lördag 6 september 2014

Kun on pakko jaksaa: säästöjen vaikutuksesta työntekijän jaksamiseen, sekä hoitajille pahan olon purkamisesta

Jo koitti jälleen lauantai ja viikonloppu - mihis se viikko oikein taas hurahti? Ärsyttää todeta, että mietin tätä samaa problematiikkaa tätä nykyä JOKA viikko ja tunnen itseni täys-mummoksi. Samalla kun tykkäänkin arjesta pelkään jääväni jostain paitsi - en tiedä mistä - arjen surratessa ohitseni kuin lapsuudesta tuttu hyrrä suurimmaksi osaksi töiden ympärillä pyöriessään. Voisipa ajan hetkeksi pysäyttää.



Ennen virkavapaalle pääsi kun oli ollut työelämässä 10 vuotta, mutta säästökuureista johtuen raja nousi 16 vuoteen. Samalla eläkeikä nousee nousemistaan, jotta Suomen talous saataisiin pysymään edes melkein hallinnassa ja lainat ja velat maksettua pois. Omassa pikkukunnassamme jyllää n.s. Kattilankansi-projekti, jonka avulla yritetään säästää rahaa kaikin mahdollisin tavoin ja vaikka projekti on uusi, pelottaa sen seuraukset minua jo nyt; kuka huolehtii ihmisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta? Kuka jaksaa tsempata ja paahtaa täysillä jos tietää, ettei bonuksia tai aiemmin saatuja vapauksia ja etuja ole enää sataavilla? Kuka jaksaa motivoitua lähtemään töihin kun tietää, että työpaikalle saavuttua kurkun ympärille asetetaan puolikuristava kaulapanta, joka kiristyy aina kun yrittää vilkuilla Kattilankannen alta ja "tuhlata" resursseja johonkin muuhun kuin ohjeissa saatuun? Aivan. Vastauksen tietävät kaikki.
Mielipiteeni voi varmasti aistia jo rivien välistäkin ja takuuvarmasti joku miettii, mikä hemmetin nykynuori ja patalaiska moderni nuori vapaan kasvatuksen saanut nuori nainen minä olen, kun "jo" parin työelämässä vietetyn vuoden jälkeen olen sitä mieltä, että pieni hölläys tekisi hyvää (itse kullekin, ei pelkästään minulle). Tarkennuksena haluan jo tässä kohtaa kertoa, että viihdyn työssäni hoitoalalla ja olen täysin vapaaehtoisesti lähtenyt alalle, jonka tiedän olevan täysin aliarvostettu sekä -palkattu työmääräänsä nähden. Sosiaali- ja terveysala aiheuttaa joka kunnassa ja kaupungissa suurimman loven budjettiin ja kun säästötoimiin lähdetään on selvää, että sieltä mistä rahaa kuluu, sitä koitetaan säästää. Samalla potilaat tuntuvat lisääntyvän sitä mukaa kun muilla aloilla ja alueilla aletaan säästää, koska ihmiset eivät jaksa paahtaa ja tuottaa kuten maatilan eläimet, kun ei kiitosta tai bonuksia ole tiedossa. Sama loppuunpalamisen trendi näkyy myös hoitoalan ammattilaisten keskuudessa, mutta kuten muillakaan aloilla, ei sielläkään ylimääräisiä käsipareja näy (koska ne maksavat, eikä säästösyistä johtuen sellaiseen ole varaa), eikä työtaakkaa saa kevennettyä ja potilaat lisääntyvät. Kaikille pitäisi jaksaa hymyillä ja olla se empaattinen, hyvä hoitaja kiireestä ja paineista huolimatta, samalla kun potilaiden pahaa oloa ja kiukkua pitäisi kestää ja niellä mukisematta vastaan. Ainakin oman kokemani perusteella voin todeta, että ihmisten paha olo ja turhautuminen säästötoimista johtuen näkyy myös heidän asenteestaan hoitajiin ja siihen, mitä me edustamme. "Vie pomollesi terveisiä, että pienentäisi palkkaansa jotta voitais palkata yksi lääkäri lisää ja päästä aikaisemmin vastaanotolle" tokaisee yksi, kun taas toinen tulee suu mutrulla kiroilemaan päin naamaa ja uhkailemaan sormea osoittaen, koska ei saanut päivystysaikaa samalle päivälle eikä suostu hyväksymään, ettei hoitaja saa varata päivystysaikaa seuraavalle päivälle, vaan ohjaa potilasta ottamaan yhteyttä huomisaamuna. Koska minulla ei ole kokemusta muulta kuin hoitoalalta, en varmuudella voi tätä sanoa, mutta uskomukseni on, ettei muilla aloilla vastaavanlaista käytöstä tai uhkailua esiinny. Perustan luuloni siihen, etten koskaan ole kuullut kenenkään naljailevan pankkineidille, kirjastotädille tai postimiehelle ja heiluttelevan tälle sormea, koska ei toivottua kirjaa tai kirjekuorta löydykään. "Tilataan se sinulle", kirjaston täti lupaa ja asiakas kiittelee hyvästä palvelusta ja pyytää vielä puhelinnumeron tarkistettavan, jotta luvattu tekstiviesti kirjan saapumisesta varmasti tulee oikeaan osoitteeseen. En nyt halua mustamaalata kaikkia potilaita, koska näitä äsken kuvailtuja "kirjastotapauksia" löytyy myös heidän keskuudestaan; niitä potilaita jotka hymyilevät, kiittävät "kuitenkin, vaikken nyt aikaa saanutkaan" ja kysyvät neuvoa miten hoitaa itseään kotona, minne kääntyä tai lupaavat ottaa yhteyttä huomenna uudestaan. Nuo harvat tapaukset ovat usein niitä, jotka pelastavat kiireisen hoitajan työpäivän ja niitä asiakkaita muistellaan vielä seuraavana päivänä, mainostetaan kahvihuoneessa toisille ja palvellaan seuraavalla kerralla hymyssä suin. Pyrin jokaisen potilaan kohdalla olemaan yhtä avoin, helposti lähestyttävä ja ystävällinen, mutta faktahan se on, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: jos joku kiittää minua (syystä) tai hymyilee, hymyilen takaisin ja painan nimen tai kasvot muistiini ja seuraavan kerran kun kohtaamme, muistan potilaan sinä "kivana tyyppinä". En koe käytöstäni epäoikeudenmukaiseksi, vaan loogiseksi ja luonnolliseksi: eihän koirakaan hauku silittävää kättä.



Paineiden ja säästökuurien painaessa päälle, työntekijät kaipaisivat ja tarvitsisivat irtiottoja ja tauotusta arkeensa. Uskon vakaasti, että vaihtelukin virkistäisi ja liputtaisin ehdottomasti sujuvampaan organisaation tai yhtiön sisällä liikkumiseen: samalla kun työntekijä saisi kokeilla jotain uutta omalla alallaan, lisäisi ja laajentaisi hän osaamistaan, oppisi uutta ja löytäisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä uutta puhtia omaan työhönsä ja pystyisi näkemään omaa tekemistän toisesta näkökulmasta ja voisi nähdä oman työnsä jälkeä kriittisemmin ja tehdä siihen parannuksia, joita ei edes tiennyt kaipaavansa. Virkavapaat ja lisäkoulutukset, sekä erilaiset kurssipäivät ovat loistoesimerkki siitä, että edellä mainitsemani todella toimii: kuinka moni on käynyt koulutuspäivillä, joissa kaikki osallistujat ovat istuneet suut mutrussa ja mourunneet ja toivoneet pääsevänsä takaisin työpaikalle? Tuskin kovin moni. Itse olen ollut niin työntekijänä koulutuspäivillä, kuin osallistujanakin ja valehtelematta KAIKKINA kertoina olen nähnyt hymyileviä kasvoja, iloista naurua sekä sydämellisiä halauksia ja iloisia jälleennäkemisiä. Säästökuureista johtuen tälläisiin tapahtumiin panostetaan yhä vähemmän, eikä työntekijöiden hyvinvointi ja mielenkiinnon ylläpito paina vaakakupissa yhtä paljon kuin säästetyt kolikot. Tiedän ajattelutapani olevan osittain hyvinkin naiivi, enkä väitäkään ymmärtäväni taloudesta ja säästämisestä kunta- ja kaupunkitasolla tuon taivaallista, mutta väitän ymmärtäväni ihmisten ja heihän hyvinvointinsa päälle senkin edestä. Kun ihminen voi huonosti, ei hän ole tuottelias eikä kannattava jos on numeroihin, mutta myös m.m. asiakaspalveluun katsominen. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten työhyvinvoinnista kiristäminen on väärä paikka säästöjä tehdessä jos katsoo asiaa pidemmällä aikajanalla: alituinen stressi, paine ja kiire, sekä tieto siitä, ettei kiitosta ja olalle taputusta kummempaa saa johtavat ajan kuluessa loppuun palamiseen, hampaiden kirskutteluun sekä mutru-naamoihin, joka taasen leviää elovalkeana toistenkin naamoille, aiheuttaen pahaa oloa laajemmalla alueella. Sairaspoissaolot sekä -eläkkeet maksavat säästöjä enemmän ja vaikkei rahallista kiitosta ja bonuksia esim. korotettuina palkkoina pystyttäisikään työntekijöille tarjoamaan, voisivat johtajat ainakin pyrkiä muilla (esimerkiksi edellä mainittujen kurssien ja irtiottojen) tavoin ylläpitämään työntekijöiden hymyjä ja työterveyttä. Näin voitaisiin taata paineenkin alla jaksava, sinnikkäästi suomalaisella sisulla höystetty hymyilevä ja tsemppaava ja taloudellisesti tuottava työyhteisö.



Säästetäänkö sinunkin työpaikallasi?


Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3