Koiran kuukautisongelmista ja juoksu-onnellisuutta

Muistatteko nuortenlehdistä tutut kyselypalstat, joissa asiantuntija vastaa nuorten kysymyksiin koskien kaikkea maan ja taivaan väliltä tai noh, niitä aiheita, jotka nuoria mietityttävät, eli useimmiten painoa, elämäntapoja ja liikuntaa. Useimpiin kysymyksiin sisältyy kysymys "onko tämä normaalia?". Tasan samaa mietein eilen kotiin töistä palatessani.

Ronjalla, 2-vuotiaalla labbiksellani, on juoksut. No, mitä kummallista siinä on? Ei mitään. Mutta Ronjanpa mielestä on: eilen töistä kotiutuessani jo rappukäytävässä tiesin, mitä oven toisella puolella odottaisi. Koira oppi n puolen vuoden ikäisenä sisäsiistiksi, mutta ihme kyllä nyt matolta (!) löytyi kaksi haisevaa kasaa ja iso lammikkokin - ja niiden keskellä iloisesti häntää vispaava koirani. Kun akuuteimmat siivoustoimet oli suoritettu, suuntasimme ulos pikakävelylle ennen välipalaa ja varsinaista lenkkiä ja voi jestas miten minulla meinasi käämi palaa: koira istui "pissalle" joka 5. askel ja vaikka kuinka yritin selittää, että virtsaamisentarpeen tunne EI OLE PISSAHÄTÄÄ vaan juoksuihin kuuluvaa (kuukautis)veren tiputtelua, jonka vuoksi ei tarvitsisi istuttaa pyllyä maahan joka askeleella, koira istua nökötti vähän väliä ja katseli minua anelevin silmin. Minua sekä ärsytti että säälitti koiran puolesta, koska sen silmistä selvästi loisti epävarmuus. Yleistilaltaan Ronja on onneksi kuitenkin oma pirtsakka itsensä ja leikkii, syö ja touhuilee normaalisti, mutta nukkuu selkeästi enemmän. Voi mamin pientä raasua.. Toivottavasti tämä hormonisekoilu loppuu pian ja koira palaa entiselleen. Reagoikohan kenenkään muun koira näin voimakkaasti juoksuihin?

Haha, voi teinikoira-parkaa :D kuva google kuvahaulla täältä

Muilta osin viikkoni on sujunut aika kivasti :) Alkuviikosta töissä oli aika hässäkkää ja se näkyi selvästi yöunissa, sekä yleisenä levottomuutena, mutta vastapainoksi yritin liikkua paljon kävellen luonnossa (eli pururadoilla, en tienvarsilla koska autot), jotta sain prosessoitua tapahtumia päässäni. Tiistaina, jolloin työpäivä oli kaikista kaoottisin, yritin lenkkini aluksi ottaa pari hölkkäaskelta mutta hidastin kävelyyn jo parinsadan metrin jälkeen koska huomasin, etten pystynyt samalla miettimään asioita läpi juostessani kuin kävellessä. Jotenkin minulla on sellainen jako, että kävellessä voi prosessoida ja miettiä asioita, kun taas juostessa nollaan pääni enkä ajattele yhtään mitään - juoksen vain. Tiistainen pitkä kävelylenkki teki todella terää ja palasin leppoisin mielin kotiin miehen ja koiran luo ja totesin miehelle, että vaikka lähtiessäni sihisin yleistä ärsytystäni kaikkeen, palasin kotiin voimautunein, levollisin mielin. Olo oli jotenkin rauhallinen.
Keskiviikkona taas paukuttelin pitkästä aikaa ennätyksiä ja juoksin peräti 15 km illansuussa! Alku oli todella tahmea ja meinasin jo hidastaa kävelyn puolelle, koska rinnassa tuntui tukkoiselta. Olen tänä vuonna taas kärsinyt koivun kukinnasta vaikkei minulla varsinaista siitepölyallergiaa olekaan todettuna ja syön säännöllisesti antihistamiinia (loratsepamia) ja käytän nenäsuihketta aamuin illoin. Nyt en parina päivänä ollut sumutetta käyttänyt ja manasin itseäni, koska se tuntui heti nenän tukkoisuutena. Jatkoin kuitenkin hissukseen hölköttelyä ja kropan lämmetessä juoksu alkoikin tuntua hyvältä ja päätin jatkaa. Niinhän siinä sitten kävi, että mieleeni juolahti edesmenneen Famoni motto "skit den som ger sig", jota hoin itselleni kun huomasin pelon yritykset täyttää pääni lenkin pidentyessä. Juoksu on minulla hyvin pitkälti psyykkinen laji ja lenkkieni pituus (tai lyhyys) vaihtelee ja riippuu siitä, kuinka paljon pelko ehtii kiriä päälle ja kuinka saan sen taltutettua. En nyt tarkoita, että jaksaisin juosta vaikka maailman ääriin jos psyyke vain kestäisi, vaan sitä että huomaan että jaksan juosta huomattavasti pidempiä lenkkejä, ellen ala pelkäämään esimerkiksi huimausta tai heikkoa oloa. Uskon, että pelkoni poikii siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa elämässäni pökerryin nimenomaan lenkkipolulle ja jouduin ambulanssin kuskaamana sairaalaan. Toisella kertaa kävelin vain kesähelteellä kadulla kun sama toistui. Molemmille kerroilla provosoiva tekijä oli m.m. kuumuus, auringonpaiste, huono yöuni ja väsymys, sekä energiavaje. Nyt huomaan heikotuksen tunteen itsessäni heti jos aurinko paistaa kirkkaana ja kuumuus iskee. Keskiviikkoisena lenkkinäkin tuo sama tunne uhkasi nostaa päätään, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla ihan konkreettisesti, että olin syönyt hyvin, ulkona kävi vieno tuuli joka vilvoitti eikä minulla oikeasti ollut hätää fyysisesti - päänuppi ei vain tahtonut kestää. Näiden ajatuksien voimin sain taitettu 15 km joista olin t-o-d-e-l-l-a ylpeä. Juoksun jälkeen jäähdyttelin kävelemällä Ronjan kanssa hissukseen, tekemällä lyhyitä venytyksiä, suihkuttamalla etureisille kylmää vettä (nopeuttaa palautumista) ja syömällä. PALJON. Runsaan couscous-kasvispulla-salaatin kylkeen vetäisin pari palaa maalaisleipää (ah, kuinka olenkaan kaivannut paperipussissa ostettavaa leipää - se on jotenkin muovipussileipää rapeampaa!) ja rullailin lopuksi hieman foamrollerillakin.
Tänään hölköttelin jo Ronjan kanssa parin minuutin matkan aamulenkillä, eivätkä jalat tuntuneet kummoisiltakaan, mutta taidan suosiolla lepuutella vielä tänäänkin. Eilen kävelin lyhyen kävelylenkin ja venyyttelin ja se tuntui riittävän vallan mainiosti. Jotenkin onnistuin jumittamaan niskani ihan totaalisesti kun tiistaina punnersin jalat penkin päällä ja keskiviikkona juoksemalla pidemmän matkan niin, että jo keskiviikkoiltana sain laittaa kauratyynyn harteille ja aloittaa mobilisoivat pyörittely- ja venytysliikkeet. Tänään kun heräsin olkapäät ja niskat tuntuivat hyvin nukutun yön jälkeen jo paljon paremmilta - liekö sitten syynä nuo hyvät unet, perjantai vai jumppailut ;)

Ai ihanaa! Tänään suunnataan illaksi mökille saareen. Tullaan varmasti jo illemmalla takaisin kun mies menee huomenna töihin, mutta jo pieni irtiotto kuin tälläinen pikakäynti toisessa ympäristössä tekee terää. Ja pääsee tuo hormonihyrräkin uimaan (viitaten koiraan) :)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sinulla on?