onsdag 10 september 2014

Saako nuori työntekijä väsyä?

Silmäluomet painavat, mielenkiinto kaikkea kohtaan uupuu, mieli on matala eikä mistään jaksa innostua - tekee vain mieli levätä. Pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen tuntemus voi olla juuri edellä kuvailemani, eikä se ole mikään ihme eikä häpeä. Aloin kuitenkin eilen kyseenalaistamaan, saako nuori työntekijä osoittaa väsymystä? Saako nuori työntekijä yhtälailla kuin vanhempikin kollegansa sanoa suoraan, ettei jaksa? Saako nuori työntekijä myöntää ääneen, ettei jaksa? Voiko nuori työntekijä palaa loppuun?




Kyseenalaistamiseni on kytenyt päässäni jo pitkään, mutta kulminoitui eilen istuuduttuani autoon työpäivän päätteeksi: en jaksa. En jaksa. Päässä hyöri, ajatus karkaili enkä muista työmatkasta juuri mitään kiitos väsymyksen, joka tuntui norsun kokoiselta taakalta koko kehossani. Itselleni tyypillisesti olin purskahtaa itkuun kotioven kynnyksen yli kavuttuani, koska koko keho tärisi väsymyksestä samalla kun minua harmitti suunnattomasti se, että tiesin, etten jaksaisi lähteä lenkille tai esim. ex tempore shoppailemaan (mikäli sellainen kutsu kävisi - kovin epätodennäköistä, mutta periaatteesta!). Eilisen iltapäivän päivystysvuoro oli yksi urani rankimmista ja kiirettä piti ja tukka tuubilla sain hiihdellä ja hoitaa hommia. Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme tyhjentämään tk:n liki sulkemisaikaan mennessä ja pääsin odotettua vähemmän myöhässä lähtemään kotiin. Kotoa nappasin Ronjan kainaloon ja lähdettiin tassuttelemaan auringonpaisteeseen reiluksi puoleksi tunniksi ja kuni ihmeen kaupalla olo jopa piristyi; liekö sitten syynä suklaanruskeat nappisilmät, raitis ilma vai kävelyn jälkeen nautittu kahvi ja rahka-omppumössö. Kotona olin sitten kaikkea muuta kuin oma pirteä itseni ja pakottauduin rauhalliselle kävelylle T seuranani kahvin jälkeen, ennen kun lähdettiin kauppaan. Illaksi paras tyttökaverini T tuli meille ja vietettiin loppuilta sohvalla höpötellen. Myöhemmin illalla juttelin T:n kanssa työn aiheuttamasta väsymyksestä ja kerroin suoraan, etten maanantaisen tapaista tahtia todellakaan jaksaisi loppuelämääni. En tiedä onko kyseessä vasta näin parin työvuoden jälkeinen isku kasvoihin ja todellisuuteen tipahtaminen siitä, ettei arki-iltaisin ehdi yhtä paljoa kuin opiskellessa. Minua harmittaa suunnattomasti, etten työpäivän jälkeen jaksaisi lähteä esim. seinäkiipeilemään tai edes ex tempore ostoksille lähikauppaa pidemmälle, koska kulutan energiani loppuun jo töissä. Lisäksi mietin olenko todella niin tehokas ja tunnollinen kuin mitä luulen ja uskottelen vai luulenko itsestäni ja teoistani vain liikoja; en nimittäin koe tai näe, että kollegani tekisivät yhtään sen vähempää kuin minäkään - usein jopa päinvastoin! Silti kolleegoillani on niin perheet kuin omakotitalotkin, joiden ylläpitoon ja hoitoon heillä tuntuu riittävän energiaa. Koen todellista morkkista siitä, että itse jaksan vastaavien työtehtävien jälkeen hädin tuskin ulkoiluttaa koiranpentuani, hoitaa yhdessä T:n kanssa n 60m2 kerrostalokämppää sekä ulkoilla itse. Ja ikää minulla silti on plakkarissa hieman alle puolet kollegoihini verrattuna - mistä hemmetistä he repivät sitä energiaansa kun minä - nuori ja virkeä ihminen - olen kuin väännetty tiskirätti? Toki kokemus todennäköisesti tekee sen, etteivät kollegat samalla tavalla "käy kierroksilla" hektisen päivän päätyttyä, mutta ikään katsomassa fakta on se, että stressin ja kiireensietokyky on yksilöllinen ja siinä missä toinen jo kaatuu puolikuolleena, toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Itse koen sietäväni stressiä ja painetta suht. hyvin, koska en jäädy paineenkaan alla, vaan pystyn organisoimaan työtehtävät päässäni ja näkemään kokonaisuuden niin, että saan hommat hoidettua kiirellisyysjärjestyksessä kotiin. Ulospäin näytän harvemmin kovinkaan nyrpeältä - kiireiseltä toki - mutta yritän jaksaa olla pirteä ja hymyilevä, eikä väsymys aina sisällänikään tunnu kiitos stressin takia pulputtavan adrenaliinin, mutta auta armias kun kiire helpottaa ja ehtii painaa pyllyn penkkiin: väsymys huuhtoutuu ylitseni kuin tsunami, enkä meinaa jaksaa pitää silmiäkään auki.



Eilisilta meni siis omaan makuuni täysin päin honkia energiatasoa ajatellen, koska patterini tuntuivat täysin tyhjiltä, enkä jaksanut porhaltaa sitä tahtia kun olisin halunnut. Muistelen usein haikein mielin, kuinka jaksoin opiskellessa ja itse asiassa Porvoossa asuessani ja työskennellessäni, käydä päivän päätteeksi vetämässä raskaan treenin salilla tai heittää jopa tunnin juoksulenkin, kiertää kauppoja ja vielä postata blogiin ja katsella siinä samalla telkkaria, sekä laittaa ruokaa. Nyt käyn töiden jälkeen Ronjan kanssa pikkulenkillä, syön välipalaa ja juon kahvia ja lepään tai leikin koiran kanssa hetken, ennen lähtöä rauhalliselle (sauva)kävelylle, jonka jälkeen suuntaan taas koiran kanssa ulos joko kävelylle tai puistoon ennen iltatoimia, eli suihkua, ruokaa ja aamupalan esivalmistelua. T pyysi minua eilen luettelemaan, mitä kaikkea arkipäivän aikana teen ja kun pääsin vihdoin iltaan ja nukkumaanmeno-kohtaan, huohahdin itsekin: hitto, minähän ehdin tehdä yllättävänkin paljon päivän aikana, mutta tehdessäni liki kaikkea rutiinilla, en sitä koe kovinkaan työlääksi tai mitenkään mainitsemisen arvoiseksi. Ongelmani onkin se, etten ehdi ja jaksa tehdä kaikkea sitä, mitä ehdin ja jaksoin ennen, enkä keksi syytä muutokseen. Mikä elämääni nyt yhtäkkiä olisi mullistanut niin, että vuorokaudestani tuntuu lyhentyneen jopa parilla tunnilla? Ronja? Noh, koiraa en koe kovinkaan työlääksi vaan sen kanssa elo alkaa jo tuntua rutiinilta. Työpäivien piteneminen? Ennen asuin parin kivenheiton päässä työpaikaltani, joten työmatkoihin meni pari minuuttia ja työaikani oli 8-16. Nykyään ajan n 15 km suuntaansa autolla ja työaikani on 7:45-16:15, mutta ero on mielestäni niin pieni, ettei senkään pitäisi vaikuttaa jaksamiseeni ainakaan näin paljoa. Toki minulla on, kuten T totesi, ollut aika rankka vuosi terveyden menettämisen takia ja se varmasti on osittain syy väsymykseeni. En kuitenkaan jaksaisi potea väsymystä vuoden takaisien juttujen vuoksi ja tsemppaan parhaani mukaan niin yksinäni kuin perheen ja T:n kanssa asioita purkaen, vaikka tiedän että vaikeiden ja raskaiden asioiden purkaminen ja niistä ylitse pääseminen voi kestää pitkäänkin.

Edit 10.9.

Aloin siis kirjoittamaan tätä tekstiä eilen, mutta kiireestä johtuen teksti jäi puolitiehen ja nyt tänään keskiviikkona kun tätä vihdoin jatkan, luen eilistä (eli ylläolevaa) tekstiä hymyssä suin koska aamun masistelu päättyi jo iltapäivää kohden ja illalla olin oma, iloinen itseni taas. Tästä se huomaa, että päivä voi myös päättyä hyvin vaikka aamu voi alkaa mutrunaamaisena ja apeana. Kotiin päästyäni kävin Ronjan kanssa lenkillä ja palasin kotiin juomaan T:n valmiiksi keittämää kahvia (ah, mikä palvelu!) ja syömään omatekoista omppusosetta sekoitettuna rahkaan (Xtran on kaikkein paras!). Leikattiin Ronjan kynnetkin siinä samalla ja voi juku, löytyykö keltään vinkkiä siihen, miten kynsienleikkuuhetkistä saisi mahdollisimman mukavia? Nyt Ronja makasi selällään mun jalkojeni välissä (ja rimpuili) ja T syötti hiljakseen nappuloita samalla kun minä leikkasin yksitellen (kieli keskellä suuta) kynsiä. Huomattiin jo eilen, kuinka hankalaksi tuo kynsien leikkuu on käynyt nyt kun Ronja on kasvanut, enkä tiedä mitä tehdä, jotta neiti ei rimpuilisi sen yhteydessä; olen leikannut kynsiä koiran liki nukkuessa, on syötetty nappuloita ja palkittu ja kehuttu aina kun pentu on maannut rauhallisena edes nanosekunnin ajan ja leikattu kynsi kerrallaan, sekä aloitettu kirjojen ohjeiden mukaan takatassuista - tuloksetta. Tai no ei, tuloksetta on väärä sana, mutta rimpuilu on kyllä melkein yhtä hurjaa tilanteesta riippumatta - paitsi jos Ronja nukkuu samalla. Koiran vielä tuplatessa painonsa en usko jaksavani pidellä häntä enää jos rimpuilu jatkuu yhtä hurjana. Mitä tehdä?

Anyhow. Illalla lähdin sitten viikon ekalle juoksulenkille pururadalle juoksemaan n.s. takametsään ja thihii, jukranpujut tytöt ja pojat mikä lenkki tuli vedetty ja vieläpä huippuaikaan! Sää oli mukavan raikas tihkusateesta johtuen ja ilma sen myötä ihanan happirikas, joka tuntui piristävältä 8h sisäilmassa työskentelyn jälkeen. Reidet tuntuivat alkuun raskailta, mutta siitä syytä sunnuntain 20 km pyörälenkkiä, jonka heitin ex tempore kun en pitkiin aikoihin ole pyöräillyt. Lenkki tosin oli yksi raskaimmista, koska totesin jo lähtöä tehdessäni, että renkaat olivat liki tyhjät, eivätkä ne suostuneet täyttymään pumppauksista huolimatta :D Otin ekstra-vastuksista kaiken ilon irti ja asennoiduin niihin haasteena: jos selviäisin 20 km lenkistä hengissä, olisin tehnyt ikäänkuin tupla-treenin. Enpä olisi uskonut, että puoli-täysinäisillä renkailla voisi olla NOIN raskasta polkea kun pyörä hädin tuskin pyöri kunnolla alamäkeenkään! ;)



Edit 10.9 klo 18:40.

Ei vitsi, tää ei oo todellista, mutta sanonpa nyt kuitenkin ääneen: kylläpä tilanne voi päivän aikana vaihtua! Aamupäivä oli rauhallinen ja astellessani päivystykseen en olisi kuvitellut, että viettäisin juuri tänään pisimmän aikaa töissä. Yhtäkkiä lista vain alkoi pursuilla ja vietyäni potilaan lääkärin kanssa tk-osastolle näytti kello jo 17:30. Onnekseni T pääsi töistä ajoissa ja tiesin, ettei Ronjalla ollut hätää. Kotiin päästessäni oli aika valmista kauraa, joten suuntasin ruokapöydän ääreen kahvikuppi ja omppusose-rahkamössön kera vaihtamaan T:n kanssa pikaiset kuulumiset, jotka tosin olivat tavanomaista hiljaisemmat - aina ei vaan voi jaksaa lörpötellä kun koko päivä on mennyt potilaiden sekä opiskelijan kanssa jutellessa. Illemmalla suuntaan taas tehovesijumppaan ja istuksin nyt sohvalla (!) latailemassa energiatasoja. Mietin, josko käyttäisin pentua vielä äkkiseltään pihalla vai käydäänkö lenkillä vasta uinnin jälkeen. Ronja täytti hiljattain jo 6 kuukautta ja alkaa olla iso tyttö. Minun on hankala hahmottaa, miten paljon ulkoilua ja liikuntaa hän vaatii, mutta koitan muistaa koirakoulun opettajan sanat: mitä enemmän ulkoilutatte koiraa, sitä parempikuntoinen siitä tulee ja sitä enemmän liikuntaa se tulee vaatimaan. Koiran luontaista tarvetta liikkua ei toki saa laiminlyödä, mutta kuten tänään kun aika on hieman kortilla, kannattaa yhteinen aika ja koiran energia kohdistaa ja käyttää aivotyöskentelyyn. Siksi harjoittelimme kahvien jälkeen "maahan"- ja "irti"-käskyjä, katsekontaktia.


5 kommentarer:

  1. Tsemppiä hektiseen arkeen!
    Ps. Et kai pidä koiraa autoillessa jalkatilassa!? Tai yleensäkään irti autossa? Melko vaarallista.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos :) Ronja on jalkatilassa ainoastaan kun etupenkiltä löytyy kaksi ihmistä ja silloin hän istuu o.puolella ja hihnaan kiinnitettynä :)

      Radera
  2. Jos hihna on kaulapannassa kiinni niin niska menee jos kolaroitte. Ja eihän hän aikuisenakaan mahdu vaikka olisitte kaksi autossa joten säästäkää itseänne ja totutelkaa nyt siihen omaan pysyvään paikkaan autossa, valjaat tai takakontti jos semmoinen auto on.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Puhut asiaa... Melko vaarallista sanoinkin tuon olevan.
      T. Anonyymi nro.1

      Radera
    2. No 99% autoiluista Ronja matkustaa auton takakontissa ja aniharvoin noin jalkatilassa no ihan tilanpuutteen vuoksi :)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3