"Salainen" toiveeni (heittomerkit, koska toive ei kovin salainen enää ole nyt kun sen olen täällä paljastanut, toim.huom.) on se, että voisin jotenkin kehittää blogiani, ikäänkuin suurentaa sitä ja hyödyntää sitä työssäni. Tulevaisuudessa ihmiset tulevat - tätä kehitystahtia seuraten - hyödyntämään koneita ja tietotekniikkaa yhä enenemissä määrin ja uskon vahvasti, että myös terveydenhuolto tulee hyödyntämään tätä informaatiokanavaa tavoittaakseen ihmiset. Ennen vanhaan erilaisia ryhmiä järjestettiin terveyskeskuksissa ja illanistujaisissa kokoonnuttiin yhdessä puntarille, mutta nykyään ei ihmisillä ole a) aikaa, b) kiinnostusta lähteä kotoa pois kun sinne vihdoin on rankan työpäivän jälkeen päässyt ja kynnys lähteä esim. pudottamaan painoa on huomattavasti korkeampi. Ennen olisin vahvasti ollut sitä mieltä, että n.s. ajanpuute on pelkkä tekosyy, mutta hankittuani koiran ja aloitettuani nykyisessä työpaikassani ymmärrän, miksi ihmiset jättävät illanistujaiset välistä: aikaa ei vain ole kaikkeen! Itsekin rojahdan joka ilta rättiväsyneenä vuoteeseen noustuani ennen kuutta, käytettyäni koiran, käytyäni töissä 7:45-16:15 + ajomatkat, käytettyäni jälleen koiran.. Noiden lisäksi täytyy yrittää edes jossakin välissä moikata avopuolisoa ja vaihtaa kuulumisia, hoitaa kotia ja ehtiä huolehtimaan omastakin kropasta. Ajantajuni on muuttunut TÄYSIN Ronjan saavuttua talouteen, koska olen joutunut karsimaan omista menoistani ja mielenkiinnoistani. Koira vaatii uhrauksia, mutta toimii mielestäni loistavana opettajana esim. mahdollisia tulevia lapsia ajatellen. Koiran sentään voi jättää pariksi tunniksi yksinään esim. kauppareissun tai lenkin ajaksi, mutta vauvaa tai lasta ei; jos ei lapsen fiilis ja vointi salli, ei Ikeassa tai pururadalla pahemmin käydä. Piste. Joten nöyrä ja suuri anteeksipyyntö ja kumarrus kaikille teille, joita joskus olen haukkunut "pullamössökotiäideiksi" jotka eivät huolla omaa kehoaan vaan haisevat puklulta, omistavat mustempaakin tummat silmäpussit ja syövät levyllisen suklaata päivittäin jaksaakseen kahden tunnin yöunien voimalla hoitaa taloutta, lasta ja arkea - mahdollisesti myös isäntää. Sen enempää palajstamatta voin kertoa, että tässä taloudessa ei riidoilta ja morkkiksilta olla säästytty mitä tulee ajankäyttöön koiran myötä. Koira opettaa ihmistä niin yksilönä kuin pariskuntaa parina: kompromisseja ja uhrauksia joko tehdään tai sitten mennään päin honkia, itketään ja erotaan. Mustavalkoista ajattelua ehkä, mutta fakta homma.
Miten lähtisin siis yhdistämään huonosti voivaa yhteiskuntaa, joka mieluummin jää kotiin makoilemaan käsi sipsipussissa pikkuruiseen terveysintoilijan maineeseen saaneeseen blogiini ja intohimooni valistaa ihmisiä kohti terveellisempiä elämäntapoja? En tiedä. Nykyään on olemassa kaiken maailman health coacheja ja muita guruja, fitness-buumista puhumattakaan. Toiveeni olisi se, että yhteiskunnasta saataisin yhä enemmän keskustelua aikaan miten ihmiset voisivat edistää TERVEYTTÄÄN, eikä miten saada näkyvämpiä lihaksia, mikä ruoka-aine sisältää eniten proteiineja tai miten "mennään omaan itseen" ja päädytään Zen-tilaan. Pah. Nuo kaikki edellämainitut ovat toki karikoituja, mutta nyky-yhteiskunnassa harmittavan tavallisia päämääriä, joihin ihmiset pyrkivät. Missä on koko elämän kestävät päätökset, siis ne, joita noudatetaan läpi koko elämän? En usko, että yksikään ihminen jaksaa noudattaa paleo-dieettiä, syödä purkkitonnikalaa tai käydä salilla ja pumpata rautaa 4 kertaa viikossa lopun elämänsä. Ja voin todistaa sen: olen elävä esimerkki.
Tässä kohtaa sopii nauraa ja tahtoo ja huvittaa - onhan minulla kokemuksen vankkaa pohjaääntä käytettävissäni hurjan 24 vuoden ajalta - mutta voin taata, että olen käynyt läpi niin monta eri vaihetta, mokaa, ojanpohjaa ja mäennyppylää, että tiedän mistä puhun. En nyt aio alkaa jälleen paasata kokeilemistani dieeteistä, syömishäiriöistä, sairaalareissuista ja pelkotiloista (niistä voi lukea aiemmista postauksista), vaan haluan päinvastoin valottaa miten hyvältä tuntuu nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja oivaltaa, miten ihmisen kuuluu hoitaa itseään, terveyttään ja kehoaan ja löytänyt tavan, jota uskoisin voivani noudattaa lopun elämää siitä sen suurempaa numeroa tekemättä. Mikä on salaisuuteni? Kohtuus. Kaikessa. Niin kliseiseltä ja tylsältä kun se kuulostaakin, niin olen todennut, että kohtuus niin ruoassa, herkuttelussa, naurussa, itkussa, liikunnassa kuin levossakin on kultainen keskitie ja ohjenuora, jota noudattamalla ihminen pysyy tasapainoisena. Kaikenlaiset ääripäät, puhuttiin sitten tiukasta dieetistä, joka toki toimii ja voi olla hyvä esim. painonpudotuksen alkuvaiheessa, tai treeniohjelmasta, jonka avulla huonokuntoinen saa nopeasti tuloksia aikaan, eivät loppupeleissä ole kestäviä ratkaisuja - ainoastaan tilapäisiä perseelle potkuja ja boostereita kohti terveellisempää, parempaa ja tasapainoisempaa elämää. Mielestäni kaikkien personal trainereiden, lääkäreiden ja jumppamaikkojen tulisi painottaa oppilailleen, potilailleen ja asiakkailleen myös sitä rääkin, alkurykäisyn ja dieetin jälkeistä elämää ja miten sitä tulisi elää ja noudattaa. Usein asiakas tai potilas jää tyhjän päälle sopimussuhteen päätyttyä ja palaa pian vanhoille tutuille (epäterveellisille) raiteilleen. En usko, että yksikään ihminen tieten tahtoen piinaa itseään tiukalla dieetillä 12 viikon ajan (haaveenaan terveempi ja kestävämpi keho) palatakseen takaisin lähtökohtaansa surullisena ja huonovointisena - usein suuret rahat ja hikikarpalot investoineena.
Hui, tuntuupas tämä aihe nyt leviävän käsiin - tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Pointtini on kuitenkin se, että haluaisin olla joko se "välikäsi" tai laskeutumisvalo (thii, Ressu Redford ;)) jota ihmiset voisivat esim. tiukan dieetin ja PT-session vedettyään seurata tai sitten se alkutekijöistä lähtien oleva tukihenkilö ja -pilari, joka neuvoisi niin terveyttä, sairautta kuin henkistäkin puolta vaivaavissa asioissa. Asiantuntemusta minulla löytyy niin koulunpenkiltä, työelämästä kuin (valitettavasti myös) kokemuksen ja kantapään kautta opittuna ja uskon, että erityisesti se, että omaan niin paljon myös huonoja kokemuksia ja kommelluksia, tekisi minusta helpommin lähestyttävän ja uskottavan. Mikään fitnesshirmu tai huippu-urheilija en koskaan ole ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Sikspäkin ja kapean uuman kohdalla minulta löytyy pieni pömppämaha ja olen aikamoinen hölösuu, mutta myös oiva kuuntelija ja ihmistuntija. Itselleni ainakin on tärkeätä, että henkilö joka minua neuvoo elämään tasapainoisesti, herkuttelemaan ja hölläämään välillä ja harrastamaan liikuntaa arjen sallimissa rajoissa, on itsekin "normaalin" näköinen ja oloinen. Perus-pessimistinä en vain osaa pitää sikspäkillä varustettua nollaprosentin omaavaa bikinimisua yhtä uskottavana kun puhutaan esim. jätskin syömisestä suoraan paketista tai punttitreenin tekemisestä kotona huippu-salin sijaan. Entäs siellä?
Tänä päivänä tuntuu, että lähes joka toinen blogi käsittelee terveyttä ja treeniä, enkä tiedä saanko blogini nousemaan koskaan sellaiselle tasolle kuin ne "terveysblogit" joita itse arvostan, saati sitten kasvamaan samalle tasolle. Tiedän vain, että olen tyytyväinen jos sanomani koskettaisi edes jotakin ja hyödyttäisi edes yhtä ihmistä. Blogini on jo jonkin aikaa itse asiassa noudattanut sitä n.s. linjaa, jota haluan sen noudattavan ja jota yritin tuossa yllä selittää ja selventää, mutta miten sen lopullisen faceliftin teen, on minulle epäselvää. Itsestäänselvyys on se, että kuviin haluan ja aion panostaa ja postauksia tulee sen myötä - arjen salliessa - tulemaan useammin. Laatu ei silti saa kärsiä enkä aio edes yrittää kirjoitella fiksuuksia päivittäin. Tykkään itse välillä niin lukea kuin kirjoittaakkin pinnallisemmista aiheista kuten ostoksista ja keijukaispölystä, mutta pääpaino tulisi siis jatkossakin seuraamaan tätä terveyslinjaa.
Mentiinpäs nyt korkealle, mutta toivottavasti saitte pointtini ja sanomani kiinni, koska nyt minua kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia nämä teissä herättävät?
Kuvituksena saldoa viime viikonlopulta, jonka vietimme sekä mökillä, että vanhempieni luona :)
Olen äiti, ja suutun aina kun kuulen ettei äidit huolehdi omasta vartalostaan.
SvaraRaderaJos koira vie sinun mielestäsi jo omasta ajastasi niin mieti lapsi! Lapsen takia joudut heräämään jopa 2 tunnin välein. Alussa imetystahti on niin hurja että tuntuu kun ei muuta ehtisi tekemään. Suihkussakäyminenkin tuntuu välillä hirveältä, kun ei koskaan tiedä aloittaako pienin huutamaan tissiä just siloin kun päässäsi on läjä saippuaa.
Tullessani äidiksi ymmärsin mistä ihmiset puhuivat. Se että paidassani on puklua tai räkää ei suinkaan ole merkki siitä etten välittäisi. Olisi hyvä myös pysähtyä miettimään miksi paidassa on puklua tai vana räkää. Räkä paidassa saattaa kertoa että olen juuri lohduttanut lastani joka on syystä tai toisesta itkenyt.
Olen 24/7 lapseni kanssa, eikä minulla ole apuja kun 1-2h päivässä. Jos joskus sitäkään. Sen 1-2h jota minulla on vapaata käyttäisin mielelläni jossain muualla kun kuntosalilla. Kävisin suihkussa, laittaisin kasvoilleni naamion ja NAUTTISIN. Ei tulisi mieleenkään lähteä salille raatelemaan. Toki minä salillakin käyn, mutta ähden sinne vain silloin kun tntuu että viikossa on oikeasti ollut tarpeeksi sitä ns. omaa aikaa.
Minä pidän erityisen paljon terveysblogeista, sellaisisa jossa puhutaan marjoista, pähkinöistä ja terveellisistä elintavoista. On viherpirtelöitä, on kaura-banaanipalloja ja monen monta pirtelöä jotka auttavat mikäkin mihin. En välitä treeniblogeista sillä nykyään kaikki postaavat kuinka treenaavat. Ja usein karu fatka on se että kaikki treenaavat samalla tavalla, ainoastaan eri panoilla.
Pidän Lily.fi portaalin Vilma P:n blogista, siinä on terveellinen elämäntapa ja rakas harrastus yhdistettynä.
Iskit niin naulan kantaan, että oksat pois ja kuulut juuri niihin, keltä tahdon pyytää anteeksi aiempia ajatuksiani: koiranpennun myötä olen vasta tajunnut mitä tarkoittaa, että huushollissa on joku joka oikeasti on sinusta riippuvainen. Meillä pentu herättää nyt n 2-4 kertaa yössä ja pyytää ulos, eikä siinä auta muu sisäsiisteyttä harjoitellessa kuin purra hammasta ja nousta ylös. Univaje verottaa voimia ja kun töissäkin on käytävä huomaa, että iltasella kun vihdoin pääsee kotiin on niin väsynyt, ettei salille lähtö voisi enempää kiinnostaa. Ennen koiraa ajatusmaailmani oli HYVIN itsekäs enkä nähnyt omaa napaa pidemmälle ja pidin tosiaan kaikkia pienten lasten äitejä "puklumammoina" ketkä eivät huolehdi itsestään. Mottonikin olisi voinut olla "treeni lisää kyllä energiaa". Noh, tok ise sitä tietyssä määrin tekee, mutta stressaantuneena ja väsyneenä on huomattavasti terveempää ja järkevämpää haukata happea vaikka ikkunasta tai käydä pieni vaunulenkki heittämässä - jos siihenkään energia riittää - ja siirtää saleilut tulevaisuuteen. Itse vedin oman kroppani ja mieleni niin solmuun itsekkään ajatustapani kanssa ja takia, että kärsin siitä edelleen ja jouduin lopettamaan salillä käynnin kokonaan. Nyt kun harrastan liikuntaa huomattavasti pehmeimmin aatoksin (lähinnä hyvinvointia tukien) huomaan ja silloin kun väsymykseltäni jaksan, voin paljon paremmin. Olet täysin oikeassa siinä, että nykyään lähes kaikki hyvinvointi-fitnessmimmi bloggaajat hehkuttavat toinen toistaan pahemmin miten kovaa salilla treenataan ja montako protskupatukaa napaan tulee vedettyä sen sijaan, että kerrottaisiin miltä kropasta ja MIELESTÄ tuntuu. Nykypäivän hektisessä yhteiskunnassa kun ihminen mieluummin upottaa tunteensa ja pienimmätkin paussinsa älypuhelimen näppäilyyn ajatustensa selvittämisen sijaan.
RaderaMinäkin seuraan Vilman blogia ja allekirjoitan kommenttisi täysin: siinä vasta täysjärkinen bloggari, joka vaikuttaa tasapainoiselta, hyvältä roolimallilta ja on lisäksi taitava kuvaaja, jonka kuvia katselee mielellään :)