Hyvänmielen sunnuntai 20.3

Moikka kaikki!

Voi vitsi mikä onnellisuus-happy-happy-sunnuntain minulla onkaan (tähän asti ainakin ;)) takana - ihan pakko tulla fiilistelemään sitä teillekin! Uskon, että suuri vaikuttava tekijä tässä on ehdottomasti aurinko, joka on paistanut aamupäivästä lähtien ja lämmittää niin mukavasti, että tekisi mieli hihkua ääneen kun tuntee auringonsäteet ihollaan. Kevät tulloo - oli pakkasta 10 astetta aamulla tai ei!

Eikö olekin ihanan pirteä pinkki? Täydellinen minun makuuni!

Tässä taloudessa heräsimme taas aikaisin miehen lähtiessä töihin, eli suuntasin Ronjan kanssa ulos aamupissille jo 7:04 ja 7:30 palasimme kotiin niin, että ehdimme vaihtaa heippa-pusut miehen kanssa. Aamupalaa söin kaikessa rauhassa ja tein tämän hetkistä lemppariani, eli Sunspeltin täysjyvämannapuuroa kahvin kaveriksi. Aamun vietin kynsiä lakkaillen ja totesin Lumenen luoneen tänä vuonna mitä täydellisimmän pinkin lakan (tämän) ja uusinta Sport-lehteä lukien. Auringon vihdoin noustessa totesin, että olisi aika suunnata ulos ja päätin lähteä hölkälle. Ronjan ja minun törmäys-onnettomuudesta on nyt kulunut 3 viikkoa ja ortopedi sanoi, että hienoinen murtuma/painauma, jonka koira minulle siitä aiheutti, paranisi itsekseen viimeistään 6 viikossa ja että saisin käyttää jalkaani kivun sallimissa rajoissa. Kokeilin hölkkää ekan kerran onnettomuuden jälkeen eilen (paria askelta enempää) ja koska se ei tänään tuntunut missään - eikä eilenkään hölkän aikana - päätin, että kävisin tänäänkin fiilistelemässä juoksua, vaikken normaalisti koskaan juokse peräkkäisinä päivinä. Olin todella ylpeä eilisestä lenkistäni, koska polvi ei ilmoitellut itsestää kertaakaan ja askel rullasi ja maltoin pitää sykkeet normaalia matalampina (valitettavasti innostun yleensä spiidaamaan niin, että keskisyke on > 160, mikä ei vie turhaan voimia) :) Ronjaa en ottanut matkaani, koska varon vasenta jalkaani edelleen hieman, enkä uskaltanut riskeerata, että koira riuhtaisisi kesken lenkkiä jonkin linnun tms perään. Tuntui toki hölmöltä lähteä lenkille ilman koiraa, mutta fakta vain on se, ettei koiran kanssa juoksu kulje yhtä hyvin kuin yksinään. Vaikka Ronja on iso ja hyväkuntoinen nuori koira, jää hän useimmiten jälkeen ja kulkee mieluummin perässä kuin edellä ja on jollakin tasolla jopa perässä vedettävä - ankkuri ikäänkuin. Onko hei kellään mitään vinkkejä muuten siihen, miten koiraa voisi opettaa juoksemaan rinnalla? Pyynnöstä hän kyllä tulee vierelle, mutta jää sitten jossain vaiheessa aina sopivasti kantapäiden kohdalle ja hidastaa tahtia selvästi. Minun on vaikea uskoa, etteikö koiran kunto riittäisi ja että hän siksi jättäytyisi noin jälkeen, mutta tiedä häntä. Onko kellään ollut vastaavaa ongelmaa?

Saapuessani omakotitaloalueen kohdille odotti minua iloinen näky: voi sitä pienten virpojien määrää! Pienet puput ja noidat kulkivat pienissä porukoissa varpuineen koreineen ja olivat niin syötävän suloisia, että teki mieli kehua heidän asujaan, muta tyydyin vain hymyilemään. Muistan itse, miten pienenä tuli virvottua sukulaisilla ja naapureilla ja voi sitä suklaanmunien määrää kun kotiin vihdoin palattiin..
Onnellinen fiilis rinnassani annoin Speedcrossien taivaltaa eteenpäin ja auoin aika ajoin takkia ja riisuin lapasia, koska huhheijaa miten kuuma minun tuli! Olisi pitänyt älytä pukea kevyempi takki kuin kevyt Haglöfsin goretex-takki ylle, mutta toisaalta tuulisilla alueilla sain vuorostaan vetää lapasia takaisin ylleni, eli sopivan vaatetuksen löytäminen on kyllä näillä keleillä aika hankalaa. Anyhow tajusin askelten rullatessa, että hitto nythän mennään ja aloitin lenkkini toisen kierroksen hieman pelonsekaisin tuntein. Ajattelin siinä taivaltaessani, että juoksu on ainakin minulle pitkälti psykologinen laji: pelko, etten jaksakaan juosta tai että heikotus iskee saa minut lopettamaan aikaisemmin, kuin kunto loppuisi. Päätinkin nyt, että jatkaisin juoksua ja pitäisin sykkeet maltillisina - ja voi minkälaisen deja vu:n koin kun näin tein: heikotus ei iskenytkään, kun en antanut sykkeiden pompata >160 kuin ylämäissä ja jatkoin lenkkini onnistuneesti loppuun asti. Lenkkipolkuni ohitti paikallisen hiihtostadionin, jossa näin hiihtokilpailuiden olevan käynnissä. Yritin kovasti tiirailla siskonlasteni perään, mutten nähnyt heitä ja jatkoin. Jälkeenpäin tajusin, että voisin tietty soittaa siskoni miehelle, jonka epäilin olevan lasten kanssa kisapaikalla, ja niin tein - ja siellähän he olivat! Ei auttanut muu kuin kääntyä kannoillaan ja mennä onnittelemaan pieniä kisailijoita.

pikaruokaa parhaimmillaan: wokkia pakasteseitillä ja täysjyvänuudeleilla :)

Sammutin Suunnon Ambitini sen näyttäessä piirun päälle 10 km ja meinasin pakahtua onnesta: aaaaaahhh sitä endorfiinien määrää! Äkkiä kotiin, koira mukaan ja jäähdyttelemään. Heittelin hetken keppiä Ronjalle, ennenkuin oli jo aika kipaista suihkun kautta syömään, jotta ehtisimme siskonpojan synttärikutsuille. Mieheni oli ehdottanut pientä yllätystä 6 vuotta täyttävälle A:lle ja voi että sitä onnen ja mielenkiinnon määrää kun pienet (ja pari isompaakin) pääsi ensimmäistä kertaa elämässään tutustumaan ihka aitoon ambulanssiin. Mieheni oli pyytänyt vuorovastaavaltaan luvan käväistä synttäreiden kunniaksi pihassa esittelemässä lapsille autoa ja voin kyllä taata, että lahja oli mieluinen ja yllätys taattu - haha, jopa aikuisille! :)

Nyt istun tässä sohvalla ja aion viettää loppuiltani tässä. Tajuan tässä jälleen kerran, että onni on niin pienestä kiinni mutta joskus sitä voi joutua hieman siristelemään, jotta sen näkisi. Mikä tekee minut tänä sunnuntaina onnelliseksi?
- levännyt olo herätessäni
- maukas aamupuuro rauhassa nautiskeltuna
- lämmin, halittava koirani
- onnistunut 10 km - polvi kestää!!
- suloiset puput ja noidat teiden varsilla
- iloiset, yllätetyt muksut sekä hiihtokisoissa, että synttäreillä
- ukin tarinat nuoruudestaan
- tuore pulla
- vapaapäivä

Jäähdyttelyn ajaksi vaihdoin ohuen pipon päähän, mutta juostessa pärjäsi jo hyvin ohuella huivilla :)

Rauhallista sunnuntai-iltaa sinulle! :)