söndag 4 januari 2015

Ajatuksia vuoden 2015 pään menoksi ja opas heille, jotka haluaisivat oppia ymmärtämään minua ja joka sai minut ymmärtämään itse itseäni

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Itse kuulun tylsään kastiin, joka ei niitä perinteisiä "lupaan aloittaa uuden paremman ja terveellisemmän elämän, laihtua, kaunistua ja muuttua mukavammaksi"-lupauksia tee, vaan aion pyrkiä - kuten tähänkin asti - jatkamaan elämää omana itsenäni, sinä ihmisenä, joka aidon oikeasti olen, mutta joka viime vuosina tuntuu olleen kadoksissa. Tein viime viikonloppuna koosteen vuoden 2014 ensimmäisestä puolikkaasta ja aion tehdä koosteen siitä toisestakin puoliskosta, mutta halusin tähän väliin tulla höpöttelemään vähän suunnitelmistani vuodelle 2015, sekä vinkata joulupukilta saamastani kirjasta, joka voisi toimia kuin käyttöohjeena minulle. Aivan, käyttöpas minulle tai minusta, miten sen nyt sitten haluaa ilmaista, mutta siis ikään kuin ohjekirjanen kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää ja lukea minua ja ymmärtää käytöstäni - sekä sitä mitä on tapahtunut ja joka on muokannut minusta sellaisen, kuin tänä pävänä 4.1.2015 olen.

This is me: eilisen asu kun käytiin miehen kanssa Motonetissä hakemassa autooni osia.
takki Zara farkut Gina Tricot laukku Michael Kors kengät Rieker huivi Acne

Aloitetaan vaikka siitä vuodesta 2015: kuten yllä jo lupasin, aion pyrkiä olemaan oma itseni joka ikisessä tilanteessa tänä vuonna. Viime vuosien karut kokemukset saivat minut liikkumaan aina hetkittäin varpaillani, pelkäämään ja osittain jopa kadottamaan itseni ja itseluottamukseni. Siinä missä esim. teininä omasin maailman vahvimman itseluottamuksen ja viisveisasin muiden aatoksista ja ohjeista (hehe, terkut vaan vanhemmille ;)) huomaan näin parin vuoden päästä takaisinpäin katsellen, miten itseluottamukseni pikkuhiljaa lukion jälkeen alkoi murentua. Yhteiskunnan ja median painostus näyttää tietynlaiselta, pyrkimys sovittaa itsensä tiettyyn malliin sekä epävarmuus ihmissuhteissa olivat pääsyy siihen, että luottamukseni sihen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, kaikkosi pikkuhiljaa. Kroppani on aina ollut normaalirakenteinen/tukevahko, mutten ikämaailmassa ole ollut lihava. Muistan miten opinnot aloitettuani painoin n 63 kg, joka oli juuri sopiva 168 cm pitkään varteeni. Silloinen poikaystävä kävi salilla aktiviisesti ja aloin, lähinnä siksi että olisi jotain tekemistä muutakin kuin pelkkä shoppailu, käymään itsekin siellä säännöllisesti 3 kertaa viikossa. Oli kiva huomata, miten lihaskuntoni kehittyi nopeasti ja aloin pikkuhiljaa lisäämään vastuksia ja kokeilemaan rajojani. Olen pienestä pitäen omannut mentaliteetin ja ajatusmallin "periksi ei anneta" (ruotsiksi Famoni sanojen mukaan "skit den som ger sig!") sekä nälkä kasvaa syödessä: mitä enemmän huomasin jaksavani penkistä nostaa tai hauiskäännöissä tehdä toistoja, sitä enemmän halusin kokeilla, jaksaisinko kenties vielä VÄHÄN enemmän - edes yhden toiston tai kilon verran. Voi sitä voitonriemua, kun hauiskäännöissä sai mennä ottamaan 8kg käsipainot 5kg sijaan, pikkuhiljaa 9kg ja tuntea kanssatreenaajien katseet selässään. Olin hemmetin ylpeä itsestäni kun peilistä alkoi pikkuhiljaa katsoa yhä timmimpi kroppa, joka keräsi yhä enemmän katseita salilla ja jota kehtasi näyttääkin oikein surutta. Alati kovempi treeni yhdistettynä pakkotoisto.com:in keskustelupalstalta inspiroituneena noudattamaani niukkaenergiseen ruokavalioon toki takasi muutokset kehossani, mutta vaikka itsetuntoni hetkeksi - kiitos kauniin peilikuvan - koheni, himoitsin yhä enemmän vastuksia, painoja ja toistoja: kuinka pitkälle voisinkaan päästä? Missä rajani kulkee?

Loppu onkin historiaa, josta olen jo täällä blogissakin useaan otteeseen kertonut. Muutettuani Porvooseen yksinäni, käytyäni niin pohjalla kuin ihminen (omassa mittakaavassani) käydä voi ja aloitettuani pienin askelin suunnan ylöspäin, sekä harrastettuani kiitos fysiatrian fysioterapeutin neuvoin itsetutkiskelua olen (vihdoin!) alkanut tajuamaan omaa (hemmetin) hölmöä käytöstäni. Jälkeenpäin on turha harmitella, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta virheistään voi oppia. Toistenkin virheistä voi oppia, mutta se ei ole yhtä tehokasta.

Tack Eva för din bok, för ditt mod att berätta så öppet om så stora motgångar som du haft och mött; du har inte en aning om hur mycket de berättar åt mig om mig själv och hjälper mig att hålla upp humöret och tron: kanske jag också en dag är frisk igen!

Joulupukki toi minulle hartaasti toivomani kirjan Rajoilla, joka on nyrkkeilijä Eva Wahlströmin 2. omaelämänkerta (voiko niin sanoa, kun ihminen on vielä olemassakin? Kai.). Kirjassaan Wahlström kertoo omasta alamäestään, kroonisista kivuistaan, epätoivosta, surusta ja tuntemuksistaan kun tajusi, ettei mahdollisesti koskaan enää pystyisi liikkumaan kuin aiemmin, koska kärsi niin julmetunmoisista kivuista. Kivuista, jotka hän täysin itse ja omalla tekemisellään oli aiheuttanut. Aloin lukemaan kirjaa joululomalla ja totesin miehelle, jokseenkin hämmästyneenä jo ensimmäisen luvun jälkeen, että olen löytänyt kirjan, joka tuntuu kertovan minusta ja jonka lukemalla ulkopuolinen voisi tajuta minua, ajattelutapaani, valintojani ja suhtautumistani liikuntaan. Mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän tunnistan siitä itseni. Vaikka Wahlströmin treenejä ei mitenkään voi verrata omiini, muistuttavat hänen ajattelutapansa, ahdistuksensa ja olosuhteensa hyvin paljon omiani, enkä voi kuin ihmetellä, miten tälläinen tavallinen tallaaja voi tuntea niin paljon yhtenäisyyttä noin lahjakkaan ja menestyksekkään urheilijan kanssa.

Oma terveyteni ei edelleenkään ole sama joka se aikanaan ennen suuria alamäkiä oli, mutta on jo parantunut huomattavasti sitten viime kesän. Wahlströmillä parantuminen kovista selkäkivuista vei jopa vuosia ja voin kertoa - kuinka kliseiseltä se ikinä kuulostaakaan - että saan hurjasti toivoa kirjaa lukiessani ja Evan parantumista seuratessani, että itsekin joskus vielä palaan n.s. "normaaliksi". Fysiatrian fyssari kertoi minulle jo elokuussa, että toisinaan täytyy vain oppia hyväksymään, ettei kaikista vaivoista pääse eroon, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niskajumini ja sen pahentuessa huimaukseni tulee ehkä aina olemaan tästä lähtien osa minua ja minun on vain se hyväksyttävä ja sovitettava elämäni sen mukaan. Wahlströmkin haki jo Taidekorkeaan ja suunnitteli uutta uraa, mutta jatkoi silti mahdollisuuksiensa mukaan treenaamista. Pikkuhiljaa treenit alkoivat taas sujua, Wahlström oppi kuuntelemaan kehoaan ja rauhoittumaan ja on nyt Suomen tunnetuin ammattilais-naisnyrkkeilijä. Se jos kertoo jo, että luovuttaminen on luusereille: ikinä ei saa luovuttaa!


Kuva ei edes ole lavastettu, vaan minun puoleltani sänkyä löytyy Rajoilla ja miehen puolelta Lite räcker inte :D

Jotenkin toivon, että Rajoilla lukemisessa kestäisi kauan, mutta lukujen huvettua tiedän, että kirja lähenee jo loppuaan. Kirjan luettuani aloitan sen todennäköisesti heti uudestaan, koska palan uteliaisuudesta kokeilla, minkälaisia tunteita, ajatuksia ja oivalluksia se minussa toisella lukukerralla herättää, kun se nyt jo 1. kerralla nostaa pintaan niin kyyneleitä kuin hymyäkin. Mies alkoi yllätyksellisesti innoissaan lukemaan Wahlströmin 1. kirjaa "Lite räcker inte" ja aion pyytää, että hän lukee myös Rajoilla, joka todella avarsi silmiäni omalle käytökselleni ja valinnoilleni ja auttoi ja auttaa minua ymmärtämään itseäni, sekä tsemppaa minua nyt löytämään oman itseni - sen parhaimman version itsestäni - jälleen. Vuoden 2015 uuden- ja itse asiassa loppuelämäni vuoden lupaus voisikin olla juuri se, että pyrin löytämään ja olemaan paras versio omasta itsestäni.

Juuri tälläinen minä olen ja juuri tälläisenä koira ja mies minua rakastavat: suihkunraikkaana vastaimuroidulla matolla koiran kanssa nuuskutellen ennen nukkumaanmenoa. Juuri tälläisenä pidän itse itsestäni.

Teitkö sinä lupauksia?

4 kommentarer:

  1. Huh, täältähän löytyi melkoinen tarina. Todella mielenkiintoinen blogi, jota jään takuulla seuraamaan. Oikein kivaa uutta vuotta! :)

    SvaraRadera
  2. Mulle on suositeltu tuota kirjaa ja olen jonottanut sitä kirjastosta nyt vajaat kolme kuukautta. Aloitin noin sijalta 200/200, nyt olen sijalla 84/194. :D Kyllä mä sen siis kohta saan! Vaikutti kyllä _todella_ mielenkiintoiselta kuvailusi perusteella. Voin kuvitella, että pystyisin samaistumaan kirjoittajan ajatuksiin. Ainakin krooniset kivut ja epävarmuus tulevaisuudesta liikunnan parissa ovat kovin tuttuja asioita. Musta on alkanut tuntua, etten ehkä koskaan pääse näistä vaivoista eroon. Vaivoista, jotka tosiaan olen ihan itse omalla toiminnallani aiheuttanut. Se on kovin synkkä ajatus se. Vertaistuki ja selviytymistarinat luovat aina toivoa.

    Mäkään en tee lupauksia. Ei kuulu tapoihin. :) Parempaa uutta vuotta sinne!

    SvaraRadera
    Svar
    1. En voi muuta kuin suositella - jopa jonottamista, koska kirja on täysin sen arvoinen! :) musta on ihanaa kun joku noinkin ihailtu ja "suuri" henkilö paljastaa moisen tarinan itsestään ja siitä, miten huonosti voi käydä jollei kuuntele itseään. Tuntemuksesi noista kroonisista kivuista ovat minullekin valitettavan tuttuja, enkä minäkään ole varma pääsenkö niistä koskaan eroon. Mutta niin kauan kun on uskoa, on myös toivoa, eikö? :) Tsemppiä meille molemmille! :)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3