söndag 16 november 2014

Rauhoittuisit nyt, hyvä nainen! "En mä taida.. En mä kehtaa. Pitävät mua vielä pummina"

Syksyn ja pimeyden saavuttua alkavat monet masistella, ihmiset kömpivät sohvannurkkaan kera teekupposen ja suklaapalan lukemaan kirjaa tai kirmaavat salille joogaamaan. Lehdet pursuavat toinen toistaan loistavampia vinkkejä kaamoksen aiheuttaman väsymyksen selättämiseen ja "oikeita" tapoja elää ja jaksaa tuntuu löytyvän jokaiselle. Suurin osa lehtien suosituksista keskittyy kuitenkin itsensä hellimiseen ja rauhoittumiseen; on ok joogata tai käydä venyttelytunnilla spinningin sijaan, tehdä kasvohoitoja kotikylppärissä kynttilänvalossa tai juoda kupponen teetä ennen nukkumaanmenoa klo 21. Lehtijuttuja koristaa harmoniset, rauhaa huokuvat valokuvat hämäristä kynttilänvalossa otetuista (siivotuista) kodeista, (nypyttömistä) villasukista sekä höyryävistä uunijuuriksista ja glögimukeista - vienosti hymyilevistä partnereista ja rauhallisista lapsista puhumattakaan!

Lauantai-ilta kotona: peiliselfie, nukkuva koira ja unelmointia punkkulasillisesta - joka toteutui parin tunnin jälkeen T:n kotiuduttua ;) 

Kuinka monen kotona kaamoksen keskellä näyttää (ja tuntuu) tältä? Uskaltaisin väittää, että aika harvan. Kyllä, nyt aion kyseenalaistaa koko rauhoittumisen tärkeyden ja merkityksen, sekä miettiä, onko lehtijuttujen kaltainen Zen-tila ylipäätään mahdollista saavuttaa.

Harvan tekee mieli lähteä aamuaerobiselle tai iltalenkille, koska ulkona on pimeää. Kokoajan. Kun heräät aamulla ja lähdet töihin - ulkona on säkkipimeää. Kun vihdoin pääset työpaikan keinovalaistuksesta pois ja lähtemään kohti kotia, ulkona on säkkipimeää. Huomaat energiatasojen nuupahtavan kuin tulppaani lämpökaapissa ja toteatkin, että liikunta olisi huomattavasti helpompi ja parempi suorittaa työpäivän lomassa (ah, te onnekkaat jotka voitte treenata työajalla tai pitää tauon keskellä päivää!) tai heti sen jälkeen, mikäli työpäivä ei ole ollut kovin stressaava, jottei kotisohva vie voittoa kun ajattelit käydä "vaan ihan äkkiä kotona kääntymässä töiden jälkeen". Jos olet onnekas ja asut pk-seudulla tai muualla kaupunkialueella, voit todennäköisesti välttää "en tahdo ulos lenkille mutta muutakaan en voi"-modin ja siirtyä sujuvasti trendikkäälle salille joko punttitreenaamaan tai ohjatulle liikuntatunnille. Jos taas asut landella, taajama-alueella tai muuten vain metsikössä tai vaihtoehtoisesti et omista erinäisistä syistä johtuen jäsenkorttia paikkakuntasi (ainoalle, hikiselle) salille, jää vaihtoehdoiksesi joko jumppailla kotona TV:n tai Youtuben ääressä tai pukea itsesi päästä varpaisiin heijastimin, pukea otsalamppu päähäsi ja astua ovesta ulos keskelle pimeyttä. Ainoa ihmisryhmä, joka ei joudu näiden valintojen äärelle, on koiranomistajat (vaihtoehtoisesti oman hevosen omaavat): ulos on mentävä, satoi tai paistoi. Tosin treenaaminen tuuppaa jäämään kovin yksipuoliseksi koiran kanssa, koska se hoituu laiskanpulskasti hyvin matalilla sykkeillä aerobisesti tehtynä. Harva jaksaa tai viitsii lähteä keskelle säkkipimeätä metsää, jossa saisi itse sykkeet kohoamaan ja hieman vaihtelua tasaiselle maastolle.

Sunnuntaidinneri vanhempien luona, jonka jälkeen oli ihanaa lähteä siskon ja koirien kanssa kävelylle. Paras sisko <3

Koska kovin harvat ihmiset todella jaksavat raahautua sinne lenkkipoluille, pururadoille tai spinning-tunneille, ovat (naisten)lehdet päättäneet antaa meille kaikille luvan höllätä ja tuputtavat noita yllä kuvaamiani rauhoittumisretriitti-juttujaan - mikä siis on hemmetin hyvä asia nykyiselle alati suorittavalle kansalle, sekä niille, jotka todella väsyvät pimeydestä johtuen ja joutuvat kärvistelemään ja tsemppaamaan itseään joka ikinen hetki, jotta pysyisivät hereillä ja jaksavat suoriutua arkipäivän askareista. Uskon (ja tiedän), että olemme kaikki yksilöitä ja erilaisia, enkä lainkaan vähättele sitä jos kaveri kertoo väsyvänsä pimeydestä minua enemmän. Itse kun kuulun (tunnetusti) siihen joukkoon, joka lähtee lenkille satoi tai paistoi, oli pakkasta tai ei. Okei, nykypäivänä en käy lenkillä helteellä, mutta vastakohtaisesti pakkanen ei koskaan ole minulle este tai hidaste: lämpöasteet vain määrittelevät sen, kuinka paljon vaatteita pistän päälleni! Koen olevani onnellisessa asemassa, koska pimeys ei juuri tunnu minuun vaikuttava. Voihan se toisaalta olla, että nimenomaan säännöllinen liikuntaharrastukseni on syy jaksamiseeni, mutta tiedä sitten. Jotkut väsyy, jotkut ei.

Relaamista parhaimmillaan ;)
Itse olen sen sijaan (syvällisen itseni tutkimisen jälkeen - ylläribonus!) todennut, että koen itse asiassa enemmän stressaavaksi höllätä, rauhoittua ja noudattaa lehtien mainostamia rauhoittumisjuttuja kuin siitä, että lähden lenkille pimeään. Miksi? Koska olen tälläinen energiapilleri vai koska säännöllinen treeni on tapa, jota noudatan samalla lailla kuin hampaiden pesua aamuisin ja iltaisin? Keväisen (ja yli kesän jopa syksyyn) totaalisen kroppani jumitilan uskotaan johtuneen liian kovan treenin, stressin, liian vähäisen levon sekä ravitsemuksen yhdistelmästä ja jouduin näiden faktojen myötä pakko-lepoon, jonka aikana olen oppinut ihmiskehosta (omaani peilaten) enemmän kuin koskaan: liika on liikaa - kaikessa. En tosin osaa sanoa, missä se raja liiallisuuden ylittämiseen menee, koska se on kovin yksilöllinen, mutta oman kroppani kohdalla tiedän jo aika hyvin miten menetellä, jotta se toimisi optimaalisesti: minun tarvitsee liikkua päivittäin, en saisi istua mielelleään 30 min enempää kerrallaan, tarvitsen säännöllistä "vääntelyä" (nimitykseni lihashuollolle esim. keppijumpalle ja venytyksille) sekä vaihtelevaa liikuntaa. Liian yksipuolinen treeni vetää kroppani entistä pahempaan jumiin (miksi fyssarini antoi minulle nyt selän jumeista johtuen kompressiopaidan ja -housut kokeiluun), mutta totaalilepokaan ei tee hyvää koska kehoni kangistuu. Koska kroppani ei tunnu kestävän pitkis-lenkkejä, vaan tekee selälleni hallaa, olen odottanut nyt kuin kuuta nousevaa piakkoin alkavaa On Ramp-kurssia, jossa pääsen kokeilemaan muodikasta crossfitiä. Odotukseni saattavat olla turhankin korkealla, mutta toivon sen joko tuomaan minulle uuden harrastuksen tai ainakin toimivan suuntaa-antavana jollekin uudelle liikuntaharrastukselle, jonka voisin juoksen kaveriksi aloittaa. Kotijumppa ei ole minua varten, koska kaipaan ympärilleni treenikavereita ja verkostoitumista.

Mutta niinä hetkinä kun minä(kin) tunnun väsyvän ja kotisohva vetää kehoani puoleensa, saatan tuntea morkkista, enkä "kehtaa" rojahtaa sille. Miksi? Koska minut tunnetaan ikiliikkuvana ihmisenä? Ehkä. Kesken työpäivää mieleeni karkaa ajatus ja toive siitä, että voisin karata kesken työpäivän hetkeksi ulos tai salille, tehdä päivän treenini, ja jatkaa sitten työntekoa pimeän tultua. Omassa työssäni se ei ole mahdollista, mutta myönnän ajattelevani asiaa usein ja tuntevani siitä häpeää: vanhemmat ikäluokat kyllä pyörittelisivät silmiään nämä ajatukseni kuullessaan. Kuulen oikein päässäni, miltä isovanhempieni ikäisten kommentit ajatusmaailmalleni kuulostaisivat: työ on työtä, vapaa-aika on vapaa-aikaa. Työmoraali on korkea ja työt hoidetaan huolella. Kysyn itseltäni usein, olenko liiankin itsekäs kun haaveilen parin tunnin tauosta kesken työpäivän jotta pääsisin urheilemaan tai raittiiseen ilmaan, kun taka-alalla pyörivät vanhempien ikäryhmien ajatukset ja kommentit, sekä tieto siitä, että suomalaisilla on tunnetusti hemmetin korkea työmoraali. Kuulunko minä ajatuksineni kaikkien väheksymään hulttio-nuorisoon, joka on heikkoa, ei kestäisi sotaa ja vastoinkäymisiä ja jää pienestäkin vaivasta parin päivän sairaslomalla? "Toista se oli ennen." Muuttaako asiaa, jos kerron, että (työ)hyvinvointini kasvaisi, jos voisin pitää treenitauon kesken työpäivän ja että kroppani kestäisi mitä todennäköisemmin pidempään kasassa, jos näin voisin tehdä? Ajatukseni ovat kovin ristiriitaisia. Toisaalta suorastaan siis HÄPEÄN ajattelevani omaa hyvinvointiani ja jaksamistani ja pitäväni sitä arvokkaampana kuin säännöllistä ja "mallinmukaista" työntekoa, kun taas toisaalta naurahdan jopa ääneen sille, että HÄPEÄN sitä: mitä häpeämistä nyt oman kehon kuuntelemisella on? Nykypäivänä kun tiedetään, miten tärkeätä työhyvinvointi ja töissä jaksaminen on, ei siinä mitään hävettävää olla pitäisi. Sitäpaitsi ajat ovat takuuvarmasti muuttuneet jos vertaa esim. 50 vuoden takaiseen Suomeen. Nykypäivän yhteiskunta on hektinen ympäristö kasvaa, liikkua, elää ja olla ja kokoajan tuntuu täytyy olla ja on kiire jonnekin. Suorittaa ja tuottaa pitää mahdollisimman paljon ja nopeasti, mahdollisimman vähällä henkilökunnalla ja kustannuksilla. En vähättele, etteivätkö vanhemmat ikäryhmät yhtälailla olisi joutuneet painamaan duunia niskat limassa, mutta uskon, että yhteiskunnan paineet olivat vähäisempiä kuin nyt.

Huh, tulipa jälleen pitkä teksti :D Nykyään tämä bloggailukin on tuntunut suorittamiselta, enkä ole siihen enää juuri panostanut  - mikä harmittaa minua kovin. Mutta kun töissä tulee vietettyä sellaisen 8h koneen ääressä, ei kroppa kestä kotiin päästyään sekuntiakaan paikallaan jäkittämistä, eikä bloggailulle näin ole jäänyt aikaa. Haluaisin edelleen kovasti panostaa tähän enemmänkin, postata kuvia ja kuulumisia, mutta kaikelle ei nyt tunnu riittävän aikaa ja kun blogit nykypäivänä pullistelevat toinen toistaan upeampia otoksia, tuntuu tämä oma pieni kotitekoinen blogini kovin väheksyttävältä ja pieneltä päiväkirjalta, josta ei koskaan tule mitään suurta ja jolla ei ole mahdollisuutta kasvaa mitään suurta. Mutta aion edelleen päivittää tätä silloin tällöin ja toivon, että tätä joku lukee kun postauksia tulee ja että jutuistani olisi jopa jollekin hyötyä tai iloa :)

Ja osaan minäkin! Kauppoihin ilmestyvät joululehdet ovat vastustamattomia glögin ja villasukkien kera nautittuina!


4 kommentarer:

  1. Löysin sun blogiin vastikään ja ihastuin heti! Nauroin monta kertaa ääneen, pystyn kyllä samaistumaan moneen fiilikseen tässä tekstissä.
    Kiva blogi sulla!

    SvaraRadera
    Svar
    1. hah, eikä! Avasin sunkin blogisi ja aika hassua ku näinkin samanlaisia ihmisiä löytyy :D

      Radera
  2. Kiva blogi, mutta ois kiva jos välillä tekisit erilaisia postauksia :) esim olisi tosi mukava nähdä tuon yli söpön labradorin elämästä, vaikka minkä ikäinen hän on, mitä te harrastatte ja mitkä ovat teidän ulkoiluvermeet ja miksi niihin olet päätynyt?! itsellänikin ruskea labradori uros! Vaihtelu virkistää ja juuri siksi välillä olisi kiva lukea erilaisia postauksia.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos :) Pitääkin laittaa korvan taa ja kuvailla Ronjan varusteita ja kirjoitella muutenkin meidän yhteiselosta tänne :) Oon miettinyt jos koirajutut kiinnostaa lukijoita vaiko ei, mutta näköjään edes yhtä niin saamasi pitää ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3