lördag 31 januari 2015

Mitä tapahtuisi jos vain jatkaisi juoksemista - kuinka pitkälle sitä pääsisi? Fiiliksiä eilisen lenkiltä.

Vain taivas on rajana ja otsikkoon viitaten luit juuri äsken eilisen päähänpistoni, jota mietiskelin lenkillä. Mitä jos joskus vain antaisi askeleiden viedä, ei välittäisi kilometreistä, pimeydestä tai järkevyydestä; sen kun vain juoksisi ja katsoisi, kuinka pitkälle jalat kantavat?

Perjantai-hoitsuselfie päivystyksessä

Eilinen työpäiväni loppui jo 14:30, jonka jälkeen suuntasin suoraan kotiin tankkaamaan välipalaa (Alpro soijavalmiste sekoitettuna rahkaan, sekaan auringonkukansiemeniä ja kylkeen päärynä - ja kahvia, ah, jumalaista kahvia) ja vaihtamaan kuulumiset T:n ja Ronjan kanssa, ennenkuin he lähtivät T:n mummolaan merenrantaan ja itse suuntasin lenkille. Teen usein päässäni jonkin sortin sotasuunnitelman siitä kuinka pitkän lenkin aion heittää, mutten koskaan paljasta niitä kellekään, koska en halua tuottaa itselleni (tai muille, vaikka mitä minun juoksemiseni nyt muihin vaikuttaa) pettymystä jos askel ei kuljekaan, vaan joudun muuttamaan suunnitelmiani. Anyhow maalailin mielessäni sämpylätaikinaa vaivatessani (pitäähän välipalaa edes hieman sulatella ennen juoksemaan lähtemistä, ettei närästys ala vaivaamaan) reittiä vanhempieni luo n 10 km päähän.  Ajatukseni oli siis, että hölkkäisin lapsuudenkotiini kun luonnonvaloakin vielä riitti ja että jompikumpi vanhemmistani sitten heittäisi minut autolla kotiin. Tiesin äitin olevan kuntoutuksessa ja että paluu tapahtuisi perjantaina, mutta kellonajasta ei ollut tietoa. Iskästä ei ollut tietoa ja otin näin ollen tietoisen riskin, koska en halunnut soittaa etukäteen ja kertoa, että olisi tulossa. Mitä jos en jaksaisikaan juosta heille asti? Häpeäisin varmasti silmät päästäni, koska mentaliteettini periksi ei anneta ei yksinkertaisesti sallisi luovuttamista. Tiedän, tiedän. Ajattelutapani on pari kertaa jo koitunut lähes kohtalokkaaksi, mutta nykyään pystyn kyllä nielemään ylpeyteni (edes osittain) ja kääntyä kotia kohti suunniteltua aiemmin, jos juoksu ei suju. KUKAAN ei ole (tähän asti) koskaan moittinut minua, vaikka olisin jopa kertonut lähteväni pitkälle lenkille ja palannut jo vartin päästä ja todennut, että kengät painavat miljoonaa eikä henki kulje. Häpeä ja ärsytys johtuu siis vain itsestäni, eikä mahdollinen "mokaus" kolauttaisi oikeasti muuta tai muita kuin omaa egoani. Tunnistaako joku muu itsestään samoja piirteitä? Uskoisin, että lajista viis - harrasti sitten pianonsoittoa ja harjoittelisi Mozartia tai crossfitiä - jääräpäillä ei ole helppoa, jos suoritus ei suju suunnitellusti.

Olen pari kertaa aiemmin heittänyt samaisen lenkin kahden kodin välillä ja joka ikinen kerta alku on yhtä jännittävä ja tahmea. Jotenkin tunnun jännittävän aloittamista ja mietinkin eilen, että miksi hemmetissä jännitys on niin kovaa juuri tuolla lenkillä ja taisin jopa keksiä syyn: koska tiedän, kuinka pitkä matka vielä on edessäpäin. Kotihoodeilla juostessani painelen usein ympäriinsä vailla kunnollista reittisuunnitelmaa ja käännyn esim. "vielä yhden kerran oikealle" fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Tuolloin en voi tuottaa itselleni pettymystä jos en jaksakaan vetää lenkkiä loppuun asti, koska reittiä ei ole. Matka kodista kotiin taittuu sitä paitsi maantietä pitkin, jossa nopeusrajoitus on suurimman osan matkasta 80km/h ja tiellä liikkuu paljon raskastakin liikennettä ja se toki myös lisää jännitystä. Lähdin kuitenkin eilen luottavaisin mielin matkaan klo 16, ylläni Asicsen pinkki heijastinliivi ja yhteensointuvat ZP:n kompressiosukat jalassa ja päätin, että aloitan hiljaiseen tahtiin enkä revittele turhaan alussa, jotta energia ei lopu kesken.

Kuva otettu aiemmin talvella, mutta tamineet oli täysin samat - heijastinliivi vain puuttuu! Onneksi ei eilen ollut ihan noin paljon lunta..



Matkan taittuessa nautiskelin maisemista ja raittiista ilmasta, sekä fiiliksestä joka kumpusi sisältäpäin: mitä pidemmälle juoksin, sitä kevyemmäksi askel muuttui. Ilmassa oli jo kevään tuoksua ja lisääntynyt valo (vaikkei aurinko nyt enää paistanutkaan) enteili jo pian saapuvaa kevättä ja kesää.. Voi kuinka kaipaankaan lämpöä ja sitä, ettei tarvitse pukea sataa vaatetta päälle kun lähtee ulos!

Päästessäni lapsuudenkotini kohdalle totesin, ettei ikkunoista heijastunut valoja, eikä iskän autoa näkynyt pihassa. Hiljaa mielessäni hyrisin jopa itsekseni jatkaessani vielä oman tiehaaran ohi: miksi lopettaa juoksua nyt, kun askel tuntui kevyeltä? Usein minulle käy juuri niin, että lenkki ikäänkuin loppuu kesken ja lopetan juoksemisen, vaikka energiaa vielä riittäisi, mutten viitsi sahata eestaas samaa tietä tai aika loppuu kesken ja pimeys painuu päälle. Hölkkäsin siis ironisen tyytyväisenä tiehaaran ohi ja soitin iskälle ja tiedustelin, missä äijä meni. Vastaukseksi sain, että hän oli läheisessä kylässä ja matkalla kotia kohti. Arvioin, että kestäisi n 15-20 minuuttia kunnes hän kurvaisi pihaan ja hölkkäilin tuttua tietä eteenpäin ja nautin n.s juoksijan flowsta, joka usein valtaa kropan 10 km kohdalla - niin eilenkin.

Nykyään juoksen mielelläni n 10 km, koska "vasta" silloin juoksu alkaa tuntua hyvältä. Ennen vetelin montakin kertaa viikossa 4-5 km lenkkejä, mutta niistä en nykyään saa samanlaista endorfiinikuohausta kehooni, vaan kroppa vaatii väh. 8 km, jotta voin olla tyytyväinen itseeni ja kroppa ikäänkuin tajuaa, että hei nyt juostaan. Nyt haluan painottaa, että voin toki olla tyytyväinen itseeni myös lyhyemmällä kuin 8 km taivalluksella, mutta samanlaista mielihyvää kroppani ei 4 km hölkästä saa verrattuna jo 8 km lenkkiin. Nykyään juoksen siis mieluummin pari pitkää lenkkiä viikossa ja kävelen tai vesijumppaan muina päivinä (älkää edes kysykö lihaskunnosta.. under progress) kuin juoksen joka päivä huonon ja turhauttavan 4 km.

Vanhempia odotellessani sahasin sitten kotitietä ees taas ja kurvasin kotipihaan auton ajaessa pihaan - en siksi, ettenkö enää olisi jaksanut juosta, vaan siksi että ihana suloinen siskontyttöni W näkyi pihassa ja lähti juoksemaan minua kädet levitettyinä vastaan. Sammutin Garminini ja hyräilin tyytyväisyydestä: 14,27 km - ja energiaa olisi vielä piisannut jatkaakin! Äiti kysyi heti minut nähdessään, missä autoni oli kun sitä ei pihassa näkynyt. "Kotona se on", totesin tyynen rauhallisesti ja sain - taas jälleen kerran - kuulla olevani aika likka.

Vanhempien luona sohvalla suorituksen tsekkaus: 14,27 km, keskisyke huimat 167, 654 kcal poltettu ja keskiaika 5:51 - ei paha lainkaan!

Kuin vanhoina hyvinä aikoina hengailin sitten hetken vanhempien luona, katsoin äitin kanssa Emmerdalea (toisella silmällä) ja selasin paikallislehtiä kuluneelta viikolta. Iskä heitti minut kotiin, josta suuntasin suoraan ruokakauppaan, jonne olin sopinut T:n kanssa treffit. Täytimme kärryllisen ruoalla ja kurvasimmme kassan kautta kotiin siivoamaan, tiskaamaan ja syömään vastapaistettuja sämpylöitä salaatin ja paistetun jauhelihan kanssa. Kysyinkin T:ltä ruokailtuamme, montakohan iltaa olemme viettäneet tasan saman kaavan mukaan. Tuskin kovin moni muu nuori pari viettää mielellään perjantai-iltaansa siivoillen ja kokkaillen, mutta meille se tuntuu sopivan: viikonloppu on ihana aloittaa puhtaassa kodissa, eikä työviikon jälkeen jaksa rillutella tai lähteä "ihmisten ilmoille". Tyytyväisenä ja massut pullollaan suuntasimme nukkumaan jo klo 22.

On se onni pienestä kiinni: aamulla oli ihanaa tuhista hetken toisen kainaloon, vaikka kello näytti vasta 7 lauantaiaamuna. Tänään ei kummempia suunnitelmia ole, vaan lähdemme merenrantaan vanhempieni ja koiran kanssa kun T on muuttohommissa ja päivemmällä sitten mahdollisesti leivotaan - jollen taas laiskistu ja tyydy jätskiin :D

Kivaa viikonloppua!

edit: tekstin ollessa jo valmis mutta vailla kuvia, iskä soitti ja ehdotti ajelulle lähtöä. Pakkauduttiin sitten koiran kanssa autoilemaan mukaan ja loppujen lopuksi päädyttiin koko perhe vanhempien luo syömään soppaa ja laskiaispullia :D

torsdag 29 januari 2015

Kiinnostaisiko kysyä?

Blogini on pieni ja sitä lukee enimmäkseen (uskoakseni) minulle jo aiempaa tutut ihmiset. Ehkä joku random joskus jostain muualtapäin Suomeakin eksyy tänne, muttei jätä jälkiään. It´s fine, tätähän blogien selailu parhaillaan on: anonyymia stalkkailua.

Olen kuitenkin miettinyt, kiinnostaisiko lukijoita tietää jotain muuta minusta, jota en itse tajua tai älyä kertoa? Monet suuret ja all mighty-bloggaajat, joiden blogeissa vierailee jopa tuhatkunta tyyppiä päivässä tekevät ajoittain n.s kysymyspostauksia, joissa lukijat saavat esittää (hyvän maun-) kysymyksiä ja mietein, pitäisikö sellainen rustata itsekin? Olen blogissani hyvinkin avoin ja kerron aatoksistani ja tekemisistäni joskus hyvinkin seikkaperäisesti, mutta ehkä jotain on jäänyt kertomatta? Kenties, ehkä minä para-aikaa kirjoitan blogia, jonka LUULEN hauskuuttavan ja kiinnostavan monia, mutta jonka aihealueet eivät sittenkään kiinnosta ihmisiä - tai sitten höpisen täysin irrelevantteja juttuja, joita joku lukee vain, jotta voisi nauraa hölmöilyilleni. En tiedä, kun en ole kysynyt.

Eli, heitän pallon ilmaan ja kokeilen, nappaako joku. Nyt sopii siis kysyä minulta mitä vaan, kunhan hyvänmaun mukaan mennään. Tai sovitaanko, että kaikkea saa kysyä, mutta jos kysymys on asiaton, voi se jäädä vastaamatta. Aikaa on viikko, eli Runebergin päivään asti 5.2. Antaa palaa!

 
*ajastettu postaus

onsdag 28 januari 2015

Get up, stay up. Koru, joka saa hakatunkin nousemaan.

Elämään kuuluvat niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin ja kaikki aiemmin tapahtuneet asiat elämässä kuljettavat tähän päivään ja muokkaavat meistä sellaisia, kuin tänä päivänä olemme.

En halua sääliä itseäni tai taustaani, koska tiedän, että muihin verrattuna olen kasvanut kuin pumpulissa. Tietty aika elämästäni tosin oli muuta raskaampi ja on jättänyt persoonaani syvät arvet, jotka muistuttavat minua päivittäin olemassaolostaan ja muistuttavat minua olemaan kiitollinen siitä, että se aika on jo ohi. Problematiikka koskien rentoa syömistä ja liikuntaa tuntuu helpottavan päivä päivältä, vaikka parin kilon painonnousu vähän hirvittääkin. Toisaalta oloa buustaa se, että lenkit sujuvat lisääntyneen ja monipuolistuneen ruokavalion myötä paremmin ja jaksan ylipäätään pyörittää arkeani paremmin nyt, kun en kyttää joka ikistä suupalaa. Ruokailuja suunnittelen edelleen, mutta rennolla kädellä ja enemmänkin siksi, että rakastan syömistä ja mieleni tekee nyt "ottaa takaisin" kaikki ne ruokailuhetket ja maut, joista niin pitkään kieltäydyin vaikka mieli teki. Hyvä esimerkki tästä on lauantai-illan vaniljajäätelö kinuskikastikkeella, joka on ehdoton suosikkini ja jota en aikoihin ole syönyt. Vvvvvoi juku miten hyvää se olikaan ja nautin antaumuksella annokseni, vaikka se jälkeenpäin aiheutti sokeri- ja maitomäärineen aikamoisen vatsanpurun. Oli jännä huomata, että kun nautti annoksestaan ja mausta, ei mieli tehnyt edes santsata, vaan yksi (inhimillisen kokoinen!) riitti. Aion tuntemuksista huolimatta pitää kiinni lapsuudesta tutusta karkkipäivästä, koska herkuttelua on helpompi pitää kurissa ja maltillisena jos sen säästää juhlahetkiin tai esim. viikonloppuun - kunhan sitten ei vedä övereitä ja syö viikonloppuna koko viikon edestä - ja hampaatkin kiittävät; kiille jos jokin kärsii jos kaiken aikaa napostelee makeaa (tai vielä pahempaa: hapanta ja makeaa).

Mutta takaisin tuohon vastoinkäymisiin ja Siperian opetuksiin. Törmäsin jo varmaan vuosi sitten blogien kautta Efva Attlingin koruihin, joista suuressa osassa on jokin sanoma. Äskettäni löytämäni huippu-blogi Noora & Noora muistutti minua jälleen korun olemassa olosta niin, että mieleni teki omistaa sille kokonainen postaus ;) Omalle kohdalleni tämä hevosenkengän muotoinen simppeli koru osuu kuin naulan kantaan ja harkitsen kovasti, josko se pitäisi kotiuttaa (kunhan lompakko hieman kasvaa..). Teksti Take no shit muistuttaa minua elämäni tähän asti kovimmista ajoista ja kuinka hemmetin vahva nainen olen, kun niiden jälkeenkin seison pystyssä - ehkä hieman tuettuna - mutta pystyssä ja jatkan elämääni. Koskaan enää, en enää koskaan, aio asettaa itseäni vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa kynsin hampain sinnittelen ja rimpuilen kiinni jossakin, joka satuttaa minua (ja läheisiäni) - sen olen oppinut ja siitä koru teksteineen minua muistuttaa.

kuva täältä
Herättävätkö Attlingin korut sinussa tunteita? Jos korut ovat sinulle tuntemattomia, suosittelen lämpimästi vierailemaan Efva Attlingin kotisivuilla, josta löytyy koko valikoima toinen toistaan kauniimpia, simppelisti suunniteltuja koruja. Me like.
 
*ajastettu postaus

måndag 26 januari 2015

Mistä aikuinen löytäisi kaverin?

"Miksi bloggaat? Minkälaisia blogeja luet/seuraat", kysyi Krista Runawaymama-blogissaan ja näin minä vastasin:

Oi apua jos miettisi kaikkia niitä tunteja, joita blogeihin kuluttaakaan (tai on jo ehtinyt kuluttaa..) :D apua!
itse tykkään lukea maanläheisiä, mitä tein tänään-tyylisiä blogeja ja kirjoitan hyvin pientä sellaista itsekin :) Välillä mietin, miksi hemmetissä itse kirjoitan, kun kommentteja saattaa tsägällä tulla 1 tai 2. Jotenkin palaan kuitenkin aina päivien tai viikkojen tauon jälkeen takaisin blogini ääreen purkaakseni ajatuksia, joilla en kokoaikaa viitsi miestä vaivata ja kiusata. Onhan se oma pieni blogi tietynlainen päiväkirja ja "kaveri", jolle purkaa itseään - vähän kuin pienempänä kirjoitti ruusuntuoksuiseen päivyriin ratsastustunneista, pojista ja kavereista. Kovin mainosmaiset ja high fly-blogit, joissa esitellään itseään ja tuotteita kuin ostosteeveessä, jätän suosiolla omaan nurkkaansa, eivätkä ne minua enää 25-vuotiaana kiinnosta VS Jossu 18-vuotiaana, jolloin koin tarvitsevani KAIKKEA jota suosikkibloggari hehkutti Polyvore-kollaasissaan tai koin hurjaa morkkista jollen liikkunut yhtä aktiivisesti kuin suosikkibloggarini kertoi viikkokatsauksessaan. Huh.
Itseäni ehkä eniten kiinnostaisi USKALTAA tavata niitä ihmisiä, joiden blogeja luen, koska he vaikuttavat niin samanhenkisiltä. Pitää toki muistaa, että ihmiset harvemmin paljastavat aivan kaikkea itsestään netissä ja voivat esittää muuta kuin olevat, mutta kun "oikeassa" elämässä ei kaverisuhteita tunnu olevan yhtä helposti solmittavissa (missä hemmetissä senkin tekisi kun käy töissä keski-ikäisten kanssa väh. 8h päivästä ja harrastaa juoksua, sekä koiran lenkittämistä?).. Kai se kynnys jotenkin silti tuntuu liian korkealta sopia treffejä "ihan oikeasti", mutta harmittaa kun voi todeta, ettei oikeassa elämässä ole niitä tyttökavereita samalla tavalla saatavilla, kuin netissä. Enhän minä täältä oikeastaan KETÄÄN tunne, mutta silti koen saavani heiltä - tuntemattomilta - tukea ja tsemppauksia enemmän kuin muilta "oikeasta elämästä", koska karu fakta on se, ettei esim. minulla juuri tyttökavereita, ketä tapaisin edes ole. Sad, but true.
 
Joku voisi ylläolevan luettuaan todeta, että noh, senkun hankit harrastuksen, jossa harrastetaan joukkueena - väkisteenkin tutustut uusiin ihmisiin. Ongelmani on se, että arkeani pyörittää tällä hetkellä työpaikka, jossa käyn 7:45-16:15 (+ ajomatkat yht n 30 min), rakas Ronttu-mon-monttu-koirani, sekä juoksuharrastus. Paikkakunnalla, jossa asun, sijaitsee parikin pientä punttista, mutta salilla käyntiä harrastaneena tiedän, ettei sinne mennää sosialisoimaan; sinne mennään nostamaan rautaa, joko kaverin kanssa tai yksinään. Yhdelläkään salilla Helsingissä, Porissa tai Porvoossa en vielä ole ystävystynyt kenenkään kanssa, vaikka toki jonkun muun vakkarikävijän kanssa n.s. "moikkaus-tutuiksi" tultiin. Crossfitiä kävin kokeilemassa ja siellä toki tsempattiin toisiamme, mutta salilla jossa kävin porukka tunsi toisensa jo nähtävän hyvin ja tietty sisäpiiri oli se, jota me muut seurasimme sivusta. Crossfit ei muutenkaan tuntunut ihan omimmilta lajiltani, enkä siksi jatkanut sitä kokeilukuukauden jälkeen - en edes siksi, että sieltä EHKÄ olisi voinut löytää kavereita itselleen. Kotipaikkakunnalla perustin Facebookiin Koirapuisto-ryhmän, jossa sovimme randomisti treffejä eri koirakoiden kesken koirapuistoon ja varmistetaan, että koirille löytyy leikkiseuraa. Toki me omistajat höpisemme siinä sivussa ja monia mukavia tuttuja sieltä olen löytänyt. Olemme kuitenkin niin eri-ikäisiä tai elämme niin eri vaiheita elämässä, etten sieltäkään kahvittelu- tms hang around-kaveria ole itselleni löytänyt. Kun töistä pääsee vihdoin kotiin ja koira on ulkoilutettu, sekä masu täytetty välipalalla, tuntuu ilta niin kovin lyhyeltä, etten kertakaikkiaan varsinkaan raskaan työpäivän jälkeen JAKSA tai viitsi lähteä ajamaan pitkiä matkoja autolla tavatakseni uusia ihmisiä esim. harrastuksen parissa. Ehkä saan tästä syystä syyttää itseäni, ettei niitä uusia ihmissuhteita tällä hetkellä tunnu syntyvän sitten millään? Eihän kukaan minua kotoa tule hakemaan, sen tiedän. Opiskeluajoilta löytyy toki pari kaveria, mutta asumme eri kaupungeissa emmekä näe oikeastaan muutoin kuin porukalla. Paras kaveri muutti hiljattain miehen perässä Itävaltaan ja toinen favourite-girl meni ja muutti Turkuun. Ikävä on kova - molempia kohtaan.

kuva täältä
 
Mitä sitten olen vailla? Kaipaan kahvitreffien sopimista, tyttöseuraa, jossa voisi höpistä tyttöjen juttuja. Jonkun, jonka kanssa käydä kävelemässä tai jopa juoksemassa. Joku, jolle voisi soittaa ja pyytää kanssaan Jumboon tai Itikseen viikonloppuna. Joku, jonka voisi pyytää kanssaan koiralenkille arki-iltoinakin eikä aina vaadittaisi viikonloppua ja monen viikon ennakkovaroitusta, että voitaisi tavata.

Onneksi minulla on ihmisen paras ystävä, Ronja.
 
Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutten ole puusta pitkälle päässyt. Mies toisti itseään viimeksi eilen illalla ja totesi, että hei ei sun aina tarvitse ulkoiluttaa koiraa töiden jälkeen - senkus menet jonnekin ja tulet sitten myöhemmin kotiin. Kyllä mä sen koiran voin lenkittää välillä myös. Kai se suurin kynnys olen minä itse, mutta myönnän, etten välttämättä heti töiden jälkeen ole kaikkein sosiaalisimmalla päällä, vaan nautin suunnattomasti hetken hiljaisuudesta ja raittiista ilmasta, eli juuri siitä, että saan kävellä Ronjan kanssa kaksisteen. Että kai saan osittain tästä yksinolostani syyttää ihan itseäni vain - miksen mene ja touhua töiden jälkeen? Kuka tai mikä estää? Aivan. Minä itse.
 
Löytyisikö keltään vinkkejä tai kokemuksia siitä, miten aikuisiällä hankitaan/saadaan kavereita tai luodaan uusia kaverisuhteita? Ehkä jokin Tindermäinen appi olisi hyvä keksintö? Vai marssinko vain rohkeasti vastaantulevia moikkaillen kaduilla ja toivon, että joku vastaa myöntävästi "lähetkö kaffelle?"-kutsuun, ymmärtämättä minua väärin?

*ajastettu postaus

söndag 25 januari 2015

Feikki vai aito, kumpaa suosit? osa 2/2

Edellinen, eli eilen postaamani kirjoitus koskien kulutustapoja ja -tottumuksiani ja merkkivaatteita ja -tavaroita jäi puolitiehen (huomasin sen itse asiassa myöhemmin illalla lueskellessani tekstiä läpi) joten ajattelin jatkaa sitä nyt hieman vielä.

Ennen ostin siis merkkivaatteita, joita koristi mahdollisimman suuri ja näkyvä logo. Ei sillä niin väliä, vaikkei väri tai malli täysin vastannut haaveitani, kunhan logo paistoi vähintään parin metrin päähän ja kertoi näkijöille, että tältä neidiltä löytyi a) fyrkkaa hankkia kalliita merkkikuteita, b) tyylitajua hankkia niin hienon merkkisiä kuteita. Useinhan laatu ja hinta kulkevat käsi kädessä, eli saatoin kyllä kotiuttaa kalliilla myös laadukkaita tuotteita, mutta oliko siinä sitten järkeä, että ostin kallista ja hyvää jos en siitä pitänyt? Noei, aivan.



Nykyään ostan mielelläni laatua ja se maksaa. Kuten edellisessä postauksessa paljastin, olen tarjoushaukkana onnistunut löytämään todella laadukkaita tuotteita huomattavasti huokeampaan hintaan kuin jos hakisin se suoraan kaupasta Uutuus-hyllystä ja olen tästä ylpeä. Vaikka kirppistely ja kierrättäminen nykyään on jo hyväksytympää kuin aiemmin, häpeää moni edelleen kertoa, että on ostanut kalliin merkkituotteen Facebook-kirpparilta tai kaverin kaimalta. Viitseliäisyyttähän kirppistely ja käytetyn osto vaatii, koska kokoajan täytyy käydä kurkkimassa (netti)kirppisten tarjontaa ja olla aktiivinen somettaja. Helpommalla, mutta kalliimmalla pääsee talsimalla lähimpään myymälään ja nappaamaan tuote hyllystä, mutta vastakohtaisesti kun kyttäät viikko toisensa perään nettikirpparia ja ehdit ensimmäisenä painaa "osta" tai "varaa"-nappia.. Aiai, on siinä sitä jotakin taikaa ;) Toki harmittaa ja kismittää suoraan sanottuna aivan riivatusti kun himoitsemasi jymy-löytö onkin jo myyty (ja myyjä ilmoittaa vain unohtaneensa ilmoistuksensa nettiin.. gaah!!), mutta siinä ei auta muu kuin jatkaa etsintöjä sinnikkäästi. Useimmiten vastaava tuote tulee ennemmin tai myöhemmin myyntiin ja sitä odotellessa jännitys pysyy mukavasti yllä ;) Kuten isäni totesi uuden auton ostettuaan: äh, onpa tylsää. Nyt kun mulla tää uusi auto on, en saa enää kyttäillä potentiaalisia ehdokkaita". Ja tottahan se on, koska siinä hetkessä kun sen himoitsemasi tuotteen saat, kaikki jännitys ja kutkutus jota sitä metsästäessäsi olet kokenut, katoaa. Siinä se tavara sitten vain nököttää vieressäsi. Ainakin kalliimpia hankintoja kannattaa siksi harkita tarkkaan etukäteen, jottei sitten tuotteen saatuaan käy niin, ettei se enää niin erikoiselta tunnukaan, eikä se tuo niin paljoa iloa elämääsi kuin olit unelmoinut. Tämän takia suosittelenkin käytettynä ostamista: ehdit miettiä rauhassa, tarvitsetko tavaraa tosiaan ja jos päädyt sen hankkimaan ja löytämään, saat sen toivon mukaan halvemmalla kuin kaupasta haettuna. Winwin siis ;)

Mutta siis joo, takaisin aiheeseen. Nykyään ostan mieluummin laatua ja syynään tarkkaan esim. neuleiden materiaalit. Akryyli kutittaa pahasti ihoa ja kutistuu usein pesussa ja nyppyyntyy alta aikayksikön verrattuna merinovillaan tai cashmere-seokseen. Perusteeppareita ja -toppeja en osta kymppiä kalliimmalla, koska ne ovat lähinnä ihoa ja kuluvat neuletta huomattavasti nopeammin, mutta niistä löytää nykyään onneksi hyviä halvalla, esim. Gina Tricotista ja henkkiksestä. Urheilukamoissa tärkeintä on istuvuus, sekä tekninen materiaali: juostessa ja hikoillessa puuvilla ja hankaavat saumat haittaavat suoritusta ja tekevät treenistä jopa vastenmielistä. Pari lenkkiä perustopissa heittäneenä olen luvannut itselleni, etten KOSKAAN enää lähde lenkille puuvillaisessa topissa: vaikka jalat ja juoksu kulkisivat, hankaavat saumat ja ihoa vasten kylmettynyt puuvilla pilaavat lenkin täysin ja ärsyttävät. Muistan eräänkin lenkin viime kesänä, jolloin arvoin, heittäisinkö topin kesken lenkkiä pusikkoon ja juoksisin pelkissä Shock Absorbereissa, mutta koska kotimatka kulkisi pitkin taajama-aluetta, en kehdannut vaan jatkoin hikoilua topissani. Lopputuloksena oli rikkinäiset kainalot ja kyöpääntynyt mieli.

Tämän teepparin ostin logon takia. Tosiasiassa se ei edes istunut minulle ja myin sen parin käyttökerran jälkeen.

Nämäkin Uggit ovat ostovaiheessa suorastaan sikahintaiset, mutta ovat ne sitten suht aktiivisesta käytöstä huolimatta edelleen hyväkuntoiset ja lämpöiset jalassa :)
Sama satsaan laatuun-ajattelu jatkuu kenkien suhteen, joihin panostan mielelläni hieman enemmän, jotta saan kestävät, hyvännäköiset ja tukevat kengät. Ainoa poikkeus on kesätennarit, joilla ei käyskennellä muutoin kuin korkeintaan parin sadan metrin matkat biitsille, lähikauppaan tai parkkikselta sisälle töihin. Nahka kestää huollettuna tekonahkaa pidempään ja paremman näköisenä, mutta sekin vaatii käyttäjältään hieman viitseliäisyyttä - aivan kuten nettikirppisten kyttäily!


trrenivaatteissa tärkeintä on istuvuus, tekninen materiaali sekä ulkonäkö ;)

Kotimaisuus on minulle tärkeää ja ihailen monen suomalaissuunnitelijan töitä, mutta häpeäkseni voin myöntää, etten omista (tietääkseni) yhtäkään suomalaisittain suunniteltua vaatekappaletta. Haaveilen silti Katri Niskasen juhlamekosta, Minna Parikan kaninkorva-kengistä, sekä Samujin tyylikkäästä villakangastakista, sekä neuleesta - Lumin i-h-a-n-i-a nahkalaukkuja unohtamatta! Halpisrytkyt pyrin tänä päivänä jättämään oman onnensa nojaan kauppoihin (perustoppeja ja -teeppareita siis lukuunottamatta), koska niiden kulutus ei mielestäni ole liioin kestävää luonnon eikä lompakonkaan osalta. Mielestäni jokainen kaupasta kotiin kiikutettu ostos on selvä vastaus kuluttajilta valmistajille: kysyntä lisää tarjontaa. Ostamalla käytettyä, ei uutta tarvitse valmistaa, eikä ylitarjontaa ja turhaa jätettä synny (nojoo, tämä on kaunis ajatus joka tuskin tulee pätemään vielä vuosisataankaan, mutta jokainen askel sitä kohti on parmempi kuin ei mitään) :) Vastarannan kiiski toki saattaisi tokaista tuohon, että ostamalla halpista ja rytkyä, taataan edes JOLLEKIN kehityysmaan asukille työtä ja mahdollisuus ansaita ja elättää perheensä, mutta aion nyt jättää asian tähän.

lördag 24 januari 2015

Feikki vai aito, kumpaa kannatat? Elämäni parhaat second hand-löydöt

Uskottelen niin itselleni kuin muillekin, että merkkiuskollisuuteni perityy isänäidiltäni, eli Famolta, ja selitän usein ostokseni sillä. Nykypäivänä kun media tursuaa toinen toistaan upeampia ostoksia ja joka toiselta tuntuu löytyvän it-tuote, jota mainostetaan ja hehkutetaan somessa jo kaupan pukukopista käsin, herää itsessäänkin fiilis tai jopa tarve hankkia samainen tuote. Somessa hehkutettua tuotetta alkaa himoita ja tarvita, vaikkei sen olemassaolosta alunperin edes tiennyt! Kuulostaako tutulta? Välillä täytyy itsekin pysähtyä miettimään, onko minulla a) todella varaa johonkin ostokseen ja b) tarvitsenko sitä todella ja perustuuko "tarpeeni" vain toisen hehkuttamaan onneen, jonka tuote luo ja tuo vai tuoko se todella minulle hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Nuorempana ostin paljon merkkitavaroita ja mottoni oli "mitä näkyvämpi logo, sen parempi" ja ostin (alennuksista) leveä hymy kasvoillani vaatteita, joita en muutoin olisi kotiuttanut esim. väärän värin vuoksi mutta kun se logo.. Logo tuntui jotenkin olevan todiste muille siitä, että olen tyylitajuinen ja että minulta löytyy rahaa panostaa näin kalliisiin merkkituotteisiin. Huh, tuntuu hurjalta myöntää ja sanoa se ääneen, mutta totta se on: logo ja merkki olivat käyntikorttini "it-maailmaan". Tiedä sitten, vaikuttivatko hienot kissan kokoisilla logoilla varustetut vaatteeni muiden ihmisten hyväksynnän saavuttamiseen, mutta omatuntoani ne ainakin pönkittivät. Nuoren, itsestään epävarmalle nuorelle naiselle sen voin toisaalta suoda kunhan ostokset eivät vie häntä vararikkoon - onko sillä loppupeleissä niin välilä, jos edes osan itsetunnostaan perustaa krokotiilillä varustetulle paidalle? Tarkoitan, että jos ostokset siis sopivissa määrin saavat naisen itseluottamuksen kohoamaan,  en näe merkkiostoksissa mitään vikaa, mutta pitäisihän se itsensä hyväksyminen toki perustua johonkin muuhun, kuin ostoksiin ja krokotiileihin..

Jossain kohtaa muuttui ostoskäyttäytymiseni lähes päinvastaiseksi ja Poriin muuttaessani jopa nolostelin hienoja merkkivaatteitani. Siinä missä entisessä kotikaupungissani Helsingissä katukuva vilisi Tommy Hilfigeriä, Michael Korsia ja suomenruotsalaiseen tyyliin sopien Henri Lloydiä, Porissa pukeuduttiin toki monissa kohdissa ja katukulmissa siististi, muttei niin "logonäkyvästi" kuin mihin oli tottunut. Tässä kohtaa särähtää korvaani ja osuu silmääni toinen yksityiskohta: miten suomenruotalaisuus näkyy pukeutumisessa. Ennen vanhaa (mun käydessäni yläastetta/lukiota) suomenruotsalaisen tunnisti ulkonäöllisesti monen sadan metrin päästä Burberry-huivissaan, seiloritakissaan ja Louis Vuittonin laukku olallaan. Nykypäivänä niin suomen- kuin ruotsinkielisetkin pukeutuvat täysin samoihin kuteisiin, eikä raja näiden kahden kansakunnan pukeutumisen välillä ole enää olemassa. Itse erotuin kuitenkin (mielestäni) niin selvästi porilaisista kaduilla käyskennellessäni, että päätin tieten tahtoen "downshiftata" hieman ja piilottaa näkyvimmät logotuotteeni vaatehuoneeseen ja panostaa enemmän henkkamaukan ja Cubuksen vaatteisiin.

Nykypäivänä pukeudun (omasta mielestäni) aika perustallaajamaisesti - tyypillisellä finlandssvenskillä viballa varustettuna ;) Juteltiin aiheesta tässä eilen miehen kanssa ja totesin, että taidan mäkin aika finlandssvenskisti pukeutua seiloritakkeineni, huiveineni ("älä vaan kerro tätä esimiehillesi jos niitä kerta suomenruotsalaisuus huvittaa"). Ulkopuolisen silmin uskon näyttäväni ainakin jonkun silmissä merkkipelleltä merkkiuskolliselta ja joku saattaa miettiäkin, käytänkö koko palkkani aina kalliisiin merkkituotteisiin ja joku saattaa ihmetellä, miten sairaanhoitajan palkalla ylipäätään voi kustantaa moisia juttuja. N-Y-T päästäänkin aiheeseen; ajattelin nimittäin paljastaa ja esitellä teille parhaita kirppis-/second hand-/tarjouslöytöjäni.



Canada Goose Expedition-parka

Löysin käyttämättömän aidon mustan parkan tori.fi:stä huomattavasti halvempaan hintaan, kuin mitä niitä kaupoissa myydään. Myyjä kertoi myyvänsä pois kaikki merkkituotteensa, jotta voisi rahoittaa joogaopintonsa ja oli todella suloinen ja mielissään kun takki pääsi hyvään kotiin ;) Hinta uutena: n 850e, minä maksoin: noh, koska riski on, että äiti lukee tätä en paljasta mutta halvempi kuin uusi se oli ;)

Haglöfs vaelluskengät

Nämäkin pari kertaa käytetyt, eli täysin uudenveroiset kenkulit löysin koiralenkkejä turvaamaan tori.fi:stä. Hinta uutena: n 200e, minä maksoin postikuluineen muistaakseni 80e. Kengät olivat minulle saapuessaan käytännössä uudet - edes kengännaruista ei löydy käytönjälkiä!




MiuMiu Bow bag

Musta ihana arkilaukkuni on toinen aitoa nahkaa ostamani laukku (Michael Korsin satchel oli ensimmäinen - sekin on btw alesta!) eikä tekonahkaisiin versioihin ole enää paluuta. Laukkuni on itse asiassa blogikirppikseltä ja oli jo minulle tullessaan käytetyn oloinen/veroinen, mutta se ei minua  haitannut - ei silloin eikä nyt. Jo hieman käytettynä laukku on sopivan pehmeä, eikä se näytä niin viralliselta ja jäykältä ja sopii näin ollen paremmin arkiseen tyyliini :) Hinta uutena n 1200e, tähänkään en nyt ihan tarkkaa hintaa kerro, mutta huomattavasti halvempi tämä oli ;)

Tässä oli nyt kolme parasta löytöäni ja myönnettäkööt, että juuri kuluneella viikolla tein TAAS törrrrkeän hyvän löydön, jonka esittelen myöhemmin. Nyt ajattelin ihan tieten tahtoen hetkeksi pistää kukkaronnyörit suppuun ja pidättäytyä ostoksista. Vararikkoon en ole menossa, nou hätä, mutta välillä tekee hyvää vain unelmoida, eikä aina vain painaa "osta"-nappia ja saada kaikkea. Joskus on kiva vain unelmoida :)

Mistä tuotteesta sinä unelmoit? Oletko tehnyt hyviä löytöjä?


fredag 23 januari 2015

What's up, eskimo-yo in your parka-jacket? Kooste viikon ajatuksista, menoista ja tulevaisuudenhaaveita

Wiuu, jo viikko taas lähenee loppuaan. Vaikka joka päivä olen elänyt "päivän edellä" (eli keskiviikkona fiilistelin jo torstaita..), tuntuu tämä(kin) viikko sujuneen kuin siivillä vaikkei mitään perusarkea kummempaa ole siihen kuulunutkaan.

Alkuviikosta päivystyksessä oli vähän ruuhkaa ja se merkitsi siis osakseni ylitöitä, mikä taasen lyhensi jo muutenkin lyhyehköjä iltoja. Vaikka illat ovat jo huomattavasti valoisampia kuin kuukausi sitten, ei vuorokaudesta tunnu löytyvän kuin aamu ja ilta - etenkään kiireisinä päivinä! :D Maanantaina en siis urheillut muutoin kuin käytin koiraa pitkähköllä lenkillä illalla. Tiistaina kävin sitten vastapainoksi heittämässä 10 km (meditaatio-olon-purku-)juoksulenkin ja keskiviikkona sitten vesijumpassa. Torstaina olin kummallisen vetämätön työpäivän ja koiralenkin jälkeen (itse asiassa jo sen aikana) ja vihdoin kotiin päästessäni teki minun mieli tyhjentää koko jääkaappi. Vaikka söin ja söin, ei vatsastani tuntunut löytyvän pohjaa. Lopulta siirryin sohvalle, jotten saattaisi itseäni 100% ähkyyn. Siinä sohvalla maatessani tajusin, minkä virheen olin tehnyt: lounaaksi söin kevyen tonnikala-feta-salaatin kera sämpylän vastoin kokemusteni myötä oppimani, eli kunnon ruokaa. Vasta 19:30-aikaan totesin Ronjalle, että hitto, nyt kyllä tehdään vielä jotain (muuta kuin se tunnin), puettiin lenkkivaatteet ylle ja suunnattiin ulos juoksulenkille. Päädyttiin juoksemaan lyhkäinen 4,26 km lenkki ja totesin T:lle hymyssä suin, että tuo koiran kanssa juoksu on kyllä parasta intervallausta: siinä tulee väkisteenkin kaasuteltua ja jarruteltua kun koira hidastaa pissalle tai nuuhkimaan iiiihania tuoksuja, jonka jälkeen sitten spurttaa kiinni menetettyjä sekuntejaan. Itse olen kovin laiska intervallaamaan tai muutenkaan varioimaan juoksemistani, vaikka tiedän kuinka hyvää se tekisi. Pitänee siis napata koira useammin matkaan lenkille ;) En toisaalta vielä viitsi kovin usein Ronjaa juoksuttaa, koska hän on lapsi vasta ja jotteivat polvet tai lonkat loukkaannu tai rasitu turhaan.

Treeneistä muutoin, niin en VIELÄKÄÄN ole saanut sitä salikorttia hankittua. Mikä eniten mättää on se, että työpäivät ovat venyneet eikä minun sitten millään tekisi mieli heti töiden jälkeen mennä sisälle hikoilemaan, vaan himoitsen raitista ulkoilmaa. Kodin lähettyviltä löytyy toki sali, mutta se on työpaikan lähettyviltä löytyvää salia huomattavasti kalliimpi ja kun sinne kotiin on vihdoin päässyt, koira on ulkoilutettu ja välipalat on syöty, en viitsi lähteä ajamaan 18 km matkaa suuntaansa salille. Kotiin voisi toki hankkia lisää kotijumppavälineitä, jonka avulla voisi reipasta lihaskuntotreeniä tehdä, mutta jotenkin laiskuus sitten iskee kun kotia vihdoin pääsee. Joo-o, paha oravankierre syntyy kun laiskuuden ja liian yksitoikkoinen treeni yhdistetään, eikä siitä kärsi muut kuin minä itse.

neule Filippa K farkut Zara huivi Acne laukku Miumiu nilkkurit Rieker
 



Vaikka talvea on vielä jäljellä, suunnitellaan jo työpaikoilla tulevaa kesää. Itsekin haaveilen jo kesästä ja lämmösta ja kaikkein eniten ehkä siitä, ettei tarvitse harrastaa tätä riivatun kerrospukeutumista. Voi kuinka paljon aikaa viekään sitoa vaelluskengät, pukea takkia, kaulaliinaa, pipoa ja lapasia, sekä viiman käydessä toppahousutkin joka ikinen kerta kun suuntaa ulos. Onneksi asumme kerrostalon 1. kerroksessa, johon kuuluu oma pieni piha, jonne koiran voi tarvittaessa päästää pissille.
Alkusyksystä ostamani Canada Goosen Expedition-parka on toinen ehdoton, jota ilman en enää pärjäisi. Okei ehkä liioiteltua, koska kyllä mä ilman tätä untsikkaihanuutta PÄRJÄISIN, mutta ilman en HALUAISI olla. Tämän kanssa ei kerrospukeutumista tarvita, vaan tällä takilla pärjää paukkupakkasillakin, vaikka alla olisi pelkkä ohut pitkähihainen teeppari. Sikahintainen takki, mutta ehdottomasti hintansa väärti. Itselläni kävi niinkin hyvä tuuri, että löysin uuden (laput kiinni-periaate) yksilön tästä lähettyviltä, jonka myyjä suostui mulle normaalihintaista alempaan hintaan. Win-win, tarjoushaukka kuittaa ;)

Kesäsuunnitelmista puheen ollen olen miettinyt, mitä ihmettä kesällä haluaisin tehdä ja jos jotain reissuja pitäisi suunnitella. Miestä nauratti, että pitääkö sitä kesää niin tarkkaan jo nyt suunnitella, mutta minä tyypillisenä naisena tykkään suunnitella jo hyvin etukäteen - hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eikö? ;) Kesällä haluaisin matkustaa jonnekin Suomen kaupunkiin, jossa en aiemmin ole käynyt tai jossa olen vain poikennut. Vaihtoehtoina löytyy m.m. Tampere (pitäisikö kokeilla uutta torni-hotellia kenties?), Hanko (aah, kesä, biitsi ja Hangon villat) ja miksei Turkukin (jossa viimeksi tuli nähtyä vain yöelämää pari vuotta sitten). Viime kesänä käytiin Vaasassa pyörähtämässä, mutta ajomatka oli turhan pitkä (6h) omaan makuuni joten ihan niin kauas ei nyt suunnitella. Pitäisi kai sitten viipyä vähän pidempään kuin vuorokauden jos noin pitkälle suuntaa ja sitten vaikka pysähtyä matkalla ja ihailla jotain kaupunkia. Haha, jälkeenpäin oikein naurattaa kun miettii, että me ajettiin ei edes kokonaiseksi vuorokaudeksi Vaasaan ja pyssättiin vaan syömään ABC:lle ja kahville/jädelle :'D Parisuhdeaikaa parhaimmillaan, eikö? ;) Hei oisko muuten vinkkejä minne kannattaisi suunnitella päivän-parin kesäreissua?

Että sellaista täältäpäin. Oletkos jo suunnitellut kesää?

hihii, parasta Canada Goosessa taitaa olla huppu, jonne voi tämänkokoinen nainen piiloutuakin ;)
*ajastettu postaus

tisdag 20 januari 2015

Epätoivoon ei saa vaipua, eikä luovuttaa saa - ei pikku-Myykään niin tekisi!

Vihdoinkin mä tein sen: maailman täydellisimmän pikku-Myy-nutturan! Ohje on yksinkertainen: pää alaspäin, pari päivää sitten pesty tukka, hiuspuuteria tyveen rasvaaa imemään ja suihk-suihk  Balmainin suolasuihketta latvoihin - et avot! Täydellinen nuttura is done! Lopuksi voi halutessaan suihkia vähän hiuslakkaa loppusilaukseksi.




Oh, olisipa elämä noin helppoa: sen kun vaan suihk-suihk ja kaikki on täydellistä. Välillä oikein pelottaa kun huomaa, että alkaa sujumaan hyvin, koska se usein enteilee sitä, että asiat kääntyvät päälaelleen mukkelimakkelis. Toisaalta ei voi kokoaikaa voivotella ja elää mitä jos-maailmassa, vaan pitää uskaltaa tuuriin ja siihen, että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Pahinta on kuitenkin epätietoisuus ja se, ettet voi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään; voit vain odottaa muiden tuomioita ja ratkaisuja. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta unettomalta yöltä ja (turhalta) päänvaivalta, eivätkä ne omat vaivat muiden ongelmiin joihin törmään esim. päivittäin terveyskeskuksessa työskennellessäni verrattuina sitten niin ylitsepääsemättömiä olekaan. Viimeiseksi mainittu on karu fakta (tai noh, toisaalta parempi niin) mutten toisaalta aina jaksa ajatella, etteivätkö omat ongelmat saisi omasta mielestä tuntua hankalilta ja etteikö niistä saisi valittaa; totta hemmetissä minua saa harmittaa ja vaikka ihan ääneenkin, jos kaadan aamukahvini syliin tai potilas haukkuu minut lyttyyn, vaikken organisaation säädöksille mitään mahda, vaikka samaan aikaan joku Afrikassa näkee nälkää. Enkö? Välillä itse ainakin otan täyden vapauden siihen, koska ongelmani juuri siinä hetkessä tuntuu minusta, noh, ongelmalta ja suurelta sellaiselta. Toki pitää välillä miettiä missä yhteydessä tai kenen kanssa niitä harmituksiaan latelee ilmaan ja ääneen, mutta olen sitä mieltä että valittaminen vain yksinkertaisesti kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Turhasta ei saa valittaa, mutta syystä saa - helppoa kuin heinän teko. Tai sitten ei, koska kuka sen määrittelee koska oikeus valittaa sitten on? Nojoo whatever, ehkä tajusitte pointtini? Että välillä pitää saada marmattaa lähes syyttä, jos se tuntuu itsestä aiheelliselta tuntematta morkkista? Jep, näin se menee.

hitto tätä virneilyä, mutta hammasrautoineni en vaan suostu hymyilemään leveästi. Pääsisipä jo näistä pian eroon..
farkut Gina Tricot paita Tommy Hilfiger huivi Burberry kengät Rieker

Asiasta nyt sen kummemmin vielä marmattamatta tai asiaa avaamatta, täytyy minun vain yrittää pitää pää pystyssä ja toivoa yllä. Niin kauan kun on uskoa, on toivoa, enkä minä t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole se, joka ensihädässä on luovuttamassa. Välillä saatan kaatua, jopa itkeä, mutta luovuttamaan en suostu, ennenkuin lopullisia päätöksiä on tehty.

Huh, syvällistä, mutta välillä niin aiheellista. Tämä päivä ei ehkä ole ollut se kaikkein paras, mutta ehkäpä huominen - tai jo tämä ilta - tuo mukanaan valoa tähänkin risukasaan. Pävän opetus voisi olla: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Oih, olen täysin unohtanut rakkauteni sanalaskuihin btw.. Pitänee googlata pari hyvää varastoon ;)

Mitäs sun (tikka-)tiistaihin? ;)

söndag 18 januari 2015

Siemennäkkäri - uusi rakkauteni. Vapise jälkiuunileipä!

Ihastuin kertaheitolla siemennäkkäriin maistettuani äitini luona norjalaista Sigdal Bagerin siemennäkkäriä (lempparini on btw ruis-speltti, sekä kurpitsansiemen-speltti - suosittelen!), mutta kuultuani 220g painoisen pakkauksen hinnan (n 4 e, tosin nyt Stockalla kantistarjousessa 2,95e), kauhistuin ja päätin jättää pakkaukset oman onnensa nojaan kauppaan. Ironista minussa on se, että ruokakaupassa saatan vertailla hintoja ja senttejä ja rakastan laskeskella, mikä vaihtoehto esim. kilohinnaltaan tulee kannattavimmaksi ja juoksen tarjousten perässä (ellei minulla satu olemaan heikko hetki ja seuraan himojani..) - mutta vaate- tai kippokaupoilla vingutan surutta Visaa, enkä juuri jälkeenpäin mieti. Miestä tämä tapani ainakin välillä naurattaa, koska hän taasen nappaa kaupasta sen pakkauksen, joka on lähimpänä tai osuu ensimmäisenä käteen, muttei toisaalta vaatekaupoillakaan juuri emmi hinnan nähdessään; jos vaate sopii, se otetaan.

Noh, voitte sitten kuvitella kuinka onnelliseksi tämä tyttö tuli kun sattui kerran näkemään Sigdal Bagerin-näkkäripaketin -30%-tarra kyljessään! Saatoin ottaa pari tanssiaskelta AINOAN tarjouspakkauksen napatessnai ja kiikutin sen kassalle. Näitä näkkäreitä ei syödä kuin tavallista Vaasan pientä pyöreää, vaan hitaasti ja harkitusti nautiskellen, kiitos korkean hinnan, mutta myös jumalaisen maun.

In the making: kaikki ainesosat vaan sekaisin, pellille ja uuniin

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun blogeihin alkoi ilmestyä ihmisten itsensä kehittelemiä siemennäkkäri-reseptejä ja hetken mietin jo, minne hemmettiin mielikuvitukseni on kadonnut: miksen ollut aiemmi tajunnut, että näitähän voisi tehdä itsekin? Keittiössä muistutan kovasti äitiäni olemalla innovatiivinen. Reseptejä tykkään selailla ja imen niistä inspiraatiota, mutta noudatan niitä hyvin harvoin kokonaisuudessaan, vaan laitan reseptiin aina jotain omaa twistiä. Eilen illalla sitten päätin tarttua tuumasta toimeen, nappasin TV-kokkien tapaan punkkulasin käteeni ja lähdin keittiötä kohti tekemään uutta aluevaltausta.

Suuntaa-antavana käytin The Good Morning-blogin ohjetta (sekä litaniaa muita ohjeita, joita löysin googlettamalla "siemennäkkäri"), mutta jatkoin omaani vielä luomu-kaurahiutaleilla, koska halusin varmistaa, että taikina varmasti kestää kasassa.



Ihan tarkkaa ohjetta en voi antaa, koska lisäilin ainesosia mututuntumalla (kuten aina), mutta tässä suuntaa-antavasti oma siemennäkkäri-reseptini:

Siemennäkkäri

2 dl kurpitsansiemen
1 dl auringonkukansiemen
kuorimattomia seesaminsiemeniä
pellavansiemeniä
1 reilu rkl psylliumia
ripaus suolaa
2 dl luomu kaurahiutaleita
kiehuvaa vettä

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Paahda siemeniä, kunnes uunista leviää huumaava tuoksu ja pelasta siemenet, ennenkuin ne kärähtävät ja kaada kulhoon. Sekoita joukkoon loput kuivista aineista ja lisää kiehuvaa vettä pienissä erissä ja anna taikinan vetäytyä. Kaurahiutaleet turpoavat ja imevät siementen tapaan vettä, joten veden määrä riippuu pitkälti siitä kuinka pitkään annat taikinan turvota (suosittelen ainakin 15 min, koska muuten siemenet turpoavat vasta vatsassa..). Levitä sitten taikina ohueksi levyksi leivinpaperoidulle uunipellille ja paista uunin keskiosassa 20-30 min kunnes näkkärin pinta on kuivunut, ota uunista ja jaa pizzaleikurilla sopivan kokoisiksi paloiksi.

Resepti vaatii vielä hieman hienosäätöä, koska toivoin luovani kuivaa näkkäriä, mutta tästä versiosta tuli jännän kosteahko ja venyvä. Toisaalta tätä on huomattavasti helpompi pureskella ja suosittelen tätä lämpimästi kanssasisarilleni, joilla on herkät hampaat: tavallista näkkäriä kun ei aina hammasrautojen kanssa meinaa pystyä pureskelemaan, tätä voi vedellä surutta! ;)

Sil vous plait! Näkkäreitä söin kyllä kaksi Oivariinilla voideltuina ja kasvisten päälle lisäsin fetaa. Jälkkäriksi SAATOIN nautiskella puolen pussia minttutoffeeta.. :'D mättöpäivä mikä mättöpäivä
Pakollinen #kokkiselfie
Oletko jo maistanut siemennäkkäriä? Toki siemennäkkäri tulee normi-näkkäriä kalliimmaksi - teki sen itse tai osti valmiina, mutta itse tehtynä voi makua varioida oman maun (ja kaapin sisällön) mukaan, eikä hinta nyt päätäkään huimaa kaupan valmiiseen verrattuna.

Kivaa sunnuntain jatkoa :)

lördag 17 januari 2015

Syypää mun vähenevään hymyyn..

Joko sen on voinut kuvista aavistaa? Tai lukea jostain sivulauseesta? Ne, jotka ovat minut livenä nähneet, eivät ole voineet missata sitä. Jaa siis mitä?

No hammasraudat.

Post-lenkki-selfie: sieltä ne raudat vilkkuu, jos oikein tarkkaan katsoo

En juurikaan ole asiasta täällä blogin puolella sen kummemmin puhunut, koska en niistä järin ylpeä ole. Turha kysyä, koska kaikkihan sen tietää, että telaketjut hammasraudat ovat rumat. Kaikilla yli 12-vuotiailla ne ovat nolot. Mitä vanhemmaksi ihminen muuttuu, sitä nolommaksi hammasrautojen esittely muuttuu - ainakin minun mielestäni. Metallihäkkyrä on kuin epätoivoinen yritys näyttää nuoremmalta kuin mitä oikeasti on - vähän kuin keski-ikää lähestyvät naiset, jotka pukeutuvat lowcut-farkkuihin, navan paljastaviin paitoihin, vaalentavat hiuksensa astetta liian vaaleiksi, käyttävät aivan liian vaaleata ja kimaltavaa huulikiiltoa (sitä samaa jota minä käytin yläasteella siis..) ja polttavat niitä kapeita tyttö-savukkeita.
Mielipiteeni hammasraudoista tuskin jää kellekään epäselväksi, mutta voin kertoa, ettei mielipiteeni aina näin ehdoton ole ollut - päinvastoin muistan, miten pienempänä ihailin perhetuttavan pari vuotta minua vanhemman tytön hammasrautoja (joissa oli joulun aikaan punaiset ja vihreät briketit) ja toivoin salaa, että hammaslääkäri määräisi ja asentaisi minullekin sellaiset. Toiveeni ei kuitenkaan käynyt toteen, koska purentani oli "liian" hyvä, eivätkä vinhokot isot etuhampaani olleet tarpeeksi vinot, jotta niistä olisi muuta kuin esteettistä haittaa, eivätkä näin ollen täyttäneet kriteereitä, jotta kunnallinen sektori olisi kustantanut metallihäkkyrät.

Vuosien kuluessa etuhampaani vinoutuivat vinoutumistaan ja kesäkuussa 2013 kävin poistattamassa  viisaudenhampaan, koska hammaslääkäri epäili, että yläleukani ei olisi riittävän leveä mahduttaakseen kaikki hampaat nättiin riviin ja että tuon yhden poisto voisi oikaista koko rivistön. Vaan näin ei käynyt, koska ylähammasrivistöni vinoutui vinoutumistaan niin, että kaksi suurinta etuhammasta kasvoivat lähes päällekkäin viime kesänä (2014). Ensimmäistä kertaa mieleeni syntyi ajatus oikomishoidosta.

Random #dogsie eilisillalta, kun maattiin Ronjan kanssa olkkarin matolla löllöilemässä

Hampaat paljastava hymy sopii kasvoilleni paremmin, mutta mieluummin otatan nyt puolen vuoden ajan pölhön näköisiä kuvia, kuin paljastan nolot metallit suustani

Isosiskoni E kärsi myös minun iässäni vinoista hampaista ja kävi oikomishoidossa yksityisellä, koska hänenkään hampaansa eivät olleet TARPEEKSI vinot kunnallisen kustantannuksen saamiseksi. Siskolleni asennettiin ylärivin taakse retentiolanka (ja muistaakseni etuhampaiden päälle jokin ohut, tilapäinen lanka?), eli ilme ei kovinkaan paljoa muuttunut. Sisko kertoi ajoittian, että hampaita aristi, mutta ulkopuolisen silmin ei hoito kovin kummoiselta vaikuttanut ja vaikutti rokottavan lähinnä lompakkoa. Alkusyksyn emmittyäni varasin sitten konsultaatioajan oikomishoitoon erikoistuneelle hammaslääkärille Armando Galelle, joka oikoi myös siskoni hampaat. Järkytyksekseni sain kuulla, että tuomioni olisi n.s. telaketjut, eli paksu lanka briketteineen ylähampaita oikomaan ja koristamaan - ei lainkaan hengetön ja näkymätön ratkaisu, jonka olin itse kuvitellut saavani. Päädyin vielä miettimään asiaa, mutta päätin sitten parin viikon jälkeen ryhtyä leikkiin ja varasin uuden ajan muottien tekoon, sekä hammasrautojen asennusta varten. Ensimmäisellä kerralla hampaani siis arvioitiin, seuraavalla otettiin röntgenkuva koko hampaistosta ja tehtiin muotit hampaistani. Toisella kertaa minulle sitten asennettiin hammasraudat, joihin olin valinnut vaaleat briketit - en siis niitä lapsuuteni ihailemia punaisia ja vihreitä möykkyjä. Gale kertoi, että hampaita saattaisi pari ensimmäistä päivää särkeä ja että särkylääkkeistä ei juurikaan olisi apua, mutta suositteli sen sijaan kylmiä ja helposti nieltäviä ruokia ja juomia. Samoni minua varoiteltiin limakalvojen arkuudesta, koska metallihäkkyrä suussa takuuvarmasti hiertäisi suuta, mutta siihenkin kuulemma tottuisi. Kovia, jokaa jäystämistä vaativia ruokia, kuten omenaa ja ruisleipää ei kannattais hampaiden arkuuden takia syödä, mutta niihen saattaisi pikkuhiljaa tottua.

Varoitukset pitivät paikkansa ja pari ensimmäistä päivä hampaita särki todella ja ne olivat todella, todella arat. Pussailu, juominen, syöminen - kaikki elintärkeä oli kivuliasta ja jopa puhuminen tuotti hankaluuksia, koska ylähuuli oli lähes vereslihalla metalliin tottumattomuudesta johtuen, eikä elämä tuntunut kovin hääviltä. Tsemppasin itseäni Galen sanat mielessäni: kyllä tähän - niin minä kuin suukin - vielä tottuu.

Ja oikeassaan äijä oli: lokakuun 24. lähtien minulla on nyt sitten tämä häkkyrä suussa ollut, enkä tänäpäivänä niihin juuri huomiota kiinnitä. Toki pureskelen aiempaa varovaisemmin esim. kovaa omenaa, mutta muuten ruokailu sujuu ongelmitta näistä huolimatta. Sen sijaan huomaan hymyileväni aiempaa vienommin - en siis yhtä leveästi koko hammasrivistöni paljastaen kuin aiemmin. Syyn löydät tekstin yläosasta: nämä ovat yksinkertaisesti nolot, enkä niistä kovin ylpeä ole. Kukaan ei toistaisenki ole huomauttanut raudoista minulle, mutta huomaan peittäväni suuni kädellä varsinkin tuntemattomien (esim. potilaiden) läsnäollessa, jos tarve virnistää oikein leveästi tulee. Tiedän, että tuntemattomatkin tietävät ja toivon mukaan tajuavat, että telaketjut ovat minulle pelkkä tilapäisratkaisu ja että näistä eroon päästyäni kasvojani koristaa täydellinen, kaunis hammasrivistö. Itsetuntoni ei mielestäni näistä juuri kärsi, mutten ketjuja myöskään mielelläni esittele, koska ne ovat mielestäni rumat.

Kävin eilen 16. tammikuuta jälleen kuukausittaisessa kontrollissa säädättämässä ketjuni ja yllätyksekseni Galen ja hammashoitajan lisäksi vastaanottohuoneesta löytyi valokuvaaja. "Sopiiko sinulle, jos tästä hoitokerrasta otetaan kuvia ja liitetään ne tuleville kotisivuilleni?", Gale kysyi ja vastasin empimättä myöntävästi: ei sillä niin väliä, että tälläinen nuori aikuinen nainen kuljeksii rumat telaketjut suussaan ja näyttää niitä vielä julkisesti netissäkin. Toivon, että joku joka laillani empii lähtisikö tälle kivuliaalle, nololle ja rumalle tielle, uskaltaisi sen tehdä kun näkisi, että minäkin uskalsin. Mieluummin "kärsin" (lainausmerkit, koska hammasraudat eivät minulle muuta päänvaivaa aiheuta, kuin ongelmia etenkin valokuvissa hymyilyyn) n puolen vuoden verran näiden kanssa, jotta saan kauniit hampaat sekä paremman purennan. Hampaita kannattaa mielestäni vaalia ja pitää huolta - ovathan ne toivon mukaan osa sinua aina vanhuuteen asti.

Noh, miten on: oletteko kiinnittäneet huomiota, että jokin ulkomuodossani on muuttunut kenties vai oliko tämä varsinainen ylläripylläri? ;)

torsdag 15 januari 2015

Terveys, terveys, missä sä viivyt?

Aurinko paistaa, ulkona on kevyt pieni pakkanen, nukuin ensimmäistä kertaa kokonaisen yön heräämättä kertaakaan kesken unien, tämän päivän jälkeen on enää yksi työpäivä ja sekin lyhennetty (!) ja sitten koittaa jo viikonloppu. Silti tämän nuoren naisen kasvoja koristaa alaspäin vetäytyneet suupielet ja mieli on maassa. Terveys ei nyt tunnu palautuvan, vaikka kuinka tsemppaan.

Olo on ollut väsynyt ja vetämätön jo jonkin aikaa ja kävin tästä syystä - kuten jo aiemmin mainitsin - verenkuvassa, jossa todettiin matala hemoglobiini. Aloin syömään rautaa heti, mutta kävin vielä tutun lääkärin neuvosta toisessakin kokeessa, jossa tutkitaan, että kroppani varmasti ottaa vastaan rautaa. Tänään sain vastaukset, jossa todettiin, että kroppani kyllä on vastaanottavainen raudalle, mutta että kärsin raudanpuutteesta eli anemiasta. Syystä X. Hankalinta tässä on se, etten tiedä mistä hemmetistä anemia voisi johtua - tai ainakaan mitään päivän selkeää syytä en tiedosta: en kärsi runsaasta verenvuodosta (lue: ollenkaan) ja vatsa toimii moitteetta eikä minulla ole todettu olevan mitään suolistosairauteen viittaavaa. Lisäksi syön sekaruokaa ja terveellisemmin kuin keskivertoihminen. Missä siis mättää?

Aloin miettimään, mitä teen väärin, kun kehoni ei tunnu keräävän rautaa itseensä sitten millään ja keksin seuraavat syyt, jotka MAHDOLLISESTI voivat johtaa raudanpuutteeseen:

- nautin runsaasti maitotuotteita ja usein joka aterialla: runsas maitotuotteiden käyttö haittaa raudan imeytymistä.
- harrastan juoksua: runsaasti aerobista liikuntaa harrastavien on todettu usein kärsivän jonkin sorttisesta anemiasta harrastuksesta johtuen
- syön runsaasti proteiinia ja lähes joka aterialla: runsas proteiinin saanti voi häiritä muiden ravintoaineiden imeytymistä, kts lisäksi yllä.
- syön sekaruokavaliota, mutta aika niukasta punaista lihaa, koska siitä tulee raskas olo

Päätinkin nyt tuon Maltofer-kuurin lisäksi ottaa ohjat omiin käsiin ja vähentää maitotuotteiden käyttöä niin, että nautin niitä päivittäin, mutten joka aterialla ja korvata ne esim. kasvikunnasta saatavilla protskuilla. Lainasin kirjastosta Kemikaalicocktail-kirjan, josta luin että esim. kalsiumin saannin turvaamiseksi ei välttämättä tarvita maitotuotteita, koska esim. rakastamastani parsakaalista kalsium imeytyy jopa paremmin!

Epätoivo painaa taas kun olen koittanut kaikin tavoin hoitaa itseäni ja terveyttäni mahdollisimman hyvin, eikä mitään vastausta rukouksiini tunnu tulevan vaan päinvastoin alamäkeä mennään. Epäilen jo, terveyhdynkö tästä enää koskaan täysin, mutta niin kauan kun on uskoa, on toivoa, eli täytyy vain nyt koittaa porskuttaa eteenpäin ja tehdä kaikki se, mitä itse tehdä voi.

*ajastettu postaus


måndag 12 januari 2015

Sinne meni viikonloppu, mitä jäi käteen? Balmain Salt spray, arganhoitsikka, vatsakipu ja kahvirakkaus

"Oispa aina viikonloppuaamu", totesin T:lle aamuisessa tekstiviestissä vietettyäni töissä kokonaiset 45 minuuttia. Viime viikolla tuli nukuttua enemmän kuin huonosti kiitos teini-ikäisen Ronja-koiran rapsutan-ovea-ja-pidän-teitä-hereillä-tai-jos-makkarin-ovi-on-auki-niin-tulen-2-tunnin-välein-hyppimään-sänkyä-päin-ja-raavin-selkää-huomiota-kaivaten-ja-nuolen-korvanne-käytöksen, eikä viikonloppukaan tunnu riittäneen akkujen lataukseen, vaikkei mitään kummempaa tullut tehtyä.





Aina on hyvä heki ottaa selfie ;)




Lauantaina olin niin rättiväsynyt, että jaksoin hädin tuskin pitää silmiä auki, mutta koska oli viimeinen tilaisuuteni palauttaa eräs neule Stockalle, ei auttanut muu kuin meikata itsensä pirteäksi ja suunnata auton nokka kohti Itistä. T lähti onnekseni matkaan ja kuskiksi ja matka Itikseen sujui joutuisasti Ärrältä haettuja kahveja hörppien. Harrastan äärimmäisen harvoin take away coffee-meininkiä, koska kahvia tulee mielestäni kunnioittaa ja juoda kaikessa rauhassa, mutta viileään autoon istuessamme tuntui sormia lämmittävä pahvimuki suoranaiselta sielunhoidolta. Olen tietyllä lailla addiktoitunut kahviin, mutta olen toisaalta iloinen, että voin saada niin paljon irti niinkin pienestä asiasta, kuin kahvikupposesta: kahvin lempeä, aromikas tuoksu hivelee nenää ja kun maitokahvin maku leviää suuhun ja valuu pikkuhiljaa nieltäessä alas kurkkuun leviää koko kehoon lämmittävä tunne - vähän samalla lailla kuin joku nappaisi syliinsä.

Söpöt, eikö?
Iitksessä pyörimme parisen tuntia ja ostoskoriin tarttui Stockan kantisalennuksessa olleet Snö of Swedenin kultaiset sydän-korvikset, jotka muistuttavat kovin jo monta vuotta himoitsemiani Marc Jacobsin sydänkorviksia, alesta pari perus-pitkähihaista t-paitaa (suosittelen lämpimästi Noom-merkkiä: todella laadukkaita puuvillaisia perus-vaatteita suht. edulliseen hintaan ja hinta-laatu-suhde huomattavasti parempi kuin esim. henkkiksellä tai Ginassa) sekä hiuspuolelta paljon hehkutetty Balmain texturizing Salt spray, sekä Klippoteketin arganöljyä sisältävää hoitoainetta.


Balmainin suolasuihke tosiaan kuuluu tuotteisiin, jota olen kyttäillyt jo pidemmän aikaa ja lueskellut paljon muiden kokemuksia sen käytöstä. Kokeiltuani sitä Stockalla, hullaannuin tuoksusta ja sopivan pörröefektin antavasta nesteestä, sorruin ja pulitin (suolavedestä - miettikää!) 18€ tyytyväisenä kassalla. Pari kertaa suihketta kokeilleena voin todeta, että se tosiaan antaa kivasti rakennetta kampauksen (ponnari ja nuttura tähän asti kokeiltu) pohjalle, muttei niinkään volyymiä. Moni varoitteli, että tuotetta ei kannata annostella liikaa, jotteivat hiukset muutu rasvaisen näköisiksi. Itse en tähän osaa vielä sanoa juuta enkä jaata, mutta tähän asti en voi kuin suositella heille, jotka kaipaavat tukkaansa "lisämassaa", sekä tosiaan rakennetta kampauksen pohjalle, mutta jotka eivät välttämättä halua tupeerata.

Klippoteketin argan-hoitsikkaan silmäni osuivat vahingossa, mutta koska uudelle hoitsikalle oli tarvetta, päätin napata 6,90€ hintaisen tuotteen kokeiluun. Hiukseni ovat nyt talvipakkasilla äärimmäisen kuivat, eivätkä ne meinaa millään imeä itseensä tarpeeksi kosteutta, vaikka teen välillä öljytehohoitoja. Koska olen pihi hintatietoinen, en viitsi(nyt vielä) ostaa Moroccanoilin legendaarista hoitoainetta, vaan päätin antaa markettiversiolle mahdollisuuden. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska ymmärrän, ettei halpisversio sisällä kuin murto-osan siitä öljymäärästä, kuin mitä kalliimpi isoveljensä, mutta koin aikamoisen yllärin kun totesin, etteivät hiukset ole yhtä sähköiset ja korppumaisen kuivat ekan kokeilun jälkeen.

Itiksessä käynnin jälkeen olo olikin pirteämpi ja suuntasin illalla juoksulenkille lumeen. Lenkki oli lyhyehkö reilu 6 km, mutta päätin jäädä leikkimään lumeen hetkeksi miehen ja Ronjan kanssa, enkä hullunkiilto silmissä tuijottaa mittarilukemia (kuten yleensä).

Sunnuntaina koitin käydä aamupäivällä jälleen lenkillä - olinhan edellisenä päivänä juossut vain lyhyen lenkin - mutta turhaan: itketti, oksetti, jalat painoivat kuin kaksi betoniporsasta, enkä hädin tuskin jaksanut kotiin takaisin lumenpeittämältä pururadalta. Muistikuvat parista pökräyskerrasta, sekä monen vuoden takaisesta keuhkokuumeesta valtasivat mieleni ja minua alkoi pelottaa. Päätin heti, että nyt kyllä kuuntelen kroppaa ja tassuttelin hissukseen kotia kohti. Kotiin päästyäni hengittelin hetken syvään, join tuopillisen vettä ja suuntasin takaisin ulos raittiiseen ilmaan putsaamaan autoa lumesta ja pissittämään Ronjaa. Vetämätön olo tuntui sietämättömältä ja jotenkin ylitsepääsemättömältä, enkä voinut käsittää mistä se johtui, mutta päätöksen lopettaa rehkimisen siihen paikkaan tein heti. Etureisiä hapotti ja särki kuin vietävää, eikä venyyttelyistä tuntunut olevan apua lain.
Myöhemmin asiaa hetken sulateltuani totesin, ettei kyllä ole ihme, että veto oli veks: koko viime viikolla en nukkunut yhtäkään yötä katkotta (kiitos Ronjan oven tai selän rapsutusten), perjantaina kävin reippaalla 8km mittaisella sauvakävelyllä lumessa ja lauantaina juoksemassa lumessa. Viime aikoina on taas tullut harrastettua liikaa pelkkää aerobista liikuntaa, mutta kun sitä 8h päivästä viettää sisätiloissa töissä, en voi kuvitellakaan meneväni tunneiksi vielä sisälle esim. salille illalla, vaan haluan ULOS raittiiseen ilmaan. Illalla olo koheni jo ja olin tyytyväinen, että tajusin heti pysähtyä. Harmittaa suunnattomasti tuo nukkumattomuus ja unen puutteen luoma pöhnä-efekti, koska se selvästi häiritsee treeniäni, jonka puutos taas aiheuttaa närkästystä, mutruttavia suupieliä ja känkkäränkkää. Ajattelimme nyt hankkia Ronjan yöpuuhailuja ajatellen portin makkarin ovelle, koska epäilen että käytös on osittain ahdistuksesta johtuvaa: koira varmasti kokee olonsa ulkopuoliseksi ja epävarmaksi, koska nukkuu yksin ovet suljettuina ja voi vain kuulla meidän tuhinamme toiselta puolelta. Täytynee myös yrittää taas tsempata tuon lihaskunnon suhteen, koska pelkällä aerobisella treenillä ei aiheuteta muuta kuin lihasjäykkyyttä ja kukkakeppi-ulkomuotoa.

Että sellainen viikonloppu tuli vietettyä :) Mitäs sun viikonloppuusi?

fredag 9 januari 2015

Liikunnan aiheuttama endorfiinikoukku ja ahdistus - mikä monimutkainen sokkelo!

Vuosi vaihtui ja monella liikunta- ja elämäntaparemppa alkoi. Joka toinen tuntuu olevan tipattomalla, gluteenittomalla tai muutenvain ravinteikkaammalla dieetillä ja joka toinen aikoo uuden vuoden kunniaksi kokeilla uutta liikuntamuotoa tai muuten vain skarpata liikuntojen suhteen. Ilokseni olen myös kuullut yllättävän monen tehneen uuden vuoden lupauksensa omaa terveyttä ja hyvinvointia ajatellen, eikä suunnitelmissa siinnä timmi rasvaton kroppa, vaan oman kehon kuuntelu ja yksilöllisten lähtökohtien huomioon ottaminen. Omalla kohdallani liikuntojen suhteen en mitään uuden vuoden lupauksia tee, koska harrastan liikuntaa säännöllisesti ympäri vuoden - kelistä huolimatta :D

Muiden uuden vuoden lupauksia ja elämäntaparemppoja lueskellessani huomaan, miten oma suhtautumiseni HC-treeniä kohtaan on muuttunut. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että harrastin liikuntaa osittain itseäni pakottaen vielä vuosi sitten, enkä antanut kropan levätä vaikka pää vaati sitä. Siksi koin suurta helpotusta kun Fustra-ohjaajani Jani kieli minulta salilla käynnin, enkä itse asiassa sen koommin ole salilla käynyt. Pitkään rakastin saleilua ja iloitsin joka ikisestä treenistä, mutta onnistuin pakottamalla itseäni tekemään siitä varsinaisen mörön, enkä yksinkertaisesti ole halunnut tehdä mitään mikä edes muistuttaisi salilla käymistä - eli kyllä, olen TÄYSIN laiminlyönyt lihaskuntojumpat. Hävettää myöntää tuo ääneen, koska tiedän kuinka tärkeätä ihan niska-hartiaseudun hyvinvoinnille, sekä juoksuharrastukselle olisi tukea lihaksia ja vetreyttää niitä lihaskuntotreenillä - jopa kevyellä sellaisella, mutten yksinkertaisesti ole enää halunnut pakottaa itseäni. Marraskuun lopulla kävin intensiivisen 3 tunnin OnRampin ja tutustuin Crossfitiin, jota suunnittelin tulevaisuuden harrastuksekseni. Crossfitissä kävin sitten säännöllisesti koko joulukuun, mutta vuoden vaihteessa totesin, ettei sekään oikein tuntunut omimmilta lajiltani. Koen itse, että crossfitissä pitäisi olla tietynlainen hullunkiilto silmissä ja himo treenata kovaa jopa oksennukseen asti, tarve parantaa suorituksiaan ja vetää itsensä äärimmilleen. Edellämainitusta taustastani johtuen tuo hulluus treenatessa aiheuttaa heti vastareaktion ja vastenmielisyyttä liikkeiden tekoon, enkä pysty nauttimaan treenistä, vaan ahdistun huomatessani, etten ole a) yhtä hyvä kuin muut, b) heikompi kuin olin ajatellut, sekä c) en koe himoa painaa niska limassa ja kokeilla missä rajani kulkee vaikka joku seisoo vieressä ja huutaa "paina paina paina, jaksaa jaksaa!!". Päinvastoin mieleni tekee huutaa "en varmana tee!" ja lopettaa liike kesken ja jäädä lattialle uhmaikäisen tavoin makaamaan ja potkimaan. Crossfit on makea laji jota suosittelen kaikille, jotka kaipaavat perusjumppien tilalle tai kaveriksi jotain "raffimpaa". Crossfitissä ei hienostella ja ainakin Keravan Crossfitillä, jossa itse kävin, tekniikkaa hiottiin ja sitä painotettiin hurjasti. Kesken liikkeenkin ohjaaja saattoi käskeä tiputtamaan painot maahan, eikä silloin pitänyt jäädä empimään saako sen tangon nyt tipauttaa tai ei - silloin annettiin tulla ryminällä alas. Tekniikan uupuessa tärkeämpää oli oma terveys - ei mahdollisesti rikkoutua levypaino. Toki minäkin jaksoin punnertaa ja painaa loppuun asti kun joku seisoi ja tsemppasi vieressä - vuoroin karjuen, vuoroin "olalle taputtaen", mutta huonojen kokemusteni jäljiltä ikävät muistot palasivat jälleen mieleen ja minua alkoi suorastaan ahdistaa koko suorittaminen, joten päätin jättää kokeilun nyt toistaiseksi kokeiluksi vain.

Eli mitäs sitten, jatkanko TAAS pelkästään itsekseni juoksentelemista? Noh, mieli tekisi mutta järki ja kroppa sanovat muuta; notkoselkäni (alias hyppyripyllyni) ei tykkää pelkästä aerobisesta liikunnasta, joka johtaa kireisiin lonkankoukistajiin, vaan vaatii koko kehoa kuormittavaa ja liikuttavaa jumppaa. Motivaationi kotijumppaan vaan sattuu olemaan nano-millimetreissä mitattavissa, joten olen pikkuhiljaa alkanut sulatella ajatusta paluusta salille tekemään kevyttä koko kehoa rasittavaa ohjelmaa. Itseni tuntien pitää tosin olla varuillaan, ettei mopo jälleen lähde keulimaan. Koska kuitenkin haluan jatkaa rakastamaani juoksua, täytyisi saliohjelmani mahdollistaa se, että juoksen vuoropäivinä ja treenaan salilla vuoropäivinä (eli ei niin, etten kykene juoksemaan koska sali vie kaikki voimani - kuten viimeksi..). Vinkkejä tai ideoita miten sellaisen 2-jakoisen ohjelman koostaisi? Ainakin mavet, kyykyt ylöstyöntöineen, sekä burpeet voisivat sisältyä.



jjep, kuvat on otettu "hieman" aiemmin syksyllä kuten puiden väreistä voi päätellä ;)

Onnistuin innostamaan mieheni myöskin harjoittamaan lihaskuntoaan ja tein hänelle pyynnöstä oman kotiohjelman, jota lupasin noudattaa seuran vuoksi itsekin.
Tässä ohjelmamme:
burpee x 15 (mielellään ylhäällä pompaten, ei pelkästään kurkottaen)
kyykky lantionlevyinen asento x 15
sumo-kyykky yhdistettynä perhoseen x 20 (10 mol. puolille)
nelinkontin vastakkainen jalka-käsi kurkotus x 20 (10 mol.puolille)
istumaannousu x 20
Toistetaan peräkanaa koko ohjelma, 60 s palautus ja 3 kierrosta.

Itse vetäisin ohjelman eilen tauoitta läpi ja huhheijaa, kyllä 3. kierroksella burpeet alkoivat painaa, mutta on jännä huomata miten niiden teko helpottuu sitä mukaa kun ohjelma etenee ja kroppa lämpiää.

Joululomalla monet hölläsivät, mutta itse taas urheilin jopa normaalia enemmän kun oli niin paljon vapaa-aikaa ja kelit sallivat ulkoilun, joten taidan joutua hölläämään nyt joulun jälkeen kun välillä tuntuu, ettei kroppa oikein ole vedossa juostessa. Toki Ronjan öiset herättelyt, sekä työkiireet verottavat voimia, mutta olen ollut hieman huolissani kun olo on niin vetämätön. Opiskeluaikoina sairastin peräti 2 keuhkokuumetta peräkkäin ja muistan, että ne oireilivat ihan samalla tavalla, eli vetämättömyydellä, mutta lisäksi olin flunssassa. Nyt en kärsi aamunuhaa suuremmasta flunssaoireesta, enkä - kopkop - hiljattain ole ollut flunssassa muutenkaan. Eilen kävin juoksemassa 5 km töiden jälkeen, enkä muista koska olisin juossut noin lyhyen lenkin, mutta koska kenkä alkoi hankaamaan vasenta isovarvasta aiheuttaen koko varpaan ja jalkapohjan puutumisen, jouduin kurvaamaan autolle jo suunniteltua aiemmin. Hetken ehdin jo pelästyä, että jalassani olisi veritulppa (Rajoilla-kirjasta viisastuneena..), mutta kotiin päästyäni nappasin sukan pois ja totesin, että varpaassa jo aiemmin ollut kovettuma tod.näk. oli hankautunut, koska sen alla näkyi verenpurkauma. Mittasin hemoglobiini töissä pika-mittarilla, koska väsymys hyvinkin mahdollisesti voisi johtua (jälleen) matalasta hb:stä. Noh, pikamittaus on aina pikamittaus, mutta toki suuntaa-antava ja kun vastaukseni oli 106, taitaa rautakuuri jälleen olla paikallaan.

Että sellaista. Ihanaa kun tänään on perjantai ja pääsee taas viikonlopun viettoon :) Suunnitelmissa on Itiksessä käynti, muttei mitään sen suurempaa. Mies tosin haikaili ulossyömisestä, joten saas nähdä jos se onnistuu mut ylipuhumaan ;)

Mitäs viikonloppusuunnitelmia sulla on? :)

onsdag 7 januari 2015

"Miksi sä seurustelet mun kanssani? Eikö se ruoho ois vihreämpää muualla?"

Miksi sä haluat seurustella mun kanssa? Kysyin aamupalapöydässä jo ennen seitsemää T:ltä viime kuun Trendiä lukiessani. Idea lähti lukijan kysymyksestä rakkaudesta ekspertille, joho tämä vastasi. Kysymysasettelu meni kutakuinkin näin: mistä tietää, että se on rakkautta jos ei koskaan rakastu "todella kovaa"- tiedättehän, niin, että jalat meinaa mennä alta ja jo toisen ajatteleminen saa sukat pyörimään. Terapeutti vastasi, että "tavis-rakkaudesta" on hankala kirjoittaa hyviä hittibiisejä tai kirjoittaa bestselleriä, mutta että suurin osa rakkauksista näin tosimaailmassahan ei ole päätähuimaavia tai ilotulitteiden täytteisiä. Seksi ja sensaatio myy, jonka takia m.m. musiikkibisnes ja   TV-ohjelmat värittävät rakkausstoorejaan "hieman", jotta ne myisivät. Kuka hullu nyt perusarkea viitsisi katsoa kun sitä jo kotoa ja omasta takaa löytyy? Aivan. Salkkarit, BB, Kotikatu, OC, Täydelliset Naiset, Greyn Anatomia.. you name it, kaikissa niissä on hemmetinmoiset suhdekiemurat kudottuina ja ne ovat varmasti osasyy katsojalukuihin.

Parisuhteen laatuaikaa parhaillaan: mä vahdin kärryjä, T surffailee onnellisena Motonetissä :D

Itse olen tuon vatsanpohjaa kutittavan, villasukkia pyörittävän ja maailman vaaleanpunaiseksi värittävän ihihiiiiii-rakastumisen kokenut elämässäni 3 kertaa (noh, eipä kai pitäisi aliarvioida niitä ala-asteen ihastumisia; jotka mukaanlukien tuon 3 tilalla voisi olla 3956 :D) ja voi jukra, miten hyvältä se tuntuu. Voin edelleen hymyssä suin muistella nykyisen mieheni kanssa vaihtamaani ekaa pusua. Sanon vain: rankkasade, vieno hymy, "mä lähdenkin tästä sitten", "mitä jos joskus oltais enemmän ku pelkkiä kavereita?" ja siihen vastausta odottamatta muiskaisu suoraan suulle. Pitkään. Ihastumista seurasi pikkuhiljaa rakastuminen, yhteenmuutto ja yhteisen arjen alkaminen. Mitä pidemmälle suhde etenee, arkistuu ja ihastumiseen verrattuna tylsistyy, sitä enemmän huomaan joskus kaipaavani niitä vatsanpohjan perhosia, jännistystä ja toisen odottamista: koska mä sen jälleen nään? Koska voidan seuraavan kerran vaihtaa katseita kun se tuo mulle päivystykseen potilaan? Koska, koska, koska? Ihmeesti vastaavanlaiset tunteet ja fiilikset hälvenevät kun päivästä toiseen katsotaan toisiamme, pestään toistemme kalsareita ja sukkia, mietitään koska käydään kaupassa ja mitä ostetaan ("niitä vakioita, eli hedelmiä, raejuustoa, maitoa ja nakkeja") ja nukutaan joka yö samassa sängyssä, vierekkäin. Uskon ja tiedän, että KAIKKI suhteet ennen pitkää muuttuvat arkisemmiksi - viimeistään silloin, kun muutetaan yhteen ja aletaan pyörittää yhteistä arkea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mitä pidempään ollaan yhdessä, sitä enemmän toista aletaan (jossain määrin) pitää itsestäänselvyytenä ja osana omaa elämää - kuten omia varpaita tai päivittäistä hampaidenharjausta, eikä toiselle enää yhtä usein kerrota, kuinka hyvältä hän näyttää, kuinka paljon sitä toista rakastaa tai miksi toinen tuntuu juuri sinulle siltä oikealta. Vaikka pitäisi ja vaikka tietää, että pitäisi. Sitä ei vaan tee.

Toisen seurassa kehtaat olla juuri niin pölvästi kuin miltä näytät :'D

Kuulostaa jokseenkin hölmöltä puhua suhteen arkistumisesta kun omalla kohdallamme seurustelua tuli 14. joulukuuta vuosi täyteen. Toisaalta meitä pidettiin jo 2 viikon seurustelun jälkeen "vanhana pariskuntana" ja muutimme yhteen 6 kk seurustelun jälkeen - jota ennen käytännössä asuimme yhdessä jo parin kuukauden seurustelun jälkeen :D Omalta osaltani olen miettinyt kovasti, mikä on voinut vaikuttaa siihen, että muutun n.s. tylsäksi suhteessa jo vuoden seurustelun jälkeen. Elämä kasvattaa ja Siperia opettaa; omien kokemusteni perusteella olen muuttunut kovemmaksi, enkä heittäydy samalla tavalla enää suhteisiin (tai muuhunkaan) kuin nuorempana, vaan suhtaudun uusiin asioihin "tasapaksusti". Tyypillisenä skorpionina kaasutan toki tarvittaessa nollasta sataan nanosekunnissa, muutan mielipiteitä ja ideoita lennosta ja olen tulta ja tappuraa kun oikein jostain innostun, mutta nimenomaa ihmissuhteissa olen muuttunut varovaisemmaksi, enkä samalla tavalla hyppää tarkistamatta, että pohja pitää. Onnekseni avokkini on tasapainoinen, eikä hermostu minun ajoittiasesta skeptisyydestäni, joka välillä on yhtä kyseenalaistamista, pessimistisyyttä ja "ihan sama"-menoa, mutta joka välillä heittää häränpyllyä ja innostun hamsteri juoksupyörässään, enkä millään suostu hidastamaan tahtia. Analyysia itsestäni päädyin tekemään luettuani Trendin terapeutin ohjeen, jossa hän pyytää lukijaa/kysyjää miettimään itseään muissa elämän valintatilanteissa: innostuuko hän nollasta sataan vai onko hän kentis hitaammin syyttyvää sorttia, joka varmistelee ennen päätöksentekoa. Tämä nimittäin peilaa myös käytökseesi rakastua: toiset ottavat lungimmin, toiset kaasuttavat kahta kauheammin, kun löytävät jonkun kiintoisan tyypin.

Miksi sitten seurustella jonkun kanssa?
Mietin itsekin, miksi seurustelen juuri T:n kanssa - varsinkin nyt kun arki on muuttunut arjeksi, eikä toisen näkeminen kutittele vatsanpohjaa.
No juuri arjen vuoksi. Hän on ihminen, jonka kanssa HALUAN viettää arkea.
Jonka kanssa haluan puhua tylsistä jutuista.
Jolle haluan soittaa ensimmäisenä kun jotain uutta ja mullistavaa tapahtuu.
Jonka seurassa voin olla täysin oma itseni; pelleillä, kiukutella, murjottaa ja käkättää kyyneleet valuen omille jutuilleni.
Johon voin turvautua kun minua pelottaa, minua ärsyttää tai harmittaa.
Jolle voin kertoa myös ikäviä juttuja, pelkäämättä saavani turpaan - henkisesti tai fyysisesti.
Joka ei jätä, vaikka tilanne olisi tiukka, vaan jonka voisin luottaa pysyvän rinnallani - ei edessäni, ei takanani.

Totesin ajellessani töihin, että arjen maistuessa "liikaa" arjelle, tekee hyvää muistuttaa itseään, miksi juuri TUON kyseisen henkilön kanssa sitä arkea tulee vietetyksi. Se, että suhteen eteen pitää tehdä töitä, jottei se kuivuisi kasaan on fakta. Aina ei maita, eikä aina voikaan olla päätäpahkaa ihastunut ja rakastunut, mutta suhdetta täytyy pyrkiä ylläpitämään muutenkin kuin toisen sukkia pesemällä ja antamalla suukon joka ilta. Itse huomioin toista esim. tekemällä puuron valmiiksi aamulla tai kattamalla aamupalatarvikkeet toiselle valmiiksi, ostamalla toisellekin jotain "pikkukivaa" jos ostan jotakin itselleni (esim. itselleni juustoa ja hänelle nakkeja :D) tai laittamalla tekstiviestin kesken päivää ja kysyä kuulumisia. Huomaan itsestäni, miten hyvälle tuulelle tulin myös jo tuon yllä olevan listan laatimisesta. Välillä pitää muistuttaa itseään miten mahtavan tyypin sitä rinnalleen onkaan kalastanut - ja muistuttaa häntäkin siitä, miten mahtava vonkale hän on!

Miten sinä ylläpidät "kipinää" suhteessanne tai miten huomioit toista?