Pe-su-kooste & juoksijan suurin pelko

Moikkamoi ja sunnuntai-iltaa kaikille!
Koko viikonloppu on kulunut kuin siivillä ja olen pitkästä aikaa viettänyt aikaa ihan tietoisesti muualla kuin koneen tai kännykän ääressä. Kun puhelinta tulee arkisin näpräiltyä ihan laittomankin paljon, tuntuu todella vapauttavalta jättää se hetkeksi jonnekin näkymättömiin ja keskittyä esim. pelkästään TV:n katseluun, eikä - kuten yleensä - samaan aikaan katsomaan telkkaria, selaamaan Instagramia kännykällä, kuuntelemaan naapurikämpästä kantautuvaa keittiöradion taustaälämölöä sekä parhaimmassa tapauksessa vielä juttelemaan T:n kanssa ja scrollailemaan blogeja. Kaikkea tätä infotulvaa kun yrittää kestää yhdellä kertaa, niin en lainkaan ihmettele, että pulssi välillä ryhtyy takykardiseksi ja ajatukset tunnu poukkoilevan kuin Ronja aamulenkillä lumessa. Välillä tekee hyvää tehdä ja keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Tai sitten olemaan tekemättä mitään.

No mitäs viikonloppuna on tullut puuhailtua? 

Perjantaina olin työpaikan koulutuksessa Haikkoon kartanossa, söin kuola valuen porokäristystä lounaaksi (aah, suosikkiruokani punaisesta lihasta.. Sitä kun harvemmin nykyään tulee syötyä kun siitä tulee niin raskas olo) ja suuntasin heti kotiin päästyäni ulos juoksulenkille kun päivänvaloakin vielä riitti. Suuntasin askeleeni taas, kuten viime perjantainakin, hiljakseen kohti lapsuudenkotiani ja ajattelin pölähtää yllätyksenä paikalle ja sitten pyytää paluukyytiä isin uudella viininpunaisella ratsulla. Hölkkä ei oikein ottanut onnistuakseen, mutta päätin, että köpöttelen hiljakseen ja verrytän koko päivän paikoillaan jäkittänyttä kroppaa ja nautin raikkaasta ilmasta. Tie oli paikoitellen liukas, mutta koska vauhtia ei ollut nimeksikään (ihan pk-lenkkiä siis vetelin), ei liukastumisvaaraa ollut vaikkei minulla nastoja alla ollutkaan. Pari km ennen vanhempieni taloa havahduin siihen, että oikea jalkani sotkeutui vasemman jalan kengännauhoihin ja nanosekunti sen jälkeen seisoin polvillani maassa, oikeaan ranteeseen ja polveen tukien. Hetkeksi keuhkot tuntuivat lamaantuman täysin, enkä saanut hengitettyä sisään, enkä ulos, vaan tuijotin jäistä maantietä nelinkontin ja ajattelin: katkesiko jokin paikka nyt? Alkukantaisen vietin (tai minkälie) avulla nousin nopeasti ylös ja suoristin itseni, totesin ettei oikealla jalalla voinut varata ja turautin kyyneleen: helvetti. Nyt polvilumpio katkesi taas (ihan kuten pari-6 vuotta sitten, enkä juokse moneen kuukauteen), enkä saanut viikon pitkistä suoritettua loppuun. Naurettavaa näin jälkikäteen todeta, että heti murtumaepäilyn jälkeen seuraava ajatukseni oli, se että petin itseni ja suunnitelmani juosta jokaikinen viikko yhden pidemmän lenkin, mutta näin se kyllä meni :D Olen kuluneena viikonloppuna muutenkin miettinyt paljon syitäni liikkua ja mikä ohjaa minua näyttämään (tai haluani näyttää) tietynlaiselta ja tullut siihen onnelliseen lopputulokseen, että suurin syy himooni ja haluuni liikkua on oma hyvinvointini: liikunta tuo minulle hyvän fiiliksen. Syy miksi havittelen timmiä, astetta lihaksikkampaa kroppaa kuin minulla tällä hetkellä on, on se, että se näyttää terveeltä. Terveemmältä kuin miltä tällä hetkellä kukkakeppivarsineni, kalpeine naamoineni näytän. Ennen hain muiden hyväksyntää ja huomiota salibodari-kropallani, nykyään toivoisin itselleni hyvinvointiani ja päivittäistä jaksamistani tukevaa terveen lihaksikasta kehoa. En halua olla laiha ja pieni, enkä halua olla Kardashian-peräinen skrode nainen. Haluan olla tavallisen, sopusuhtaisen ja sopivan lihaksikkaan näköinen.
Noniin, teen taas klassiset ja poikkean aiheesta. Päästyäni siis nelinkontinseisonnasta etukenoon, kuulin miten ohitseni ajoi auto. Kyllä, luit oikein: ohitseni hurautti auto, joka ei edes hidastanut vauhtiaan, vaikka pinkkiin pukeunut Neitsyt Marian näköinen nuori nainen seisoi kädet polviinsa nojaten, kyyneleet silmissään ja haukkoi henkeä. Jos olisin kivuiltani pystynyt, olisin takuuvarmasti näyttänyt tuossa vaiheessa keskaria. Kehtasikin olla välittämättä, hemmetin kuski! Noh siinä hetken henkeä haukottuani päätin, että kinttu saisi luvan kestää varaamista ja koitin lähteä kävelemään. Kaivoin samalla kännykkää povitaskusta, soitin iskälle ja totesin, että lenkki sai päättyä siihen: oikeata polvea ja kämmentä, sekä rannetta särki niin pirusti, ettei kävelystäkään meinannut tulla mitään ja jouduin nielemään ylpeyteni ja päättämään pitkikseni siihen.

Ensipuna toimi illan mittaan kylmägeeli sekä -spray, kahvi, punaviini sekä kuuma suihku ja ajoissa nukkumaan meno. Lauantaiaamuna kävely oli yhtä tuskaa eikä rappusia meinannut päästä alaspäin sitten millään, mutta koska olimme lupautuneet apumiehiksi vanhempieni luo puunkaatohommiin, ei auttanut muu kuin nakata pari Buranaa suuhun ja sitoa polveen kunnon tukisidos ja unohtaa kipu. Onnekseni kipu hellitti kun päivän mittaan raahasin risuja ja pölkkyjä, pysähdyin hetkeksi kun iskä pilkkoi suurimpia pölkkyjä moottorisahalla ja jatkoin raahaamista. Kyykkyyn ei ollut menemistä, mutten antanut sen haitata. Illalla väsyi painoi silmiä ja painoimme kaikki kolme tyytyväisinä jo ennen kymmentä koisimaan. Särkyä en tuntenut enää ja annoin T:n suhauttaa kylmäsprayta polveen lähinnä ennaltaehkäisevässä mielessä.

Piletakki, purjehdustakki ja villasukat: niistä on vilukissan asu tehty! Asun viimeisteli Aviatorit, jotka suhjahtivat nenälle ekaa kertaa tänä vuonna :)

Tänään aamulla tuntui todella huojentavalta kun pääsin jo LÄHES normaalisti rappusia alas ja kävimme Ronttulin kanssa oikein kunnollisella, tuulisella ja pitkällä aamulenkillä. Aamupalan jälkeen jatkoin some-vastaista elämääni ja putsasin nahkasaappaani ja hihkuin itsekseni: hitsivie tuntui hyvältä saada jotain sellaista, jota on suunnitellut jo ties kuinka pitkään vihdoinkin tehtyä eikä aikaa tullut tuhlattua koneen tai kännykän ääressä. Selvä merkki siitä, että noita kahta tulee käytettyä vähän turhankin paljon on se, että tuntuu vapauttavalta olla hetki ilman niitä. Eihän kukaan minua pakota tai velvoita selaamaan kännykkää tai konetta, mutta jotenkin ne ovat niin olennainen osa elämää, etten lopettamaankaan pysty. Kai se ihmismieli vain on heikko kun istahtaa 100. kerran sohvalle kännykkä ja läppäri sylissä, vaikka tietää, ettei niiden käytöstä mikään kovin hyvä mieli edes tule. Millekään some-lakolle en ala, mutta käyttöä voisin taas koittaa vähentää. Miksi? No juuri siksi, että niiden käyttämiseen tuhlautuu turhan paljon kallisarvoista vapaa-aikaa, jonka voisi käyttää huomattavasti fiksummin.

Päivällä kävin itsekseni kävelemässä auringonpaisteessa ja pakko myöntää, että hieman harmitti kun en juoksemaan lähtenyt (kuten minulla sunnuntaisin on tapana), mutta mieluummin lepuutan nyt edelleen hieman aristavaa polvea niin, ettei siihen mitään rasitusvammaa synny, koska muuten edessäni on todella pitkä juoksukielto. Ei kiitos. Iltapäivällä suuntasimme (taas) vanhempieni luo syömään ja sieltä kotiuduttuamme emme mitään kotoilua kummempaa ole tehneet. Voi että miten ihanaa on vaan olla kotona, leipoa sämpylöitä, katsoa nukkuvaa uljaa mustaa (joka on purkanut energiaansa keppejä villisti metsänreunassa jahdaten) ja kuunnella toisella korvalla miten T hymähtelee vähän väliä Suomen surkeimmalle kuskille. Lähes täydellinen sunnuntai siis, kunhan juoksemaan olisi päässyt.. Noh, ensi viikolla toivon mukaan sitten :)

"Sä oot kyllä se mein selfie-mestari, ota sä" Arvatkaa vaan kuka sanoi kummalle? ;)