Unelmakroppa - muuttuuko se koskaan?

Siivosin tässä eräänä päivänä koneelta vanhoja valokuvia ja jäin katselemaan erityisesti noita 2 vuoden takaisia kuvia itsestäni. Muistan, miten peilistä minua katsoi hyvännäköinen, hoikahko mutta terveen mitoissa oleva nuori nainen - etenkin ne jotka on otettu 2 vuotta sitten kun asuin vielä yksinäni Porvoossa ja kävin salilla 4 kertaa viikossa ja vedin lenkit siihen päälle. Elämäni koostui liikunnasta, lihaksikkaiden kehojen ihailusta, ulkonäöstä huolehtimisesta ja tuoreen suhteen pulputtamisesta. Kroppa jaksoi kuin ihmeen kaupalla sinnitellä raejuusto-kasvis-ruokavaliolla kovia treenejä, kunnes aloin harjoittaa uutta ja vielä rankempaa treeniohjelmaa. Pidempiaikaiset lukijat tietävätkin, että tuosta se alamäkeni sitten alkoi ja aloin ylirasitustilasta johtuen kärsiä järkyttävästä lamaannuttavasta huimauksesta, johon sitten liittyi usein jonkin asteen ahdistus (pelkäsin pökrääväni huimauksesta johtuen). Elämä pelotti.

Katsellessani nyt kuvia 2 vuoden takaa näen toki timmin ja lihaksikkaan nuoren naisen kehon, mutta silmien kohdalla tuntuu olevan mustat pisteet ja iho oli melkein läpikuultava. Kun treenaaminen sai jäädä huimauksesta johtuen, hävisivät lihakset ja poskien kohdalla muodostui lommot. Silmistäkin katosi elämänilo, eikä mikään ihme, koska pelkäsin niin kovin huimausta.

Huimauksesta ja heikotuksesta kärsin edelleen - nyt 5 kiloa ja huomattavasti vähä-lihakksikkaampana kuin tuolloin - ajoittain, mutten yhtä pahasti kuin tuolloin. Posket ovat pyöreämmät ja punaiset, lantio ja vyötärö ovat leveämpiä ja olkapäät (harmillisen) kapeat. Edelleen olen herkimmilläni yliherkkä äänille ja esimerkiksi kirkkaille valoille, joka rajoittaa elämistäni, mutta 2 vuoden takaiseen huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Toivon, että joskus vielä olisi täysin terve ja oireeton ja voisin suunnitella lomamatkoja ja shoppailureissuja kaupunkiin kuten aiemminkin, mutta ehkä aika näyttää. Nyt yritän elää hetkessä ja iloitsen niistä päivistä kun huimaus ei ole osa elämääni ja esimerkiksi onnistuneesta käynnistä lähikaupassa. Peiliin katsoessani en näe lihavaa enkä laihaa, vaan aika terveen näköisen nuoren naisen. Mitä en näe, on omaan makuuni hyvännäköinen keho, mutten toki rumaakaan.

Keskustelimme kehoihanteista eilen mieheni kanssa ja myönsin suoraan, etten koe itseäni järisyttävän huumaavan näköiseksi, mutten liioin pidä itseäni rumanakaan. 2 vuotta sitten kehoihanteeni oli bikinifitness-tyyppisen lihaksikas, liki rasvaton keho, kun se taas nykyään on mielestäni liian trimmattu. Edelleen ihailen (ja kuolaan) sopivan lihaksikasta, mutta korkeammalla rasvaprosentilla varusteltua kehoa, mutten ole siinä pisteessä itse. Dilemmani on se, että tiedän miten huonoon jamaan onnistuin kroppani rasvattomuus-himollani ja kroppaihanteellani vetämään ja jännitän nyt, pystyisinkö vielä saaman itseni timmimpään kuntoon kuin mitä nyt olen, ilman että keho (ja sen elintärkeät toiminnot, kuten hormonit) kärsisi. Ajatustasolla kehoihanteeni on muuttunut huomattavasti terveemmäksi, mutta mietin voiko se koskaan muuttua sellaiseksi, että hyväksyisi itsensä tässä nykyisessä tilassani vai tuleeko kehoihanteeni aina olemaan hieman lihaksikas, mutta opin hyväksymään ja tyytymään siihen, että itse olen tälläinen ja että kroppani ei kestä rasvattomuutta. Vai pitääkö niin edes käydä? Pieni lihasmassa on terveyden kannalta usein toivottava koska se tukee kehoa ja on merkki siitä, että kroppaa liikutetaan, joka taas ennaltaehkäisee kaikkia MBO-sairauksia ja muita vaivoja. Olisihan elämä paljon helpompaa jos liikuntaa harrastaisi vain mukavuusalueellaan pysyen - silloinhan se ei koskaan olisi tuskaista tai tuskatuttavaa, vaan helppoa ja harmonista. Kaikki jotka ovat liikunnan tai jonkin muun uuden harrastuksen aloittaneet tietävät, kuinka rankkaa pohjalta lähteminen on: mikään ei onnistu niinkuin oppikirjassa eikä keho pysty sellaisiin suorituksiin, joihin pää ja ajatukset jo pyrkivät. Ymmärrän hyvin miksi runsaan ylipainon kanssa tuskailevat eivät mielellään lähde (ainakaan patistettuina) harrastamaan liikuntaa: koska se tekee pahaa, on rankkaa ja vaikka se tuntuisi hetken endorfiiniryöpyssä hyvältä ja ihminen tietää tehneensä oikean valinnan kun valitsi lenkkipolun sohvan sijaan, tulevat lihasjumit muistuttamaan itsestään ainakin pari ensimmäistä liikunnan jälkeistä päivää. Nimim. olin 2 viikkoa saikulla, hypin 1 viikon kepeillä ja tänään yritin tehdä vatsalihasrutistuksia kävelyn jälkeen. Lenkillä kokeilin varovaisesti kahta kolmea juoksuaskelta ja tunsin itseni ylipainoiseksi Bambiksi: jalkalihakset ovat peffalihaksista alaspäin aivan jumissa enkä voi kuvitellakaan juoksun rullaavaa askellusta ja oloa. "Onneksi" juoksukieltoa on vielä n 3 viikkoa jäljellä, joten vielä ei tarvitse tuskailla juoksukunnon palauttelua ;)

Miten sinun kroppaihanteesi on muuttunut - vai onko se? Millainen keho on mielestäsi kaunis?