söndag 14 augusti 2016

Elämä lipuu ohi

Heippahei ja sunnuntaita! Ajattelin tulla tänne purkamaan ja kertomaan fiiliksiäni loppulomalta, sekä viikonlopulta.

Loppuloma tai loppuviikko - kummasta nyt haluaa puhua, koska sama asia, on sujunut rauhallisesti. Totta puhuakseni en edes muista mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi rentoutunut koska uni on maittanut kaikkina muina paitsi perjantai-iltana (jolloin join lasillisen punkkua iltaruoan kanssa, alkoholi ei nähtävästi ainakaan edesauta unentuloa minun kohdallani) ja aamuisinkin olen torkkunut vähintään puoli kahdeksaan (ja tänään sunnuntaiaamuna jopa 07:52 asti - hehe!). Perjantaina kävin näöntarkastuksessa ja koin aikamoisen heräämisen kun optikko näytti tarkastuksen lopuksi miten "näen" omin silmin ja miten korjauksin. AUTS! +0,75 molemmissa silmissä ja samoin taittovirhettä oli samat 0,75 molemmissa. Uudet lasit lähtivät tilaukseen, mutta pakko myöntää että emmin niitä ehkä hiukan jo nyt - mutta kun parempiakaan ei tuntunut löytyvän! Halusin ehdottomasti lasit, joissa on tyynyt nenää vasten, eikä sen mallisia kovin montaa ollut Silmäasemalla. Noh, pääasia että näkö paranee kun lasit saan! Optikko tosin kyllä sanoi, että lasit voi halutessaan vaihtaa 3 kuukauden sisään jolleivat ekat olekaan kivat. Ihanaa olla nainen, kun mielensä saa muuttaa ;)

Mies oli koko eilisen vuorokauden töissä ja minä kävin siskontytön 2-vuotispäivillä, koiran kanssa lenkillä kaatosateessa (kiitos sadejumalat! Heti kun palasimme sisälle, sade lakkasi), siivoilin ja sometin. Viimeiseksi mainittu on kuluneen viikon aikana tuntunut sekä ihanalta ajanvietteeltä, että myös rasitukselta ja ennen kaikkea kaipuun herättäjältä. Moni vietti tänä viikonloppuna häitä ja kuluneen kevään ja kesän aikana on moni seuraamani instagramaaja ja bloggaaja tullut raskaaksikin ja (ihania) odotusjuttuja on piisannut. Tirautin äsken terassilla palautuspäikkäreitteni lomassa jopa pari kyyneltä (jotka Ronja onnekseni kävi heti nuolaisemassa pois. Mamman pieni rakas, joka ei taaskaan ymmärtänyt miten tärkeä lipaisu juuri tuollaisena hetkenä oli) kun kaikki paha olo tuntui vyöryvän ylitseni. Olen alkukesästä lähtien lukenut Gretchen Rubinin The Happiness Project-kirjaa ja yrittänyt ammentaa siitä ideoita, miten oppia "näkemään" onnea arjessa ja tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen siksi suurta häpeää kun tirauttelen itkua kevytkenkäisistä asioista kun maailmassa on niin paljon pahaa, mutta kuten Rubin onnekseni kirjassakin toteaa, täytyy ongelmat saada suhteuttaa omaan elämäänsä (eli minun ei tarvitse hävetä että jokin asia harmittaa minua, vaikka Afrikan lapset näkevätkin nälkää). No mikä minua niin harmittaa, että oikein itkuksi piti pistää?

Se, että minusta tuntuu että elämäni lipuu ohitseni ja itse seison pysäkillä, jolle yksikään juna ei pysähdy.

Haaveilen kihlauksesta.
Haaveilen häistä.
Haaveilen lapsista, omasta perheestä.
Haaveilen omakotitalosta.
Haaveilen vakinaisesta virasta.

Kihloista olen puhunut jo parin vuoden ajan kun mies vahingossa tajuamattaan kysyi minulta millaista sormusta toivoisin ihan noin vain ohimennen. On kyllä sen jälkeen tajunnut, miten väärin teki kun muina miehinä - vailla taka-ajatusta - moista kysyi, koska minulle se oli jo askel eteenpäin - askel kohti kihlausta ja häitä. Lupaus, joka edelleen on lunastamatta.

Lapsista olen haaveillut noin parin vuoden ajan ja kuume sen kuin kasvaa. Harmikseni parin kolmen vuoden takaiset sekoilut ruoan ja urheilun - itselleni aiheuttaman syömishäiriö ortoreksian - vuoksi, ei hormonitasapainoni edelleenkään ole palannut, eikä tasapainosta niiden suhteen voi puhua. Jollei ole hormoneita, ei ole raskautta, ei lapsia eikä perhettä. On varmasti sanomattakin selvää, että soimaan itseäni tästä mutta lääkärit ovat koittaneet vakuuttaa, ettei se nyt tässä kohtaa enää auta vaan nyt täytyy antaa ajan korjata. Jos aika korjaa - sitä ei kukaan voi luvata. Minun on vain käsketty pitää paino tällä tasolla - yhtään se ei saisi laskea, jottei rasvakerrokseni jota muun muassa hormonit tarvitsevat elääkseen, hupene. Liikuntaa tai elämäntapoja ei muuten ole rajoitettu ja siksi olen jatkanut liikkumista entiseen tapaan, mutta pyrkinyt lisäämään kaloreita m.m. pehmeiden rasvojen merkeissä ruokavaliooni. Aihe on arka ja tätä kirjoittaessani pala nousee jälleen kurkkuun ja kyyneleet alkavat vuotaa silmistä. Olen aina halunnut olla nuori äiti, joka jaksaa peuhata lastensa kanssa.

Omakotitalosta olen samoin haaveillut koko elämäni ja tämä taitaa olla aiheista ainoa, joka nyt edes jotenkuten etenee - kunhan kunta nyt käsittelisi poikkeuslupa-paperimme, jotta voisimme anoa rakennuslupaa. Talon rakennus ei ole mikään pieni projekti ja kuten jo aiemmassa postauksessa totesin on matkalla kohti valmista taloa vielä monta mutkaa matkassa, joista suurimpana pankki ja talolaina, jotka ovat väistämättä oleellisia rakennusprojektissa.

Vakinaisesta toimestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta kertauksena niin haaveilen siitäkin edelleen. Pari kolme kertaa olen sellaista hakenutkin, mutta tuloksetta. Aihe ei muuten olisi niin tulenarka, jollei nykyinen työpaikkani olisi hieman haparoilla jäillä ja elän para-aikaa totaalissa tietämättömyydessä, miten minun jatkossa käy. Jatkoni on oikeastaan kiinni minusta täysin irrallaan olevasta asiasta, jota nyt jännitetään. Nuorempana kuvittelin olevani virassa jo viimeistään tässä vaiheessa, mutta fakta on se että taloustilanne on pakottanut työnantajat tiukentamaan vöitään, eikä virkoja niin vain perusteta eikä niistä niin vain erota (ne joilla sellainen jo on), koska ne maksavat. Joka kerta kun virka on minulta ohi mennyt, on se harmittanut mutta miten useampi niistä annetaan muille kuin minulle, sitä happamammalta koko hakeminen alkaa tuntua. Sain jopa eräässä haastattelussa kuulla, ettei minulla näin nuorena vielä toimea edes tulisi olla (!) joka mielestäni kertoo jo jotain koko työelämän asenteesta nuoria työntekijöitä kohtaan: me tyydymme pätkätöihin kun muutakaan ei tarjolla ole, siinä missä vanhempi hakija lähtisi hippulat vinkuen jos hänelle vastaavaa tarjottaisiin. Olemme tottuneet tähän.

Mitä tähän sanoisi? Millä sanoin jatkaisi? Oloni on tyhjä, vaikka tiedän että minulla on moni asia hyvin. Talon rakennus etenee jahka lupapaperimme käsitellään, enkä usko että pankki on aivan mahdoton myöntämään meille lainaa, koska miehelläni on vakivirka. Kihlausta ja naimisiinmenoa tuskin edesauttaa, että siitä puhun mutta välillä tekee mieli jopa sanoa, että hittoako tässä yhdessä sitten ollaan jollei sitä voida virallistaa? Minulle se olisi todella tärkeätä kun mies taas on sitä mieltä, että ehditään sitä myöhemminkin. Googlettamatta mitään tilastoja voin kuvitella, että rahan jälkeen parisuhteissa tapellaan takuuvarmasti toiseksi eniten naimisiinmenosta! Hormoneista ei kukaan tiedä eikä niihin voida mitenkään vaikuttaa, vaan minun täytyy vain antaa ajan kulua ja pyrkiä pitämään yllä stressitöntä elämää, sekä pitämään kiinni kiloistani koska hormonit ja mahdollisesti tuleva sikiö ja lapsi tarvitsevat molempia pystyäkseen kehittymään kehossani. Töiden suhteen en voi kuin toivoa, toivoa ja hakea kun virka jossakin aukeaa. Se, että hakee kerta toisensa jälkeen näyttänee työnantajalle jo, että olen tosissani.

Tälläisiä kuulumisia tänään, lomaviikkoni viimeiseltä päivältä.
Toivottavasti sinulla on parempi mieli. Kyllä minullakin vielä on.

* kuvat uupuvat, koska netti. Lähden ulkoiluttamaan koiraa.

6 kommentarer:

  1. Allt kanske känns tungt och att inget går som man vill. Men brukar nog lösa sig med tiden. Försök att inte tänka på saken så mycket, utan låt saker och ting hända med tiden. Kan låta svårt men gör i längden saken lättare. Ex. fast din hormonbalans skulle vara som den ska kam det vara att det inte lyckas om du stressar om saken. Husbygget löser sig säkert bara kommunen skulle göra någo åt saken och inte bara dricka kaffe. Frieriet sker nog i något skede de också. Försök låta honom fundera på saken i lugn och ro. Ifall du talar mycket om det kan det skrämma och sätta press på honom, vilket inte hjälper dig. Mitt tips till dig är att ta det lugnt, stressa inte om saker och låt saker och ting ske i lugn och ro.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Stress tar nog livet å glädjen av å ur allt - det håller jag med om, liksom också att det ÄR svårt att låta bli att tänka på en sak som man anser viktig eller central i ens liv, men att åtminstone inte provocera sig själv att tänka på det/den 24/7 är ju nog värt ett försök. Genom att hela tiden påminna sig om hur man önskar sig något man inte har, gör man bara harm åt sig.
      Detdär med hormonerna och att de kanske ännu återhämtar sig är jag tudelad om: visst hoppas jag på det som en äckel-romantisk naiv tanke och önskan, men vågar liksom inte tro på det ändå. Hur mycket läkarna än undersökt människokroppen genom tiderna kan de inte lova åt nån att kroppen ska börja funka i något skede - för en del sker det, men för andra händer det aldrig. Alla önskar ju att de hör till de först nämnda, men själv är jag skeptisk - liksom för säkerhets skull.
      Gubb-stackarn ja, han har som tur inte blivit så utsatt för ring-prat å på söndagen hörde han knappt sådant heller - om han då inte kom hit till bloggen å läste om det ;) I själva verket talar jag inte allt för mycket om det (förutom nu efter söndagens allt-kraschar-kris)

      Radera
  2. Ei elämä mene ohi, olet oikeasti vielä nuori �� Harmittaa varmasti kun haluamansa asiat eivät tapahdu heti, mutta kyllä se mies varmasti kosii, anna hänelle aikaa. Asetu hänen asemaansa ja ajattele, että jos hän ei ole valmis vielä naimisiin ja hän kokee painostusta, ei varmasti ole kiva kosia. Kosintakin tuntuu sitten niin paljon paremmalta kun mies oikeasti sitä itsekin haluaa! Ehkä voisit laittaa kosinta toiveet kokonaan hyllylle vaikka puoleksi vuodeksi, niin ei tarvitsisi jatkuvasti pettyä kun mies ei kosikkaan
    Sillä aikaa keskityt nauttimaan parisuhteesta ja keskity myös omaan onnellisuuteen, tee asioita mistä nautit. Virkakin varmasti löytyy vielä, voihan se olla toinen työpaikkakin kuin nykyinen, ken tietää. Varmasti tärkeintä olisi että löytäisit nyt onnen lähteet ihan vain elämästä, eläydy esim sinkun tilanteeseen, voisit olla tällä hetkellä paljon onnellisempi kun et liittäisi onnea pelkästään kihloihin, lapsiin ja työhön, mikään niistä ei lopulta ole onnen tae. Vain itse voit tehdä onnen itsellesi ��

    SvaraRadera
    Svar
    1. Heippa ja kiitos kommentistasi :)
      Voi että miten minua sunnuntaina masensi kun olin jotenkin herkässä mielentilassa ja KAIKKI asiat, jotka eivät elämässäni ole menneet kuten Strömsössä jotenkin ryöpsähtivät päälleni ja kumuloivat toinen toistaan epäonnistumisen tunnettani. Huhhuh- onneksi jokainen päivä ei ole tuollainen!
      Mitä tulee kosintaan, niin en viime aikoina ole aiheesta sen kummemmin kotona puhunutkaan - jollakin sanalla maininnut. Olemme aika samoilla linjoilla siitä, että kihloihin voisi jo mennä, mutta naimisiin vasta sitten kun saadaan talo pystyyn. Itse voisin hyvin mennä naimisiin vaikka heti kun talo on pystytetty :D mutta mies taas kokee, ettei asialla ole kiire. Meillä on toisaalta lapsuudenkodeista eri käsitykset avioliitosta ja olemme todenneet, että minulle sitoutuminen noin byrokraattisesti että näöllisesti (sormusten ja mahdollisesti nimen vaihto) on tärkeämpää kuin hänelle. Mutta molemmat näemme itsemme astuvan avioliittoon tulevaisuudessa :)
      Työpaikan suhteen yritän niellä ylpeyteni ja olen kyllä onnellinen jokaisesta päivästä, jolloin minulla töitä on. Trendi monella alalla nykypäivänä on se, että kun taloustilanne on epävakaa, ei pidempiä työsopimuksia sovita vaan eletään 3 kk pätkissä ja se on mielestäni epäreilua, mutta firmojen puolelta ymmärrettävää: kun mikään ei ole varmaa, ei kenenkään tarvitse kärsiä tappiota tai pettyä kun mitään ei ole lyöty lukkoon ja luvattu. Epävarmuuttahan tuo luo ja olisi mielenkiintoista nähdä miten se vaikuttaa ihmisiin - esimerkiksi omaan ikäluokkaani joka tästä laajalti kärsii - pidemmällä aikajanalla.

      Radera
  3. Vaikeaa tämä kommentointi, jo kolmas yritys �� Ei se elämä mene ohi, jos keskityt elämään sitä, etkä miettimään sitä mitä sulla ei ole. Mies kosii varmasti, mutta anna hänelle aikaa. Sitten kun hänkin on valmis, niin de tuntuu niin paljon paremmalta, kuin jos se tapahtuu sinun painostuksesta. Voisit esim laittaa kosintahaaveet kokonaan hyllylle loppuvuodeksi, niin ei tarvitsisi jatkuvasti pettyä. Sillä aikaa ehtisit keskittyä olennaiseen, eli ihanaan mieheesi ja parisuhteeseen, omiin harrastuksiisi ja ihmissuhteisiin, mistä ikinä nautit. Onnen tae ei ole avioliitto tai lapset. Eläydy esim sinkun tilanteeseen, hän voi olla todella onnellinen vaikka ei ole parisuhdettakaam ja edes mahdollisuutta realistisesti haaveilla avioliitosta tai lapsista. Toki suurin osa näistä haaveilee, mutta eivät ne ole elämän ainut onnen tuoja. Vakivirkakin löytyy varmasti. Kaikelle on aikansa ja varmasti saat haluamasi, keskity nauttimaan ajasta ennen näitä, niin huomaat että yhtäkkiä sinulla onkin kaikki ��

    SvaraRadera
    Svar
    1. Hittovie mikähän tässä blogissa on kun moni on kertonut, että kommentointi on hankalaa? Ärgh blogspot!
      Anyhow olen kanssasi samaa mieltä siitä, etten halua että mies kosisi MINUN tahdostani vaan omastaan. Sanoin jopa sunnuntai-iltana, etten halua että hän kosii aikoihin jotten minä eivätkä muut luulisi, että kosinta tulee painostuksen takia. Hyi hitto.
      Eräs fiksu nainen opetti minulle, ettei pidä elää "sitku-elämää", vaan löytää onni siitä, mitä ympärillä jo on - ja se on totta! Sunnuntai oli tosiaan varmasti elämäni surkein päivä (ainakin yksi pahimmista), joten postauksesta saa sen kuvan etten näe elämässäni mitään hyvää. No, siinä tilassa en tainnut nähdäkään :D Mutta kuten tänään kirjoitin, on tilanne hieman helpottanut ja näen jo valon pilkkeitä risukasastani. Haluan uskoa, että aurinko paistaa jokaiseen risukasaan ja että onni vielä kopsahtaa omalle kohdalle. Elämässä, arjessa on paljon hyvää, kun sille vain avaa silmänsä :) Esim. onnellisuuspäiväkirja on oiva keino herätellä näitä ajatuksia ja kykyä nähdä niitä iloisia asioita elämässä, jos se muuten tuntuu hankalalta

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3