Asuuko onnellisuus mahapalikoissa?

En oikein tiedä mistä aloittaisin, koska häpeän tavallaan tulevaa aihetta aivan älyttömästi. Tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin, mutta häpeän sitä, että alle viikkoa vaille 26-vuotiaana olen edelleen ajatusmaailmaltani näin pinnallinen ja sinisilmäinen. Hyvinä hetkinä voin sivuuttaa ajatukseni, mutta huonoina ne täyttävät koko maailmani, ajatusmaailmani ja pääni, enkä voi muuta kuin vältellä peilejä. Puhutaas likat mahoista.

morjens mikä maha! Kuvassa olen äsken muuttanut Porvooseen ja harrastin juoksua ja salilla käyntiä. Porissa olin tosin jo piinannut trimmannut aika hyvän alun masulle vetämällä ruoat minimiin ja treenit kattoon..

Mahat ovat kaikkien puheenaihe siinä missä (super)ruokakin tänä päivänä ja vaikka kuinka hehkutetaan hyvää olo, seesteisyyttä ja tasapainoa, hakevat kaikkien (etenkin naisten) sormet lehtihyllyltä niitä kansia, joissa kerrotaan miten karistetaan mahamakkarat, liikakilot ja miten kiillotetaan päkki kuntoon. En väitä, etteikö yhteiskunnastamme löytyisi joitain (fiksuja!) tyyppejä, jotka tosiaan hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat - tiukka-päkkisinä, möhömahaisina (järkyttävä sana btw tuo möhömaha..), pulleina, kukkakeppeinä - mutta uskallan väittää, että suurin osa takuuvarmasti muuttaisi nimenomaan vatsanaluettaan, jos saisivat taikasauvalla yhtä kehonosaansa napauttaa.

Niska-selkä-jumien takia en nyt reiluun pariin kolmeen viikkoon ole jumpannut lain, ainoastaan kävellyt koiran kanssa ja venyytellyt youtube-videoiden tahtiin. Innostuinpa kuitenkin kokeilemaan paidatta (joo! jotta näkisin selän asennon parhaiten) vähän uusimman Sport-lehden "niska-ranka-vammaisten" jumppaa peilioviemme edessä, mutta jouduin siirtymään syrjään, koska teki pahaa. Ei niinkään niskassa tai selässä (niska nyt edelleen on pahasti jumissa, mutten jaksa jauhaa siitä kokoaikaa täälläkään), vaan mielessä. Hyi mikä maha.

Kuten aiemmin olen kertonut, tajusin liikunnan vartaloa muokkaavan vaikutuksen vasta alettuani käymään aktiviisesti salilla lukio-AMK-ikäisenä. Vähentämällä herkkuja (ja vähän sen jälkeen kyllä ihan tavallista ruokaakin..) ja lisäämällä salitreeniä alkoi mahani kiinteytyä ja tiirailin itseäni monen monet kerrat peilistä ja ajattelin "vau! Onko tuo tiukka masu tosiaan minun? Poissa on pömppis, tilalla tiukka paketti. Damn I'm good!") Meni vuosia, meni treenitunteja x miljoona ja yhdistettyäni salin intohimoiseen juoksuun kehitin itselleni pikkuhiljaa sixpäckin, jota Fustra sitten hienosääti todella kauniiksi yksilöksi. Hitto olin hyvännäköinen! Esittelin mahaani tyytyväisenä tiukoissa pikkutopeissa ja olin tyytyväinen ja onnellinen saavutuksestani. Tälläistä masua ei kaikilla ole! Ja ihan ite tein!

Bugaah! Tsekatkaas kuinka hyvältä tämä mimmi näytti!

Kuka uskoisi ihan mahaan fokusoiden, että olen äsken syönyt runsaan aamupalan? 

Terveyden kuitenkin pikkuhiljaa pettäessä, oli pakko jättää treenejä vähemmälle ja jouduttuani lopulta lopettamaan juoksemisenkin, alkoi alamäki. Päkin nimittäin. Kaikki, jotka koskaan ovat yrittäneet kiinteyttää vatsan aluettaan tietävät, kuinka hemmetin tiukassa ja vaikeata se on. Pylly, olkapäät ja haukka kyllä antavat palautetta nopeastikin treenistä ja kiinteytyvät, mutta maha - tuo kaikkien pahojen pahuus - ei tunnu kiintyvän vaikka mitä tekisi. On kovin yksilöllistä, kenen keho varastoi rasvaa mihinkin, mutta yhteistä kaikille on se, että mihin se rasva ensimmäisenä tarttuu, sieltä se viimeisenä lähtee. Monet kerrat olen melkein itkua vääntänyt kun joku on kironnut päärynän muotoista kehoaan - sellaista, jossa on kapea vyötärö ja muhkea pylly ja reidet. Heillä "ylimääräiset" kerääntyvät nimenomaan alakroppaan. Itselleni ja muille omenan muotoisille "ylimääräiset" kerääntyvät tasapaksusti vyötärölle, mutta jalat säästyvät. Siinä missä päärynä-ihmiset muistuttavat brasilialaisia, näyttävät omenat Plussa-palloilta tikkujalkoineen. Taidan todeta jo tässä kohtaa, ettei kenenkään pidä pahastua näistä kuvauksistani, koska ne ovat yli-karikoituja ja -ironisia. Samalla ne paljastavat kuinka sairas ja pinnallinen ajatusmaailma, jonka olen jo tekstin alussa esitellyt koskien asenteita masuja kohtaan. Miten YKSI kehonosa voikaan herättää niin paljon (voimakkaita) tunteita ihmisessä? Tiukkana niin paljon ihailua, löllönä niin paljon inhoa. Mihin tämä maailma on oikein menossa..?

Noh, miksi aihe on niin kovin tapetilla tällä hetkellä ja itselläni vahvasti mielessä on osittain ainakin kaiken maailman dieetit, joiden ennen ja jälkeen-kuvia Facebook (ja muukin media) pullistelee. Samalla kun sairaslomalla olen lääkärien pakottamana maannut reporankana olen totta hemmetissä hieman "löystynyt". Herkkuja en normaalia enempää ole syönyt, ruokaa aikalailla normaaliin tapaan (ja ne ketkä minut tuntevat tietävät, että annokset ovat isoja ja kasvispainotteisia). Monta kertaa olen miettinyt, kokeilisinko aikuisten oikeasti pienentää annoksiani vähentämällä kasviksia - ehkä mahani on "möhö" suurten annoksien takia? Ongelmani on vain se, että a) rakastan kasviksia (ne vaan on niiiiin hyviä!) ja b) annoskoot ovat tottumisjuttu. Kun treenasin enimmilläni, oli kulutuskin niin kovaa, että syödä sai hyvällä omallatunnolla vaikka 3h välein ja ihan reippaasti lihomatta lain.

Tässä olen siirtynyt salilta Fustran ja juoksun pariin. Aiai, mikä setti..

Tällä hetkellä päällimmäisenä päässäni on seuraava asia: miksi hitossa en voisi olla onnellinen möhömahaisenakin? Mahan kanssa, jossa oikeassa (tai siis väärässä) valaistuksessa voi jopa aistia olevan selluliittia? Eiköhän juuri sellainen pehmeä masu suurimman osan keskivartalolta löydy? Jotenkin elän vain sellaisessa fitnesskissojen ympäröimässä maailmassa, että uskon kaikilla olevan vähintään timmi ja littana, ei ehkä palikoita täynnä oleva, mutta timmi maha. Uskon, että itselleni henkilökohtaisesti suurimpana ongelmana tässä on se, että olen ollut timmimmässä kunnossa kuin nyt. Olen saanut kokea "sen paremman" ja nyt muuttunut "huonommaksi", lihaksettomammaksi kuin aiemmin. Jollen koskaan olisi ollut niin timmi kuin aikanaan olin, tuskin osaisin sellaisesta edes haaveilla. Mutta nyt kun sen jo kerran saavutin, tiedän että pystyisin siihen. Toki pitäisi löytää joku terveellisempi tapa kuin tapporääkki-treeni ja syömättömyys, mutta tiedän, että hyötyisin tiukemmasta keskivartalosta, koska se parantaisi ryhtiäni, joka taasen helpottaisi jumitilojani yläkropassa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tällä hetkellä ongelmana vain on niska ja kaula, jotka ovat aivan tiki-tiukassa ja vetävät aina kramppiin asti, tein mitä tahansa vatsalihasliikettä, koska niissä kaikissa joutuu kannattelemaan päätä ja jännittämään niskoja. Eli joo ihan järjen mukaan voin sanoa, että tällä hetkellä jumiton niska ja kaula olisi toivelistallani huomattavasti korkeammalla kuin joku palikkainen vatsa. Mutten kiellä, etteikö tiukempi masu olisi kiva. Sitten joskus.

Rohkenetko kertoa, minkälainen masu sinun paitasi alta löytyy? Oletko siihen tyytyväinen ja miksi tai mikset?