fredag 1 maj 2015

Minäkö luikku?

Pari anonyymia kommenttia edelliseen postaukseen sai minut (jälleen kerran) miettimään, kuinka hemmetin vinoutunut omakuvani oikein on; siinä missä ulkopuoliset (en tiedä tunnetteko minua IRL tai oletteko minua koskaan livenä nähneetkään?) sanovat minua "liian laihaksi", kutsun itseäni normaalirakenteiseksi nykyisillä mitoillani. Siinä missä viime kesänä olin suorastaan luikku ja oikea rimpula - aivan LIIAN laiha - olen nykyään vähemmän lihaksikas ja pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava tai edes paksu. Mitoillani 168 cm ja 55 kg ei kyllä laihaksi ketään väittää voi ;)

Kehonrakenteeni valitettavasti on leveälanteinen ja heti jos kiloja kerääntyy, päätyvät ne vatsanalueelle, joka nyt omasta mielestäni on se vähiten kiva paikka kerätä massaa, mutta minkäs geeneillesi teet. Kaisa Jaakkola m.m. toisaalta väittää, että keskivartalolle kertyvät kilot ja "renkaat" johtuvat hormoniepätasapainosta ja tästä kiinnostuneena luin hänen kirjaansa "Hormonidieetti" ja vaikka siitä on jo aikaa, on mieleeni jäänyt pari yksityiskohtaa, jotka särähtivät korviini: keskivartalolle kerääntyneet rinkulat ovat merkki stressistä ja näiden ihmisten tulisi välttää runsasta aerobista liikuntaa (lue: pitkänmatkan juoksua) sekä runsasta hiilareidan syöntiä. Lautaselle paljon kasviksia, protskuja ja pehmeitä rasvoja ja hieman vähemmän hiilareita (muistaakseni lähinnä viljojen muodossa) ja liikunnaksi lihaskuntoa, sekä hidastempoista aerobista liikuntaa. Hmm.. TÄYSIN vastakohtaista siis omalle tekemiselleni tällä hetkellä :D Tai ei ihan: olenhan kuluneen vuoden aikana opetellut syömään leipää, perunoita ja jopa pastaa jälleen ja vähentänyt stressiä roimasti. Liikuntatottumukseni sen sijaan ovat Jaakkolan ohjeisiin verraten täysin vastakohtaiset ja olen usein miettinyt, teenkö tällä runsaalla aerobisellani loppupeleissä enemmän haittaa kuin hyötyä? Rakastan raitista ilmaa ja luonnossa liikkumista ja näin ollen juoksu on tuntunut minulle kovin helpolta, halvalta ja sopivalta ratkaisulta. Juoksussa olen - itseäni kehumatta - hyvä ja saan siitä hyvän fiiliksen, enkä näin ollen ole empinyt hetkekäkään jatkaako harrastustani tai ei. Viime päivinä olen (jälleen kerran) alkanut kuitenkin miettimään (myös kiitos noiden edellisten kommenttien, että kiitos niistä :)) pääsenkö tästä kroppakompleksistani juoksemalla puusta pitkälle, vai pitäisikö nyt rohkeasti jättää lenkit vähemmälle ja siirtyä takaisin salin puolelle. Miksi? Koska kroppaihanteeseeni, siihen kauniin ja terveeseen ja lihaksikkaaseen kehoon ei hölkkäämällä pääse. Päinvastoin. Nimi Lasse Virén varmasti sanoo kaikille suomalaisille jotakin? Jep. Määrätietoinen, huikea suomalaismies, muttei kehonrakenteeltaan se, mikä minun silmääni iskee. Ehhei.



Istunkin nyt tässä vappupäivän kunniaksi ja pyörittelen päässäni ja mielessäni, pyytääkö nyt rohkeasti kokeneelta alan ammattilaiselta konsultaatioaikaa ja -apua, uutta saliohjelmaa sekä osviittaa syömisiinkin. Kynnys on korkea, koska tiedän periaatteessa miten ja mitä pitäisi tehdä, enkä toisaalta halua mitään verenhimoista fitnesskropan metsästystä tai kurinalaisen elämän noudattamista - siihen olen jo AIVAN liian monta vuotta elämästäni haaskannut, mutta tiedän sisimmässäni, että nimenomaan kokeneen ammattilaisen oppeihin voisi tässä kohtaa olla fiksuinta luottaa.

Viime viikon tiistain pitkiksen jälkeen koiran ja miehen kanssa käytiin vielä kävelemässä



Siitä puheenollen: voitko suositella jotain PT:tä, joka vastaisi yllä olevia mainitsemiani kriteereitä, joka tomisi tässä pk-seudulla? Säännöllistä PT-suhdetta en nyt hae, vaan jonkun joka laatisi minulle saliohjelman, näyttäisi paperilla paljonko ja mitä pitäisi syödä, jota tähän heiveröiseen kehoon saataisiin lihasmassaa kasvatettua, sisällyttäisi ohjelmaani koiralenkit, fyysisesti ajoittain raskaan sairaanhoitajan työn, sekä levon. Treffit silloin tällöin varmasti olisivat paikallaan, jotta nähtäisiin missä mennään, mutta salille tsemppaajaan en kaipaa - menen sinne kyllä ihan itsekin pakottamatta ;)


Loppukevennykseksi: söin eilen ensimmäistä kertaa 5 vuoteen kokonaisen sokerimunkin vapun kunniaksi ja nautin joka ikisestä suupalasta, vaikka alku tuntui tahmealta ja puolivälissä meinasin noudattaa vanhoja tapojani ja jättää kesken. Nou nou, tämä tyttö söi KOKO munkin hilloineen päivineen ja nautti. Oli muuten hemmetin hyvä, tuore munkki! Sokerihuuruissani kävin sitten vielä heittämässä talviturkinkin mereen ;)

Kivaa vapun jatkoa! :)

10 kommentarer:

  1. Hei! Täällä on yksi joka on ollut saman tyylisessä tilanteessa kuni sinä nyt. Pääsin sinnikkään työn jälkeen normaalipainon sisälle BMI:ltäni jokunen vuosi sitten. Tätä aiemmin olin ollut aivan liian hoikka. Alipainoinen. Olen aina ollut liikunnallinen tyyppi ja normaalipainoon pääseminen ei silti näkynyt ulospäin, koska lihaskudosta oli kuitenkin koko kropan määrästä melko paljon liikunnan ansiosta. Yritin kovasti nostaa painoa ja se pitkän aikaa (pari vuotta) junnasi 50 kg huitamilla, kun jokin käsijarru oli edelleen pohjassa. Kontrolloin liikaa syömistä ruoka-ajoilla ja lautasmalleilla, jotka olin sairaala-aikana oppinut. Lopulta sain painon nousemaan, kun siirsin ajatukseni pois ruuasta ja keskityin kaikkiin muihin asioihin. Rentouduin. Otin mallia muista.

    Luulen, että ´sinun ei kannata tässä vaiheessa hankkia itsellesi PT:tä vaan mielummin vaikka keskusteluaika ravitsemusterapeutille. PT:n tekemä tuokavalio ei varmasti auta sinua pois pään sisäisestä kontrollin halusta (jonka luulen lukevani rivien välistä), vaan pikemminkin lisää sitä.
    Pystyn hyvin samaistumaan ajatuksiisi, koska ne ovat minulle tuttuja muutaman vuoden takaa. Tsemiä. Olet kaunis jo nyt, mutta varmasti vielä kauniimpi jos saat vähän painoa lisää.

    Itsekin tuskailin jossain vaiheessa tilanteessa, jossa pää oli sisältä päin terve, mutta kilot ei vaan tarttuneet kroppaani. Muista, että yksi munkki ei saa kehin painossa juuri mitään aikaan, vaan ykden kilon kartuttamiseksi tarvitset (muistaakseni) noin 7000 kilokaloria. Eli kaksi viikkoa sinun tulisi syödä 500 kaloria yli kulutuksesi, jotta paino nousisi yhden kilon. Sulla on vielä pitkä tie edessä, mutta pysy lujana!

    SvaraRadera
  2. Kurjalta varmaan kuulostaa, mutta minun mielestäni omakuva on kyllä jollakin tapaa vinoutunut jos tuossa kunnossa sanoo itseään pyöreäksi :(. Ja jotenkin vinoutuneelta tuntuu myös se, että sokerimunkin syömisestä teet noinkin ison "numeron".

    SvaraRadera
    Svar
    1. En minä itseäni pyöreäksi sanonut :) Päinvastoin pidän nykyistä kroppaani ihan normaalikokoisena, mutta kaipaisin siihen lisää lihasmassaa :) ja sokerimunkin syömisestä tein tässä kohtaa numeron siksi, että se oli ensimmäiseni 5 vuoteen ja de tuntui todelliselta erävoitolta ja askeleelta kauas pois siitä, jota olen liian pitkään ollut: herkuista vastoin tahtoani kieltäytyjä :)

      Radera
    2. Itse luin tekstistä sanan pyöreämpi, ei siinä kai liene kamalasti tulkinnan varaa, mutta kuten haluat. Jos tuossa koossa pari kiloa tulkitaan lihomiseksi niin se vaan...kuulostaa surulliselta.

      Radera
    3. Paino tosiaan on noussut pari kiloa ja kai sitä yleistä nimitystä käyttäen voi sanoa lihomiseksi, mutten lainkaan kutsu tai pidä itseäni lihavana - pyöreämpimuotoisena sen sijaan kyllä :) Sanassa "lihoa" on näin tarkemmin ajateltuna hyvinkin kielteinen lataus, joten olisi ehkä fiksumpaa käyttää tässä kontekstissä jotain toista sanaa, jotta vältyttäisiin väärinkäsityksiltä? :)

      Radera
    4. En ala asiasta riitelemään, mutta pyöreitä muotoja saa sinusta kyllä hakea...

      Radera
  3. Ite oon 170cm/62kg ja luikku minäkin et sanoisin et kyl vutosel alkava painolukema on sulle liian vähän :D ja heivaa mäkeen se kirja mitä oot lukenu sillä sun vartalotyyppi ei parane ruuan kanssa pelaamalla. Se on mitä on. Mulla itellä onsama ja kesti kauan hyväksyy se mut ei täs kyl mitään vikaa ole :D kun on normaalipainossa niin ei vyötärölle mitään jättimakkaroita tule hyllymään. Ja kroppaa pystyy alkaa salitreenillä muokkaan kun eka on saanu ajatukset, päänupinja kropan terveeksi :) ja ymmärrän täysin ton munkki-ilon ja musta on hienoo et pystyit siihen ja oot avoimesti iloinen siitä! Ite olin joskus sanassa jamassa ja iloitsin yhdestä munkista. Nykyää voin syödä niitä neljä päivässä kevyesti jos sille päälle satun :D -Anu L.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos Anu sanoistasi, hymyksi pisti :) Ehdin jo hermostua kun itse hehkutin täällä niin iloisena munkkiani ja sitten se heti norpattiin :D Ihan samaa mieltä olen kanssasi tuosta salille menosta: sinne menen - jos menen - sitten kun siltä oikeasti tuntuu. Toistaiseksi kahvakuulailu ja omin päin HIITtaaminen riittää :)

      Radera
  4. Ymmärrän täysin, että munkin syöminen oli iso juttu! Se mikä on toiselle jokapäiväinen asia, voi olla toiselle isokin harppaus. Hieno juttu siis! Mä kirjottelin joskus puoli vuotta-vuosi sitten, että myös odottelin hormonitoiminnan palautumista ja olin jo melkein epätoivoinen. Mulla kuitenkin suurin vaikuttaja oli stressi. Jätin toisen työn pois ja huomasin, kuinka ehdin nauttia elämästä enemmän ja ennen kaikkea rentoilla enemmän. Liikuntaa vähensin vähän ja painoa tuli lisää 1-2 kiloa ja kumma kyllä kuukautiset alkoivat. Vaikka nyt olen liikkunut noin puoli vuotta jälleen entiseen tapaan (4-5 krt viikko), toimii kroppa edelleen, joten päädyin siihen, että stressi oli suurin syy hormonitoiminnan häiriintymiseen, sillä paino on ennen ollut enemmänkin eikä kuukautisia ole silti kuulunut.
    Halusin vain sanoa, että minulla kesti 2 vuotta epillereiden lopettamisen jälkeen ennen kuin hormoonitoiminta palautui ja varmasti sinullakin se palautuu, kunhan vain jaksat malttaa, etkä ottaa asiasta liikaa stressiä. Vaikutat menneen henkisesti paljon eteenpäin syömisten ja kehonkuvasi kanssa. Varmasti kaikki työ lopulta palkitaan. Tsemppiä ja iloista mieltä Jossu! :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos Linda - vertaistukea kaipaa tässä tilassa enemmän kuin mitään muuta! Stressiä mulla ei pahemmin kyllä elämässä nyt ole, mutta sitä on niin paljon ollut yhdistettynä tooooosi niukkaan ravintoon, etten ihmettele lain, että elpymisessä kestää. Toisaalta tuntuu, että nyt kun jotenkin olisi valmis esim. raskautumiseen eikä se mahdollista ole, että elämä on niin epäreilua. Kai sitä pitää vaan sinnikkäästi odottaa, olla miettimättä menneitä ja mitä jos-juttuja ja toivoa, toivoa ja toivoa, etten mitään peruuttamatonta ole saanut aikaan. En kuuna päivänä olisi uskonut, että tälläistä voisin itselleni aiheuttaa - etenkään pillereiden aikana, koska vuodot toimivat normaalisti!

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3