Kuulumisia ja tukkajuttuja

Keskiviikkoako tässä jo eletään? Havahdun poikkeuksetta JOKA viikko jonakin päivänä aina toteamaan, että "mitä, joko tänään on .. (viikonpvä)? Kylläpä viikot kuluvat nopeasti". Vanhuus ei nähtävästi tule yksinään, mutta tajuan vasta nyt miksi niin moni vanhempi toteaa, ettei huomaakaan miten aika kuluu ja vuodet vierivät. Tätä rataa olen piakkoin kalkkeutumassa varmasti itsekin, koska mielestäni viikkoihin ei juuri kuulu kuin maanantai, perjantai ja nopea viikonloppu, jonka jälkeen sama rumba taas jatkuu :D Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, mutta ajattelin tulla päivittämään ihan näitä arjen kuulumisia vain. Harvemmin elämässäni oikeastaan mitään kovin erikoista tapahtuukaan verrattuna esim. aikaan jolloin vielä opiskelin. Näin säännöllisesti työssäkäyvänä ihmisenä arkipäivät muistuttavat aika lailla toisiaan - eikä se haittaa. Tykkään arjesta ja tietynlaisesta tylsyydestä ja hetken analysoinnin jälkeen huomaan, ettei yksikään päivä ole samanlainen! Siitä pitää m.m. Ronja huolen ;)

Tänäänkin pentu herätti meidät klo 03:38 alkaen, pomppi iloisesti pussaillen sänkyä kohti ja oli sitä mieltä, että mamman oli aika nousta. Kun T nousi päästääkseen pennun pissalle, jäi se tyytyväisenä minun puolelleni sänkyä ja tapitti minua suklaanruskeilla silmillään kysyen "miksi ihmeessä T nousee, kun mami aina on se joka aamuisin nousee ekana? Etkö aiokaan nousta"? Siinä kohtaa ei kyllä paljoa hymyilyttänytkään, koska väsymys painoi kuin synti enkä turhia rapsutellut, vaan komensin Ronjan alas ja kiitin kun se laskeutui matolle. Harmikseni en ihan näin helpolla päässytkään, koska Ronja jatkoi samaa hemmetin rumbaa herättäen minut n 30 min välein ja suostui lopulta T:n kanssa ulos vasta 5-aikaan. Kellon pärähtäessä soimaan 05:38 olin kuin puulla päähän vedetty, silmät tuntuivat seisovan päässä vinoina kuin Pisan torni, enkä saanut ajatuksia pidettyä kasassa. Nousin kuitenkin kuuliaisesti ylös, tein omat aamutoimet ja lähdin pennun kanssa aamulenkille. Olen aamuihminen, eikä minulla ole mitään aamulenkkejä vastaan - paitsi tälläisinä lyhyen yöunien jälkeisinä päivinä, jolloin olen täysin kohmeessa. Valittiin reitti, jossa saatoin päästää Ronjan riekkumaan vapaana ja sain jopa hymyn kasvoilleni pennun riekkuessa: eihän sitä voi muuta kuin nauraa kun uljas pieni musta tunkee nenänsä hiekkaan, vetäisee syvään henkeen ja tuhisee sitten (ylläribonus, jos nyt on nenä täynnä hiekkaa :D) ja spurttaa sitten onnellisena parinkymmenen metrin matkan, kääntyäkseen pian ympäri. 30 min pituisesta aamulenkistä ja kahvista huolimatta olo oli kaikkea muuta kuin pirteä kun suuntasin auton nokan kohti työpaikkaa, mutta yritin lohduttautua sillä, että seuraava yö toivon mukaan sujuisi paremmin. Oisko kellään vinkkiä tuohon, miten saada Ronja lopettamaan herättäminen? On ok, että se herättää kun pissihätä iskee, mutta ei todellakaan suotavaa tai hyväksyttävää, että se herättää koska sillä on tylsää!

Viime perjantaina kävin viikonlopun alkajaisiksi kampaajalla raidoittamassa tukkani, vaikka olin jo ehtinyt vannoa, että kasvatan luonnonvärini esiin. Todettuani, että päätäni koristi samaan aikaan 3 väriä (juuressa oma luonnollinen värini, sitten tumma ja vaalea syksyn ombre-villityksen peruilta) en voinut vastustaa kiusausta (lue: kehdannut enää katsoa peiliin tai pitää hiuksia auki) vaan istuuduin kampaajan tuoliin ja pyysin häntä raidoittamaan tukkani oman, luonnollisen värini mukaan. Olen aina pitänyt itseäni brunettena, joten voitte vain kuvitella kuinka yllättynyt olin kun huomasin kasvatusprojektin edetessä, että tyvestä pukkasi tumman tuhka-blondia-väriä, ruskeiden kiehkuroiden sijaan. Muistan, että lapsena minulla itse asiassa oli luonnonkihara, tuhkan värinen tukka, mutta iän myötä se lähti tummumaan. Ja aloinhan minä 4. luokalla sävyttämään tukkaani niin, etten sen jälkeen oikeastaan ole sitä ominta omaa väriäni nähnytkään! Yllätys oli kuitenkin positiivinen ja kampaajan saatua luomuksensa valmiiksi olin kovin tyytyväinen, vaikka tuntuukin kestävän jonkin aikaa, ennen kun silmä tottuu tähän vaaleampaan kuontaloon.
Hiusten vaalennuttua huomaan tosin, että ne kuivuvat etenkin latvoista taas enemmän ja ajattelinkin kysyä siksi teiltä lukijoilta mahdollisia vinkkejä. Kampaaja neuvoi käyttämään hopeashampoota, jotta mahdollinen kellastuminen (jota huomaan tukassa jo nyt!) estettäsiin, sekä hiuksiin jätettävää hoitsikkaa. Olen jo entuudestaan käyttänyt Sexy Hairin Soya-sarjan hiusöljyä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia muiden merkkien vastaavista tuotteista. Onko hypetetty Moroccan oil todella hintansa väärti?

Eilen aamulla kävin taas fyssarilla, jossa teimme tällä kertaa harjoitteita, joita saan (lue: minun täytyy) tehdä kotona. Naurahdin fyssarilleni, että on hassua miten saman koulutuksen saaneet ihmiset voivat neuvoa minua vaivoineni niin eri tavoin: toisen suositellessa pitkiä venyttelyjä, lihasjumppaa tai syvien lihasten aktivointia, peruu nykyinen fysiatrialla työskentelevä fyssarini edellä mainitut täysin ja suosittelee sen sijaan kehon vääntelyä esim. kiertoliikkein, mielikuvia, sekä rentoutumisharjoituksia. Tiedän, että olen mainostanut luottaneeni sen hetkiseen oppaaseeni ja tämän ammattitaitoon täysin, mutta nyt on pakko myöntää, että olen nykyisen myötä alkanut kyseenalaistaa edellisten neuvoja täysin. Varmasti kaikilla aloilla osaaminen liikkuu eri tasoilla ja toki erikoistuneella on enemmän tietämystä juuri siitä omimmasta alastaan eikä häntä sen takia voi verrata muihin, jotka mahdollisesti ovat erikoistuneet toiseen erikoisalaan, mutta tuntuu, että olen kiertänyt aikamoisessa kehässä ja labyrintissä selkä- ja huimausvaivojeni kanssa, ennenkun jonkin sortin ulospääsy näkyy. Ehkä. Varsinaista paranemista en vielä ole huomannut ja fyssarini sanoi jopa viimeksi  suoraan, etteivät kaikki vaivaiset välttämättä koskaan parane. Jos näin käy, vammojen kanssa oppii aikanaan elämään ja niitä oppii helpottamaan ja niiden synnyn ja aiheuttajan oppii tunnistamaan, sekä näin ollen myös ennaltaehkäisemään. Nuo sanat kuultuani en voinut enää itkua pidätellä, koska pelkään niin, etten koskaan pääse tästä sekavatsa oireilustani eroon: yhtäkkiä minulta saattaa mennä tunto jaloista, silmissä sumeta ja alkaa huimata niin, että minun on pakko päästä istumaan. Oireiluni ei sinänsä ole kohtausmaista, mutta tuntuu välillä voimakkaammin - välillä kevyemmin ja vähemmin - ja on pahimmillaan jos olen oleskellut pitkään samassa asennossa tai selkäni on jumissa. Tuolloin alaselkäni ja pakaralihaksen yläosa muuttuu kivikovaksi, eikä käänny tai vaivu mihinkään suuntaan. Fyssari kieltäytyi toistaiseksi arvioimaan ja arpomaan oman kohtaloni tilaa, vaan neuvoi vain pysymään kärsivällisenä, tekemään rentoutumisharjoituksia ja välttämään niitä asioita, joiden arvelemme/tiedämme pahentavan oloani, eli stressiä, vähäistä unta sekä rankkaa fyysistä rasitusta. Liikuntaa saan harrastaa kivun (ja päänupin) sallimissa rajoissa sekä kävelyn että juoksun muodossa, mutta lihaskuntojumppaa en muutoin kuin uusien ohjeiden mukaan saa tehdä, jotteivat sidekudoskalvoni (eli fasciat) menisi enempää jumiin. Syyllistä oireiluuni ei siis edelleenkään ole löydetty, mutta suurennuslasin alla on nyt tällä hetkellä pääepäiltynä juuri nuo sidekudoskalvot, jotka ovat lihasten päällä ja jotka mahdollistavat kehon "smoothit", eli sujuvat liikkeet, käännöt ja väännöt. Niitä koitamme nyt harjoitusten, levon sekä Magnesium-lisän avulla saada rentoutettua niin, ettei kehoni olisi kokoajan jännitystilassa. Sen myötä oireiluni saattaisi helpottaa, joten teen työtä käskettyä ja toivon, toivon ja toivon. Ylläpidän toisaalta myös tiettyä kriittisyyttä ja pessimististä asennetta yllä, etten sitten pety, ellei jumpasta ja levosta huolimatta oireiluni katoakaan. Voi olla, etten koskaan enää käy ulkomailla (koska ottaa pattiin maksaa kalliista matkasta ja sitten vain maata hotellin vuoteessa tärisemässä) tai harrastaa rankempia lihaskuntojumppia, valvoa myöhään tai tehdä henkisesti rankka työtä, mutta sitä en nyt vielä jaksa surkutella. Huonoina päivinä nuo toki palaavat mieleen ja kyynel jos toinenkin tirahtaa poskelle koska koen tilanteeni niin epäreiluksi, mutta yritän tuolloinkin vain nostaa nenää kohti taivasta ja jatkaa toivomista. Ehkä se siitä vielä.

Eipä kai tässä muuta. Mitä sinne kuuluu? :)