måndag 9 mars 2015

Pieni askel sinulle, järjetön minulle. Mutta perhana minä en aio elämästäni heittää sekuntiakaan hukkaan!

Moni blogiani seurannut on lukemattomat kerrat saanut lukea minun lupauksiani siitä, miten aion parantua, lopettaa ruoan ja liikunnan pakonomaisen kyttäämisen ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Kerta toisensa jälkeen lupaan näin tehdä, mutta onko mitään edistystä tapahtunut? Suoraan sanottuna tuntuu, ettei mitään tapahdu: totean joka kerta, että muutos pitäisi saada aikaan, mutta samalla koen muutoksen niin isoksi, etten tiedä mistä aloittaa ja homma tyssää siihen. Onhan jotain muutosta tapahtunut, muttei tarpeeksi. Itseäni harmittaa suuresti se kun huomaan, että tiedän MITÄ pitäisi tapahtua ja jopa MITEN, mutten kuitenkaan pääse puusta pitkälle. 25-vuotiaana päällisinpuolin onnellisena naisena toivoisin jo, että voisin olla sisäisestikin onnellinen ja tyytyväinen - en vain siihen materiaan mitä minulla on - vaan myös itseeni. Sataprosenttisesti.

Viikonloppuna kävimme Himoksella ja koin todellisen dejavun istahtaessani ruokapöytään lauantai-iltana: kuinka helppoa olikaan istua valmiseen ruokapöytään, jossa en voinut vaikuttaa pöydän antimiin mitenkään, vaan minun kuului syödä juuri sitä, mitä tarjoiltiin. Isosiskoni A ja äitini olivat valmistaneet tortilloja ihanien lisukkeiden kera ja onnistuin pitkästä aikaa syömään TÄYSIN rennoin ottein itseäni lainkaan rajoittamatta tai sättimättä - vaikka santsasinkin! Mietin näin jälkikäteen, miksi nimenomaan lauantai-iltana tuohon pystyin ja päädyin seuraavaan:

- muuta ei ollut tarjolla, eli joko söin mitä tarjottiin tai näin nälkää
- nälkä oli raittiissa ilmassa vietetyn päivän ja reippailun jälkeen aikamoinen
- perheen keskellä minulla oli niin turvallinen olo, että "uskalsin" päästää irti
- nautin jokaisesta suupalasta, enkä vetänyt övereitä kuten yleensä syödessäni ja söin hitaasti (muihin verrattuna) rauhallisesti pureskellen, välillä punkkua siemaillen

Huh, näyttää hassulta näin kirjoitettuna ja jälkeenpäin ajateltuna mutta ette voi kuvitellakaan kuinka onnellinen olin, kun tuohon pystyin. Rakastan keittokirjojen ja reseptien lukemista ja selailua ja kokeilisin monia ohjeita oikein mieluusti, mutta kynnys syödä jotain, jota pitkään olen vältellyt ja jonka tietyllä tasolla koen edelleen olevan "kiellettyä" on liian korkea ylitettäväksi yksin. Nyt kun muutkin nautiskelivat hymyssä suin nälkäisinä kotitekoista (taivaallista) guacamolea ja pussilla maustettua taco-jauhelihaa, en voinut muuta kuin ottaa mallia, ottaa varovaisen askeleen "riman yli" ja syödä jotain jossa takuuvarmasti on "aivan liikaa kaloreita" ja niitä parmattuja piilosokereita. Ja mitä tapahtui? No ei mitään. Tai tapahtuipas: suussani räjähti todellinen makuorgasmi ja koko kehon valtasi hyvänolon tunne ja onni. Tapahtuiko mitään pahaa? Ei. Kaduinko jälkikäteen? En. Tuosta jälkimmäisestä olen kaikkein ylpein: kerrankin EN tuntenut morkkista syömisistä, jotka poikkesivat ainaisesta kasviksia-raejuustoa-ruisleipää-protsku-linjastani.

Eli tässä kaikille teille, jotka olette minusta huolissanne tai joita paikallaan junnaukseni ärsyttää: edistystä on tapahtunut! Jipiii!!

Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä tämä harppaukseni mikään sensaatiomaisen suuri ole, mutta olen niin tajuttoman onnellinen siitä että oksat pois. Päätinkin siitä viisastuneena pilkkoa ison askeleeni osiin ja esitellä vaikkapa täällä blogin puolella (asian mainostaminen kun tekee siitä näkyvämpää ja sitä myöten pakollisempaa ;)) osia.

Ensimmäinen askeleeni on se, että aion rikkoa rutiineitani. Ei takuuvarmasti ole tervettä syödä JOKAIKINEN aamu puolen vuoden ajan tismalleen samanlaista aamupalaa. Omani on 6 kk ajan ollut valkuaispuuro päärynällä, mustaviinimarjalla ja maapähkinävoilla. Kyllä, luit oikein: joka ikinen aamu. Kokonaisuus on todella, todella maittava, mutta eiköhän pieni vaihtelu tekisi niin päälle kuin masullekin hyvää? En usko, että kukaan muu tekisi kuten minä - rakasti jotain tiettyä ruoka-ainetta miten paljon tahansa.

Tänäaamuna sitten aloitin proggikseni, tai itse asiassa jo eilen illalla, jottei aamulla olisi pakoreittiä, ja söin tuorepuuroa. Annoksesta tuli vähän turhan iso, koska pelkäsin ettei aikaansaamani annos pitäisi nälkää puuron lailla, mutta olin silti tyytyväinen: maku oli hyvä, mitään järkyttävää ei tapahtunut vaikken syönytkään normiaamupalaani ja mikä parasta: rikoin rutiineitani.
Tuorepuuro, joka koostui turkkilaisesta jugusta, maidosta, kaurahiutaleista, chiasiemenistä, suolaripauksesta, päärynästä, viinimarjoista ja maapähkinävoista täytti masun oikein hyvin, maistui taivaalliselle ja oli - pakko myöntää - kivaa vaihtelua :) Huomisaamuna taidan syödä samaa, mutta pilkkoa omenaa joukkoon päärynän tilalle. Moni tykkää laittaa protskujauheita puuroihinsa, mutta itse vierastan niitä ja koitan saada protskut (jotka pitävät hyvin nälkää) puhtaista raaka-aineista ja tajusinkin tässä, että pähkinävarastoja pitäisi käydä täyttämässä kaupasta, jotta saan lisää vaihtelua aamuhetkiini.

Pienestä se lähtee, mutta tästä saavutuksestani olen tajuttoman ylpeä ja onnellinen :) Päivitin Facebookiinkin, että "Wanna love me like you do" ja viittasin avomieheeni ja kaikkiin omaisiini, joiden tiedän rakastavan minua juuri tälläisenä. En pidä itseäni vastenmielisenä enkä rumana, mutten ole täysin varma ja ylpeä kehostani. Vielä, mutta sitä aion vielä olla.

Sellaisia, vähän toisenlaisia maanantaikuulumisia :) Mitäs sinne?

1 kommentar:

  1. Suosittelen kuitenkin että kävisit ammattilaiselle puhumassa ruokatottumuksista, ongelmista ja ahdistuksesta. Vaikkapa ihan kertaluontoisena jos ei muuta. Yksin ei ruokahelvetistä selviä.

    Itse taistelu jatkuu täällä, toki ihan eri suunnilta kun omasi. Taistelen taas ahmimista vastaan ja jatkuvaa paastoa. Sitä laihtuu mukavasti mutta juuri kun arki potkii päähän niin sitä ahmii. Tunnissa jopa monen tuhannen kcal edestä. Selvisin pitkään ilman ahmimista, jopa reippaasti. Mutta yhden surkean ip:n takia ja ystävän viestin sokerinhimosta sai minut ratkeamaan.
    Samalla kun syö haluaisi sitä oksentaa, haluaisin olla pienenpi kooltani mutta en hallitse itseäni. Hallitsemattomuus ja ahdistuneisuus tekee tekosiaan.

    Taistelu jatkuu täällä ja takapakkia tulee, tuen myötä sitä voi sortua hetkeksi mutta tuen ollessa läsnä saa itsensä nopeasti ruotuun.

    Tsempit sinne!

    SvaraRadera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3