tisdag 25 februari 2014

Spring, spring, spring - run!

Ssssse on kaverit kevät ny: voihan jukranpujut miten olen kaivannut tätä hetkeä kun luonto pikkuhiljaa puhkeaa kukkaan, linnut laulavat (bilsan maikka tosin opetti yläasteella, että urokset oikeasti tappelevat nais-linnuista keskenään ja laulavat niin pirusti siksi. Kuulemamme "kaunis linnunlaulu" onkin tosiasiassa järkyttävää kiroilua ja v.ttuilua. Kiva pieni tietoisku, eikö?) ja hiekka narskuu kenkien ja pyöränrenkaan alla. (Koiranpaskakin haisee ja ilotulitteiden jämät täyttävät tienpientareet, mutta siitä ei nyt välitetä - sehän pilaisi koko idyllin kevään saapumisesta!) Aaaaah, ihanaa!



Muutosten ja kehityksen aika puhaltaa ja narskuu myös omassa elämässäni ja minusta tuntuu, että ratkaisu selkä-niska-huimaus-vammaani alkaa pikkuhiljaa hitaasti mutta varmasti löytyä. Kävin eilen ensimmäistä kertaa fysioterapeutin vastaanotolla ja sain kovan tuomion: seisot vinossa, etukenossa ja rasitat niin niskaasi, kuin selkääsikin huonolla asennollasi. Oli todella herättävää ja havainnollistavaa seistä pelkissä alusvaatteissa peilin edessä ja katsella omaa kroppaa ja analysoida sen asentoa toisen neuvoessa vieressä: kuinka vänkyrässä seisonkaan! Ihmisen kuuluisi seistä mahdollisimman suorassa linjassa, niin että kepin voisi asettaa luotisuoraan kulkemaan jalkapohjasta polven ja lonkan kautta olkapäähän ja korvaan. Itse seison vahvassa etukumarassa apinan tavoin. Kireät takareidet vetävät polvia koukkuun, samalla kun lonkankoukistajat estävät lantion rennon heiluttelun. Ristiselkä työntyy eteen ja lukittautuu samalla, kun vatsa työntyy eteen perus-suomalais-junttimaiseen tyyliin ja olkapäät vääntyvät heikon "ulkolihaksiston" vuoksi eteenpäin ja kumaraan, suorastaan anteeksipyytävään tyyliin, ollessaan kuitenkin samalla reippaasti ballerinamaisesti "selkä suorassa"-tyylisesti taaksevedettyinä. Kirsikkana kakun päällä pää roikkuu eteenpäintyöntyneenä, jännittäen niskaa, joka raukkaparka kannattelee heikkojen pikkulihaksien varassa. Te, jotka mut olette hiljattain nähneet: oletteko kiinnittäneet tähän huomiota? Jos ette, niin no hätä: en minäkään. Ja eihän tässä puhuta kuin MINUN kropastani.



Fyssari antoi pari vinkkiä ja mielikuvaa minulle kotiläksyiksi, joita saisin maistella seuraavaan tapaamiseemme asti. Keksin itse, miten löytäisin "uuden" asentoni parhaiten - eli miten välttäisin vänkyrän selän, joka rasittaa ristiselkää ja niskaa: juntti. Minun pitää pyrkiä työntämään lantiota ylös- ja eteenpäin, sekä päästää olkapäät rennosti eteenpäin, vetämättä niitä väkipakolla taakse ja lukkoon työntäen rintaa rottingille. Huh, kuin opettelisi uudestaan kävelemään - 24-vuotiaana!



Mietin uutta asentoani käydessäni työpäivän jälkeen lenkillä. Lenkistä puheen ollen: aaaaah!! Koska olenkaan viimeksi voinut käydä AURINGONPAISTEESSA juoksemassa klo 16:45, Nike Freet jalassa? Aivan - ikuisuus sitten!




Lenkki sujui verkkaisesti ja vaihtelevasti; välillä hapotti ja heikotti ja päätä särki, välillä jalka nousi kuin Singerissä ja hymy vääntyi kuin väkisin naamalle: tämä on ihanaa! Välillä innostuin spurttaamaan jopa - ihan vapaaehtoisesti. Kumma vaikutus tuolla auringolla.. (minä kun INHOAN spurttailua ja intervallitreenejä)

Loppusaldoksi tuli reilu 10 km n tunnissa ja olin tyytyväinen kävellessäni jalkoja heilutellen loppuverkaksi pitkin Porvoon katuja. Vaikka kello oli inasen yli 18 oli ulkona edelleen niin valoisaa, että pystyin jopa nappaamaan pari valokuvaa juoksuasusta, joka koostuu todella hyväksi toteamistani tuotteista: Niken Free-lenkkareista joihin laitoin bambu-sukat (parhaat ikinä!), Haglöfsin Goretex-takista, Niken leggareista, ohuesta Peakin piposta ja alla olevasta Soc
in teknisestä paidasta. Urheillessa hyvät kamat ovat todella tärkeät ja itselläni mukavat ja hyvännäköiset kamat tuovat uutta potkua ja intoa treenaamiseen. Muutoin suosin tylsän neutraaleja värejä pukeutumisessani, mutta urheillessa en tiedä mitään parempaa kuin kirkkaat värit - neonit eritoten!

Mites kevät vaikuttaa teikäläisiin? Ojentuuko varsi suoremmaksi? ;)



Oj herregud vetni nu är den äntligen här: våren! Det är svårt att beskriva hur glad man blir när man hör gruset knastra under skobottnen eller cykeldäcken, höra fåglarna kvittra på morgonen då man promenerar till jobbet (beside the point: biologiläraren i högstadiet påstod att fågelsång egentligen består av en jädrans massa svordomar då herr-fåglarna strider om fröken-fåglarna) och ser solstrålarna även EFTER klockan 16. 
Jag tror äntligen - förhoppningsfull som jag är - att en lösning på mitt nack-rygg-yrsel-problem så småningom är påväg att finnas. Orsaken till detta är besöket hos fysioterapeuten igår, samt analysen hon gjorde på mig. I all korthet: in hållning är usel och definitivt orsaken till att min nacke är så totalt slutkörd och belastad som den är. Människan borde stå såpass rak att en käpp kunde stå spikrak från fotbottnen via knä och höft till axel och öra. I mitt fall står jag framåtlutad som en Janne Ahonen i överkroppen, drar huvudet bakåt och orsakar dubbelhaka (och belastar nacken som fan..), putar med mage och korsrygg och står med böjda ben, p.g.a. spändhet i baklårens muskulatur. Suck: en äkta finsk junt ma.o - bara crocsen och tennissockorna fattas..
Som tur berättade fyssaren att mitt problem inte är oöverkomligt, men att det nog kan ta tid innan jag får kroppen i skick. Min första hemläxa var att jag skall tänka - medan jag står - att jag skall lyfta höften liksom fram- och uppåt, samtidigt som jag låter axlarna vila avslappnat i stället för att med vål dra dem bakåt och skuffa bröstet fram som en domherre. Nice one - jag skall m.a.o. stå mer junttigt :D
Efter jobbet försökte jag tänka på detta även då jag joggade, men njöt mest av det otroligt fina vädret. Vadå när har man senast kunnat fara ut och springa i solsken lite före kl 17?
Joggandet löpte varierande, men med slutresultatet var jag riktigt nöjd: drygt 10km på en timme med både intervaller och hopp inkluderade.
Ojoj, hur påverkar våren er?

torsdag 20 februari 2014

When enough becomes almost too much

Liikunta, urheilu ja terveyden ylläpitäminen liikunnan muodossa on osa elämääni ja sen tietävät kaikki, ketkä minut tuntevat. Aamukahvipöydässä keskustelimme tänään aamulla sihteerimme liikuntatempauksista (m.m. pyöräily Pohjanmaalle, á 500 km..) ja työkaverini totesi minulle, että "no sähän olet niin aktiivinen" - ja pitäähän se paikkansa: harrastan liikuntaa päivittäin joko saleillen tai lenkkeillen. Huomasin, miten ajatus alkoi kytemään päässäni ja tajusin tässä ilalla siivotessani, että minun olisi tehtävä muutos: urheilu kun on pikkuhiljaa alkanut maistua puulle.



T laittoi aiemmin viikolla viestiä ja kyseli, jos saisi yöpyä luonani. "Toki", totesin, jolloin sain vastakysymyksen "niin, meetkö salille vai lenkille tänään, että koska sopii tulla?". Kysymys jäi kytemään pääni syövereihin ja pulpahti pintaan eilen illalla kävellessäni salille: salitreeni työpäivän jälkeen kiinnosti kuin kasa kiviä, enkä tajua kuinka ihminen voi pakottaa itsensä urheilemaan kun minkäänlaista motivaatiota ei ole näkösällä. Miksen jäänyt kotiin sohvalle - minua kun jopa väsytti! Koska tiedän, että muutun levottomaksi ja pikkuhiljaa sietämättömäksi jollen liiku ja käytä kroppaani jotenkin päivittäin. Alkusyksystä lähtien olen kärsinyt niska- ja selkäsäryistä ja ne ovat valitettavasti pahentuneet entisestään niin, etten yksinkertaisesti VOI oleskella kokonaista päivää ensin 8h näyttöpäätteen ääressä ja sen jälkeen sohvanpohjalla sarjoja katsellen. Ei, en kroppani, enkä psyykkeeni puolesta. Jollen liiku, selkää jomottaa. Jollen liiku, muutun ärtyneeksi ja turhaudun itseeni ja ympäristööni ja puran pahan oloni valitettavan herkästi läheisiini.



Minua on viime aikoina alkanut ärsyttämään se, ettei elämääni tunnu mahtuvan muu kuin liikunta. Kaikki illat vietän joko salilla tai lenkkipolulla, enkä käy esim. iltaisin kavereiden kanssa kahvilla tai lähde ex tempore Ikeaan tai mummolaan. Ehhei, tämä tyttö lähtee urheilemaan, jotta kuuppa tai selkä ei jymähdä ja sano irti sopimustaan. Minulla siis toden totta on niin fyysinen kuin henkinenkin TARVE liikkua, eikä siitä pääse yli eikä ympäri, vaan se on fakta joka minun on hyväksyttävä. Ongelmahan on vain se, että tämä tarpeeni rajoittaa arkielämääni aika lailla, koska olen estynyt tekemään muuta kuin liikkumaa ja pitämään huolta itsestäni työpäivän jälkeen. Treenailujen jälkeen olen usein niin poikki tai kello on niin paljon, ettei muita vaihtoehtoja ole kuin talsia kotia kohti, käydä suihkussa, syödä ja mennä nukkumaan. On varmasti turhaa edes sanoa, kuinka tämä vaikuttaa eritoten sosiaaliseen elämääni. AIVAN. Monen mielestä liikuntavimmani ja tarpeeni on sairaalloista tai rajoittunutta, mutta voin vakuuttaa, että näin ei ole: liikun, koska saan siitä hyvän olon. Olen vihdoin opetellut liikkumaan jaksamiseni mukaan, enkä suinkaan piiputa itseäni ja revi lihaksia kipeiksi, ellei siltä tunnu. Juoksemiseni on muuttunut yhä meditatiivisemmaksi ja nautiskelen lähinnä maisemista ja raittiista ilmasta ja vaihdan tarpeen tullen vaikka kävelyyn, jolleivat jalat enää jaksa juosta. Salilla teen jaksamisen mukaan isommilla tai sitten hieman isommilla painoilla ja lopetan, kun tuntuu hyvältä ja olen tyytyväinen itseeni.



Tajusin roskia viedessäni, että ratkaisu ongelmaani - rajoittuneisuuteeni - on se, että tekisin liikunnasta osittaisen ammatin. Näin en "hukkaisi" kaikkia iltojani itsekseni urheillessa, vaan voisin tehdä muutakin, kärsimättä pään tai kropan sekoamisesta. Palaisin halusta yhdistää terveydenhuollon ammattini urheiluun niin, että voisin jakaa tietoni ja taitoni molemmista ja vieläpä jakaa niitä muille. Muistan valmistuttuani, miten katselin PT-koulutuksia, mutta muutto Poriin ikään kuin katkaisi suunnitelmat enkä niitä sen koommin ole edes muistellut. Tänään ne kuitenkin palasivat kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni ja tuntuvat yhä houkuttelevammalta.


Löytyykö sieltä puolen ruutua kokemuksia PT-koulutuksista?


Att motion och idrott utgör en stor del av mitt liv vet alla som känner mig, men att det är ett måste för mig vet knappast någon. Själv insåg jag det först idag, men när lampan väl gick upp för mig, förstod jag att det faktiskt är så: min kropp BEHÖVER verkligen röra på sig.
Jag har allt sedan hösten lidit av besvär i nacken och ryggen och tvingas redan p.g.a. dessa röra på kroppen dagligen. De som känner mig vet också antagligen att jag blir - ärligt talat - outhärdlig om jag inte får röra på mig i någon form under en hel dag; mitt psyke tål helt enkelt inte att ligga stilla en hel dag utan att göra någonting alls! För en utomstående kan detta låta sjukligt, men jag garanterar att jag i dagens läge motionerar på kroppens villkor: träningen är tyngre eller lättare beroende på orket (till skillnad från vad jag gjort tidigare..).
Jag har på sistone märkt och insett hur irriterande mitt behov av motion är: eftersom jag de fakto BEHÖVER röra på mig dagligen, lider mitt sociala liv, eftersom jag väldigt sällan hinner göra annat än träna, duscha, äta och gå och lägga mig under en vardagskväll efter arbetsdagen. Ledsamt, men sant: jag prioriterar mitt egna motionerande framom en spontankaffe på stan. Varför? Jo, för att min kropp och min knopp verkligen BEHÖVER det.
Att T i början av veckan undrade i ett SMS om jag skulle på länk eller till gymmet, gjorde inte saken bättre utan fick mig att verkligen se sanningen i vitögat: dethär måste åtgärdas; vadå jag måste ju hinna med annat i mitt liv än träna.
Medan jag förde rosken här under kvällens lopp gick det upp en lampa för mig: tänk om jag kunde kombinera min passion för sjukvård, upprätthållande av hälsa och motionerande och dela med mig av min inspiration och mitt kunnande inom dessa? Boom - nailed it! Innan jag flyttade till Björneborg drömde jag en kort stund om att gå någon PT-utbildning och ha det liksom "sivubusiness". Samma lampa verkar ha tänts igen och jag är mer än övertygad om att detta vore lösningen på mitt problem.
Har någon där ute erfarenhet av PT-utbildningar?

onsdag 12 februari 2014

Thoughts, which have crossed my mind lately, about health and those damn promises I made on New Years Eve.

Jälleen kerran palaan uudenvuoden lupaukseeni ja mihin lopputuloksiin olen sitä pohtien päätynyt. Tavoitteeseeni pääsy ei olekaan osoittautunut niin helpoksi kuin olin kuvitellut, eikä sen myöntäminen ole ollut aivan helppoa.


Ties kuinka moni suomalainen nainen (ja miksei ei mieskin?) tavoittelee para-aikaa kesäkuntoa ja trimmiä vartaloa, jota kelpaa esitellä biitsillä ensi kesänä. Moni lukee päivittäin inspiroivia treeniblogeja, selaa Instagramissa toinen toistaan värikkäämpiä annoskuvia erilaisista terveellisistä ruokalautasista, sekä lähtee aamulenkille tyhjin vatsoin "strong is the new skinny"-mantraa toistaen. Onko tämä ihan tervettä? Eikö unelmakropan pitäisi olla terveellisten elämäntapojen - siis sellaisten, joita noudattaa mielellään ja vaikka lopun elämäänsä, ja (edes useimmiten) mielekkään tekemisen lopputulos? En väitä, että urheilemaan lähteminen tai porkkanan jauhaminen munkkipossun sijaan aina tuntuisi siltä parhaimmalta idealta tai houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, mutta siltä sen useimmiten pitäisi tuntua. Jos näin ei ole, täytyy joko mennä itseensä ja miettiä, jos kärsii asennevammasta tai jos tämä elämäntyyli ei juuri tälläisenä sovikaan sinulle - ehkä sinun pitää soveltaa sitä hieman?



Puhun tästä puhtaasti omiin mielipiteisiin ja kokemuksiin nojaten: pari vuotta sitten vedin hiilarit minimiin ja koitin karppausta, koska niin moni sitä kehui (m.m. edellisellä työpaikalla) ja lehdet tursuivat onnellisten, uudistuineiden karppaajien kokemuksia ja kertomuksia. Lopputulos oli se, että näännytin itseni liki sairaalloisen laihaksi, urheilin väsyneempänä ja energimättömämpänä kuin koskaan, jouduin treenikieltoon, pyörryin (kahdesti) ja jouduin sairaalaan ja sain hemmetinmoiset vatsakivut ja järkyttävän ummetuksen liiasta proteiininsaannista. Lisättyäni täysjyväviljat ja vähennettyäni rahkan syöntiä (krhööhömm.. se liki kilon vetäminen päivässä oli jo ehkä liioteltua?) aloin voimaan paremmin - vatsa myös!

Alkusyksystä ostin huvikseni gojimarjoja ja kaakaonibsejä - muodikkaita superfoodeja - ja päätin alkaa herkuttelemaan terveellisesti. Monet kehuivat superfoodeja kovin ja halusin ehdottomasti itsekin kokeilla, mahdollistaisivatko nämä jokapäiväisen herkuttelun hyvillä mielin. Kattia kanssa: kumpaankaan tuotteeseen en enää kepilläkään koske, ellei ole pakko. Järkyttävät kramppimaiset vatsakivut ja ilmavaivat vaivasit minua niin monta kertaa, etten voi enää uskoa näiden johtuneen mistään muusta kuin superfoodeista. Joillekin ne sopivat, toisille eivät. Näköjään.



Huh, mutta nyt kun aloin oikein höpöttämään näistä eri "terveys-koekiluistani" en voi olla kertomatta pahimmasta netissä pyörivästä combosta ikinä: rahka ja FunLight-mehu. Syökää ja nauttikaa pois, mutta varoituksen sanana: oma vatsani turpoaa kuin ilmapallo ja hetken kuluttua toivon itselleni jopa oksennustautia mieluummin, kuin sitä järkkyä ripulointia, josta joudun kärsimään. Halpa hinta keveistä kaloreista, eikö?

Nuo karppausajat tekivät minusta lähes fanaattisen terveellisten elämäntapojen noudattajan, joka vaivaa mieltäni edelleen ajoittain: nykyään osaan jo nautiskella epäterveellisistä herkuista silloin tällöin, mutta tiedostan jokaisen suupalani ja muistan edelleen useimpien ruoka-aineiden makrot ja kyttäilen sokeri-, kalori- ja hiilaripitoisuuksia kaupassa käydessäni.

UV-lupauksen tehtyäni päätin alkaa noudattamaan tuota yllä mainitsemaani "strong is the new skinny"-ajattelua ja hankkia pyöreän pyllyn ja treenatun kropan - milläs muulla kuin m.m. tiukalla treenillä, über-terveellisellä ruokavaliolla ja protskulisillä. Lehdet, blogit, Instagramit ja Facebookit suorastaan pursuavat ideoita täydellisen kropan saavuttamiseksi ja niiden seuraan voi uppoutua tuntikausiksi unelmoimaan ja fiilistelemään.


Pari viikkoa tätä uutta ajattelutapaani noudatettuani havahduin: mitä hemmettiä? Voinko - ja vielä tärkeämpää - HALUANKO noudattaa tälläistä elämäntapaa lopun elämääni? Hurja treenaaminen hullun kiilto silmissä ja ruokien makrojen laskeminen alkoi pian ahdistaa ja päätin puhaltaa pelin poikki ennenkuin olisi liian myöhäistä. En ole valmis uhraamaan kaikkea vapaa-aikaani ja mielenrauhaani elämästä stressaamiseen. Jollekin fitnessbodyn tavoitteleminen on elämäntapa ja hyvä niin - kaikki tavallaan. Toivon vain, että kaikki ketkä kaiken maailman dieettejä ja "elämäntapoja" noudattavat tekisivät sen oman itsensä vuoksi, siitä ja elämästä kokoajan nauttien. Itselleni terveellinen perusruokavalio, fiilispohjainen ja vaihteleva säännöllinen urheilu, sekä lepo ja rentoutuminen tuntuvat sopivan kaikkein parhaiten. Toki tykkään välillä vetää itseni aivan piippuun salilla, syödä raejuustoa ja rahkaa ja kieltäytyä kokouspullista ja juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen - mutta haluan tehdä sitä silloin, kun huvittaa. Liioin ei ole mielestäni myöskään tervettä, jos joka päivä selailee monta tuntia Instagramista ruokakuvia ja ajattele ruokailua - tulevia ja menneitä - kokoajan: siinähän kärsivät jopa sosiaaliset suhteet. Onko se todella sen väärti? Huomattavasti kivempaa on, jos pystyy ex tempore syömään jotain ennalta suunnittelematonta - joko terveellistä tai vähemmän terveellistä ja nauttia siitä.

Jos tälläinen tietynlainen höllääminen johtaa parin kilon painonnousuun, en aio välittää. Niin kauan kun mieli pysyy hyvänä ja peilikuva miellyttää, aion jatkaa tällä linjalla. Toki se vaatii (minun taustallani) totuttelua, mutta aion onnistua. Edes siinä.



Mitt nyårslöfte har inte visat sig vara så enkelt att fullfölja eller förverkliga, men det har väckt en hel del tankar och lampor hos och inom mig och dem tänker jag i all korthet dela med mig här och nu.
Hur många är det inte som just nu försöker få en trimmad kropp till sommaren och tränar som galningar, käkar extra-hälsosamt och zappar på Instagram, bloggar och Facebook efter inspirerande mat- och träningsbilder.
Min bakgrund är brokig och den har lett till de slutsatser jag här i slutet drar: jag har testat på LCLF (yep, drog ned fettet också..) med det slutresultatet att jag knappt orkade träna, svimmade och hamnade in på sjukhus och fick träningförbud, hade grymt ont i magen p.g.a. all protein jag käkade (hmm.. 1kg kvarg/dag?) och var orkelös. Direkt när jag lade till fullkornsspannmål i min kost började jag må bättre igen och återfick min energi.
Superfoods passar mig inte heller: gojibär och kakakonibs får min mage att svälla och orsakar grymt knip. I min smak duger de inte heller till att kompensera någonting riktigt gott - tyvärr; glass är glass ;)
Att träna med blodsmak i munnen passar mig inte heller, också om det garanterat är det effektivaste sättet att få en snygg, tight kropp. 
Frågan lyder: är det värt all den möda och allt det besvär? Är det värt att låta sitt sociala liv och sin lida p.g.a. ditt fanatiska ätande och tränande? För någon kan en sådan livsstil passa och det tycker jag är okej, men min point är att jag hoppas att alla som håller på så verkligen gör det för sig själva - inte för att någon smart-ass postar så på Instagram eller Pinterest.
Själv mår jag bäst då jag äter hälsosam, vanlig mat, äter gott ibland, tränar varierat både tungt och lättare sam vilar och njuter av andras sällskap. Råkar detta leda till några ett några kilograms viktuppgång får det kvitta. Bara jag är nöjd med spegelbilden och mår bra inombords, är jag nöjd. Det har jag bestämt.  

söndag 2 februari 2014

Sunday - the day when you have the opportunity to lay in bed all day, be effective as hell or something in between. And about being alone.

Pitkästä aikaa sunnuntaibloggailua, rentoa hengailua ja päivän asu-kuvia - varsin harvinaislaatuista matskua tässä blogissa. Tiedossa on (lisää) pohdintaa parisuhteista, unelmoinnista, yksinolosta ja riippuvaisuudesta. Tervetuloa sunnuntaiajelulle kanssani.




Heräsin tänään aamulla sangen ikävään ääneen: poikaystäväni lähti ohjuksena sängystä klo 7:06 ja hetken kuluttua kuului örvellystä oksennusefektien seuraamana vessasta. Great! Eikä me edes käyty ulkona eilen, vaan vietettiin leppoisaa lauantai-iltaa siivoillen, dataillen ja uunipatonkeja, sekä puolikkaat punkkulasilliset nautiskellen ja vietettiin laatu-parisuhdeiltaa. Se, että herää sunnuntaiaamuna oksennusääniin ei ole mikään ihme tai kumma, mutta mielestäni on sangen epäreilua tehdä niin, jollei edes ole käynyt viihtellä :'D Yritin siinä sitten sulkea (ällöttävimmän äänen jonka tiedän) päästäni ja nukahtaa, mutta siinä onnistumatta. Pari tuntia pyöriskeltyäni päätin sitten luovuttaa ja nousta reippaana tyttönä. Harmitti aivan pirusti, koska viime sunnuntait olen herännyt liki kymmenen tunnin yöunien jälkeen, makoillut pussaillen ja halaillen pitkään ja viettänyt lagaus-aamuja pitkän kaavan mukaan aamupalaa kaikessa rauhassa nautiskellen, ristikoita ratkoen ja Cosmoja lukien rakkaani seurassa. Tänään sain tyytyä reilu 6h yöuniin, radion, uusimman Cosmon, sekä aamupalan seuraan. En kuitenkaan antanut tämän latistaa menoa, vaan tunsin suurta sympatiaa oksentavaa parkaa kohtaan ja tekaisin pannukakun uuniin paistumaan, jotta toisella olisi jotain jolla herkutella kun ruoka alkaisi pysyä sisällä. Siinä omppu-rahka-mysli-comboa mutustellessani totesin, ettei tämänlainen aamunaloitus toisaalta tuntunut yhtään tyhmemmältä vaan oli päinvastoin kivaa vaihtelua. Eihän karkkikaan maistu, jos sitä syö joka päivä; ei makeaa mahan täydeltä, koska silloin arvostus sitä kohtaan laskee ;) Aamupalan jälkeen tiskasin vielä tiskivuoren, siivoilin keittiötä ja pesin koneellisen pyykkiä, ennenkuin oli aika suunnata ulos auringonpaisteeseen. Ulkona oli täydellinen lenkkikeli: 2 astetta pakkasta, kevyt tuuli, auratut (kävely)tiet ja kirkas auringonpaiste. Väsymys kaikkosi kuin itsestään kun lähdin hiljakseen hölkkäämään vailla päämäärää ja nautin täysin rinnoin raikkaasta keväisestä kelistä. Tälläisenä tykkään eritoten pitää sunnuntain urheilut: fiilis pohjaisina, rentoina ja vailla minkäänlaista pakkoa. Mielenkiinnosta pidin toki kännykässä Sportstrackerin käynnissä, mutten katsonut kelloa, liioin sykemittariakaan (noh, sellaista minulla ei edes ollut tänään mukana) enkä suorittanut: nautin vain ja annoin jalkojen viedä. Katselin muun muassa erilaisia taloja ja haaveilin, minkälaisen talon itse joskus haluaisin. Unelmointi on ihanaa: se antaa mahdollisuuden pallotella eri vaihtoehtojen välillä, karata jonnekin kauas ja se on ilmaista. Unelmoida voi missä vain, eikä mikään ole mahdotonta, vaan kaikkein mahdottomimmastakin voi unelmoida eikä kellekään tarvitse kertoa unelmiensa kohteesta, ellei halua. Minusta on hauska huomata, miten makuni on iän (?) myötä muuttunut: ennen unelmoin mansardikattoisesta ja vanhanaikaisesta ok-talosta, mutta nyt huomioni kiinnittyi yhä enemmän modernimman mallisiin kaksikerroksisiin puutaloihin. Huhheijaa, pelonsekaisin sitä päivää, jolloin se oma talomalli pitäisi osata valita, odotellen :D Lenkin (7,72 km hitaaseen 6:46/km-aikaan) jälkeen oli mieli levännyt ja ihmeen virkeä, vaikka väsymys toki painoi lyhyehköjen yöunien jälkeen edelleen. Onneksi on sunnuntai: silloinhan SAA ihan luvalla olla hieman vajaatoimintainen ;)



Yllä mainittu "leivon, tiskaan, pyykkään"-käytös on itselleni aivan tyypillistä jonkun rakkaan sairastaessa: teen askareita toisen puolesta ja osoitan myötätuntoa ja rakkautta teoin. Muistan miten iskä teki samoin meidän sairastaessa pieninä: flunssaiselle karhunpojalle kannettiin kaupan kalleinta vitamiinimehua, lehtiä ja appelsiineja ja päätä siliteltiin aina ohi kävellessä. Lässyn-lässyn-säälipisteitä ei herunut, mutta empatian pystyi aistimaan selvästi. Timantteja tai muuta suurta ja rahallisesti arvokasta ei saatu, mutta rakkautta pienin teoin osoitettiin normaalia enemmän sairastavaa kohtaan. Muistan edelleen kuinka hyvältä se tuntui sohvan pohjalla maatessa ja uskon siksi toimivani samoin aivan luonnostani jonkun rakkaan sairastaessa: haluan osoittaa, että välitän ja rakastan - olevani paikalla - toisen ollessa heikko.

jacket Evechic jeans Mango boots UGG Australia bag Michael Kors
Iltapäivällä suuntasin vanhempieni ruokapöydän kautta Porvooseen viettämään pitkästä aikaa sunnuntaipäivää yksinäni. En muista koska viimeksi olisin hengaillut näin pitkään sunnntainpäivänä yksinäni ja myönnän, että se alkuun hirvitti: mitä ihmettä keksisin ajanvietteeksi? Sunnuntait vietän useimmiten aina landella T:n tai jommankumman vanhempien luona hengaillen, eikä tälläinen yksinolo ole kuulunut kuvioihin pitkiin aioihin. Näinhän se usein parisuhteen myötä menee: harvoin vietetään aikaa yksin (harrastuksia ei lasketa!), vaan vapaa-aika menee yhteisiä juttuja tehden, arkea yhdessä pyörittäen ja perheitä tavaten. Olen ties kuinka monta kertaa toitottanut T:lle, kuinka tärkeätä minulle on, että meillä on ne n.s. "omat jutut" ja vietetään aikaa erillämme ja että saan olla yksin - myös kotosalla. Koska emme asu yhdessä, toteutuu tämä yksinolo aivan luonnostaan tällä hetkellä, mutta avoliitossa se vaatii jo hieman järjestelyä. Itselleni toki yksinolo tarkoittaa myös sitä, että saan maata yksinäni makuuhuoneessa ovi kiinni kone nenän edessä ja ettei toinen 20 minuutin välein tule kysymään mitä teen, saako lyöttäytyä seuraan tai koe meidän olevan riidoissa, koska en osoita mielenkiintoa toista kohtaan pariin tuntiin. On siis sangen epäloogista, että jopa jännitin miten pärjäisin yksinäni tämän illan, kun yksinoloa niin suuresti kuitenkin arvostan ja vaadin ja alkusyksystä Porvooseen muuttaessani hengasin monta viikkoa yksinäni - ketään edes kaipaamatta!
Noh, mitä voin todeta: hyvinhän tämä sujuu. Kävin ruokakaupassa, pesin pyykkiä, ripustin verhot, siivoilin ja nyt istun tässä sohvalla bloggaamassa, radiota kuunnellen. Vaikka yksinolo tuntuu hyvältä, on myös kiva huomata, miten toista (tai toisia) kaipaa kun heidän seurassaan ei vähään aikaan ole. Sitä ikään kuin arvostaa toista aivan toisella tapaa, kun ei kokoajan kyhnytä toisen kyljessä kiinni ;)

Kaipa minä jatkan tästä sunnuntai-iltaani. Para-aikaa paistan parsakaali-paprika-munakasta, aion ripustaa pyykit ja katsella TV:tä. Pikkuhiljaa voikin sitten jo alkaa valmistautumaan tulevaan viikkoon käpertymällä peiton alle kivan kirjan kanssa, unelmoida ja todeta, että sitä osittain jo elääkin unelmaansa ;)



Ah, en så chill söndag jag så småningom har bakom mig. Visserligen började min söndag på ett ytterst obehagligt sätt då jag väcktes av ljuden från T som kräktes i badrummet och lyckades inte somna om, trots att jag försökte. Morgonen spenderade jag effektivt genom att pyssla i T:s bostad, laga pannkaka (så att han har något gott att äta när maten äntligen börjar smaka), diska och tvätta byk. Jag minns hur pappa alltid pysslade litet extra om oss då vi var sjuka och hur bra det kändes att veta att någon verkligen brydde sig och tyckte (lite) synd om en. Varken diamanter eller "vvvvooooooiiii vad det är synd om dej"-kommentarer fick man, men vitaminrika juicer, tidningar och klapp på huvuden som tecken och bevis på kärlek och omtanke överöstes den sjuka med och oj så det värmde hjärtat. Jag tycker det är kul att helt spontant och naturligt för denna tradition vidare varje gång någon när och kär är sjuk i form av små ting, som pannkaka eller en klapp på kinden. Efter allt pyntande drog jag ut på en lugn, härlig uppfriskande joggingtur och beundrade nybyggen och drömde och fantiserade om ett eget hus. Jag brydde mig varken om tid, hastighet eller kilometrar och njöt i fulla drag av den vårkänsla som kroppen fylldes av i solskenet. 
Denhär söndagen har i övrigt skiljt sig så totalt från mina sedvanliga söndagar att jag knappt kan tro det är sant. På eftermiddagen fick jag skjuts in till Borgå och hade (nästan) stress för hur jag skulle få eftermiddagen och kvällen att förlöpa då jag efter en otroligt lång paus skulle fira den ensam. Hah, såhär efteråt tänkt (nu när klockan närmar sig 19) är det nästan skrattretande att jag för någon timme sedan var orolig för vad jag skulle hitta på att göra och för att jag skulle känna mig ensam. Jag var till matbutiken och Seppälä, tvättade byk, ordnade saker och fixade allt möjligt smått här i bostaden och satte mig sedan ned för att blogga ett tag. Då jag i början av hösten flyttade till Borgå spenderade jag flera veckor såhär - ensam - och njöt i fulla drag! Ikväll har jag visst njutit av att vara ensam, men också av att inse, att jag saknar de(n) andra då jag inte är i dess (eller deras) sällskap och åter förstått att det gör gott att vara separerade emellanåt; då uppskattar man den andra betydligt mer. Man skall liksom inte få för mycket av det goda ;)
Mmums. Nu skall jag stoppa i mig min broccoli-paprika-omelett och se på TV. Småningom kan jag redan börja förbereda mig inför kommande vecka och krypa in under täcket, läsa en bok och drömma - och inse att jag delvis redan fått några drömmar i uppfyllelse ;)