söndag 31 maj 2015

Kriiseilyä ja pohdintaa: kuka olen, miksi haluan tulla?

Hah, tässä sunnuntaiaamuna terassilla päivää paistatellessani voin jo hymyillä eilisille kilari-kriiseilyilleni, jotka pamautin sopivasti juuri ennen synttärikekkereille lähtöä ilmaan, poljin maata kuin uhmaikäinen lapsi ja seisoin kädet puuskassa kuin Pikku-Myy ja kirosin: hemmetin hemmetti kun mistään ei tule mitään.

Kaikki lähti siitä kun kävin perjantaina tapaamassa fysioterapeuttiani viimeistä kertaa fysiatrian poliklinikalla. Juttelimme m.m. takalistooni kehittämästäni tulehduksesta, siitä miten tulevaisuudessa minun täytyisi koostaa treenini ja mitkä asiat tekevät jumeistani pahempia ja miten minun tulisi ne ajoissa tunnistaa. Fyssarini raapi päätään moneen otteeseen kun kerroin, miten olen syksyyn verrattuna alkanut juoksemaan n 2 kertaa viikossa 10 km lenkkejä, sekä vaihtanut uimiset kahvakuulailuun ja miten selkälihakseni ovat kuluneella viikolla jälleen vetäneet aivan kramppiin. Hän tuntee minut jo aika hyvin näin vuoden kestäneen hoitosuhteen jälkeen ja nappasi kynän ja paperia kouraan piirsi minulle (puupäälle) konkretisoidakseen syy-seurausmaisesti mikä voisikaan olla syynä oloni huononemiseen. Tiedostan, että prosessoidakseni asioita mahdollisimman syvällisesti, tarvitsee minun usein vääntää ne itselleni rautalangasta ja konkretisoida ne esim. piirtämällä, sanomalla ne ääneen tai kirjoittamalla ne paperille. Heti fyssarin laskettua kynän pöydälle sanoin, ettei juoksu taida olla minun heiniäni sittenkään: kroppani ei kestä sitä. Heti kun alan juoksemaan pidempiä lenkkejä, alkavat lihakset jumittaa niin selästä kuin niskastakin ja suurin syy tähän on lihasten poissaolo, joka johtaa huonoon ryhtiin, joka taas johtaa huonoon juoksuasentoon. Perusryhdiltäni olen notkoselkä ja yläselkäni on tavis-selkää pyöreämpi ja olkapääni ovat vääntyneet eteen. Tälle en mahda mitään, mutta minun täytyisi ihan arkeakin viettäessäni kokoajan tiedostaa nämä ja koittaa oikoa kroppaani niin, etten jäkitä niskaa liikaa. Juostessani en tähän luonnollisestikaan pysty, koska minulta uupuvat tukilihakset keskivartalosta TÄYSIN. Sanoin jo fyssarille, että taidan lopettaa juoksun kokonaan, mutta hän taas (jälleen kerran) hymähti ja sanoi, että voinhan toki jatkaa, mutta ehdottomasti lyhyemmillä lenkeillä. Luonteeltani olen aina ollut joko tai-tyyppiä ja näen asiat naurettavan mustavalkoisesti: joko juoksen kymppejä tai sitten en ollenkaan! Se vain on fakta, ettei lyhyestä lenkistä saa yhtä hyviä kiksejä kuin pitkästä - uskokaa pois! Mutta alan jo  olemaan kypsä tähän, että pystyn pari viikkoa juoksemaan pari kymppiä viikossa ja sitten kärsin seuraavan viikon jatkuvasta huimauksesta ja pilkkujen välkkeestä näkökentässäni.



Eilen kävin päivällä reippaalla kävelyllä, pysähdyin tekemään vähän lihaskuntoa pururadalla ja kotiin palattuani päätin, että teenpä vähän vatsalihasrutistuksia. Kattia kanssa. Makasin selälläni, rutistin alaselän lattiaan ja yritin nousta: mitään ei tapahtunut. Uusi yritys, mitään ei tapahtunut. Jälleen yritys, jolloin annoin alaselän pyöristyä ja johan nousi - mutta väliäkö sillä kun asento oli väärä, rasitti notkoa alaselkää eikä tiennyt vatsalihaksista hönkäsen pöläystä!? Suututti, ketutti ja harmitti: koska minä NÄIN huonoon kuntoon olen itseni päästänyt, etten yhtäkään perus-istumaannousua tee? Viime kesänhän me vielä osallistuttiin T:n kanssa vatsalihashaasteeseen, jossa teimme jopa 150 rutistusta päivässä! Ihmekö tuo, ettei minulla lihaksia ole; enhän minä niiden eteen yhtikäs mitään ole vuoden aikana tehnytkään! Kiukkuisena poljin maata, haukuin itseäni laihaksi läskiksi (olematta lihava, koska sitä minä en kyllä ole!) ja ilmoitin lopettavani syömisen. No, peruin kyllä puheeni heti ja totesin, että haluaisin vain niin kovasti olla lihaksikkaampi ja silti jatkaa tätä rentoa syömistä, jonka VIHDOINKIN olen oppinut. T meinasi jo hermostua kun meno uhkasi muuttua liiankin lapselliseksi ja totesi, että hittoako siinä: sinä jos kuka osaat toteuttaa "fuck this world, Iḿ going to wonderland"-mentaliteettia - ala sitten tehdä jotain asian eteen äläkä mourua. Kaikki, jotka joskus ovat olleet tikissä kunnossa ja sitten lössähtäneet, tietävät kuinka hemmetin vastenmielistä ja raskasta kuntonsa jälleen rakentaminen oikein on. Kokoajan alitajunnassa pyörii muistot siitä, montako toistoa tai suurillako painoilla tätä(kin) liikettä tehtiin ja perklataan kun nykyisillä lihaksilla jaksaa hädin tuskin vääntämään yhden puhtaan suorituksen. Olisi niin paljon helpompaa vain antaa olla, unohtaa lihasten kasvatus ja maata ja syödä. Ongelmani vain on se, etten saa siitä mielihyvää. Minä rakastan ruokaa ja syömistä - I really do! - mutta teen sitä kaikista mieluiten nälkäisenä ja treeni jos mikä kasvattaa nälkää. Samoin rakastan jumpan tai treenin jälkeistä endorfiinipuuskaa, joka valtaa kropan ja joka antaa niin hyvän olon sisäisesti, kuin nätin ulkomuodonkin. Vaikken mikään matematiikan neropatti ole, tajuan minäkin yhtälön: treeni -> hyvä mieli + nätti kroppa + nälkä -> hyvä ruoka -> parempi mieli = hemmetin hyvä olo. Juoksu on pitkään ollut laji - etenkin pidemmillä matkoilla - joista saan sen hyvän olon ja endorfiinipuuskan. Nyt kun olen monta kertaa saanut kokea, mihin pitkän matkan juoksu yhdistettynä olemattomaan lihaskuntotreeniin, johtaa, olen päättänyt, että comeback salille taitaa olla ajankohtainen. Mieluummin ottaisin itselleni lihaksikkaamman, vahva ja hyvinvoivan kehon, josta hyödyn esimerkiksi lisääntyneellä voimalla, kuin rimpulan Lasse Virén:mäisen vitsamaisen kehon, joka kuljettaa minua pitkälle vähäisellä voimalla.

Kesti todella pitkään päästä tähän lopputulokseen ja hyväksyä fakta, etten ole kuin Suomen lahjakkain maratoonari Elisa Karhu, joka todellakin juoksee maratooneja huvikseen eikä (ainakaan ensimmäisiinsä) juuri treenannut. Miten tähän sitten olen päätynyt, siis siihen, että pelkkä juokseminen todennäköisesti vie minut vielä hautaan? Se, että aloin miettimään, millä loppupeleissä on väliä ja pistin asioita vaakakuppiin. Kauan seuraamani ihastuttava Sweet and lovely-blogin Taru sairastui pahalaatuiseen, näillä nkymin parantumattomaan syöpään viime syksynä. Tarua ihailin niin ulkomuodollisesti (voi että, miten kaunis nainen hän on!) kuin ajatusmaailmaltaankin: kaunis koti ja pettämätön tyylisilmä, mokkapaloja ja poppareita, tyttöjen iltoja ja lopuksi komea mies ja maailman suloisin Jasper-poika. Vaikka blogeissa useimmiten kerrotaan vain elämän hauskoista hetkistä, esitellään ne onnistuneimmat leivokset ja tyynyt pudistellaan aina ennen kuvausta, huokuu Tarusta sympaattisuus, harmoonisuus ja onni: hän elää hetkessä ja nauttii siitä. Taru postasi eilen Instagramissa kuvan kovin kapeista kasvoistaan, joista voi lukijana vetää loppupäätöksen, ettei parantumista (näillä näkymin) ole odotettavissa. Tulin kovin surulliseksi Tarun puolesta, toivon hänelle ja perheelleen paljon voimia ja jaksamista ja tapahtui mitä ikinä, että Taru on ehtinyt kokea paljon sellaista, mitä elämältään on halunnut. Onhan hän kokenut paljon sellaista, mitä itse vielä odotan: rennon herkuttelun, kihlautumisen, raskauden ja oman pienen piltin nukahtamisen syliin. Itselläni kaikki nuo ovat (toivon mukaan) vielä edessäpäin, mutta pelkään pahoin, että jos jatkan elämääni samoilla raiteilla kuin nyt, eli rankasti ja yksipuolisesti liikkuen, stressaten ja omia ajatuksiani rajoittaen, en minä noihin koskaan yllä. Mitä jos minä saisin tietää, että sairastan parantumatonta syöpää ja että loppuelämää olisi vain lyhyen aikaa jäljellä, suututtaisiko, että lähdin aina juoksemaan vaikka lonkkia ja selkää särki? Että kieltäydyin suklaakakusta tiistaisin, koska herkuttelupäivää vietän vain lauantaisin, jolloin saan syödä YHDEN jätskiannoksen tai PARI palaa suklaata - en enempää. Että lähdin lenkille särkevine reisineni, vaikka olisin voinut tyytyä kävelyyn ja pyytää miestä seuraksi?




Tuskin tarvitsee vastata noihin kysymyksiin  enää: tein sen jo eilen kuvan nähtyäni. Siksi söin iltapalaksi eilen rivin omppu-suklaata, nousin aamulla sängystä vain kömpiäkseni hetkeksi takaisin peiton alle, istahdin aamupalan jälkeen terassille ja puin ylleni bikinit (vaikka niissä onkin vähän liian viielä vielä viettää aikaa ulkona tuulen takia) ja katsoin itseäni peilistä: ei se nyt niin paha ole. Itse asiassa ihan kiva.

fredag 29 maj 2015

Suuria harppauksia, takapakkeja ja tulehtuneita pyllyjä

Pitkästä aikaa, heippahei ja moikkamoi. Apua miten aika kuluu: nyt on 3 viikkoa juhannukseen, vaikka äsken vielä manasin loskaa ja kastuneita sukkia eikä ulos ollut ilman lapasia menemistä. Viime kuulumispostauksestakin on aikaa jo aivan liikaa, mutta uuteen arkeen tottuminen on vienyt sen verta aikaa, etten ole asiasta jaksanut stressata vaan päättänyt, että kirjoitan kun ehdin. Jos ehdin.

Istun nyt tässä ruokapöydän ääressä ja ihmettelen, mihin olenkaan matkalla ja miten paljon on lyhyen ajan sisään tapahtunut - samalla kun tuntuu, että mikään ei kuluneen vuoden aikana ole muuttunut.

Lähdetääs liikkeelle töistä: vaihdan (taas) työpaikkaa. Ehdin työskennellä nykyisessä työpaikassani terveyskeskuksessa lähes vuoden verran, mutta kun tarjous lähteä n.s. kesäkissaksi päivystyspoliklinikalla sairaalaan päätin repäistä, astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ottaa haasteen vastaan. Työtehtäväni muuttuvat akuutimpien tapausten hoitoon ja työ tulee (todennäköisesti) olemaan hektisempää kuin tk:ssa, jossa toki akuutteja potilaita ja kiire on arkipäivää, mutta sairaalan päivystykseen päätyvät ne potilaat, joiden hoitamiseksi ei terveyskeskuksen resurssit riitä. Jännittääkö? No kyllä. Pelottaako? No kyllä. Emmin, soudin ja huopasin ties kuinka paljon ja pitkään, uskallanko lähteä kokeilemaan siipiäni minulle täysin tuntemattomalle osa-alueelle, mutta päätin sitten miehen kannustuksesta (joka siis työskentelee ensihoitajana, jolle akuutit potilaat ovat arkikauraa) tarttua haasteeseen ja kokeilla; nyt jos koskaan kun vielä suht. nuori olen, kannattaa kokeilla uutta. Jollei akuuttipäivystys tunnukaan omalta, en ainakaan voi katua, että kokeilin vaan päinvastoin, opin toivon mukaan paljon uutta, josta minulla tulevaisuudessa voi olla hyötyä. Suurin syy työpaikan vaihtoon on toki se, että koen, että haluan kehittää omaa osaamistani ja haastaa itseni. Kaikki, jotka ovat työskennelleet pitkään samassa paikassa tietävät, kuina mukavuudenhaluiseksi sitä muuttuu: kun työ, rutiinit, tilat ja tyypit käyvät tutuiksi, alkaa työnsä hoitaa melkein kuin rutiinilla ja sitä tietyllä tavalla sammaloituu ja turtuu, eikä asioita pysty tarkastelemaan toisista näkökulmista, kuin mihin on tottunut eikä omia tapojaan kyseenalaista. Asiathan voi usein tehdä monella eri tapaa mutta harvemmin sitä vaivautuu edes miettimään, voisiko omia tapojaan muuttaa ja tehdä asiat toisella, jopa paremmalla tavalla. Kun välillä tekee muuta, haastaa omat aivosolunsa työskentelemään ja oppimaan uutta, avautuvat varmasti silmät jälleen toisella tapaa uudelle ja omia tapojaan voi kyseenalaistaa ja kehittää.
Ensimmäiset viikot ovat yleensä todella väsyttäviä, koska niin paljon uutta tulee niin lyhyen ajan sisään vastaan ja niin paljon uutta on kokoajan koitettava sisäistää, että kokoajan saa olla kuin neuloilla kävellen ja keskittyä täysillä. Toivon mukaan kotiudun pian uusiin työkuvioihin ja pystyn rentoutumaan ja keskittyä nauttimaan vaihtelusta ja uudesta osaamisesta.

haha, arkistojen kultaa: peilikuvaselfie ennen työvuoron alkua :'D
Muita hyviä uutisia: kävin maanantaina kokeneella hierojalla, joka hieroi ja lopulta naksautti naprapaattimaisesti niin rintarankani kuin alaselkäni parilla paukahduksella paikoilleen ja pitkästä aikaa olen pärjännyt vähemmille niskajumeilla kuin vuoteen! Minua on jo jonkin aikaa jomottanut lonkista mutta olen koittanut niitä aktiivisesti foamrollerilla hieroa ja venyytellä ja lenkkien lomassa "hölskytellä". Hieroja siinä minua leipoessaan tosin totesi, että lonkan limapussit (?) ovat tulehtuneet. Sinänsä kiva, etteivät oireeni sittenkään ole merkki kulumasta (hah, lonkkaproteesi 25-vuotiaalla :') -vitsivitsi, on niitäkin nähty) mutta tämä merkkaa nyt vähintään viikon juoksutaukoa, tulehduskipulääkekuuria - ja selkäkipua. Eilen illalla nukkumaanmennessäni teki jo mieli itkeä, koska  selkää särki ja jäkitti pitkästä aikaa yhtä paljon kuin vuosi sitten, enkä millään saanut sitä rennoksi vaikka kuinka yritin maata ja hengitellä ja keskittyä hengitykseen. Ronjan kanssa tehtiin vain lyhyt aamukävely ja koitin sen lomassa pyöritellä hartioita ja lapoja auki, kuten hieroja neuvoi tekemään. Ensi viikolla menen uudestaan hänen käsittelyynsä ja toivon, että edistys olisi yhtä roimaa kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Harmittaa ihan itkuksi asti kun maanantain hieronnan jälkeen olin kuin pilvilinnassa: kevyt kuin lintu, notkea kuni kissa ja onnellisempi kuin pusun saanut rupikonna ja nyt istun tässä jälleen jomottavan, kankean selkäni kera. Hetken jo luulin, että terve elämäni olisi alkanut ja voisin lähteä tassuttelemaan koko päiväksi Helsingin kaduille shoppailemaan, elää normaalia nuoren naisen elämää, viettää päivän vailla tuikkivia tähtiä näkökentässä tai kipuja tai jumeja. Nyt täytyy vain jaksaa uskoa, venyytellä ja mobilisoida ja syödä nätisti tulehduskipulääkkeitä, jotta lonkat rauhoittuvat. Uskon, että lonkkien tulehduskipu säteilee alaselkään ja että lonkkien kipu johtaa siihen, että kuljen hieman vinossa ja vääntelehtien ja että tämä johtaa selän vääristyneeseen asentoon, joka taas johtaa kipuun rasituksen takia.

Nyt pitää koittaa iloita arjen pienistä kultahipuista - kuten uudesta Diorin alennuksesta löytämästäni huulipunasta

Tälläisiä kuulumisia täältä puolen ruutua. Pian lähden Helsinkiin fysioterapeutin loppukäynnille, jonne tavallaan harmittaa mennä juuri nyt, kun olen jälleen huonommassa jamassa kuin mitä kuluneen vuoden aikana ajoittain olen ollut. Mieli olisi tehnyt suunnata keskustaan shoppailemaan, mutta selkää juilii sen verta, että taidan jättää (taas..) välistä. On ikävää olla kaukana kotoa keskellä Helsingin keskustaa, jos jaloista lähtee tunto. Welcome to my world.

Kaikesta huolimatta, hyviä valmistujaisia kaikille koulunsa päättäneille ja muille kivaa viikonloppua! :)

söndag 24 maj 2015

Hyvän mielen viikonloppu, #pelastakaaolivia & somekateus

Rakastan sunnuntaita, etenkin kun takana on hyvänmielen-viikonloppu kuten minulla. Mitään suurta ja hekumaallista ei ole tapahtunut, mutta tässä sängyllä röhnätessäni mietin, miten moni asia on tänä viikonloppuna onnistunut tai muuten vain mennyt hyvin ja totesin, että (yllättävän) moni.

Päätinpäs jakaa nämä hetket kanssanne, vaikka vielä aamulla uusinta Oliviaa lukiessani totesin T:lle, että artikkeli, joka kertoo siitä, miten some ja sen eri kanavat saavat meidät muuttamaan itseämme someen ja eri profiileihin sopivammaksi, pitää NIIN paikkaansa. Tiedättehän kaikki ne herkulliset ruokakuvat, joita Instassa selaat kuola valuen ja mietit miten hemmetissä joku jaksaa laittaa annoksensa niin nätiksi joka kerta ja tunnet ruoka- (tai mitä tahansa muutakin - riippuen siitä, mitä kuvassa hehkutetaan) kateutta? Jep, minä tunnistan itseni ainakin ja voin ihan käsi sydämellä myöntää, että itse ainakin kuvia ottaessani mietin todella tarkkaan esim. kuvakulmaa tai asettelua ja räpsin tsiljoona kuvaa ennenkuin julkaisen sen edustavimman, eli sen kuvan, joka antaa minusta parhaan mahdollisimman kuvan. Ketä nyt suttuinen tai sekava annoskuva kiinnostaisi? Ketä sotkuinen lautanen inspiroisi? Hah, aivan - ei ketään. Juuri siksi on mielestäni sallittua asetella niitä kurkkuviipaleita ja pilkkoa mansikoita täydellisen kokoisiksi palasiksi ja antaa itsestään mahdollisimman Martha Stewarth:imainen kuva, kunhan vain lukija/katselija muistaa, että kuvan takana on vain yksi henkilön kaikista profiileista ja että kuva on monen päänraapimisprosessin takainen tuotos - ei todellisuutta. Voin vain todeta: #pelastakaaolivia ja pitää peukkuja, että Aller Media tajuaisi jatkaa Olivia-lehden julkaisua. Lehti, joka antaa naisten olla naisia ja ajaa tasavertaisuutta. Lehti, joka ei tuputa dieetti- tai urheiluvinkkejä, joiden avulla voitaisiin saavuttaa jotain, joksi muu media ja yhteiskunta haluaa meidät muuttuvan. Lehti joka antaa naisen olla nainen, opettaa olemaan siitä ylpeä ja vahvistamaan omaa naiseuttaan - olematta miehiä latistava äärifeministi. Lehti, jota kaltaiseni ortorektikko-taustainen uskaltaa selata kannesta kanteen tuntematta kertaakaan pelkoa siitä, että jokin artikkeli saisi minut kyseenalaistamaan, riitänkö tälläisenä. Riitänhän minä. Aamen, tässä lyhyt ylistykseni Olivia-lehdelle.

tyttöjen välistä rakkautta

Muttamutta, nyt siihen hyvänmielen-viikonlopun summaukseen.

Mikä perjantaissa oli hyvää?
Töissä oli hiljaista, joten pääsin lähtemään ajoissa. Kotona vaihdoin äkkiä vain vaatteet ja suuntasin Ronjan kanssa lenkille, ehdin istua hetken terassilla iltapäiväkahveja auringossa nautiskellen, ennenkuin nappasin vesipullon mukaan ja suuntasin kahvakuulaan. Selkää on nyt jumittanut tavallista enemmän ja pelkäsin vähän, miten kuulailu onnistuisi, mutta hyvinhän se. Ohjaajan rempseä ote tarttuu ja auringonpaisteessa oli ihanaa kuulailla n 15 naisen voimin. Kotona odotti koira, äkkiä kasaan heitetty perjantainen cheat-salad ja lasi punkkua. Nukkumaan menin aikaisin, nautin yksinolosta ja nukuin kuin pieni possu koko yön.

Entä lauantaissa?
Teimme Ronjan kanssa tavanomaisesti pitkän aamulenkin ja aurinkokin pilkahteli järvenpintaan peilaten. Kotona aamupalaa, -kahvia ja -lehti ennen Siivouspäivään suuntaamista. Siskontyttö W 6-v hypisteli korujani ja totesi vähän väliä "äääh, mä en kestä ku nää on niin ihania!" ja tanssahteli ympäri kirppispaikkaa, tarjosi välillä euron tai pari koruistani ja mutusteli tuoretta munkkia koko naama sokerissa ja oli syypää hymyyni. Ihana pieni W.
Lounaalla nautin savulohesta ja tämän kesän ensimmäisistä kotimaisista uusista perunoista. Aah, mie sanon vain: mikään ei vedä vertoja kotimaisille perunoille!! Olen pottutyttö henkeen ja vereen ja valitsen AINA keitetyt perunat, jos vaihtoehtoja on. Iltapäivällä heittelin frisbeetä Ronjalle ja naureskelin iloisesti häntä vispaten ympäriinsä höösäävälle koiralleni: miten iloiselta koira voikaan näyttää keltaista frisbeetä jahdatessaan :) Tämän jälkeen tein joogaa ja venyyttelyjä Pinterestistä inspiroituneena ja ai jee, teki hyvää tämän naisen kiviselälle ;)
Illalla odottelimme sitten T:tä saapuvaksi kotiin Ensihoitopäiviltä ja menimme parkkiksellle häntä vastaan. Iltapalaksi salaattia, punkkua ja jääkaapin päälle unohtuneita Pupuneidin rakeita Poliisit-maratonin siivittämänä. Haha, varsinaista romantiikkaa, mutta pääasia oli se, että istuimme sylikkäin sohvalla pitkästä aikaa ja oltiin vain. Meillä harvemmin katsellaan leffoja (emme kumpikaan oikein leffaihmisiä ole), eikä viime aikoina oikein olla rauhoituttu vain olemaan yhdessä (vailla puhelimia kummankaan kourassa..), joten eilinen tuntui parin päivän erossaolon jälkeen todella tärkeältä.

Mites sunnuntai? Nukuttiin ihan 08:12 asti, käytiin Ronjan kanssa heittelemässä keppejä heti aamusta ja voi juku miten tyytyväinen olin, kun koira toi kepit jalkoihin asti ja laski siihen (ja odotti toki palkkaa ;)) :)
Aamupalan jälkeen röhnäiltiin koko aamupäivä sohvilla, manattiin sadekuuroja ja keskipäivällä uskaltauduin sitten lenkille. Selkä on tosiaan ollut harmittavan kivistävä ja kankea, eikä juoksusta meinannut tulla mitään. Painelin kuitenkin (loppukilsat irvistellen) 10 km ja päädyin leikkipuistoon venyttelemään ja jälleen kerran Pinterestistä vinkkejä katsellen kokeilemaan myös uusia liikkeitä. Lenkin aikana sain puhelimeeni viestin, joka lämmitti sydäntä: joku välittää. Kotona valmistin elämäni onnistuineinta uunikanaa ja kasviksia ja vetäisin yläfemmat T:n kanssa näiden kunniaksi. VIHDOIN onnistuin valmistamaan sopivan mausteista ja kosteaa kanaa (VS yleensä se on kengänpohjankaltaista ja kuivaa..). Omnom. Kuvaa ja resepti tulossa teillekin :)

Sellainen hehkutus-postaus ja viikonloppu alkaa olla pian takanapäin. Ensi viikko tuo tullessaan sitä normiarkea, jonka vastapainoksi tälläiset röhnö-hyvänmielen-hihii-viikonloput tekevät terää ;)


torsdag 21 maj 2015

Mitä muutakaan sitä vapaa-ajallaan tekisi kuin urheilisi?


Vaikken tätä omaa blogiani yhtä usein kuin aiemmin ehdi päivitellä, pyrin lukemaan edes suosikkiblogeistani postaukset päivittäin läpi ja myös kommentoimaan niitä. Bloggarina tiedän, kuinka tärkeätä vuorovaikutus on ja miten paljon sitä bloggaajana saa, kun joku vaivautuu kirjoittamaan edes pari sanaa tai lausetta kommentiksi postaukseen, joka on pituudestaan tai kuvamäärästä huolimatta vaatinut kirjoittajalta itseltään ponnisteluja edes jonkin verran.

Eräs uusimmista "blogilöydöistäni" on Lily-portaaliin kuuluva Ella Elers (linkki), jossa kuvankaunis Ella kertoo hyvinvoinnista, terveydestä ja terveellisistä elämäntavoistaan. Ellan blogin löysin tosiaan vasta ihan äskettäin, mutta tykästyin heti naisen terveelliseen elämänasenteeseen. Ella tuntuu tekstiensä puolesta kuvastamaan juuri sitä mihin minä pyrin: terveellinen elämä, hyvännäköinen kroppa ja sen kunnioitus on saavutettavissa ilman rääkkitreeniä ja fitness-elämää, rahkaa, hiilarittomuutta, karkkilakkoa tai aamucardioita. Blogia hyvin kuvastava väite voisi mielestäni hyvinkin olla kauneus kumpuaa sisältäpäin.

Anyhow huomaan usein, että kommentit jotka jätän toisten blogeihin voisivat hyvin olla pieniä postauksia täällä oman blogini puolella. Ellan blogiin jätin tälläisen kommentin kun Ella kertoi aikovansa kokeilumielessä vähentää treenimääriä (postaus tässä)

Hitsi ku viimeksi eilen mietin, kuinka paljon aikaa olisi tehdä kaikkea muuta (esim katsoa TV:tä) jollei urheilisi säännöllisesti. Samalla kun rakastan liikkumista ja teen sitä ihan terveyttä ylläpitävästi (ja selkäjumeja välttääkseni) jopa ärsyynnyn välillä siihen kun olen totuttanut itseni liikkumaan päivittäin. 4 x rankkaa salia + 3 pvää aerobista ovat minulla vaihtuneet koiran lenkittämiseen arviolta (miehen työvuoroista riippuen 2-8km/vrk), kahvakuulaan n 2 x/vko + juoksu 2x/vko. Lihakset ovat tippuneet kuin mädät omput puusta, mutta toisaalta minun taustallani se nyt ei ihme olekaan. Para-aikaa etsin sitä sopivinta lajia tai laji-comboa. Mitä hei btw vinkkaisit? Selkäni on kroonisesti jumissa, joten sen puolesta hyötyliikunta ja varmasti jokin jooga tai pilates olisi otollisinta, mutta toisaalta tarvitsisin rankaa tukevia lihaksia (eli salia?) ja aerobisesta nautin lähinnä sen terapeuttisen vaikutuksen vuoksi.. Tosi hankala combo, kun kroppaa vaatii liikuntaa ja mobilisointia sekä tukevia lihaksia, muttei myöskään saa ylirasittua! Hankala tapaus olen ;)

Mitä sinä ajattelet liikunnasta? Onko se sinulle AINA yhtä hoosiannaa ja hunajaa, vai ärsyynnytkö (etenkin jos olet aktiivinen urheilija) välillä lajiisi TÄYSIN ja mitä silloin teet? Välillähän sitä tekisin mieli jäädä monen muun tavoin sohvanpohjalle makaamaan karkkipussi kourassa ja vähät välittää treenaamisesta. Silti sinne (yllättävän) moni änkeytyy treenailemaan päivä toisensa jälkeen. Mikä kumma meidät tähän ajaa? Suomalaisten sisuko? Hulluus? Fitnessbuumi? Vai olisiko syy sittenkin pelkkä tapa; pestäänhän hampaatkin 2 kertaa päivässä.

kuva täältä

onsdag 20 maj 2015

Puristaa, kiristää ja kirraa.. Koska S-kokoisesta kasvoi henkinen XL?

Voi itku. Kun eilen vielä totesin, että kroppani on ihan kivannäköinen näin hieman treenattuna, sain taas jälleen todeta täydellisen takapakin aamulla farkkuja jalkaan vetäessäni: puristaa, ahdistaa, kiristää. Paska aamu, itsetunto pohjassa.

Painoni on alkuvuodesta noussut pari-neljä kiloa, eli ei mitenkään hurjasti. Kuitenkin huomaan itse etenkin valokuvia katsoessani, sekä aamuisin vaatteita pukiessani, että massaa on tullut  lisää - jotenkin enemmän peilistä katsottuna, kuin mitä vaaka näyttää. Etenkin posket, vatsa ja pohkeet (!) tuntuvat turvonneen ja juuri näihin kohtiin tunnun nyt kiinnittävän huomiota enemmän kuin koskaan ja yritän niitä vaattein peittää. Hävettää ja harmittaa samaan aikaan, koska samalla kun olen todella tyytyväinen ja ylpeä itsestäni kun nyt vihdoin olen oppinut syömään ja liikkumaan rennommin, tunnen suurta ahdistusta turvonneisuudestani ja alan kyseenalaistamaan tekojani: syönkö sittenkin liikaa kulutukseeni nähden; enhän minä mikään himotreenaaja ole ja treenaan huomattavasti vähemmän ja kevyemmin kuin reilu vuosi sitten salilla käydessäni. Välillä nimittäin huomaan syöväni entiseen tapaan, vaikka urheilumäärät ovat vähentyneet huimasti - tai pikemminkin muuttuneet: siinä missä aiemmin kävin salilla 4 kertaa viikossa ja tein todella raskasta treeniä, käyn nyt päivittäin kävelemässä koiran kanssa keskimäärin 4-5 km lenkkejä (miehen työvuorosta riippuen myös enemmän), juoksen 2-3 kertaa viikossa 5-10 km lenkkejä ja kahvakuulailen 1-2 kertaa viikossa. Kuulostaa aika paljolta näin kirjoitettuna, mutta ruokamääräni ovat kyllä aikamoisia myös :D Ruokavalioni peruspilareita ovat kasvikset, hedelmät 1-2 kpl/pvä, maitotuotteet rahkan ja raejuuston muodossa arviolta 200-400g/pvä (joskus vähemmänkin), sekä hiilarit lähinnä leivän muodossa (syön arviolta 3-4 palaa päivässä) ja aamulla mysliä 1 dl verran. Nesteistä vettä kulutan 2-3 l/pvä ja kahvia n 5-6 kuppia päivässä. Kuulostaako paljolta? No ei minunkaan mielestäni, mutta silti olo on sarvikuonoakin turpeampi, housut kirraa vyötäröltä ja valokuvista ja peilistä minua katsoo totuttua pyöreämmät kasvot. Olo on surkea, itsetunto pohjamudissa ja ajatukset ristiriitaiset: vaikka syön mielestäni terveellisesti ja ihan ravintosuositusten mukaisestikin (ja varmaan astetta vihreämmin kuin moni muu) ja tuntuu jotenkin hassulta, että paino nousee ja ulkomuoto muuttuu täysin päinvastaiseksi kuin miksi sen pitäisi muuttua kun syö terveellisesti, liikkuu terveellisesti ja nukkuu hyvin  - eikä edes turhia stressaa! Joku minulle kirjoittikin tuolla kommenttiboksissa, että häiriintyneen syömisen jälkeen kroppa voi usein turvota ja ikään kuin kerätä vararavintoa kun syöminen pikkuhiljaa normalisoituu ja että turvotus kyllä kaikkoaa. Olisi homma minunkin kohdallani näin..

Olo on tosiaan tänä aamuna kovin ristiriitainen: aamupala saa mahan pullottamaan kuin kvasiorkor (proteiininpuute)-lapsella, farkut sain hädin tuskin vedettyä jalkaan ja kun sain napin vihdoin kiinni, tuntui vyötäröllä kiristystä ja päässä ahdistusta: hemmetin hemmetti, että onkin pitänyt leventyä. Painonnousu ja housujen koon suurentumisen voisin hyväksyä jos tietäisin sen johtuvan lisääntyneestä lihasprosentista, mutta koska tässä nyt suurimmaksi osaksi on puhtaasti rasvaprosentin kohoaminen, tuntuu minusta suoraan sanottuna huonolta kun huomaan vanhojen vaatteideni kiristävän. Olen tietoisesti vältellyt aamulla pukemiani farkkuja, koska tiedän niiden kirraavaan. Jonkun mielestä tämä ei ole ongelma eikä mikään - hei saanhan hyvästä syystä suunnata vaatekaupoille ja ostaa uusia, isompia vaatteita! Kynnys siirtyä käyttämään farkkuja koossa 27-28/32 on vain minulle (henkisesti) liian suuri. En halua. Niin pitkään tein kovaa työtä, jotta pääsin tuumakokoon 25-26 ja yläosissa kokoon xxs-xs. En pidä muita ihmisiä, jotka käyttävät isokokoisempia vaatteita kuin minä huonoina tai ylipäätään esim. S-kokoisia vaatteita isoina - ehen! - mutta kynnys hyväksyä se, että olen rimpulasta kasvanut (en viitsi sanoa lihonut, koska siitä joku heti huomauttaa kuitenkin) on korkea. Tällä hetkellä liian korkea.

Mielessä on käynyt, kokeilisiko maidotonta ruokavaliota esim. 2 viikon ajan, josko turvotukseni johtuisi siitä (kuten moni väittää omalla kohdallaan) vai kokeilisinko FODMAP-dieettiä (jätän m.m. maitotuotteet, viljat ja omenat pois). Molempia olen harkinnut ihan kokeilumielessä, en siis loppuelämän ruokavalioiksi, mutta jotta saisin selkoa siihen, että johtuuko turvotukseni jostain tietystä ruoka-aineesta. Toki annoskokoja voisin myös koittaa pienentää, koska useinhan ison annoksen lappaaminen mahaan ihan luonnollisestikin turvottaa pienempää annosta enemmän. Ne, keitä nyt asia kiinnostaa, niin suolentoiminnassani ei mitään vikaa ole, joten turvotusta ei ainakaan lisäkuiduilla vähennetä. Vedenjuontia en mielisi vähentää, koska se ylläpitää suolen ja aineenvaihdunnan toimintaa, mutta sekin tuntuu turvottavan vaikka juonkin vettä tasaisesti pitkin päivää.. Pitäisikö sitä sitten vähentää vai juoda esim. puolisen litraa kerralla ja sitten pitää taukoa?

Mitä tulee liikuntaan, olen 50/50 tasolla tällä hetkellä: punttisali itse asiassa on jopa alkanut himoittaa (kiitos Fitnesspäiväkirjojen), mutta nyt  kun olen pikkuhiljaa pitkän tauon jälkeen alkanut uudestaan rakentaa hieman lihaksia kahvakuulaillen huomaan, miten jumiin siitä koko kroppani saan. Tässäkin kohtaa huomaan selkeän viha-rakkaus-suhteen: rakastan liikuntaa ja se tuo minulle oikeasti hyvän olo. Liikkumalla päivittäin en jämähdä ja vaikka liikunnalla välillä jumiin mennään, ovat jumitilani huomattavasti lievempiä liikkuessani, kuin täysin paikoillani oltuani (etenkin selkä ja ni-ha-seutu). Mutta koska lihakset ehtivät totaalisesti surkastua tauon aikana, kestää nyt tovin rakentaa niitä takaisin ja ihan luonnollisestikin minulle, kuten kelle tahansa muulle treenaamattomalle, tulee lihasjumeja kun niitä lihaksia sieltä herättelee.

Huhhuh, mitä vuodatusta, mutta tätä varten blogiani pidän: saan purkaa ajatuksiani ja toivon mukaan joku voi itsensä tästä tunnistaa, mahdollisesti joko saada vertaistukea tai jopa kommentoida alle, miten tälläisestä tilanteesta on selvinnyt. Vaihtoehtoisesti saa myös pitää minua ihan hoopona ja hönttinä, täydellisenä idioottina ja syömishäiriöisenä joka pitäisi saattaa hoitoon. Feel free, kommentoikaa, kertokaa, ihmetelkää.

Kivaa keskiviikkoa kaikille, murheista huolimatta!

tisdag 19 maj 2015

Elämä on (ihan kivaa) kun sen oikein oivaltaa. Asukuvaamisesta kun ei puhuttaisi vain

Ai että, tiedättekö kaverit että elämä on aika kivaa, kun sen oikein oivaltaa? Havahduin eilen (viimeksi) faktaan, että uskallan vihdoinkin syödä rennosti. Useimmiten.

Toki mietin päivittäin, syönkö esim. liikaa leipää ja hiilareita kulutukseeni nähden, mutta yritän samoin tein myös sivuuttaa ne. Leipää rakastan kuin hullu puuroa ja suomalaisiin ravintosuosituksiin nähden syön sitä ihan normaalimäärän (suositus kuitumääriin vedoten kai on 6-9 palaa/vrk) ja karppaushistoriani takia tuon 6-9 palaa on varmasti ihan okei, koska juuri kyseisen taustani takia en juurikaan pastaa, perunaa tai riisiä syö. Kestävyyslajia harrastavana tiedän, kuinka tärkeitä hiilarit energianlähteinä ovat ja toppuuttelen aina siihen nojaten soimaavia kommenttejani ja muistutan itseäni parhaista juoksulenkeistäni; niitä ennen olen useimmiten nimittäin syönyt runsaammin hiilareita! Oppia ikä kaikki. On hassua miten vaikeata voi olla "oppia" syömään hiilareita sillä perinteisellä tavalla (eli neljännes lautasesta perunaa, pastaa, riisiä) kun monta vuotta on täyttänyt lautasensa rehuilla ja protskuilla ja nappaa kylkeen näkkärin tai pari. Joku varmasti toteaa pian, että saahan niitä hiilareita esim. juureksista, mutta itselleni ne eivät tunnu riittävän löpöksi - etenkään jos juoksemaan aion lähteä! Kai sekin on yksilöllistä, minkälaisia hiilareita tarvitsee ja kuinka paljon.

Mitä liikuntaan tulee, olen huomannut harrastavani liikuntaa nykyään huomattavasti rennommin kuin aiemmin. Eilen havahduin työpaikan salilla peilin edessä kahvakuulan kanssa heiluessani siihen, että olen omasta mielestäni aika kivannäköinen - nyt hieman lihaksikkaampana. Pitkään olin liikuntakiellon takia todellinen rimpula (muistutukseksi voit katsoa viime kesän asukuviani - omalla vastuulla!) ja se söi minulla todella, koska viihdyn lihaksikkaammassa kehossa ja ulkomuodossa  huomattavasti paremmin. Kantapään kautta opin, että kohtuus kaikessa on paras kultaisin keskitie ja että liika treeni ja liiat lihakset olivat minulle haitaksi, mutta toisaalta täysin lihakseton kroppa ja olo ei myöskään ole hyvä. Liikuntakiellon aikana ja jälkeen olen paljon miettinyt, mikä on tervettä ja mikä ei, koska saa ja pitää liikkua ja kuinka paljon ja tarvitseeko ihmisen liikkua lainkaan; pärjäisiköhän sitä loppuelämän ihan hyötyliikunnan avulla vain? Terveyden ja pakkomielteisen käytöksen raja on loppupeleissä häilyvä ja pikkiriikkinen ja koska pitkään uskottelin itselleni, että pakonomainen tarpeeni harrastaa liikuntaa X määrä viikossa tai välttää viimeiseen asti kiellettyjä ruoka-aineita, olen nykypäivänä kovin epävarma koska valintani perustee pelkkään mielihaluun ja fiilikseen ja koska opittuun tapaan tai entisten sääntöjen noudattamiseen. Noh, askel järkevämpään ajatteluun on ainakin tehty :)

Ironista kyllä samalla kun tätä tekstiä kirjoitan, latasin koneelle miehen aamulla kiireessä ennen töihin lähtöä otetut asukuvat ja järkytyin pahasti: kuvat eivät ole LAINKAAN sellaisia kuin kuvittelin. Totesin siinä aamukiireessä kuvia räpsiessämme, etten osaa poseerata lainkaan ja tietyllä tasolla voin myöntää jopa nolostelevani poseerausta samalla kun kuitenkin pyydän miestä niitä kuvia räpsimään. Epäloogista? Jep. Järkevää? No ei. Poseeratessa ihminen harvemmin on parhaimmillaan, vaan ennemminkin jäykkä ja kankea, vääntyy kameraan kohti niin, että näyttää mahdollisimman leveältä, aurinko häikäisee niin, että silmät muistuttavat kahta pientä viivaa.. Pitäisiköhän lopettaa näiden asukuvien ottaminen kokonaan kun se niin hemmetin hankalaa tuntuu olevan?! Toisaalta en millään tahtoisi; tämänkin päivän asun halusin ikuistaa kuviin, koska tykkäsin siitä todella paljon ja viihdyin uudessa Henri Lloydin mekossani todella hyvin koko päivän: sopivan naisellinen, muttei liian ladylike rentoine raikkaine raitoineen. Ei huonompi löytö, vaikka itse sanonkin. Muiden kuvia katsellessani mietin aina kuinka he kuva toisensa jälkeen voivat onnistua kuvissaan niin hyvin? Moni bloggaaja kertoo, että kuvia kyllä räpsitään kilometrikaupalla jotta ne pari onnistunutta otosta sitten saadaan napattua ja ladattua muiden nähtäväksi - mutta kun minusta tuntuu, ettei minusta saa sitä YHTÄKÄÄN onnistunuta kuvaa otettua, vaikka kuvia kuinka räpsisimme.. Okei, toinen ongelma saattaa meidän kohdallamme olla myös kiire: kuvia räpsitään heti aamupalan vielä pingottaessa vatsassa, kiireen painaessa jo päälle (yleensä kuvat otetaan autolle kävellessä molempien ollessa LÄHES myöhässä..). Lisäksi T on minua pidempi, joten hänen seistessään suorassa, muutun minä kuvaruudulla vinosti ylhäältäpäin kuvattuna astetta lyhyemmäksi alienpäiseksi olioksi. Kuvia ei työpäivän jälkeen juuri räpsitä, koska kotiudumme eri aikaan ja tykkään itse, että kuvat otetaan aamulla kun sitä vielä on freesheimmillään (VS kiireisen työpäivän jälkeen naama kiiltävänä, vaatteet ryppyisenä, nälkäisenä, kärttyisenä..).

mikä meni vikaan? aurinko häikäisee, kädet ovat hassusti edessäni ja virne on miä hölmöin; en toisaalta voi hymyillä ja näyttää hampaita koska raudat suussani ovat aivan liian nolot - jopa 6kk jälkeen
vähän parempi jo kun käsi on lanteilla, mutta.. mites tuo lantion asento? enemmän sivuttain kenties?

sanon vaan: ne raudat. virnuillessani näin, näyttävät poskeni paljon pyöreämmiltä kuin oikeasti ovat. ja tukka. onneksi hain tänään uutta väriä, jotta saan sen värjättyä (mikä kulunut väri häh?)

Mitä ehdottaisitte? 

T kuvauskurssille? Aikaisempi herätys, jotta aikaa kuvaamiselle jää enemmän? "Päivän asujen" kuvaaminen esim. toisena päivänä, jolloin aikaa on enemmän tai illemmalla, vaikka vaatteet olisi jo välillä vaihdettu kotiasuun? Kuvattavan asenteen vaihto astetta sallivampaan? Kuvattavan lähetys poseerauskurssille, jotta oppisin välttämään näitä "seison lantio suorassa tai hieman vinossa kuvaajaan päin niin, että näytän mahdollisimman leveältä kuvissa"-poseerauksia?

Tälläistä tänään. Vinkkejä? Ajatuksia?

fredag 15 maj 2015

Kun nyt niistä kengistä tuli puhe..

...huomaan selaavani nettikauppoja ja -kirppareita täydellisiä kiilakorkoisia sandaaleja kesäksi metsästäen :'D Nyt kun kenkien makuun oikein Asics-lenkkaripostauksen kanssa päästiin.. Ja mies kiittää!

Nämä Tommy Hilfigerit olisivat täydelliset, mutta ehkäpä toivoisin hiiiiieman kapeampaa "narua" tuohon jalan päälle.

Entäs nämä Hilfigerit? Todella kauniit, mutta jotenkin silmääni häiritsee tuo kahden erisävyisen ruskean yhdistäminen..

Aah! Mä en kestä! Ihanan pitsisomisteisen-karkkikauppa-söpöt Tommy Hilfigerit, joista oma koko jo loppuunmyyty :/

..kunnes löytyivät ne omaan budjettin ja tyyliin sopivimmat:

#purelove
IHANAT!! Omaan lenkitän koiraa ja juoksen-tyylille (sekä tänä kesänä vuorotöihin siirtyvälle, joka todennäköisesti on joka viikonloput töissä eikä viiletä rantabulevardeilla tai terdeillä iltaisin..) nuo nyt tuskin ovat ne käytännöllisimmät, mutta tarvitseeko aina tehdä järkeviä hankintoja? Löytyyhän multa noita fiksujakin kenkiä - esim. Asicset! Pullisteleehan minulle vitriinitkin käyttämättömiä muumimukeja, joita en raaski käyttää enkä irrottaa tarroja, jotta jälleenmyyntiarvo säilyy mahdollisimman korkeana. Järkevää? Ei. Kauniiden kenkien ostaminen.. on kyllä järkevää, koska lupaan käyttää näitä EDES kerran.

ps. ethän kerro miehelleni, ethän? ;) hihii. Kivaa viikonloppua! ;)

Astetta mukavammat popot juoksijalle. Esittelyssä Asics Gel Nimbus 16.

Olen tänä keväänä ostanut peräti kahdet kengät, joista molemmista olen ollut NIIN tyytyväinen, että ne kaipaavat mielestäni oman kehumispostauksensa. Toivon, että eritoten mieheni, joka ei näitä kenkäostoksia (tai muitakaan itse asiassa..) ymmärrä, lukisi tämän, jotta ymmärtäisi miten älyttömän hyvä investointi nämä kenkulit ovatkaan olleet ;)

Olen jo aiemmin hehkuttanut vapaa-ajan käyttöön hankkimiani Nike Rosheruneja, jotka ovat mitä kevyimmät kengät, joita koskaan elämässäni olen omistanut. Crocseihin verrattuna taitavat painaa saman verran, eli t-o-d-e-l-l-a vähän ollakseen lenkkarit. Näille en nyt tämän enempää ajatellut varata tilaa, vaan ajattelin hehkuttaa sivulauseessa aiemmin mainitsemani juoksulenkkarit, joita halusin käyttää hetken, ennekuin osaisin niitä paremmin arvioida.

Uudet juoksutossuni ovat legendaariset Asics Gel Nimbus 16. Juoksukengät uusin n vuoden-parin välein ja olen joka kerta tehnyt taustatutkimista m.m. juoksufoorumeita ja alan lehdistä testejä seuraillen ja lueskellen. Hyviä vinkkejä olen myös ammentanut blogeista.

Pohjat ovat kontrastia antaen päheän keltaiset

Monien kehujen saattelemana päädyin ostamaan viime vuoden malliset Nimbukset, jotka itse asiassa ovat elämäni ensimmäiset muun-kuin-Niken-merkkiset-lenkkarit. "Uskalsin" tehdä syrjähypyn hyväksi todetun merkin luota, koska niin älyttömän moni no kehunut ja hehkuttanut Asicsejaan taivaisiin asti. Edelliset Nikeni kävivät etenkin pidemmillä lenkeillä varpaista ahtaiksi ja päädyin siksi kokeilemaan nyt toisen merkkisiä kenkiä.

Mitäs Gel Nimbuksista sanotaan?

Juoksukengät, jotka sopivat niin neutraalille kuin supinoivallekin askeltyypille. Jalkineiden FluidRide-välipohja tarjoaa juoksijalle yhdessä kannan ja päkiän GEL-vaimennuksen kanssa loistavan vaimennuksen ja kimmoisuuden.  Ulkopohjan Guidance Line -ohjaavuusura huolehtii askelkontaktin linjasta aina lenkin viimeisille kilometreille asti. FluidFit -päällinen takaa loistavan istuvuuden ehkäisten hiertymiä (teksti lainattu täältä).

Miltä ne parin kuukauden käytön jälkeen mielestäni tuntuvat?

Lyhyesti: hyviltä. Nimbukset ovat aiempia Nikeihini verrattuna raskaammat, mutta se johtunee jo siitä, että Nimbuksissa on rutkasti parempi vaimennus kuin Nikeissäni. Kaupassa kenkiä sovittaessani mietin tovin, viitsinkö ostaa näinkin vaimennetut kengät, koska faktahan on se, että mitä enemmän vaimennusta, sitä raskaampi kenkä ja sitä enemmän jalan pikkulihakset joutuvat tekemään töitä. Vaakakupissa painoi sitten kuitenkin enemmän se, että vaimennetut kengät säästävät polviparkojani asvaltilla juostessani vähemmän vaimentavia enemmän ja nakkasin Gel Nimbukset ostoskoriin ja kiikutin kassalle.

Gel Nimbukset sitoessa jalkaan tuntee heti, että vaimennusta tosiaan löytyy ja askel tuntuu pomppiessa pongahtavalta ja kevyeltä. Nämä jalassa askel ikään kuin "bounce:aa" (sori tämä suomenkielen suppea kielivarastoni) eikä nämä jalassa tee mieli seistä pakoillaan. Lesti on Nikeä leveämpi, muttei heilu tai pyöri, vaan istuu hyvin jalkaan kunhan nauhat sitoo kunnolla (ja itse luotan vain ja ainoastaan tuplasolmuun). Kantapäässä ja päkiän kohdalla kengänpohjasta löytyy geelivaimennus, jonka kyllä tuntee ja aistii vaikkei valmistajan kuvaelmaa lukisikaan. Kenkä on luonnollisestikin "klobon" ja hieman kömpöelön tuntuinen geelityynyjen ansiosta, mutta asvaltilla juostessa se tuntuu ainakin minusta turvallisemmalta ja vaimentavammalta kevytkenkiin verrattuna. Nämä ovat geelityynyistä johtuen raskaammat kuin kevyt-lenkkarit, mutta siihen tottuu yllättävän nopeasti, enkä itse ainakaan ole huomannut että vauhti olisi hidastunut - päinvastoin juoksen samaa tahtia tai jopa hieman nopeammin näillä kuin aiemmilla kengilläni. Tiedä sitten mistä johtuu.. Uusien kenkien huumasta vaiko siitä, että uskallan pistää töppöstä toisensa eteen normaalia ripeämmin asvaltilla(kin) kun tiedän, että pohjan runsas vaimennus suojelee jalkaparkojani suurimmilta tömähdyksiltä.

Väritys on mielestäni pirteä, mutta samalla hillitty: tummanliilaa neonkeltaisella (kuvassa likomärkä ei niiiiin neonvärinen) tehosteilla. Huomatkaa myös aikuisen labbiksen mittoihin venynyt Ronttuli-koira ;)

Ulkonäöllisesti Gel Nimbukset miellyttävät silmääni: tummanliila väri sopii kaikkien värien kanssa yhteen, joten kaltaiseni esteetikkokin voi huoletta napata minkä tahansa värisen topin tai takin kaapista lenkille ilman että tarvitsee miettiä, riitelevätkö värit keskenään. Hah, tälläistä tämä kevytmielisen materialistiurheilijan elämä on ;)

Sellaisia kokemuksia minulla tähän asti Gel Nimbuksista on. Ovatko ne sinulle tutut? Minkälaiset popot sinun töppösistäsi löytyy?

onsdag 13 maj 2015

Lumikki ja seits.. eiku äitienpäivän asu ja runoluritusta

Pitkästä aikaa vähän kevyempää jutustelun aihetta kuin timanttisormukset, suhdekriisit ja mahamakkarat (tai niiden poissaolo) - nimittäin päivän asu.


farkut, vyö ja toppi H&M kengät Nike
Äitienpäivää vietettiin sekä vanhempieni luona, että anoppilassa. Lapsuudenkotiin suunnatessamme jätimme juoksuaikaisen Ronjan kotiin ja puin suosiolla pitkästä aikaa ajankohtaiset ja muodikkaat valkoiset farkut jalkaani. Yläosaksi valikoitui jouluksi hankkimani punainen toppi. Valkoisia farkkuja ei tosiaan ole aikoihin tullut käytettyä (lue: mustan, pomppivan koiran hankittuani), joten ne olivat kuin hyvä kirppari- tai alelöytö omasta kaapista ;) Housut hankin pari vuotta sitten Porissa asuessani paikallisesta Henkkamaukasta ja ne kustansivat muistaakseni 12 tai 20 euroa ja muistan niitä hankkiessani, että ajattelin, että ne kyllä maksaisivat itsensä takaisin jo parin käyttökerran jälkeen (halvat kun olivat) jos niitä onnistuisin edes kaksi kertaa pitämään ilman, että sotkisin ne täysin. Kuten näkyy, on suuremmilta laikuilta (ihme kyllä) vältytty ;)

Säädetään tukkaa välillä. Onneksi ei tuo aurinkokaan häikäise silmiä..

onneksi pääsen iiiihan pian näistä hammasraudoistani eroon, niin voin alkaa hymyilemään normaalisti enkä virnuile näin hölmösti ylähampaitani peitellen

Värjäsin tuossa muuten hetken mielijohteesta tukkanikin tummemmaksi kun vaalea väri alkoi tuntua liiankin pliisulta ja kuluneelta ja vaikka itse sanonkin, niin mielestäni tumma väri sopii minulle vaaleata paremmin. Näin asukuvia jälkikäteen totean, että väritykseltäni olen kuin ilmetty Lumikki eebenpuunvärisine hiuksineni, lumenvärisine housuineni ja verenvärisine toppeineni. Hah, kuulostaapa runolliselta :'D

Jebajee. Mikään muotitäti en ole enkä sellaiseksi muutu, mutta välillä on kiva esitellä näitä omia asuja :) Arkisin kun usein pukeudun turvallisesti farkkuihin, tennareihin (eritoten noihin Roshe Runeihin, jotka ovat kevyimmät tassuissani ikinä!) ja toppiin/paitaan ja kaiken-kelin-kestävään-takkiin täytyy näitä juhlallisempia asuja jo ihan oman muistin virkistämiseksi laittaa näytille. Voi sitten kiikkustuolissa muistella pukeutuneensa edes JOSKUS astetta asiallisemmin ja siistimmin ja ehkä asukriisin iskiessä inspiroitua ja kopioida omia asujaan..

måndag 11 maj 2015

Elämäni toiseksi raskain äitienpäivä

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille näin päivä jälkijunassa vilkutellen!

Meillä äitienpäivää vietettiin perheen kesken: syötiin palapaistia, kahviteltiin Brita-kakulla (aah, suosikkini kautta aikojen! Harmi vaan, ettei vatsa tykännyt siitä sokerin ja valkoisten viljojen määrästä yhtä paljon kuin suuni..) isovanhempien saavuttua paikalle, sekä myöhemmin illalla vielä anoppilassa kahvitellen. Välissä tuli onneksi käytyä aina koiralenkeillä ja aamupäivällä kävin jopa pienellä 5km hölkällä itsekseni ja ekaa kertaa tänä vuonna jouduin riisumaan takkinikin: niin lämmin auringossa jo oli! Jalat tuntuivat ihmeen tukkoisilta koko loppuviikon, joten päädyin illasta putkirullailemaan ja kyllä ärräpäät lensivät kuin keihäät olympialaisissa: voi kristusjeesus sitä kipua, joka valtasi niin etu- kuin takareidetkin - nivusista puhumattakaan! Pitää jälleen jättää FoamRolleri olkkariin näkösälle, jotta sitä tulee käytettyä useammin. Lihasjumit ovat kyllä huomattavasti pienempi kiva kuin kivut, joita rullatessaan tuntee..

Huomasin eilen nuorinta siskontyttöäni katsellessani, miten olo muuttui kummallisen herkäksi. En osannut yhdistää tuntemustani mihinkään, mutta löydettyäni Annan blogipostauksen Voi kunpa tämä olisi joskus minunkin päiväni (suora linkki tässä) havahduin, tirautin pari kyyneltä tekstin luettuani ja tajusin: juuri siksi, että Anna kertoo suoraan sen, mitä itse pelkään. Annaa en henk.koht. tunne, mutta hänen blogiaan vuosia enemmän ja vähemmän seuranneena tiedän, että meillä on aika samanlaiset taustat ja pystyn samaistumaan hänen ajatuksiinsa.

Itse en asiaa noin suoraan uskalla tai pysty sanomaan, mutta käykää lukemassa Annan postaus ja oppikaa meiltä, jotka nyt jälkikäteen saamme pelätä, olemmeko pelleilyillämme pilanneet mahdollisuutemme saada omia lapsia.

Päivän opetus: ei näin.

Kesä tulee, löytyyhän suojakerroin?

Ette arvaakaan kuinka yllätyin perjantaina töistä tullessani kun postipate oli kiikuttanut kotiini ison vaaleanpunaisen laatikon. Enhän minä mitään (muistaakseni?) ole tilannut! Innokkaana revin rapisevaa suojapaperia laatikon päältä ja kantta nostaessani en voinut muuta kuin hymyillä: mikä täydellinen yllätys ja aloitus viikonlopulle siellä odottikaan!

Paketti kuin karkki :)
Siitä on jo jokunen vuosi kun liityin Reddvilleen (klik), SheSocial-yhteisöön, joka tarjoaa kaikille rekisteröityneille ilmaiset tampoonit ja tasaisin väliajoin myös muita kivoja ylläreitä. Tällä kertaa paketista kuoriutui kookokselta ja kesäiseltä tuoksuva setti Hawaian Tropicin aurinkosuojatuotteita (heleyttävä, kasvoille omansa - you name it!), sekä vesipullo.

Tutustuin Hawaian Tropicin aurinkosuojatuotteisiin ensimmäistä kertaa viime kesänä kiitos Redvillen paketin, enkä pistänyt lainkaan pahakseni, että samankaltainen paketti tuli tänä(kin) kesänä. HT:n tuotteet tuoksuvat aivan taivaallisen hyvältä kookokselta eivätkä muistuta ollenkaan perinteisiä aurinkosuojia. Koostumukseltaan rasvat muistuttavat ennemmin vartalovoidetta kuin vanhanajan Nivean aurinkosuojia (thank God Niveankin tuotteet ovat kehittyneet 90-luvulta..) ja levittyvät helposti ja imeytyvät ihoon nopeasti, eivätkä jätä nihkeätä fiilistä iholle.  Herkkäihoisena voin suositella HT:tä myös muille herkkänahkaisille ja eritoten teille, jotka kärsitte kanssani aurinkoihottumasta: ainakin viime kesänä en kärsinyt siitä kertaakaan, vaikka paistattelin päivää aamusta iltapäivään kun suojasin nahkani Hawaianin aurinkorasvalla. Voin valehtelematta sanoa, että HT:n aurinkosuojat ovat parhaita, joita olen kokeillut - ja siitä täytyy kyllä kiittää Reddvilleä, koska juuri heidän kauttaan pääsin tuotteisiin tutustumaan :)

shimmer-voide, heleyttävä versio, suojaöljy, kasvoille oma voiteensa, sekä nesteytyksestä huolta pitävä pullo, jonka saa kätevästi kokoon :)



Suosittelen lämpimästi kokeilemaan ja tutustumaan Hawaian Tropicin tuotteisiin, mikäli haluat tuoksua hyvältä ja samalla suojautua auringolta. Eikä sovi unohtaa mainita, että mikäli ilmaiset tampoonit kiinnostavat, kannattaa rekisteröityä Reddvilleen (linkki). Yhteisö ei lähetä roskaposteja, on ilmainen eikä vaadi sinulta muuta kuin rekisteröintiä (sekä mahdollista blogipostausta saamistasi tuotteistasi, mikäli haluat), eikä nän ollen ole lainkaan hölmömpi yhteistyökumppani sekään :)

*tuotteet saatu blogin kautta


lördag 9 maj 2015

Häähömpötyksiä

Mikä siinä on, että naiset yleensä on niitä, jotka ensimmäisenä suhteessa ovat ehdottamassa vakavampaa sitoutumista? Muistelen urbaanilegendaa siitä, että miehet (tai no, pojat) kehittyisivät n 2 vuotta naisia hitaammin, mutta ei kai se voi päteä kun 30-vuoden rajapyykki lähestyy? Kai ne miehet nyt jossain kohtaa kirivät välimatkan kiinni? Vai onko evoluutio suunnitellut homman niin, että naisten kuuluisi valita itseään hieman vanhempi mies, jotta he olisivat samalla tasolla sitoutumis-linjalla? Mikäli näin on, voisi mielestäni tuleva hallitus lisätä sen osaksi opetussuunnitelmaa, jotta tulevaisuuden naiset osaisivat valita partnerinsa nämä mielessään pitäen.

Viime kesältä suhdeselfie
Naurahdin oikein ääneen T:lle todettuani viime viikolla, etten ollut höpötellyt häistä, timanteista tai talonrakennuksesta kokonaiseen viikkoon. Muistaakseni olen maininnut häät, mekot, timantit, Kannustalot, jopa vauvat jokaikinen viikko ja noh, jopa päivittäin, aina alkutalvesta lähtien. T:n aloitettua vuorotyöt (eli töitä 12h, vapaa 24h, töitä 24h, vapaa 72h) olemme totuttua vähemmän yhdessä kotosalla (eritoten nyt kun hän kaiken kukkuraksi teki pari keikkavuoroa noiden omiensa lisäksi) ja kuulumisia on valehtelematta vaihdettu enemmän puhelimen välityksellä, kuin kasvotusten. Kai tuo on jo ihan luonnollinen syy siihen, etten häähömpötyksistä ole "päässyt" pölisemään, mutta olen toki asiaa silti itsekseni miettinyt. Kun yhdessä ollaan totuttua vähemmän, alkaa sitä pakostakin jossain kohtaa yksinäisyyttä potiessaan miettiä, miksi juuri tuon tietyn tyypin kanssa on ja miksi häntä tässä odotellaan - takuuvarmasti muualtakin löytyisi mies, joka ei vuorotyötä tee.

Meidän suhteemme ei mikään kovin vanha, muttei tuorekaan ole: n 1,5 vuotta on pian seurustelua takana. Tuon aikana olemme kokeneet jo harmittavan monta syöksyistä alamäkeä ja ongelmia - jotka kaikki johtuvat enemmän tai vähemmän minusta ja terveydestäni - mutta myös monta hyvää, hauskaa ja edelleen hymyn huulille tuovaa hetkeä. Olen miettinyt niin itsekseni kuin ääneenkin, miksi ylipäätään olemme edelleen yhdessä vaikka niin monta kertaa olen todennut, että olen niin hankala tapaus etten noin hienoa miestä rinnalleni edes ansaitsisi. Suurempia riitoja meillä ei itse asiassa ole ollut, mutta itsevarmuuteni pettäessä on kyllä aivan liian monta itkuputousta vuodatettu ja suhteen jatkoa kyseenalaistettu.

Nyt kun terveyteni pikkuhiljaa on palautumaan päin, tuntuu suhteemme tasapainottuneen. Toki nämä uudet työkuviot (jotka tästä vielä muttuvat kesän myötä) vaativat vielä totuttelua, mutta elämä tuntuu tietyllä lailla tasapainottuneen. Edelleenkin terveyteni toki asettaa harmillisen tiukkoja kriteereitä elämällemme, koska kehoni vaatii riittävästi unta (lue: nukkumaan mennään viimeistään klo 22, jotta ehdin saada tarpeeksi unta palloon kellon soidessa 05:40 arkisin ja viikonloppuisin Ronja herättää kyllä tottumuksesta samoihin aikoihin), liikuntaa ja lepoa sopivassa suhteessa, sekä ravintoa tasaisin väliajoin. Päänuppiani huimaa edelleen päivittäin ja jos lihakset vetävät liian jumiin, verensokerini on matala tai univelka painaa, alan voimaan pahoin, kävelen n.s. seiniä pitkin enkä mielelläni puhu tai liiku mihinkään. Ulkomaanmatkat, päiväreissut ja laivamatkat ovat siis kohdallamme (edelleen..) pitkän harkinnan alla ja noh, mahdottomia, ja tämä taitaa harmittaa enemmän minua kuin T:tä. Onneksi emme kumpikaan kovin reissuhenkisiä ole, mutten voi kieltää, ettenkö aika ajoin inhoaisi tseäni huimaukseni ja sen asettamista rajoituksista johtuen; olisi kivaa välillä lähteä ex tempore Tukholman tai Tallinan risteilylle, mutta koska nukun huonosti uusissa paikoissa, vaivaisi minua reissussa niin paha huimaus, etten hytistä liikkumaan pystyisi. Tämän jouduimme valitettavasti n vuosi sitten kokemaan käydessämme Tukholman risteilyllä T:n synttäreiden kunniaksi: laivalla hengailimme lähinnä hytissä eikä huimausta sen takia huomannut, nukuin laivalla t-o-d-e-l-l-a huonosti ja kärsin siitä johtuen elämäni pahimmista huimauksesta ja vaikka kuinka yritin sinnitellä Tukholman katuja talsien, olin oksentamaisillani miljoona kertaa, vatsani oli sekaisin jännityksestä enkä meinannut pystyä kävelemään laivaan takaisin, vaan aloin hyperventioimaan kun matkaa oli vielä puolisen kilometriä jäljellä ja totesin T:lle, että kuolen siihen paikkaan. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla laivaan takaisin, mutta sen koommin emme Vaasaa ja Siuntiota kummemmissa paikoissa ole käyneet. Vaasassa(kin) nukuin huonosti liikenteen äänistä johtuen ja meinasin pyörtyä Intersportiin. Että näin. Tosi onnellista tämä reissaaminen minun kanssani, eikö? ;) Pelastukseni tosiaan on se, ettei T kovin innokas matkaaja ole, eikä tämä reissailuvammani sen takia meihin juuri vaikuta (tai vaikuttaa, mutta enemmän minuun: minä nimittäin matkailisin mielelläni).

Oho, meneepä taas leveäksi tämä kirjoitukseni, mutta antaa mennä - lauantain kunniaksi. Palataas nyt takaisin tähän suhde- ja hääaiheeseen. Mistä sitä tietää, että juuri tämä on se suhde, josta toivoisin elämäni viimeisintä ja kestävintä?

Mietin itse, miksi juuri meidän suhteemme on hyvä tälläisenä kuin se on ja miksi se on kestänyt kaikki nämä vastoinkäymiset, jotka olemme läpi käyneet. Koska haluamme tätä suhdetta. Edellisiin suhteisiin(i) verrattuna, olemme T:n kanssa aika samanlaisia ja meillä on samanlaiset arvot elämässä: arvostamme perhettä ja arkea. Tykkäämme hyvästä ruoasta, koti-illoista, emme kumpikaan jaksa välittää urheilun seuraamisesta TV:stä tai kännäämisestä ja baareissa juoksemisesta.
Vaikka monta kertaa olen miettinyt, onko järkeä jatkaa tätä suhdetta kun olemme tietyillä tasoilla olemme NIIN erilaisia (T on huomattavasti hellyydenkipeämpi, laiskempi ja hitaampi tekemään päätöksiä kuin minä), on se toisaalta vahvuutemme, koska tasapainotamme toisiamme (rauhallinen lammas VS tulinen skorppari, you know?). En osaa nimetä T:stä mitään tiettyä yksityiskohtaa joka olisi syy sille, että juuri häntä rakastan tai miksi haluan olla juuri hänen kanssaan yhdessä, mutta minulla vain on sellainen tunne. Olen elämäni aikana oppinut sen, että intuitioon kannattaa luottaa ja sydäntä kannattaa kuunnella. Vaikkei suhteemme se ruusuisin, sadunomaisin tai täydellisin ole, on minulla vahva tunne siitä, että juuri tämän miehen haluan nähdä rinnallani elämäni kaikissa mutkissa ja kurvissa, ruttuisena, likaisena, väsyneenä ja kärttyisenä. Ja vaikkei T nyt vielä minulle vihille lähtöä vielä ehdottanut ole (yrittää sniikki vain ehdottaa, että MINÄ kosisin - pah!), jatkan minä siitä unelmointia ja höpisemistä vaihtelevissa määrin. Vihille meno ja sormusten toisillemme antaminen ei kuitenkaan se pääpointti ole, vaan symboli sille, että haluamme sitoutua toisiimme. Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö nuo häähömpötykset minulle kovin tärkeitä olisi ja varmasti tietynlainen sinetti ja liima suhteelle, mutteivät ne pakko-pakkoja olisi: jollei suhde kestä sormuksitta, ei siinä kannata pysyä.

Tillanderin Solitaire-sarjan 091 olisi täydellinen, mutta aivan liian kallis. Mutta ulkonäöltään täydellinen mielestäni :)

Millaisen sinetin suhteellemme haluaisinkaan? Kihlaksi simppelin sormuksen (valko- vai keltakultainen? Kääk, en tiedä! Käytän eniten hopeakoruja, joten sitä ajatellen valkokulta olisi parempi mutta ihoni on sen tyyppinen, että pahoin pelkään, että joutuisin putsauttamaan sitä aivan liian usein.. Voisikohan sitä testata jollain?), jossa olisi pieni kruunuistutettu (jep, vaikka se kaikkialle varmaan tarttuisikin) timantti ja vihkisormukseksi rivitimanttisen, samanvärisen yksilön. Yksilöllisen sormuksen teettäminen kiinnostaisi, eikä se välttämättä käy edes valmiin sormuksen hankkimista kalliimmaksi, mutta toisaalta valmiitakin sormuksia minun makuuni löytyy miljoona.. Aahh! Miten sen itselleen oikean sormuksen oikein löytää? Pelkään, että himoitsisin liikaa niitä monen tonnin arvoisia sormuksia (enkä sellaista t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n haluaisi tai uskaltaisi pitää), joten kaipa sitä pitäisi kultasepälle jo sisään astuessaan kertoa, minkälaisella budjetilla matkalla oltaisi, jottei kiellettyjä hedelmiä sitten edes näytettäisi ;) Häät saisivat olla pienet ja perinteiset: kirkkovihkiminen loppukesästä tai alkusyksystä, tanssia, musiikkia, perinteinen buffa, sekä naurua ja hääleikkejä. Häämatkasta en uskalla vielä unelmoidakaan, mutta sinne lähdettäisiin sitten jos/kun huimauksestani joskus irti pääsisin. Matkakohteena kiinnostaisi Aasia, Kroatia tai etelä- tai keski-Amerikka. Myös etelä-Eurooppa kävisi; minä kun en juuri missään reissannut ole :)

onsdag 6 maj 2015

Tauko ja ikävä, parisuhteen pelastus

Heipparallaa ja mitä (ainakin toistaiseksi) aurinkoisinta keskiviikkoa! :) (meinasin btw hehkuttaa torstaita, mutta se johtuu siitä, että minulla on päivät aivan sekaisin kun tein sunnuntaina ylimääräisen vuoron päivystyksessä) Ajattelin kerrankin kirjoitella ihan kuulumisia vaan ja jättää niin urheilut kuin syömisetkin pois agendalta. Elämään kun kuuluu niin paljon muutakin, enkä halua antaa moista kuvaa itsestäni, että koko elämäni olisi pelkkää juoksua, henkistä kasvua ja stressaamista milloin syömisistä, milloin liikkumattomuudesta tai puuttuvista lihaksista. Olen perusluonteeltani iloinen ihminen, enkä halua vaikuttaa vinkuiitalta, joka ei näe missään mitään hyvää tai jonka elämässä kaikki on päin prinkkalaa. Päinvastoin: elämässäni ja arjessani on paljonkin hyvää, jota vain perisuomalaisena harvemmin hehkutan (tai muistan sitä arvostaa) ;)

Vappu sujui meillä hyvinkin rauhallisesti: torstaina lähdimme iltakäynnille töiden jälkeen mökille. Grillattiin, totesin etten tykkää makkarasta, saunottiin, heitin talviturkinkin (kuinka fiksu veto minulta, joka palelen kokoajan :D) ja tultiin illaksi kotiin nukkumaan. Vappuaattona mies lähti töihin ja jäimme Ronjan kanssa viettämään laatuaikaa kaksisteen kotiin. Roikuin koneella, söin ja lenkkeilin, söin ja kävin kahvakuulassa ja innostuin jopa siivoamaan ja järjestelemään kämppää ja totesin, että tehtävää täytyy kehitellä, ettei aika käy pitkäksi ja yksinäisyys ala painaa. Toisaalta on pakko myöntää, ettei tuo yksinolo tuntunut lainkaan pahalta - päinvastoin voin myöntää nauttineeni täysin rinnoin siitä, että sain koko päivän möllöttää ja tehdä juuri sitä mitä mieli teki. Vaikka T on esimerkillinen avopuoliso siinä, ettei hänen seurassaan tarvitse jännittää ja voin tehdä juuri sitä mitä haluan ja jopa sanoa, että hei älä nyt juttele minulle tai anna minun olla hetki yksinäni makkarissa, ilman että hän pahastuu, on sitä yksin ollessaan täysin eri lailla rentoutunut kuin toisen ollessa kotona - vaikka hän nimenomaan ei "häiritsisi" minua. Illan pimetessä ja nukkumaanmenoajan lähestyessä pieni yksinäisyyden poikanen hiipi mieleeni, mutta sysäsin sen sivuun, toivotin Ronjalle hyvät yöt ja laitoin tulpat korviini, jotten heräisi ulkoa tuleviin ääniin tai koiran kuorsaukseen. Nukahdin yllättävän hyvin vaikkei toinen siinä kyljessä tuntunutkaan ja heräsin aamulla kuin uutena ihmisenä.

T aloitti tosiaan nyt vapusta lähtien vuorotyöt, eli on joko puolikkaan tai kokonaisen vuorokauden poissa kotoa ja vuorotellen on sitten pari päivää kotona. Kun itse toistaiseksi vielä olen töissä toimistoaikaan eli arkisin 8-16 tarkoittaa tuo uudistus lähinnä sitä, ettemme viikonloppuja enää yhdessä vietä, emme syö yhdessä aamupalaa kuin parina aamuna viikossa emmekä hengaile yhtä paljon yhdessä kuin tähän asti. Siirtyessäni itsekin vuorotöiden pariin alamme todennäköiesti, työvuorojeni mukaan, sekoittamaan pakkaa yhä enemmän ja vuoroistani riippuen joko tapaamme yhä harvemmin tai vaihtoehtoisesti useammin kuin nyt. Uudet aikataulut vaativat hieman järjestelyitä lähinnä Ronjaa koskien ja mietin nyt mitä tehdä, jos itse menen iltavuoroon ja T on vuorostaan työvuorossa ja paikalla joko aamulla klo 8 tai illalla klo 20 - Ronja kun on tottunut syömään kaksi kertaa päivässä, eli aamulla ja töistä tultuamme n klo 17. Monet syöttävät koiransa vain kerran päivässä, mutta itse en oikein ole osannut päättää kumpi sitten olisi parempi: aamulla lenkin jälkeen, jolloin koira on koko päivän yksinään ja kerää energiaa tavallaan turhaan, vaiko illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin sama homma toistuu. Mites te muut koiranomistajat teette?

Sanoinkin T:lle eilen kun maattiin (ekaa kertaa sitten la-su yön!) vierekkäin sängyssä illalla, että uskon, että tämä vuorotyö ja muuttuneet aikataulut, jonka takia vietämme vähemmän aikaa yhdessä, tekevät suhteellemme hyvää. Olemme viettäneet suhteen alkuajoista lähtien paljon aikaa yhdessä, etenkin viime kesänä kun olin aika huonossa jamassa enkä pystynyt kotoa juuri muualle liikkumaan lähteä, ja nyt kun vointini on parantunut ja olen "itsenäistynyt", olen ajoittain jopa ahdistunut kun tuntuu, että olemme kokoajan yhdessä. Parisuhteessa olen aiemmin aina ollut se enemmän läheisyyttä ja yhdessäoloa kaipaava osapuoli ja siksi olen hämmästynyt itsekin kun olen nykyisessä suhteessa saanut huomata, että roolit ovat vaihtuneet ja että minä pikemminkin olen se joka ilmoittaa, että hei lähdenpäs tästä lenkille - ethän tule mukaan? - tai hei, voisitko lähteä vaikka lenkille, että saisin olla hetken yksin kotona? Haha, kuulostaa aika rajulta näin kirjoitettuna, mutta tiedättehän sen tunteen kun toisen läsnäolokin ahdistaa ja kerta kaikkiaan vaan haluaa olla yksin kotona ja juoda suoraan maitotölkistä, käydä vessassa ovi auki ja katsoa telkkarista leivontaohjelmia maratonina ja nauttia olostaan? Kaikki me olemme suhteissa (ja erillämme) erilaisia ja minä nähtävästi olen muokkautunut siksi, joka tarvitsee yksinoloa (koiran seurassa) jotta pysyn mukavana suhteessa ja (avo)puolisona. Jollen saa viettää tarpeeksi omaa aikaa ja saa tilaa "hengittää", suorastaan ahdistun kun T tulee lähelle ja osaan olla hävettävän kylmäkin. T nauraa usein kun selittelen ihan nolona, että hei anteeksi nyt kun en ole yhtä hellyydenkipeä kuin sinä ja toteaa, että ei se haittaa, mä köllin tässä vieressä kuitenkin mutten vaadi, että sä mua kokoajan silittelet ja rakastat kuin lapsi pääsiäismunaa. Vastaavasti huomaan, että nyt kun pari yötä ja päivää ehti mennä niin, ettemme tavanneet, oli ikävä jo ehtinyt tulla ja tänään aamulla kun kello soi 5:30 ja T lähti keikkaduuniin Hyvinkäälle minua suorastaan harmitti kun en hänen noustessaan ehtinyt moiskauttaa jo pusua ja antaa isoa halia. Nousinpa sitten ylös itse perässä ylös ja pussailtiin pitkästä aikaa oikein kunnolla jo heti aamusta.


Eli mitä opimme? Erossa olo ja sen mukanaan tuoma ikävä tekee suhteelle hyvää. Ja kun toinen (tai jopa molemmat!) tekevät vuorotyötä, merkitsee se ilta- ja pyhälisiä, eli askeleen lähemmäs timanttia ;) hihii.

Kivaa keskiviikkoiltaa kaikille!

fredag 1 maj 2015

Minäkö luikku?

Pari anonyymia kommenttia edelliseen postaukseen sai minut (jälleen kerran) miettimään, kuinka hemmetin vinoutunut omakuvani oikein on; siinä missä ulkopuoliset (en tiedä tunnetteko minua IRL tai oletteko minua koskaan livenä nähneetkään?) sanovat minua "liian laihaksi", kutsun itseäni normaalirakenteiseksi nykyisillä mitoillani. Siinä missä viime kesänä olin suorastaan luikku ja oikea rimpula - aivan LIIAN laiha - olen nykyään vähemmän lihaksikas ja pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava tai edes paksu. Mitoillani 168 cm ja 55 kg ei kyllä laihaksi ketään väittää voi ;)

Kehonrakenteeni valitettavasti on leveälanteinen ja heti jos kiloja kerääntyy, päätyvät ne vatsanalueelle, joka nyt omasta mielestäni on se vähiten kiva paikka kerätä massaa, mutta minkäs geeneillesi teet. Kaisa Jaakkola m.m. toisaalta väittää, että keskivartalolle kertyvät kilot ja "renkaat" johtuvat hormoniepätasapainosta ja tästä kiinnostuneena luin hänen kirjaansa "Hormonidieetti" ja vaikka siitä on jo aikaa, on mieleeni jäänyt pari yksityiskohtaa, jotka särähtivät korviini: keskivartalolle kerääntyneet rinkulat ovat merkki stressistä ja näiden ihmisten tulisi välttää runsasta aerobista liikuntaa (lue: pitkänmatkan juoksua) sekä runsasta hiilareidan syöntiä. Lautaselle paljon kasviksia, protskuja ja pehmeitä rasvoja ja hieman vähemmän hiilareita (muistaakseni lähinnä viljojen muodossa) ja liikunnaksi lihaskuntoa, sekä hidastempoista aerobista liikuntaa. Hmm.. TÄYSIN vastakohtaista siis omalle tekemiselleni tällä hetkellä :D Tai ei ihan: olenhan kuluneen vuoden aikana opetellut syömään leipää, perunoita ja jopa pastaa jälleen ja vähentänyt stressiä roimasti. Liikuntatottumukseni sen sijaan ovat Jaakkolan ohjeisiin verraten täysin vastakohtaiset ja olen usein miettinyt, teenkö tällä runsaalla aerobisellani loppupeleissä enemmän haittaa kuin hyötyä? Rakastan raitista ilmaa ja luonnossa liikkumista ja näin ollen juoksu on tuntunut minulle kovin helpolta, halvalta ja sopivalta ratkaisulta. Juoksussa olen - itseäni kehumatta - hyvä ja saan siitä hyvän fiiliksen, enkä näin ollen ole empinyt hetkekäkään jatkaako harrastustani tai ei. Viime päivinä olen (jälleen kerran) alkanut kuitenkin miettimään (myös kiitos noiden edellisten kommenttien, että kiitos niistä :)) pääsenkö tästä kroppakompleksistani juoksemalla puusta pitkälle, vai pitäisikö nyt rohkeasti jättää lenkit vähemmälle ja siirtyä takaisin salin puolelle. Miksi? Koska kroppaihanteeseeni, siihen kauniin ja terveeseen ja lihaksikkaaseen kehoon ei hölkkäämällä pääse. Päinvastoin. Nimi Lasse Virén varmasti sanoo kaikille suomalaisille jotakin? Jep. Määrätietoinen, huikea suomalaismies, muttei kehonrakenteeltaan se, mikä minun silmääni iskee. Ehhei.



Istunkin nyt tässä vappupäivän kunniaksi ja pyörittelen päässäni ja mielessäni, pyytääkö nyt rohkeasti kokeneelta alan ammattilaiselta konsultaatioaikaa ja -apua, uutta saliohjelmaa sekä osviittaa syömisiinkin. Kynnys on korkea, koska tiedän periaatteessa miten ja mitä pitäisi tehdä, enkä toisaalta halua mitään verenhimoista fitnesskropan metsästystä tai kurinalaisen elämän noudattamista - siihen olen jo AIVAN liian monta vuotta elämästäni haaskannut, mutta tiedän sisimmässäni, että nimenomaan kokeneen ammattilaisen oppeihin voisi tässä kohtaa olla fiksuinta luottaa.

Viime viikon tiistain pitkiksen jälkeen koiran ja miehen kanssa käytiin vielä kävelemässä



Siitä puheenollen: voitko suositella jotain PT:tä, joka vastaisi yllä olevia mainitsemiani kriteereitä, joka tomisi tässä pk-seudulla? Säännöllistä PT-suhdetta en nyt hae, vaan jonkun joka laatisi minulle saliohjelman, näyttäisi paperilla paljonko ja mitä pitäisi syödä, jota tähän heiveröiseen kehoon saataisiin lihasmassaa kasvatettua, sisällyttäisi ohjelmaani koiralenkit, fyysisesti ajoittain raskaan sairaanhoitajan työn, sekä levon. Treffit silloin tällöin varmasti olisivat paikallaan, jotta nähtäisiin missä mennään, mutta salille tsemppaajaan en kaipaa - menen sinne kyllä ihan itsekin pakottamatta ;)


Loppukevennykseksi: söin eilen ensimmäistä kertaa 5 vuoteen kokonaisen sokerimunkin vapun kunniaksi ja nautin joka ikisestä suupalasta, vaikka alku tuntui tahmealta ja puolivälissä meinasin noudattaa vanhoja tapojani ja jättää kesken. Nou nou, tämä tyttö söi KOKO munkin hilloineen päivineen ja nautti. Oli muuten hemmetin hyvä, tuore munkki! Sokerihuuruissani kävin sitten vielä heittämässä talviturkinkin mereen ;)

Kivaa vapun jatkoa! :)