenkille opiskeltuani hetken naksutin-koulutusta, josta innostuin eilen käytyäni arki-tottis (arki-tottelevaisuus)-kurssimme ekalla luennolla. Kurssin avulla toivon löytäväni Ronjan kanssa yhteisen sävelen ja hyvät vinkit matkallamme kohti fiksua koira-arkea ja koirakansalaisuutta :)

Kivaa viikonloppua! :) Mitäs suunnitelmia on rustailtu?