Juoksijan (nolo) paljastus: minulla on juoksuriippuvuus ja kuulun kymppikerhoon

Tasan viikko sitten elin totaalisen tiedottomassa tilassa polvieni suhteen; tiesin vain, että niihin - etenkin vasempaan - koski aivan julmetusti jo pienestäkin liikahduksesta, enkä päässyt kuin hädin tuskin pissattamaan koiraa talon ympäri. Tiistaina kävin magneettiröntgenissä ja torstaina sain jo lähes terveen-paperit: luukalvon alainen verenpurkauma, sekä pieni repeämä polvitaipeessa todettiin, mutta ne paranisivat itsekseen ajan kanssa ja juoksukuntoon pääsisin ortopedin mukaan kuukaudessa. Liikkua sain kivun sallimissa rajoissa, koska vaiva ei pahenisi vaikka rasittaisin voimakkaastikin; toisinsanoen huippu-urheilija palaisi entisiin treenimuotoihinsa ja -kertoihinsa hetimmiten tälläisen vamman kanssa, mutta koska olen peruspirkko-urheilija, voisin yhtä hyvin lepäillä vähän aikaa ja lisätä rasitusta pikkuhiljaa - minun kohdallani kun tulot eivät ole urheiluista riippuvaisia.

Ortopedin sanat mielessäni olen nyt - lähes viikko vastaanoton jälkeen - miettinyt suhdettani juoksuun ja todennut, että olen siitä todella riippuvainen. Mielestäni ihan hyvällä tavalla, mutta ehdottomasti riippuvainen. Pari ekaa päivää vastaanoton jälkeen kokeilin metri metriltä juosta hiekkatiellä pari askelta kerrallaan ja tunnustella, mitä polvet sanoisivat. Alkuun pisti vähän jo parin metrin jälkeen, joten lopetin heti ja siirryin kävelemään. "Hissukseen nyt vaan, onhan mulla loppuelämä aikaa", totesin itsekseni ja tyydyin kävelemään. En kuitenkaan voinut vastustaa kokeilla pian uudestaan, mitä polvet sanoisivat ja kokeilin juoksuaskelia uudestaan seuraavalla lenkillä - kivuitta! Voi sitä onnen määrää kun juoksin hissunkissun pari kilsaa eikä tuntemuksia ollut minkäänlaisia - onnenkyyneliä poskilla ja iloisesti pampattavaa sydäntä rinnassa lukuunottamatta.

Eilen maanataina työpäivä venyi pitkäksi ja rojahdin suoraan töistä tultuani nälkäisenä pöydän ääreen syömään hernerokkaa miehen kanssa, enkä käynyt tapani mukaan Ronjan kanssa happihyppelyllä töiden jälkeen. Totesin kuuden jälkeen miehelle, että lähtisin hetkeksi ulos haukkaamaan happea, puin lenkkivaatteet heijastinliiveineen päivineen ja suuntasin ulos tihkusateeseen koiran ja miehen jäädessä sisälle.

Nakkasin Sportstrackerin tapani mukaan päälle ja lähdin hölkkäämään hitaasti ja siirryin sujuvasti pientareelle aina kun siihen oli mahdollisuus, jotten rasittaisi polvia asvalttia tömistelemällä yhtään vaadittua enempää. Olo oli täysin normaali koko kehossa ja annoin mennä ja päätin, että hiljentäisin heti jos jossain alkaisi kolottaa. Tie oli märkä ja pimeä, mutta hölkkäsin rauhallisesti ja tyhjensin pääni ajatuksista ja imin itseeni happea matkaa taittaessani. Lähennellessäni kotia kurkkasin varovaisesti Sportstrackeria tarkistaakseni, miten pitkään olin juossut: 7,73 km. Oho! Tässä kohtaa tein itselleni tyypillisen vedon ja päätin jatkaa, vaikka kotiin olisin jo voinut kurvata ja vasenta polvea itse asiassa hieman pisteli. Miksi? Koska kymppi - 10 km - oli niiiiin lähellä.

10 kilometriä on minulle jotenkin maaginen luku: kouluarvosanoissa se on täydellinen numero ja suoritus ja juostessa se on rajapyykki, jonka jälkeen kilometrit ja askeleet yleensä vain kevenevät ja euforian tunne ja n.s. juoksijan flow valtaa kehon. Häpeän myöntää, että olen liiankin monta kertaa juossut tuon 10 km vaikkei mieli olisi tehnyt tai jotain paikkaa olisi kolottanut, koska se on minulle jonkin asteen pakkomielle. Olen analysoinut, että minuun iskee jonkun sortin kilometrihulluus pitkiksiä vedellessäni; lyhyitä lenkkejä en siksi mielelläni edes mittaa tai esittele tai sen kummemmin rekisteröi edes itsekseni, koska niistä en saa mielihyvää samalla tavalla kuin pitkiksestä. Toki hidastan tahtiani jos oikeasti johonkin sattuu tai olo muuttuu huonoksi, mutta pienestä kolotuksesta en kyllä jätä lenkkiä kesken - EN.

Taitin siis eilen kaikessa rauhassa 10 km ajassa 1h 9 min, eli omaan tahtiini hitaanlaisesti, mutta kunnialla. Pistoksen tunne vasemmassa polvessa helpotti juoksiessani, mutta tuntui paineena kotiin päästyäni, jossa sitten nappasin heti suosiolla Buranan nassuun ja sprayasin IcePoweria molempiin kinttuhin ja venyyttelin. Totesin T:lle jo illalla, että nyt saas nähdä jos tyhmästä kehosta kärsii koko kroppa huomisaamuna ja heräsin ja siirtelin varpaita peiton alla hieman pelonsekaisin tuntein aamulla. Onnekseni olo oli, niin päässä kuin kintuissakin, normaali. Huh.

Tänään kävelin Ronjan kanssa normaalin tunnin lenkin heti töiden jälkeen ja aion venyytellä vielä myöhemmin illalla - en rasittaa yhtään sen enempää. Eilinen pitkikseni tuskin oli se fiksuin veto - myönnän - mutta tulipahan tehtyä. En suosittele tätä kellekään, mutta tehtyä en saa tekemättömäksi ja pirunmoinen tuuri minulla on, ettei juoksuni (ainakaan vielä) tunnu aiheuttaneen mitään komplikaatioita.

Uskon kuitenkin oppineeni jotain itsestäni viime viikon totaalilevon aikana - nimittäin sen, että välillä on pakko hidastaa, eikä se kunto siitä miksikään mene. Juoksin eilen 3 viikon PELKÄN kävelyn jälkeen tuosta noin vaan 10 km - eikö se kerro jo jotain? No että peruskunto kyllä kestää kevennetyn viikon - jopa 3 - ihan kevyesti ja hyvin. Ammattilaiset neuvovat viettämään välillä kevennettyjä treeniviikkoja riittävän palautumisen ja sen myötä sitten parantuneen suorituskyvyn saavuttamiseksi ja voin myöntää, että olen laiminlyönyt tämän omalla kohdallani täysin. En edes muista, koska olisin viimeksi viettänyt TÄYSIN juoksemattoman viikon elämässäni; siitä on vuosia!

Hitaasti mutta varmasti taitaa tämäkin lenkkipirkko alkaa sisäistämään, mitä se oma keho tarvitsee ja vaatii.

Löytyykö siltä puolen vastaavia riippuvuuksia tiettyjä kilometrejä tai suorituksia kohtaan? Tai kuulostaako tämä liikuntahulluus - jopa jonkin asteen kivun vaikutuksen alaisena - tutulta?