Mitä tapahtuisi jos vain jatkaisi juoksemista - kuinka pitkälle sitä pääsisi? Fiiliksiä eilisen lenkiltä.

Vain taivas on rajana ja otsikkoon viitaten luit juuri äsken eilisen päähänpistoni, jota mietiskelin lenkillä. Mitä jos joskus vain antaisi askeleiden viedä, ei välittäisi kilometreistä, pimeydestä tai järkevyydestä; sen kun vain juoksisi ja katsoisi, kuinka pitkälle jalat kantavat?

Perjantai-hoitsuselfie päivystyksessä

Eilinen työpäiväni loppui jo 14:30, jonka jälkeen suuntasin suoraan kotiin tankkaamaan välipalaa (Alpro soijavalmiste sekoitettuna rahkaan, sekaan auringonkukansiemeniä ja kylkeen päärynä - ja kahvia, ah, jumalaista kahvia) ja vaihtamaan kuulumiset T:n ja Ronjan kanssa, ennenkuin he lähtivät T:n mummolaan merenrantaan ja itse suuntasin lenkille. Teen usein päässäni jonkin sortin sotasuunnitelman siitä kuinka pitkän lenkin aion heittää, mutten koskaan paljasta niitä kellekään, koska en halua tuottaa itselleni (tai muille, vaikka mitä minun juoksemiseni nyt muihin vaikuttaa) pettymystä jos askel ei kuljekaan, vaan joudun muuttamaan suunnitelmiani. Anyhow maalailin mielessäni sämpylätaikinaa vaivatessani (pitäähän välipalaa edes hieman sulatella ennen juoksemaan lähtemistä, ettei närästys ala vaivaamaan) reittiä vanhempieni luo n 10 km päähän.  Ajatukseni oli siis, että hölkkäisin lapsuudenkotiini kun luonnonvaloakin vielä riitti ja että jompikumpi vanhemmistani sitten heittäisi minut autolla kotiin. Tiesin äitin olevan kuntoutuksessa ja että paluu tapahtuisi perjantaina, mutta kellonajasta ei ollut tietoa. Iskästä ei ollut tietoa ja otin näin ollen tietoisen riskin, koska en halunnut soittaa etukäteen ja kertoa, että olisi tulossa. Mitä jos en jaksaisikaan juosta heille asti? Häpeäisin varmasti silmät päästäni, koska mentaliteettini periksi ei anneta ei yksinkertaisesti sallisi luovuttamista. Tiedän, tiedän. Ajattelutapani on pari kertaa jo koitunut lähes kohtalokkaaksi, mutta nykyään pystyn kyllä nielemään ylpeyteni (edes osittain) ja kääntyä kotia kohti suunniteltua aiemmin, jos juoksu ei suju. KUKAAN ei ole (tähän asti) koskaan moittinut minua, vaikka olisin jopa kertonut lähteväni pitkälle lenkille ja palannut jo vartin päästä ja todennut, että kengät painavat miljoonaa eikä henki kulje. Häpeä ja ärsytys johtuu siis vain itsestäni, eikä mahdollinen "mokaus" kolauttaisi oikeasti muuta tai muita kuin omaa egoani. Tunnistaako joku muu itsestään samoja piirteitä? Uskoisin, että lajista viis - harrasti sitten pianonsoittoa ja harjoittelisi Mozartia tai crossfitiä - jääräpäillä ei ole helppoa, jos suoritus ei suju suunnitellusti.

Olen pari kertaa aiemmin heittänyt samaisen lenkin kahden kodin välillä ja joka ikinen kerta alku on yhtä jännittävä ja tahmea. Jotenkin tunnun jännittävän aloittamista ja mietinkin eilen, että miksi hemmetissä jännitys on niin kovaa juuri tuolla lenkillä ja taisin jopa keksiä syyn: koska tiedän, kuinka pitkä matka vielä on edessäpäin. Kotihoodeilla juostessani painelen usein ympäriinsä vailla kunnollista reittisuunnitelmaa ja käännyn esim. "vielä yhden kerran oikealle" fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Tuolloin en voi tuottaa itselleni pettymystä jos en jaksakaan vetää lenkkiä loppuun asti, koska reittiä ei ole. Matka kodista kotiin taittuu sitä paitsi maantietä pitkin, jossa nopeusrajoitus on suurimman osan matkasta 80km/h ja tiellä liikkuu paljon raskastakin liikennettä ja se toki myös lisää jännitystä. Lähdin kuitenkin eilen luottavaisin mielin matkaan klo 16, ylläni Asicsen pinkki heijastinliivi ja yhteensointuvat ZP:n kompressiosukat jalassa ja päätin, että aloitan hiljaiseen tahtiin enkä revittele turhaan alussa, jotta energia ei lopu kesken.

Kuva otettu aiemmin talvella, mutta tamineet oli täysin samat - heijastinliivi vain puuttuu! Onneksi ei eilen ollut ihan noin paljon lunta..

Matkan taittuessa nautiskelin maisemista ja raittiista ilmasta, sekä fiiliksestä joka kumpusi sisältäpäin: mitä pidemmälle juoksin, sitä kevyemmäksi askel muuttui. Ilmassa oli jo kevään tuoksua ja lisääntynyt valo (vaikkei aurinko nyt enää paistanutkaan) enteili jo pian saapuvaa kevättä ja kesää.. Voi kuinka kaipaankaan lämpöä ja sitä, ettei tarvitse pukea sataa vaatetta päälle kun lähtee ulos!

Päästessäni lapsuudenkotini kohdalle totesin, ettei ikkunoista heijastunut valoja, eikä iskän autoa näkynyt pihassa. Hiljaa mielessäni hyrisin jopa itsekseni jatkaessani vielä oman tiehaaran ohi: miksi lopettaa juoksua nyt, kun askel tuntui kevyeltä? Usein minulle käy juuri niin, että lenkki ikäänkuin loppuu kesken ja lopetan juoksemisen, vaikka energiaa vielä riittäisi, mutten viitsi sahata eestaas samaa tietä tai aika loppuu kesken ja pimeys painuu päälle. Hölkkäsin siis ironisen tyytyväisenä tiehaaran ohi ja soitin iskälle ja tiedustelin, missä äijä meni. Vastaukseksi sain, että hän oli läheisessä kylässä ja matkalla kotia kohti. Arvioin, että kestäisi n 15-20 minuuttia kunnes hän kurvaisi pihaan ja hölkkäilin tuttua tietä eteenpäin ja nautin n.s juoksijan flowsta, joka usein valtaa kropan 10 km kohdalla - niin eilenkin.

Nykyään juoksen mielelläni n 10 km, koska "vasta" silloin juoksu alkaa tuntua hyvältä. Ennen vetelin montakin kertaa viikossa 4-5 km lenkkejä, mutta niistä en nykyään saa samanlaista endorfiinikuohausta kehooni, vaan kroppa vaatii väh. 8 km, jotta voin olla tyytyväinen itseeni ja kroppa ikäänkuin tajuaa, että hei nyt juostaan. Nyt haluan painottaa, että voin toki olla tyytyväinen itseeni myös lyhyemmällä kuin 8 km taivalluksella, mutta samanlaista mielihyvää kroppani ei 4 km hölkästä saa verrattuna jo 8 km lenkkiin. Nykyään juoksen siis mieluummin pari pitkää lenkkiä viikossa ja kävelen tai vesijumppaan muina päivinä (älkää edes kysykö lihaskunnosta.. under progress) kuin juoksen joka päivä huonon ja turhauttavan 4 km.

Vanhempia odotellessani sahasin sitten kotitietä ees taas ja kurvasin kotipihaan auton ajaessa pihaan - en siksi, ettenkö enää olisi jaksanut juosta, vaan siksi että ihana suloinen siskontyttöni W näkyi pihassa ja lähti juoksemaan minua kädet levitettyinä vastaan. Sammutin Garminini ja hyräilin tyytyväisyydestä: 14,27 km - ja energiaa olisi vielä piisannut jatkaakin! Äiti kysyi heti minut nähdessään, missä autoni oli kun sitä ei pihassa näkynyt. "Kotona se on", totesin tyynen rauhallisesti ja sain - taas jälleen kerran - kuulla olevani aika likka.

Vanhempien luona sohvalla suorituksen tsekkaus: 14,27 km, keskisyke huimat 167, 654 kcal poltettu ja keskiaika 5:51 - ei paha lainkaan!

Kuin vanhoina hyvinä aikoina hengailin sitten hetken vanhempien luona, katsoin äitin kanssa Emmerdalea (toisella silmällä) ja selasin paikallislehtiä kuluneelta viikolta. Iskä heitti minut kotiin, josta suuntasin suoraan ruokakauppaan, jonne olin sopinut T:n kanssa treffit. Täytimme kärryllisen ruoalla ja kurvasimmme kassan kautta kotiin siivoamaan, tiskaamaan ja syömään vastapaistettuja sämpylöitä salaatin ja paistetun jauhelihan kanssa. Kysyinkin T:ltä ruokailtuamme, montakohan iltaa olemme viettäneet tasan saman kaavan mukaan. Tuskin kovin moni muu nuori pari viettää mielellään perjantai-iltaansa siivoillen ja kokkaillen, mutta meille se tuntuu sopivan: viikonloppu on ihana aloittaa puhtaassa kodissa, eikä työviikon jälkeen jaksa rillutella tai lähteä "ihmisten ilmoille". Tyytyväisenä ja massut pullollaan suuntasimme nukkumaan jo klo 22.

On se onni pienestä kiinni: aamulla oli ihanaa tuhista hetken toisen kainaloon, vaikka kello näytti vasta 7 lauantaiaamuna. Tänään ei kummempia suunnitelmia ole, vaan lähdemme merenrantaan vanhempieni ja koiran kanssa kun T on muuttohommissa ja päivemmällä sitten mahdollisesti leivotaan - jollen taas laiskistu ja tyydy jätskiin :D

Kivaa viikonloppua!

edit: tekstin ollessa jo valmis mutta vailla kuvia, iskä soitti ja ehdotti ajelulle lähtöä. Pakkauduttiin sitten koiran kanssa autoilemaan mukaan ja loppujen lopuksi päädyttiin koko perhe vanhempien luo syömään soppaa ja laskiaispullia :D