lördag 20 december 2014

Moikkamoi lauantai 20.12!

Heippahei ja terkut Porvoosta! Käytiin äsken hakemassa keittiöön jouluverhokappa Hemtexistä, joululahja appivanhemmille, sekä.. noh.. vähän vaatteita itsellemme henkkiksestä :D Miten niin joululahjoja ei voisi ostaa itselleenkin..? Varsinkin kun suurin osa (vaate)kaupoista on JO aloittaneet ale-myynnit. Alesta ostaminenhan on kuin säästämistä, eikö?



Puoli kuuden pintaan heräsin ensimmäisen kerran kun Ronja raapi makkarin ovea ja pyysi ulos. Päästin neitin pissalle takapihalle ja sujahdin sitten vielä hetkeksi vällyjen väliin ja heräsin pariin otteeseen neidin raapimis-yrityksiin, mutta nousin sängystä vasta 8. Lähdettiin meidän tyttöjen normi-tapaan viikonloppuaamujen pitkälle lenkille ja kiersimme pururataa tunnin verran! Aamu oli viileä ja piristi kummasti, eikä sitä voinut muuta kuin hymyillä kun seurasi tollon labbis-teinin menoa: täyttä vauhtia metsään hakemaan keppiä, jota sitten kanniskeltiin ja rieputettiin kuin viimeistä päivää. Ronjalla on se kumma tapa, että hän valkkaa aina sen kaikista suurimman ja pisimmän kepin ja kantaa sitä sitten villisti heilutellen niin pitkään kun jaksaa. Välillä sitä kyllä jopa suuttuu kun yksi tohelo tulee miljoonavauhtia takaa 2m ptikä keppi suussaan leveyssuunnassa ja raapii ihmisten jalat mustelmille ellei osaa varoa. Välillä neiti bongasi pakkasesta huolimatta vesilätäköitä ja tömisteli niissä onnessaan kuin villivarsa laitumella. Totesin oikein ääneen, ettei käytös ollut mielestäni kovin fiksua, mutta minkäs teet: labradori nyt vain sattuu rakastamaan vettä. Ja voihan ne masunaluset ja tassut aina kotona sitten kuivata. Lapsi on terve kun se leikkii ja vaikka pennun toilailut välillä voivat saada minut hulluuden partaalle (nimim. hemmetin 9kk labadori joka varastaa kotona AIVAN kaikkea aina tuikuista rintsikoihin ja kipittää sitten leveä virne naamalla karkuun!), totean päivittäin, etten voisi kuvitella elämääni ilman koiraa enää.

Mamin pieni, joka tullessaan 2.5 painoi 3,5 kg. Nyt joulukuussa painoa on jo 25kg eikä mamin syliin enää meinaa mahtua

Näin meillä: koira syö ruokansa osittain temppupallosta, jotta joutuisi saa purkaa edes hieman energiaa ;)

Pitkän lenkin jälkeen oli ihanaa palata kotiin syömään jättimäinen annos valkuaispuuroa mustikoiden, päärynän ja maapähkinävoin kera - höysteenä uusin Olivia. Totesinkin T:lle, että hitsi on kiva lukea välillä jotain ihan muuta kuin pelkkiä treenilehtiä! Useimmitenhan nenäni edestä löytyy Fit- tai Me Naiset Sport-lehti - joko uusin tai parin vuoden takainen. Tykkään selata vanhojakin lehtiä läpi, koska kun niitä ei pariin vuoteen viikkoon ole selannut, tuntuvat ne uusilta taas ;) Kätevää kierrätystä, eikö?

Ennen Porvooseen lähtöä pakkasin parit joululahjat ja tuskailin halpis-teipin kanssa, joka ei sitten millään meinannut ottaa tarttuakseen pakettipaperiin. Tietyissä tuotteissa ei nähtävästi voi säästää ja omien kokemuksieni perusteella näihin kuuluvat ainakin juusto, kahvi, teippi ja leivinpaperi.

Porvoosta löysin vaatteet joulun juhlallisuuksia varten (punaisen ihanan topin, sekä mustan mekon) ja olin pullauttaa silmät päästäni kun käväistiin Jack & Jonesille ja T löysi sieltä t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-n tummansinisen neuleen itselleen. Heti kun hän avasi pukkarin verhon totesin "tahdon" ja nyökkäilin kuin lapsi jolta pukki kyselee jos on oltu kilttejä. Harmittavan harvoin sitä muistaa kehua avopuolisoaan, kun toinen kerta kaikkiaan "kokoajan" on siinä vieressä. En toki ota toista itsestään selvyytenä, mutta tajusin tuolla kaupoilla pyöriessämme, että voisin hieman skarpata tuossa kehumisessa ja huomioinnissa. T on todellinen romantikko ja nappaa usein syliin ja suukottaa, kun minä taas olen se vähemmän-hellyydenhakuinen suhteessamme. Uskoisin toisaalta sen johtuvan siitä, että saan hellyyttä T:ltä sen verta kuin tarvitsen ja haluan ilman, että minun tarvitsisi sitä erikseen pyytää. Tämä on elämässäni 3. ns "kunnollinen" parisuhde, mutta sarjassaan 1. jossa asettelu menee niin, että minä olen se vähemmän suukotteleva. 14.12 vietimme 1-vuotissuhdepäivää, mutta huomaan edelleen kuinka "tuoreelta" suhteemme tuntuu ja kuinka opin siitä joka päivä jotain uutta.

Porvoon reissun jälkeen nälkä kurni jo vatsassa ja kotona väsäsimme äkkiä lohta, perunoita ja kasviksia ruoaksi. Nyt vietämme hetken lepotaukoa ja taidan itse pyrähtää äkkiä ulkona kun siellä vielä on suht. kirkasta, ennenkun on aika suunnata siskoni luo synttärikahveille.

Mitäs sun lauantaihin kuuluu? :)

torsdag 18 december 2014

Ei Mignon-muna tapa, ei pipariämpäriin huku

Olen jo aiemmin kertonut, etten herkuttele juuri koskaan keskellä viikkoa, koska olen päättänyt että karkkipäivää vietetään viikonloppuisin. Välillä päätökseni harmittaa minua, koska en aina osaa sanoa, kieltäydynkö esim. kokouspullista torstaisin tavan vaiko periaatteen vuoksi. Aiemmin syksyllä kävin pariin otteeseen juttelemassa psykologin kanssa m.m. tästä ja hän totesi, että on ok kieltäytyä herkuista - mutta siitä ei saa tulla n.s. big dealia, eli jos pullaa todella tekee mieli, täytyy se pystyä sallimaan itselleen tuntematta morkkista. Jos kieli pitkänä kieltäytyy tuoreesta pullasta tiistaina ja sitten harmittelee loppuviikon, on päätös ollut väärä. Jos taas nappaa pullan, mutta harmittelee loppuviikon, on sekin päätös ollut väärä. Rajanveto on (yllättävän) hankalaa, mutta päämääränä on se, että pullaa syö hyvillä mielin jos sitä tekee mieli. Pullan syömisen pitäisi tuntua kuin hampaiden harjaukselta (okei, paitsi että sitä ei sovi ihan joka päivä tehdä - vieläpä kaksi kertaa!): arkipäiväiseltä jutulta, joka luo hyvän fiiliksen sitä tehdessä, sekä sen jälkeen.

Ravitsemuksesta puhuttaessa pyrin noudattamaan Patrik Borgin (sekä monen muun, mutta hän nyt tuli ekana mieleen) aatoksia: kaikkea saa syödä kohtuudella ja herkuttelukin on osa elämää: jos 80% syö perusterveellisesti, voi hyvillä mielin 20% syödä hieman rennommin eikä täysin lautasmallin mukaan. Lautasmallia noudatan säntillisesti, eikä se tuota minulle päänvaivaa lainkaan, koska rakastan terveellistä ruokaa, vähärasvaista lihaa ja kasviksia, sekä ruisleipää (ja juustoja..). Olen onnellinen siitä, että joka ikinen ruokailuhetkeni itseasiassa tällä hetkellä on minulle nautinto ja voin täyttää lautaseni makunystyröilleni maistuvilla herkuille (eli kasviksilla yms) ja täyttää masuni niillä. Tilaa suklaalle, sipseille tai kekseille ei jää, eikä minulla ole tarvettakaan jättää niille tilaa, koska makuaistini on tottunut perus-Matti Meikäläisen makuaistiin verraten vähä-sokerisempaan. Ruokailutapojani ja -himojani jaksetaan vähän väliä ihmetellä, mutta olen jo (onneksi) pystynyt viittaamaan niihin villaisella: ihmetelkööt ihmiset sitten, jos eivät parempaakaan tekemistä keksi. Olen onnellinen, että arkinen ruisleipä Oivariinilla, Oltermanni 17%-juustolla ja salaatinlehdillä kutkuttelee makunystyröitäni ja saa masuni hyräilemään kissan lailla, kun moni muu kokee vastaavaa huomattavasti epäterveellisemmällä, usein rasvaisemmalla ja sokerisemmalla herkulla - kuten suklaalla tai leivoksilla - herkutellessaan.

kuva google kuvahaku


 Ongelmakseni osuu (onneksi ei kovinkaan usein) se, etten sitten päätöksestäni herkutella VAIN viikonloppuisin, pysty sallimaan itselleni esim. kokouspullaa torstaisin vaikka mieli tekisi. Herkkuhimot menevät - kuten kaikki jotka ovat edes joskus selailleet naistenlehtiä tietävät - ohi jo parissa minuutissa, enkä näin ollen heti ensimmäisestä päähänpistoksesta napata sokerihuuruista keksiä nähdessäni ota sitä, vaan odotan hetken. Himo laantuu usein jo parissa minuutissa ja voin jälkeenpäin todeta, että huh, onneksi en ottanutkaan konvehtia koska nyt ei enää tekisi mieli ja kyllä minua harmittaisi, jos olisinkin ottanut sellaisen ja jo parin minuutin jälkeen todennut, etten sitä tarvinnutkaan. Got the point? Hankalaa selittää :D Mutta siis ongelmani on se, että välillä tekisi mieli olla ns "normaali" ja vain ottaa se hemmetin keksi jo ensimmäisestä päähänpistoksesta, vaikka tiedän että hetken päästä himo laantuu - mutta tuntematta sitä hemmetin morkkista jälkeenpäin. En tiedä tunnenko morkkista enemmän siitä, että otan namia vaikka tiedän että se on pelkkä päähänpistos vaiko siitä, etten tosiaan voi vain noudattaa sitä sama linjaa kuin kaikki muut ja ottaa sitä hemmetin keksiä, mussuttaa sitä hyvillä mielin ja unohtaa koko tapahtuman. No big deal. Asiantuntijoiden mukaan ei ole niin väliä pitääkö herkkupäivää (kuten minä nyt) tai jos syö esim. palasen suklaata päivässä ja herkuttelee pitkin viikkoa pieniä määriä. Pääasia on se, ettei huono omatunto soimaa herkuttelun jälkeen, eivätkä päivät kulu ruokaa ja herkkuja miettien.

Miten sinä suhtaudut herkutteluun arkisin? Pidätkö karkkipäivää vai herkutteletko tasaisesti pitkin viikkoa? Aihe on ajankohtainen näin joulun alla ja varmasti monella mielessä.

*ajastettu postaus

fredag 12 december 2014

Ma (en taida) tahtoo veivaa, veivaa.. Saako urheilua harrastaa vailla sen suurempaa tähtäintä?


Luin eilen Facebookin kautta Fitlandian sivuilta artikkelin liikunnan harrastamisesta ja jutussa todettiin väittämä, jonka löytää tuon tuosta eri paikoista ja josta en ole niinkään varma: liikuntaa tulee harrastaa jokin tähtäin mielessä - ei vailla päämäärää.

Kaikki me olemme yksilöitä ja varmasti useimman kohdalla fakta on se, että liikuntaa ei tule harrastettua suositusten mukaisesti ellei itseään edes jonkin verran pakota. Pakon vaihtoehtona useilla toimii porkkana, esim. pieni lahja jonka lupaa itselleen jos/kun on harjoitellut itsensä tai vaikka PT:n kanssa sopiman määrän verran. Monet tähtäävät myös johonkin tiettyyn pisteeseen tai esim. urheilutapahtumaan ja "pakottavat" (tai saavat) itsensä liikkumaan viikottain lähinnä tuo tähtäin mielessään. Tavassa ei ole mielestäni mitään suurempaa vikaa, mutta kysynpähän vain: eivätkö ihmiset voi/pysty/jaksa harrastaa liikuntaa ihan vain harrastamisen vuoksi; onko varsinaista määränpätää aina pakko määritellä tai olla?

Kuva talvelta 2012 kun kävimme siskontytön kanssa Talmassa laskettelemassa. Liikunta on parhaillaan juuri tätä: hauskanpitoa yhdessä, naurua ja kikatusta!

Mietitääs vaikka lasta: lapsi opettelee ensin konttaamaan, nousee siitä pystyyn, lähtee pikkuhiljaa kävelemään ja siitä sitten juoksemaan. Lapsi harjoittaa tätä oppimaansa taitoa sitten läpi elämän (kunnes pääsee rollaattori-ikään..), eikä juoksemaan opeteltuaan enää varsinaisesti etene - eikä vaikuta pätkän vertaa tyytymättömältä itseensä, vaikkei enää "parane suorituksessaan". Pysyttekö kärryillä? Pointtini on se, että nyky-yhteiskunnassa ei tunnu olevan OK ja hyväksyttävää tyytyä pelkkään kävely- tai kevyeen hölkkä-tasoon, vaan tähtäimen kuuluu olla korkeammalla. Vaikka tämä pyri aina parempaan-ajattelu varmasti toimii monella eräänlaisena sparrauksena, aiheuttaa se monille myös päänvaivaa ja jopa ahdistusta: mitä kun huomaat, ettet pystykään parempaan suoritukseen?
Mitä kun huomaat, ettet ehdikään harrastaa tai urheilla yhtä paljon kuin suositukset sanovat tai mitä naapurin Pekka ehtii? Pekka se vaan lähtee aina yhtä hymyilevänä aamukuudelta räntäsateessa fillaroimaan töihin, postaa Instagramiin naamakuviaan matkan varrelta ja hehkuttaa hyvää fiilistään, pyöräilee hemmetti kotiin takaisin, syö protskurahkaa siitepölyllä, viherjauheella ja sienillä höystettynä, juo kyytipojaksi pakuritee-kahvi-sekoitusta kookosöljyn kera ja lähtee sitten juosten (alkulämppänä) kohti salia ja crossfit-treenejä. Käsi pystyyn, joka EI tunne morkkista, kateutta tai muuta epämääräistä alemmuuskompleksia tuollaista menoa päivä toisensa jälkeen seuratessaan, kun itse tulee käveltyä postilaatikolle, ajettua autolla ruuhkassa töihin, istuttua 8h toimistopöydän ääressä, ajettua takaisin kotiin ruuhkassa, juostua äkkiä hiki otsalla niska limassa S-marketin kautta hakemassa kalapuikkoja ja Mummon muusia, kuskattua muksuja treeneihin ja kaaduttua sitten rättiväsyneenä puolenyön aikoihin sänkyyn. Askeleita tuli päivän aikana kerättyä huimat 1200 älypuhelimen askelsovelluksen mukaan ja liikennevalot näyttävät kirkkaan punaista ja hymynaamoilla suupielet roikkuvat kuin Ihaan häntä. Aivan. Mitä enemmän toinen hehkuttaa suorituksiaan ja saavutuksiaan, sitä huonommaksi itsensä toinen tuntee. Tässä kohtaa ihmiset sitten jakautuvat kahtia: siinä missä joku innostuu liikkumaan ja kokee eräänlaisen potkun peffaansa kun hankkii esim. askelia mittaavan sovelluksen tai aktiivisuusrannekkeen, toinen seuraa ahdistuneena aktiivisuutensa vähäisyyttä ja päätyy joko pakottamaan itsensä ahdistuksissaan vielä yömyöhään kävelylle vaikka väsy painaa tai hautautuu peittojen ja tyynyjen alle sohvalle Benkkujenkku ja Jaffa-keksipaketti kainalossaan. Kumpi parempi: se, että liikkuu pakon edessä ahdistuneena vai se, että jättää liikkumatta kokonaan? Noh, pelkästään fysiikkaa ajatellen 1. vaihtoehto on tietty parempi, mutta koska lähtökohdan tulisi olla se, että ihminen on kokonaisuus koostuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin puolesta ja että näiden molempien tulisi nauttia ja hyötyä liikunnasta.

Tai tätä: hiljakseen tassuttelua, fiilistelyä ja nuuhkimista. Mihinkään ei ole kiire - paitsi kotiin nappuloita maiskuttamaan ;)

Itse kuulun kaartiin, joka herkästi ahdistuu jos huomaan suoriutuvani odotuksia tai muita huonommin, ja yritän tämän tiedostettuani vain ja ainoastaan nauttimaan liikunnasta enkä tietoisesti pyri yhteenkään suoritukseen. Tai noh, don´t get me wrong, kyllähän minä esimerkiksi lenkille lähtiessäni mietin etukäteen, että juoksenpa tänään 5 tai 10 km, mutten varsinaisesti harjoittele mitään (tapahtumaa) varten. Ihmiset jaksavat ihmetellä, miten saan motivoitua itseni lenkille sateeseenkin kun en juoksentelullani mihinkään pyri, enkä osaa vastata siihen muuta, kuin että olen tehnyt liikunnasta itselleni (elämän)tavan ja että harrastan liikuntaa voidakseni hyvin. Olen kai elämässäni suroittanut ja pakottanut itseäni niin paljon, että olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että tajuan, ettei se loppupeleissä kanna: kehoa täytyy kuunnella ja viisveisata kalenterista ja suunnitelmista; salille tai lenkille ei mennä, jos kroppaa väsyttää tai se pistää hanttiin. Siitä ei muuta seuraa, kuin kropan rikkomista. Kävin hiljattain crossfit-salilla alkeiskurssilla, eli On Rampilla, ja mietin jo kurssille ilmoittauduttuani, voisiko se olla se "minun lajini". Crossfitissä lihaskunnon kehitys on nopeata, mikäli jaksaa tsempata näin alkuun ja haastaa itsensä treeneissä. Muita intensiivisesti treenaavia seurattuani olen näine löysine ajatuksieni miettinyt, onkohan minusta sittenkään crossfittaaajaksi; lajiin kun kuuluu himo ja tietynlainen nälkä ja verenhimo pyrkiä yhä parempiin tuloksiin ja suorituksiin. Itse lähdin On Rampille lähinnä kokeilemaan uutta lajia, sekä kasvattamaan lihaksia edes hieman. Nyt parisen viikkoa treeneissä käytyäni olen (hetkittäin) tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi, koska en tietoisestikaan pyri esim. death liftiin 80kg kiekot tangossa tai käsillä seisonnassa punnertamiseen 20 kertaa minuutissa. Toisille nuo ovat lastenleikkiä - minulle taas ne olisivat jo huippusuorituksia. Treeneissä saan käydä alkeiskurssin hinnalla vuoden loppuun asti ja ajattelin nyt käydä pari kertaa viikossa ja fiilistellä, jatkanko ensi vuoden puolella. Olen loppupeleissä omalla tavallani niin mukavuudenhaluinen, etten VIITSI tai edes halua pakottaa itseäni treenaamaan (enää) verenmaku suussa, vaan haluan tuntea suorituksista nautintoa joka ikinen kerta. Toki juoksemaan lähtiessä tai kyykkyjä tehdessä tekee välillä pahaa, mutta lopputuloksena ja päällimmäisenä fiiliksenä tulisi aina jäädä a) hyvä yritys, b) kelpo suoritus ja c) hyvä fiilis. Minulle se on loppupeleissä se, joka ratkaisee ja joka vaakakupissa painaa eniten.

Aktiivisuusranneke, insiproivat hehkutuskuvat Instagramissa sekä Sportstrackerin käyttö lenkkeillessä ovat mielestäni oivia tapoja muistuttaa itseään, miksi sitä urheilua tulee harrastettua, sekä hauska tapa seurata omaa tekemistä. Jos ei yhdellekään lenkille tai treeneihin pysty lähtemään ilman näitä kavereita, on aika painaa STOP-nappulaa ja miettiä, miksi sitä urheilee. On todella vapauttavaa liikkua ilman suorituksen kestoa tai intensiteettiä mittaavia härpäkkeitä, koska silloin tulee keskityttyä suoritukseen itseensä, sekä asian ytimeen, eli siltä, miten kehon liikuttaminen vaikuttaa kehoon ja miten sen tuottamat endorfiinit - onnistui lenkki tai ei - tuovat hyvän mielen.

Seuraatko sinä jollakin tapaa urheilusuorituksiasi tai siinä kehittymistäsi?
Mukavaa viikonloppua just sulle! :)

*ajastettu postaus

söndag 7 december 2014

Mistä on viikonloppu tehty?

Perjantai-illan musikaalista vanhempien, sekä avomiehen kanssa. Ihana, mukaansatempaava Mamma Mia.

Pikashoppailusta Zarassa sekä Stockmannilla ennen musikaaliesityksen alkua. Täydellinen huulipuna arkikäyttöön, sekä jo kauan haussa olleet mustat, arkihousut hintaan 25,90 - 35 minuutissa!

Kahvista vaahdotetulla maidolla.

Pitkistä aamulenkeistä pian 9 kuukautta täyttävän Ronjan kanssa. Keskellä metsää aamuhämärässä päivän valjetessa: hiljaisuus, raikas viileä ilma, sekä innoissaan kohkaava touhottaja-labradori - rakkaimpani.

Siivouksesta ja pyykinpesusta.

Tuikkujen sytyttämisestä.

Kynsien lakkailusta.

Linnan juhlista ja punaviinistä.

Tummasta suklaasta.

Laadukkaan villakangastakin metsästyksestä: halpikset kestävät nätteinä tasan yhden sesongin verran ja se ä-r-s-y-t-t-ä-ä! Mieluummin laadukasta hieman kalliimmalla, joka sitten kestääkin nyppyyntymättömänä ja siistinä käytöstä huolimatta. Tämä vaikuttaa ihan kivalta ja on sentään villasekoitetta VS suurin osa halpistakeista, joissa on matskuna pelkkää polyesteriä.

Yhdessäolosta: tehdään omiamme, ei puhuta, mutta ollaan läsnä - siinä juuri sinua varten.

**edit: sunnuntaidinneristä vanhempien luona, piparitaikinasta, sekä kevyestä pitkiksestä 11 km


onsdag 3 december 2014

Joulukuun toinen kuvina, tervetuloa stalkkaamaan arkeani kuvien kautta - luvalla!

Olen jo pitkään aikaa kypsytellyt ajatusta Päivä kanssani kuvina-postauksesta, joita "luen" mielelläni muiden blogeista (varsinainen stalkkeri olen - myönnän!) ja tänään aamulla päätin sitä vihdoin lähteä toteuttamaan.  

Haasteellisimmaksi osoittautui edes joten kuten onnistuneiden kuvien otto luonnonvalon puutteesta johtuen, mutta päätin, että ajatus tässä kohtaa olisi tärkein ja räpsin kuvia minkä kerkesin. Aamulla näpit uhkasivat jäätyä kun yritin nappailla mustasta labbiksesta kuvia aamukuudelta - challenge sekin omalta osaltaan ;) Mutta haasteet on tehty ylitettäviksi, eikö?

Joten silvous plait , tervetuloa stalkkaamaan päivää kanssani ;)









Aamulla heräsin tasan 05:30 koiran rapsutellessa makkarin ovea. Ronja nukkuu keittiössä/eteisessä kesästä lähtien, koska hän keksi tulla herättämään meitä x miljoona yössä - lähinnä tylsyyttään - ja meinasi vetää meidät hermoromahduksen partaalle. Tilanne on nyt jo parempi, mutta onhan teinimme nyt toisaalta keksinyt millä muulla tavoin meidät saa hereille: ovea rapsuttamalla. Päätimme tänään T:n kanssa yhteistuumin, ettemme nouse kuin korkeintaan kerran yössä päästämään neidin pissille. Nyt T saattaa nousta jopa 3 kertaa klo 22 ja 05:45 välillä eikä pentu käy pissalla kuin kerran. Muina kertoina hän vain heiluttaa häntää ja pelleilee ja kiristää T:n hermoja.

Aamutoimet hoidin rutiinilla, eli Ronjan moikkaus, kaksi isoa lasillista vettä ja Berocca-pore poreilemaan. Siitä vessaan kasvopesulle ja tämän jälkeen Berocan ja aamuvitskujen kumoaminen kitaan, jonka jälkeen sujuvasti mukavat vaatteet päälle ja ulos koiran kanssa. Lämpömittari näytti -3 astetta ja rapiat, joten valitsin mukavuudenhaluisena tyttönä Canada Goosen untsikan päälleni, vedin paksun pipon korviin ja tunsin itseni tyytyväiseksi pingviiniksi tallustellessani n 20 minuutin lenkin Ronjan kanssa. Ennen koiraa en voinut kuvitellakaan, että voisin lähteä ulko-ovesta paria metriä pidemmälle lenkille ilman aamupalaa, mutta totuus onkin toinen: nautin suunnattomasti siitä, että saan aloittaa päiväni raittiissa ilmassa kaikessa hiljaisuudessa koiran kanssa hissukseen tassutellen. Nojoo, tuo hiljaa tassutellen nyt on suhteellista, koska olemme Ronjan kanssa tunnettuja siitä, että askellamme molemmat likat ripeästi :D Lenkin päätteeksi kurvasimme autoni kautta laittamaan lämpöpiuhan kiinni. On huomattavasti kivempaa startata työpäivä lämpimässä autossa :)


Odottaa, odottaa.. "ole hyvä"



Lenkin jälkeen valmistin aamupalaksi puuroa: 1 dl luomukaurahiutaleista, 1 rkl pellavansiemenistä, 1 dl mantelimaidosta, 1 dl vedestä sekä ripauksesta vaniljajauhetta ja suolasta. Parin minuutin mikrotuksen jälkeen sotkin joukkoon 2 kananmunanvalkuaista ja vielä hetkeksi takaisin mikroon. Tämän jälkeen kunnon sekoitus, joukkoon desi mustikoita sekä pilkottu päärynä. Kylkeen kahvi vaahdotetulla rasvattomalla maidolla sekä uusin Kotivinkki-lehti niin bueno! Hetken päästä T:kin kampesi itsensä sängystä ja ehdimme hetken höpötellä ennen kuin oli jo aika siirtyä hampaiden pesuun ja työpäivää varten valmistumaan.

Päivän asuna farkkupaita ja beiget housut - perusmeininkiä siis :)

Ja päälle mukavuussyistä Canada Goose vaikkei pakkasta ollut nimeksikään ;)

Väkersin tukkani letille

..ja auton nokka kohti työpaikkaa

Äkkiä vaatteiden vaihto työasuun ja jalkaan Birkenstockin hylje-monot, jotka keräävät ihailevia katseita :)

Klo 07:40 kipitin sisälle työpaikalle ja vaihdoin työvaatteet ylle. Työlistasta katsoin, että viettäisin aamupäivän 8-11:30 puhelimessa ja iltapäivän 12-16:15 päivystyksessä valvontatilassa. Työpiste vaihtelee työpaikallani päivittäin ja se tuo mukavaa vaihtelua - joskin välillä on turhauttavaa ja/tai raskasta viilettää monta päivää peräkkäin päivystyksen eri pisteissä tai istua monta päivää putkeen puhelimessa tai infossa. Nyt viime päivystysvuorostani oli kuitenkin jo tovi, joten odotin innolla iltapäivää :)

Cafe Hilde Lilla Villanissa


Överiannos lohta ja kasviksia ja kylkeen puolikas tuore ruispala, yum! Illemmalla sitten harmittikin..



Lounaalla kävin työpaikan läheisessä Cafe Lilla Hildessä, jossa tarjoillaan h-e-r-k-u-l-l-i-s-t-a perus-kotiruokaa arkisin 11-14. Paikan pitäjä ja hänen avustaja-kaverinsa ovat aina yhtä hyväntuulisia ja tekevät NIIN hyvää ruokaa, että olen tietoisesti rajoittanut käyntini tuolla kertaan viikossa - annoskoot kun tuuppaavat karata käsistä täysin kun pääsen herkuttelemaan monipuolisen salaattibaarin, sekä luomu-ruoan pariin. Tarjolla on joka päivä keittoa, tuoretta leipää, salaattia (salaattiosiosta vaihtelevasti vihreätä, siemeniä, raasteita ja ituja) sekä kahta erilaista lämmintä ruokaa, joista toinen on kasvisversio (jollei ole, niin keitto on). Tänään tarjolla oli uunilohta, punajuuripaistosta sekä perunamuusia ja kuten kuvasta näkyy: lautaset saisivat olla pienempiä, koska kaltaiseni lohi-hirmu ei KOSKAAN osaa hillitä itseään kun pääsee höyryävän kuuman lohen kimppuun ja sen kun vielä yhdistää tuollaiseen salaattibaariin ja uunissa valmistettuun punajuureen niin o-ou.. ;) Tyhjensin lautaseni hymyssä suin T:n kanssa tekstaillen ja Instagramia siinä sivussa selaillen ja kävelin vatsa pinkeänä takaisin töihin ja päivystykseen.

Iltapäiväkahvit päivystyksessä

Lenkille koiran kanssa, mars!


Iltapäivä jatkui (ihmeellisen) rauhallisena ja pääsin ajoissa lähtemään töistä pois. Kotioven avattuani kohtasin häntäänsä villisti heiluttavan Ronjan, jonka pyysin heti istumaan. Ronjalla on huono tapa pomppia innosta ihmisiä tervehtiessään ja tätä tapaa olen nyt koittanut kouluttaa pois niin, että pyydän neitiä istumaan nätisti ja odottamaan, että laskeudun kyykkyyn tervehtimään. Kakara totteli hyvin, istahti heti keskelle peffaaansa ja oli tyytyväisen oloinen ja "jutteli" (ihme korinamurinaa ääntelehtii) innoisaan rapsutuksia saadessaan. Hurtan pinkit valjaat puettuamme läksimme ulos lenkille ja suuntasimme pururadalle ja sen viereiseen metsään, jossa päästin koiran vapaaksi juoksemaan ja naureskelin nuoren koiran villiä menoa. Välillä meinasin menettää hermoni kun Ronja ei suostunut irrottamaan otettaan kepeistä, vaan veti villisti vastaan tai vilisti karkuun kun yritin napata kepistä kiinni ja harjoitella "irti"-käskyä. Ronja on pienestä pitäen ollut varsinainen keppihullu, eikä millään irrottaisi keppiä vaikka saisi namin, kehuja ja kepin takaisinkin. Rakkainkaan lelu ei tunnu olevan yhtä tärkeä kuin keppi - koosta tai ulkomuodosta viis - jonka hän joko on itse äsken noutanut tai jonka olet heittänyt tai poiminut maasta. Vaikka olen kuinka yrittänyt harjoitella "irti"-käskyä, ei se keppien kohdalla vaan toimi: en vedä vastaan, en ota katsekontaktia, vaan toistan "irti" ja jos/kun koira vihdoin hellittää otteensa kehun suuresti, palkkaan ja annan kepin takaisin tai heitän sen noudettavaksi. Vinkkejä tähän? Pimeä oli laskeutunut jo lähtiessämme, mutta metsässä näki ihmeen hyvin kävellä silti ja palasimme kotia kohti n 45 min jälkeen.

Konstailematonta, mutta hyvää

Kotona tarjosin koiralle ruokaa ja hönäisin itse välipalaksi pari pientä omppua, sekä n 125g rahkaa maapähkinävoilla sekä kahvia. Siinä samalla vaihdoimme T:n kanssa kuulumisia - lähinnä päivän potilaista. Molemmilla oli ollut rauhallinen päivä töissä ja ihmettelimme, kuinka väsyneeksi sitä voikaan tulla juuri niinä päivinä kun ei töissä juuri mitään tule tehtyä :D

N 18:15 T lähti kohti VPK-mökkiä ja itse sovitin Facebook-kirpparilta ostamaani tummanliilaa mekkoa. Koska vyötäröni on mitätön (olen n.s. tasapaksu), eivät tämän malliset kietaisumekot yleensä sovi minulle - varsinkaan kun minulla ei minkään näköistä rintavarustusta ole! - mutta halusin antaa tälle 5 euron löydölle mahdollisuuden. Peilailin mekkoa hetken ja hengailin Instagramissa kunnes totesin, että minun teki vielä mieli lähteä liikkeelle. Selkää kiristi kiitos maanantaisen Crossfit-treenin ja tiesin, että selkää olisi hyvä liikuttaa kun lähes koko työpäivänkin olin viettänyt peffallani jotten olisi seuraavana päivänä totaalijumissa. Vahdoin siis ylleni urheilukamat, nappasin kävelysauvat kainaloon ja vilkutin koiralle heipat. Teki pahaa jättää Ronja jälleen yksinään, mutta tiesin, ettei T olisi kovin kauaa poissa ja ehtisi mahdollisesti kotiin ennen minua ja lähdin pimeälle pururadalle. Vatsaa pingotti mega-lounaan, sekä välipalan jälkeen ja raitis ilma ja liikunta tuntui todella hyvältä ja selkä tuntui huomattavasti "pehmeämmältä" kuin päivällä.

Uusi mekko 5 eurolla


Ronja taisi kyllä nukkua sen ajan kun sauvakävelin; niin unenpöpperöisenä hän tuli vastaani ovella :)

Perus-iltapalaa minun tyyliini

N 45 minuuttia lähdöstä palasin kotiin ja totesin, ettei T ollutkaan kotona. Heittelin Ronjan kanssa hetken leluja ja T:n tullessa kotiin siirryin olkkariin tekemään vatsalihaksia, sekä venyttelemään. T:n lähtiessä pissattamaan koiraa aloin valmistelemaan iltapalaa, mutta totesin, että mega-lounaani edelleen pingotti vatsassa ja teki suorastaan pahaa ja mietin JÄLLEEN KERRAN miksi hemmetissä en pysty hillitsemään itseäni buffapöytien ääreen päästessäni: koko rahan edestä-mentaliteetti, sekä ahneus silmissä tungen lautaseni niin täyteen että suorastaan hävettää kävellä ihmisten ohi ja tuntea heidän ihmettelevät katseensa: "pystyykö tosiaan noin pieni tyttö syömään tuon kaiken?". Itse tyydyin keitettyihin vihanneksiin, raejuustoon sekä pariin näkkäriin ennenkuin läksin suihkun kautta petiin. Sängyssä manasin vielä T:lle ahneuttani buffalounaalla ja päätin JÄLLEEN KERRAN, että voisin oppia virheistäni ja ensi kerralla ottaa hieman pienemmän annoksen ja tarvittaessa vaikka sitten hakea lisää jos nälkä vielä jäisi. Selasi hetken vanhaa Fit-lehteä, mutta silmäluomien painuessa kiinni jo ennen klo 22 laitoin lehden sivuun, toivotin T:lle hyvät yöt, sammutin valot ja nukahdin.

Suihkunraikkaana, öitä!
Sellainen päivä oli eilinen. Aika tyypillinen arkipäivä minun elämässäni, tarjoiltuna teille - kuvineen kaikkineen. Ainoa poikkeus oli totaaliset ruokaöverit, joita harmittelin koko illan :/ 
Mitä mieltä olet tämän tyyppisistä postauksista?