Onnellinen keskiviikkoilta johti onnelliseen torstaihinkin

Voisiko joku kysyä, olenko onnellinen, jotta saisin kirkua ääneen "kyllä! Olen onnellinen"? Kiitos. Minä olen.

Lopetin työt eilen aikaisemmin ja yritin tsempata itseni heti työpäivän päätteeksi aurinkoon lyhyelle lenkille - todetakseni, että ulkona oli niin paahtavan tukalan kuuma, että oli parasta tyytyä kävelyyn ja lyhyeen reilu 3 kilsan lenkkiin. Palasin hieman haavojani nuoleskellen kotiin miehen luo ja totesin, ettei askel kulkenut ja että ilma oli luultuani kuumempi - aivan liian tukala ja ukkosmainen juoksuun. Ennenkuin ehdin alkaa surkuttelemaan sen kummemmin, nappasin oksasakset käteeni ja purin energiaani kämppämme ulkopuolella kasvavaan pensasaitaan, joka oli aivan järkyttävän epätasainen. Siinä Maajussilla morsian-tyyppisesti hengaillessamme kuuluivat soratietä pitkin askeleet ja sieltä vieraspariskuntamme A ja E saapuivatkin. Höpöteltiin hetki pihalla ja ehdotuksestani T lähti hakemaan meille jätskiä kaupasta ja siirryimme sisälle.

Höpöteltiin ja muisteltiin A:n kanssa vanhoja muistoja ja juttuja, räkätettiin niin mahamme pohjasta, etten muista koska olisin viimeksi niin tehnyt. Syötiin jätskiä (beside the point: arvatkaas olinko ylpeä itsestäni kun pystyin sallimaan itselleni sokeriherkkuja KESKELLÄ viikkoa?!  Minä kun olen kehittänyt ärsyttävän päähänpistoksen, ettei sokeriherkkuja SAA syödä keskellä viikkoa ja se ärsyttää minua suunnattomasti, koska se a) muistuttaa minua vanhoista sh-ajoista, b) rajoittaa elämääni koska "joudun" kieltäytymään herkuista esim. kahvipöydissä, c) tuntuu naurettavalta, koska jos syön herkun, saan morkkiksen, ja jos en syö, saan morkkiksen koska en kerta kaikkiaan PYSTY syömään sokeria kun kerta olen päättänyt etten sitä tee. Eikä kukaan oikeasti tarvitse edes sokeria. Yhtään morkkiksen poikastakaan en tuntenut, vaan kruunasin annokseni toffee- ja suklaakastikkeella ja nautiskelin annoksestani hymyssä suin, hyvin mielin.) ja räkätettiin lisää. Välillä aiheet siirtyivät diipimmälle tasolle ja puitiin terveyttä, sairautta (kuinka eläkeläistyyppistä.. No, ei sentään vertailtu rollaattoreita ;)) ja vastoinkäymisiä, sekä yritettiin pohtia, miten niistä pääsisi yli. Oli tajunnan räjäyttävän rentouttavaa, jotenkin vapauttavaa huomata, ettemme sittenkään ole ainoa alle 30-vuotias pariskunta, joka on jo siirtynyt baareissa juoksemisesta pois, viihtyy kotona ja tekee mielellään kotihommia, tekee ex tempore reissuja niinkin extremeihin paikkoihin kuin Prismaan ja jahtaa mansikkalaatikoita mahdollisimman halvalla ympäri pitäjiä, sekä menee ajoissa nukkumaan viikonloppuisinkin, jotta voi sitten nousta pirteänä aikaisin (viikonloppuisinkin). Olemme jo jonkin aikaa luulleet, että olemme ainoa lapseton, alle kolmekymppinen pariskunta joka elää näin - mutta thank God A ja E todistivat, ettemme olekaan. HUH! Minä kun jo luulin kalkkeutuneeni.. :'D

Ja heti aamusta taas niitä mansikoita ;) Tänään ei niitä jostain syystä oikein ole tehnyt mieli.. Nimim. olen 24h aikana syönyt lähemmäs 2 litraa mansikkaa :D

Ilta uhkasi hieman venyä kun aloin vieraiden lähdettyä vielä perkamaan mansikkalaatikkoani, eikä unikaan sitten ihan heti tullut kun sänkyyn asti pääsin, mutten antanut sen haitata.

Aamulla kellon soidessa varttia vaille 6 olin kummallisen pirteä ja lähdin Ronjan kanssa sille samaiselle pidemmälle aamulenkillemme, vaikka juuri eilen harkitsin (jopa ääneen) alkavani tekemään lyhyempiä aamulenkkejä Ronjan kanssa, jotta voisin nukkua pidempään ja näin (mahdollisesti) välttämään aivosumun, josta olen pitkin viikkoa kärsinyt (kiitos väsymyksen). No tänä aamuna hölkkäsimme KOKO matkan koska kroppani tuntui niin kevyeltä ja energiseltä (wtf - kuudelta aamulla?!) ja hymyilin ja nauroin ääneen Ronjan juostessa rinnallani. Olo oli kuin mustavalkoisessa Suomi-filmissä, jossa Elovena-tyttö kirmaa letteineen kukkaniityllä.

Koko aamun, päivän ja jopa nyt tätä postausta rustatessani tässä illalla, hyvä fiilis ja boogie jatkui. Normipituisen työpäivän jälkeen käytin Ronjaa ulkona, nappasin äkkiä välipalaa ja lähdin juoksemaan - koska halusin ja olin päättänyt, että juoksisin kropan fiiliksen mukaan. Urheilu ei AINA voi olla kivaa, mutta pahalta se ei saa tuntua. Juoksin, mutta hidastin joka kerta kun olo tuntui siltä - ja se kannatti. Toki yli 20 asteen lämmössä juostessa pää tuntuu varmasti kiehuvan aivan jokaisella jossain kohtaa ja siksi jatkoin lenkkiäni päätä välillä kastellen (juomapullo on minulla pakollinen varuste helteellä juostessa), vaikkei meno yhtä hunajaista koko aikaa ollut. Mutta äly-pahalta juoksu ei missään vaiheessa tuntunut (kuten se viime aikoina on tehnyt ja silti olen idioottimaisesti jatkanut juoksua) ja lopettelin kun Ambitin näytölle ilmestyi ennakkoon jahtaamani 10 km. Edelleen hymyssä suin.

Sanotaan, että terveys on niin paljon muutakin kuin pelkkä lääketieteen väite "sairauden poissaolo". Terveys koostuu henkisesti ja fyysisestä hyvinvoinnista - kun päällä ja kropalla on hyvä olla, on ihminen mielestäni terve. Vaikka jostain hieman kolottaisi, voi ihminen silti kokea olevansa terve ja onnellinen, koska jokaisen osa-alueen ei tarvitse olla tip-top-kunnossa, jotta voisi tuntea olevansa onnellinen. Se, miten alas rimansa onnellisen olon tuntemiseksi laskee on yksilöllistä, mutta itsestäni voin eilisen perusteella todeta sen, että jos joku saa minut nauramaan, unohtuvat monet fyysiset kolotukset ja jumit, enkä koe olevani epäonnellinen vaikka ne jumit siellä tallella ovatkin, jos psyykkeeni hyvinvointi ja onnellisuustaso nousee. Nauru ikäänkuin kompensoi jumeja, pahaa oloa ja kurjaa fiilistä.

Oli aivan mahtavaa todeta, että eilisen pitkät ja sydämenpohjasta räkätetyt naurut siivittivät hyvää oloa vielä seuraavaan (työ)päiväänkin, iltapäivän lenkkiin ja yleiseen oloon.

Kiitos A ja E eilisestä! Kuten E:lle heti eilen illalla jo lähdettyänne viestissä totesin, ootte aika muruja - ihana helmi ja löytö. Kiitos kiitos kiitos ja otetaan pian uusiksi! :)