söndag 6 mars 2016

Ootko sä koskaan murtanut polveasi? Aktiiviliikkujan kriisitila, päällä!

Otsikkoon viitaten: mä oon. Kahdesti. Olenko kummallakaan kerralla tehnyt mitään hurjempaa muuvia tai vaikkapa hyppyä vamman aiheuttaakseni? No en. Ensimmäisellä kerralla hyppäsin kerrossängystä, laskeuduin huonosti ja löin polveni vastakkaisen sängyn reunalautaan. NAPS. Polvilumpio halki ja 6 viikkoa ortoosi, eli pitkä tuki jalkaan ja kyynärsauvoilla eteenpäin. Toisella kerralla seisoin paikoillani ja 26 kiloinen labradorinnoutajani Ronja juoksi suoraan päälleni, väänsi vasemman polveni sisärotaatioon, jonka jälkeen kävin n 600 euron arvoisessa magneettiröntgenissä saadakseni kuulla, että koira aiheutti pienen murtuman polveeni. Ei sentään kuulunut NAPS tällä kertaa. Kirosana kylläkin.

Ironista ehkä laittaa tälläinen hyppykuva tämän postauksen yhteyteen, mutta tälläiseksi energiapörrääjäksi itseni määritän normaalitilassa :)
neule Tiger of Sweden, farkut H&M, kengät Timberland

Joo-o, niin siinä sitten pääsi käymään, että ortopedi väänteli polveani torstaina ja teki lähetteen magneettiröntgeniin, johon onnistuin saamaan ajan vielä samana päivänä (tästä iso kiitos Porvoon röntgenille, jotka suostuitte varaamaan minulle ajan etukäteen, vaikkei minulla lähetettä vielä ollut. Yleensä tutkimuksen tekijä vaatii, että lähete löytyy, jottei varattu aika sitten jäisi käyttämättä mikäli lähetteen kanssa tuli jotain hämminkiä). Siinä sitten jännitin koko torstain sekä perjantaiaamun ortopedin soittoa ("soitan sinulle ennen klo 13") ja kun se puhelu vihdoin tuli, myönsin heti, että minua jännitti. Aivan saakelisti. Ortopedisetä naurahti toisessa päässä, että "nojoo ei tässä nyt ihan niin huonoja uutisia ole, mutta kyllä siellä löydös on. Sinulla on n 1 cm painauma, eli murtuma polvesi ulkosyrjässä, eli siinä, mihin koirasi osui". GREAT! Hoidoksi määrättiin kävely ja ylipäätään liikunta kivun sallimissa rajoissa ja tarpeen tullen voisin käyttää kyynärsauvoja. Ortoosia tai kipsiä ei onneksi tarvittaisi, vaan murtuma paranisi itsekseen n 6 viikossa, mutta kipua voi kuulemma tuntua parin kuukaudenkin ajan. Kyykyt ja juoksu ovat ehdottomasti pannassa koko 6 viikon ajan ja sitten niitä voi pikkuhiljaa alkaa kokeilemaan kun kipukynnys sen sallii. Ensi alkuun viikko sairaslomaa, koska työnkuvaani kuuluu kyykkimistä, kävelyä ja ponnistelua jonkin verran. Jatkoista sovittaisiin sitten viikon levon jälkeen ja töihin saisin palata, mikäli polven kiputilanne sen sallisi.

Tuskin tarvitsee ilmaista ääneen, miltä minusta tuntuu? Totta puhuakseni olin huojentunut: ei mitään leikattavaa, eli ei pitkiä haavojen paranemisprosesseja, ei enää kyynärsauvoja ellen koe niitä tarvitsevani. Kyynärsauvat heitinkin heti puhelun jälkeen sivuun ja yritin alkaa liikkumaan normaalisti. Huomioikaa sanavalintani YRITIN; ei meinaan ole kovin helppoa lähteä kävelemään normaalisti kun viikon verran on hyppinyt etukumarassa kyynärsauvojen varassa, rasittanut oikeaa jalkaansa enemmän kuin laissa on sallittu koska on pyrkinyt lepuuttamaan vasenta ja suurimmaksi osaksi kököttänyt sohvalla kone tai puhelin sylissä, pää etukumarassa. Ensimmäiset askeleet olivat kyllä niin huteria, että huhheijjakaa, eikä vasen jalka tuntunut tottelevan juuri lain. Mutta ihmekös tuo  jalan huteruus, koska lihakset surkastuvat ja heikentyvät todella nopeasti jo viikossa parissa, jollei lihasta rasita. Toki lihaksen ympärysmitan pieneneminen perustuu osittain myös lihaksen menettämään nesteeseen (eihän bodarillakaan lihakset viikon flunssassa katoa :D), mutta fakta on se, että lihas heikkenee kun sitä ei rasita sen tottumalla tavalla.

Loukkaantuneen raajan lihas surkastuu viikossa. Esimerkiksi reiden ympärysmitta pienenee samalla kun lihasvoima hupenee. Kunto putoaa sekä vamman että liikkumattomuuden vuoksi. Myös kipsattu luu heikkenee.
Viikon kestänyt kuumeinen influenssa tai flunssa heikentää lihasten voimaa ja kestävyyttä 10–20 prosenttia ja aerobista suorituskykyä jopa neljänneksen.
– Lihaskunto heikkenee nopeammin kuin palautuu, Michel Tanus sanoo.
Kuumeisen flunssan jälkeen lihasvoima palautuu entiselleen ehkä vasta kuukauden tai kahden jälkeen, vaikka jo toisella viikolla voi varovasti harjoitella omia lajeja.

Että näinkin huono tuuri voi yhdellä naisella olla. Vaikka ortopedin lausahdus "ei tämä nyt niin paha ole" tuntui ensin huojentavalta, olen joutunut huomaamaan, ettei tälläinen "pieni" murtuma ihan läpihuutojuttu ole - vähän sama kuin viime kesänä kun minulta leikattiin tulehtunut umpisuolenlisäke, jolloin kirurgi (tuttu sellainen) totesi, että "tää on ihan pikkujuttu". Hitto, liikuin vaivalloisemmin kuin ylipainoinen Muumi lähes viikon, eikä mikään asento tuntunut hyvältä. Istuma-asennostakin teki tiukkaa päästä ylös. Eilen yritin kävellä ihan lyhyen matkan vietettyäni laatuaikaa pitkästä aikaa tyttöjen kanssa brunsseillen, mutta jouduin kääntymään kannoillani lähes heti kotiin: polveen sattui, polvitaipeeseen sattui, selkää väänsi ja minulla oli yleisesti aivan järkyttävän heikko ja huono olo. Pelkäsin jopa pökrääväni ja kaivelin jo kännykkää taskusta, tein syviä hengenvetoja ja keskityin vain hitaaseen askellukseen. Minusta tuntuu, että tälläistä pientä vammaa, joka ei sinänsä näy päällepäin, vähättelee paljon herkemmin kuin esim. kipsattua, katkennutta raajaa. Olo on vähän samanlainen kuin silloin umppari-leikkauksen jälkeen: päällepäin ei näy, että olen kipeä, joten yritän näyttää terveeltä ja liikkua ja olla terve. Mutta kun en ole. Sinänsä en ajattele mitä ohikulkijat ajattelevat hitaasta hieman ontuvasta muumikävelystäni, vaan enemmänkin ongelma on korvieni välissä: koen, ettei tälläisen pienen vamman nyt pitäisi haitata NIIN paljoa, ettenkö minä - nainen, joka viime viikkoina juoksin sujuvasti 20 km viikossa koiralenkkien ja kotijumppien lisäksi, pystyisi kävelemään paria sataa metriä. Uskon, että pahan ja heikon olon aiheutti sekä polven kipu (uskon, että keho aistii kipua enemmän kuin päänuppini; minulla on tunnetusta aika korkea kipukynnys) sekä pitkä paikoillaan olo.


Eli mitäs seuraavaksi? Nyt minun täytyisi malttaa levätä, välillä tassutella hissukseen ja koittaa mobilisoida kroppaani jottei se jymähdä täysin ja saada aika kulumaan. Kun määrittelee itsensä juoksijaksi ja harrastaa runsaasti liikuntaa, kokee aikamoisen identiteettikriisin, kun ei liikunta - hidaskaan sellainen - ole mahdollista. Hetkellisesti - eihän tämä onneksi mikään pysyvä tila ole. Eilisiltana pääsin (onnekseni) takaisin kotiin, puin kotivaatteet ja villasukat ylle ja sujahdin viltin alle sohvalle katsomaan TV:tä. Vedin koiran pedin sohvan viereen, jotta pystyin rapsuttelemaan neitiä samalla ja vietimme varsinaista tyttöjen iltaa suklaan ja Sinkkuelämää-sarjan merkeissä T:n ollessa saunaillassa kaverinsa luona.

Löytyykö siltä puolen ruutua hetkellisesti "vammautuneita" urheilijoita? Miten selätit liikkumattomuuden aiheuttaman pahan olon? 

2 kommentarer:

  1. Kommentoin sulle jo tuolla foorumilla, mut laitan nyt tsempit tätäkin kautta. Eli isot toipumistsempit sinne!

    Itsehän olen ihan rutinoitunut noihin taukoihin. Välillä ollaan oltu ihan totaalilevossa, välillä on pystynyt tehdä jotain. Just nyt taas sellainen rauhallisempi jakso menossa, kun jalka on melkoisen kipeä, eikä oikein salli mitään liikuntaa.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Kiitos Suvi <3 Sainhan minäkin pitkään (lähes vuoden!) olla vammoitta, mutta tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta olla toisaalta "taas" pakkolevossa - juuri kun aloin saada hyvää juoksuboogieta ja -kuntoa ylle! :/ Noh, nyt ei mahda enää muuta kuin odottaa.

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3