fredag 28 augusti 2015

Looking for that perfect dress

Smatter, smatter, smatter. Så lät det i morse klockan 7 då jag öppnade ögonen och insåg att det regnar. Jag tackade gudarna för att jag inte är den som tvekar att bege mig ut oberoende väder - Ronja måste ju få gå ut! - och steg upp, sköter morgonrutinerna och begav mig ut i regnet med hunden. Trots regnet var det underligt varm (+17) ute och även om jag inte direkt njuter av att bli dyblöt och sådär äckligt fuktig som man blir av regn, tyckte jag att det kändes skönt att gå en promenad. Speciellt skönt är det ju efteråt när man får komma in, byta om till torra kläder och sätta sig vid bordet och avnjuta frukost i all sköns ro.

En regnig dyster dag som denna är det mer än perfekt att bänka sig framför datorn och försöka hitta en perfekt klänning åt sig. Vi blev bjudna på bröllop i slutet av oktober och direkt efter att inbjudan kom (muntligen, den skriftliga kom väl ett par dagar efteråt) satte jag igång med att googla klänningar. Bröllop - tänk en så bra orsak att få inhandla en klänning! ;)

Fakta är att jag ju nog har en hel del klänningar i skåpet, men fakta nr. 2 (som jag har svårt att godkänna..) är att en del av klänningarna inte passar mig längre. Trots att vikten hållits ganska lika, har ja fått mer former (läs: blivit mjukare) och en del av kläderna i storlek xs/34 känns obekväma och tajta. Det är knasigt hur det känns mer fel INOM mig och mitt huvud att kläderna inte passar på mig längre, än att de i verkligheten klämmer och skaver. Det är lika med vågen: att vikten stiger med 500g kan vissa dagar kännas som en jäkla motgång och få mig att känna mig skit-dålig. I de stunderna påminner jag ändå mig själv om att det är viktigt att hålla vikten och att den absolut INTE får sjunka under en viss gräns ifall att jag vill att den skall fungera som den borde - nångång. Vågen brukar jag i dagens läge försöka undvika, eftersom jag anser att jag inte kan (eller borde) basera min självbild på några jäkla siffror heller.

Oj, nu håller jag på att svamla iväg så back to business: klänningar.

En hurdan klänning borde man satsa på? En maxidress skulle vara snäppet festligare, men vågar man satsa på en hellång klänning i oktober? Om manken är våt och smutsig kommer klänningen att bli förstörd med ens. Dessutom är det skitsvårt att hitta en maxi som inte är för lång för en tjej på 168 cm..

bild: pinterest

Färgen då? Blommig eller en klar färg vore najs, men hur mycket av solbrännan har jag kvar i oktober då? Klara färger mot en blek hy ser ofta bara sjukt ut.. Dessutom hör blommor ihop med sommaren. Vitt är uteslutet, men är det okej att bära svart? En LBD vore åtminstone praktisk med tanke på senare festligheter: svart är ju alltid rätt! Men blir svart för dystert och begravnings-likt?

Denhär lilla svarta från Asos skulle inte kännas helt fel: stretchande material (buffébord - here we come!), men å andra sidan: passar en så smal passform på en H-formad kropp som min? Å inte blir den väl för "tyrkky"? En sjal på axlarna i kyrkan är iaf ett måste.

En likannde, men blå klänning på Gina Tricot är ett stark allternativ! Men är en klänning i bomull litet för vardaglig mån tro?

bild: gina tricot


Hjälp mig nån!


torsdag 27 augusti 2015

Saako vakiutuneessa(kin) suhteessa sanoa "anna mun olla"? Kun loma ei mennyt kuten Tjäreborgin mainoksissa

Kesälomat on monen osalta jo vietetty, mutta koska itse vietän lomaa vasta nyt, ajattelin puida aihetta joka kohdallani on - ainakin loman osalta - ajankohtainen: parisuhde ja oman tilan tarve

Kesäloma on se, jota takuuvarmasti kaikki odottavat eniten kun selaavat kalenteria ja kesäkuukausia. Tehdään suunnitelmia aina Ikea-reissuista Lintseihin uimarannalle menoon, mökkeilystä, auringonlaskuissa istumista käsikädessä ja haaveillaan rakastuneista katseista, hymyistä ja kutkutuksesta vatsanpohjassa. En usko valehtelevani kovin paljoa jos väitän, että suuri osa parisuhteessa elävistä ihmisistä suunnittelee joko alitajunnassaan tai tietoisesti rakastuvansa partneriinsa uudelleen kesäloman aikana; silloinhan on aikaa viettää aikaa yhdessä ja touhuta yhdessä - ei niinkuin arkena kun huikataan huomenet ja hyvät yöt, vaihdetaan siinä samalla pikaiset pusut ennen töihin, harrastuksiin, kauppaan tai lenkille lähtöä. Vuorotyötä tekevät pariskunnat fiilistelevät jo pari kuukautta etukäteen jos työvuoroja kalenteriin kirjoitettaesa huomataan, että YKSI vapaa yhteinen viikonloppu siintää tulevaisuudessa (eli kuuden viikon listan aikana 1). Onhan täysin loogista, ettei yhteiskunnassa jossa hereillä oloajasta vähintään kolmannes vietetään erillään ja töissä, ehditä viettää niin paljoa aikaa yhdessä, saatika sitten viljellä romantiikkaa arjen kiireiden keskellä itseään tai mahdollisia lapsia harrastuksiin kuskatessaan, siivotessaan - arjesta selviytyessään. Kun se kauan odotettu l-o-m-a, jolloin vihdoinkin olisi aikaa OLLA rakastunut ja tehdä niitä onnellisten ihmisten, rakastuneiden ihmisten juttuja yhdessä, huomaakin, etteivät haaveet ja todellisuus kohtaa: toisen naamahan ärsyttää!

Mitä epäloogista on siinä, että ihminen joka on arkena tottunut olemaan suurimmalta osin yksinään, ahdistuu kun toinen yhtäkkiä onkin siinä vieressä 247? Yhtäkkiä toinen on kokoajan tarjoamassa apuaan (olisikin.. hitto tässähän saa tehdä kaikki kotityö yksinään!), on tiellä tai hölisee omiaan eikä ole puoliakaan niin hauska kuin mitä kuvittelee. Tässä kohtaa täytyy huomioida, että kaikki parisuhteet toimivat eri tavalla enkä lainkaan väheksy heitä, jotka ovat (minun mittapuussani) romanttisia arkenakin, vaihtavat niitä vaaleanpunaisia katseita, pusuttelevat ja viettävät vapaa-aikansa tiiviisti yhdessä. Päinvastoin mielestäni ainoa oikea ratkaisu pareille on se, joka heistä tuntuu oikeimmalta. Vaikeintahan näissä kuvioissa on kahden toisistaan täysin erillisten ihmisten tarpeiden sovittamienn yhteen, jottei kumpikaan tunnu joutuvansa luopumaan joko siitä omasta tai yhteisestä ajasta. Vaikeinta on se oman parisuhteen kultaisen keskitien löytäminen, jossa molemmat hieman kompromissaavat ja ovat tyytyväisiä. Toki kaikkein ihanteellisin tilanne olisi parisuhde, jossa molempien osapuolten yhdessä- ja yksinään olo-tarpeet kohtaisivat niin, ettei kumpikaan tunne joutuvansa luopumaan mistään. Lohdutuksen sanana (lähinnä kai itselleni) totean, että hyvin harva ihminen kuitenkaan löytää itselleen TÄYSIN "valmiiksi" yhteensopivaa partneria. Sen sijaan uskon, että toimivan parisuhteen voi myös muodostaa kaksi ihmistä, joiden mielipiteet tai tarpeet eriävät toisistaan, mikäli yhteinen keskitie kompromissien kautta löytyy. Omien kokemusteni perusteella kaksi täysin samanlaista tai täysin eriävää ihmistä harvoin saavat toimivaa parisuhdetta ylle, kun taas kaksi "sinnepäin" olevaa ihmistä voivat myönnytyksiä tehtyään muodostaa toimivan kokonaisuuden. 

Liika on liikaa, liian vähä taas ei riitä.

Itselläni on nyt tasan viikko lomaa takanapäin ja voin jo paljastaa, että tämä samanaikainen kotona olo alkaa tietyissä määrin ahdistaa: tarvitsen omaa aikaa ja tilaa - sitä, jota arkena taas harmittelen joskus saavani liikaakin. Teemme T:n kanssa molemmat vuorotyötä ja vähintään kerran viikossa vietän myös koiran kanssa yhden vuorokauden kaksisteen T:n ollessa 24h työvuorossa. Alkuun rytmiin tottuminen tuntui hankalalta ja yksin nukkuminen jopa hieman pelottavalta. Nyt kun tähän on tottunut, olen oppinut jopa arvostamaan niitä "yksinäisiä" vuorokausiani: silloin saan katsoa telkkarista juuri mitä lystää, hengailla ja tehdä mitä mieleeni juolahtaa. Toki ikävä ja yksinäisyys toisinaan vaivaa, mutta samalla nautin yksinolostani (koiran kanssa) tuntematta morkkista. Minä kun satun olemaan partnerina sellainen yksilö, joka todella tarvitsee päivittäin omaa rauhaa ja tilaa, jotten ahdistu. Tähän lopputulokseen pääsy ja sen hyväksyminen on vienyt minulta todella paljon aikaa ja täytyy myöntää, että luonteenpiirteeni jopa hävettää minua. Siinä missä olen aina aiemmin luullut olevani ällöromanttinen lälly ja se huomiota kaipaava ja hakeva osapuoli, olen nykyisessä parisuhteessani oppinut sen, etten sitä olekaan. Sen sijaan olen partneri, joka haluaa olla joka ikinen päivä yksikseni (koiran kelpuutan seuraksi - hän kun ei puhu, kuuntelee ja haukahtaa vain), joka tykkää jutella ja väitellä, mutta joka enimmäkseen haluaa istua omassa nojatuolissa - en kyhnätä toisen kainalossa hikisenä sohvalla (paitsi joinakin iltoina punkkulasi kädessä!), välillä kauppareissulla napata toisen käden hetkeksi omaani, mutten kulkea kilometrikaupalla käskynkkää (voi hartiajumit vie!), joka haluaa lukea kirjaa häiriöttä hetki ennen nukkumaanmenoa ja käydä treeneissä tai shoppailemassa yksikseni. Toivon välillä kovastikin olevani se partneri ja avovaimo, joka hyppää toisen syliin hänen tullessaan kotiin, istuu iltaisin toisen kainalossa tai sylissä sohvalla leffaa katsellen ja nainen, joka kehuu toista monia kertoja päivässä ja kertoo ääneen miten toista rakastaa, halailee ja pussailee ja joka katsoo rakastavin katsein partneriaan vuosi toisensa perään. Näitä pariskuntia kun näkee, tuntee sydämessään pistoksen: olisinpa itse samanlainen. Vaan kun en ole. Se täytyy vain hyväksyä.



Tätä kirjoitusta kirjoittaessani huomaan, miten peliveto olikaan antaa T:n nukkua pitkään ja antaa omien ajatusten virrata näppäimistölle. Puhuimme samaisesta aiheesta viimeksi eilen kun myönsin jälleen, että minua ottaa aivoon kun en ole sellainen tyttöystävä ja avovaimo joka haluaisin olla: yltäpäältä rakastava ja ällöromanttinen. Päinvastoin olen tälläinen juntti, joka vetäytyy päivittäin nurkkaan, sanoo toiselle suoraan että lähden nyt lenkille tai treeneihin ja haluan mennä yksin. Saatan tuhahtaa jos toinen tulee liki ja pussailee kaulalle hellästi jos samalla teen vaikka koneella jotain "todella tärkeätä". Tälläinen minä vain olen. T nauraa joka ikinen kerta kun manailen omaa käytöstäni ja toteaa, että tietää jo minkälainen olen ja että olen ollut samanlainen suhteemme alusta lähtien. Kyllä hän tietää, minkälaisen naisen pyysi luokseen asumaan. Koska uskon itse positiivisen ajattelun voimaan, päätin heti aamulla herättyäni, että yritän nähdä enemmän loma-arkemme hyviä puolia - mutta myös hyväksyä sen, että tarvitsen ja otan tarvitsemaani omaa aikaa ja tilaa. Näin kun teen, "jaksan" olla se rakastava ja sohvalle kylki kylkeen hakeutuva avovaimo nini arkena kuin lomallakin. Toisiin pariskuntiin ei pidä itseään verrata, koska tärkeintä on se oman parisuhteen kultaisen keskitien löytäminen - meni se sitten välillä omia polkuja pitkin mutkitellen ja yhteen palaten tai yhdessä tiiviisti kulkien. Pääasia, että polut vievät samaan suuntaan - oli välissä sitten joustava ja tilaa antava bungy-naru tai ei.

tisdag 25 augusti 2015

Pitkästä aikaa kuulumisia ja tarina lajista, joka pelasti minut juoksemiselta

Miten aika rientääkään: viime postauksesta on kulunut lähes kuukausi! Blogi on monta kertaa käynyt paussin aikana mielessä, mutta mitään häkellyttävää kun ei ole tapahtunut, en kerta kaikkiaan ole viitsinyt raahautua koneen äärelle kirjoittamaan. Toisten blogeja on tullut seurattua kesän aikana suht normaalisti, mutta inspiraatiota kirjoittaa itse ei ole ollut. Elämässäni on viime aikoina tuntunut olevan niin paljon muuta meneillään, etten ole - suoraan sanottuna - halunnut tuhlata aikaani bloggailulle. Nyt kun kesäloma vihdoinkin (!) koitti, voisi olla sopiva hetki hieman kertoilla, mitä elämääni kuuluu :)

Aloitetaan crossfitistä. Tai paluusta crossfitin pariin - miten asian nyt ilmaista tahtoo. Tein tosiaan comebackin crossfitin pariin n kuukausi sitten. Aiemmalla boksilla jossa kävin, ei laji tuntunut omaltani, koska vaateet olivat alusta lähtien todella korkealla ja minulta pyydettiin asioita, joihin ei rampa kehoni pystynyt. Boksilla vallitsi myös makuuni hyvinkin vanhoillinen hierarkia, jossa ohjaajaa sekä pelättiin että kunnoitettiin, kutsuttiin "johtajaksi" eikä kysytty turhia. Aloittelijana sitä saa aikamoisen shokin kun menee treeneihin, koska ihmiset tekevät tasostaan viis samoja liikkeitä, omaan kuntotasoonsa tosin mukautettuina. Tai näin homman PITÄISI mennä. Edellisellä boksillani ei selkä- ja niskavaivojani taidettu ottaa ihan tosissaan eikä ohjaajilla joko ollut intressiä tai osaamista downgreidata liikkeitä niin, että pystyisin suorittamaan ne hallitusti ja turvallisesti, omaa kuntoa samalla kasvattaen. Omaa terveyttäni vaalien jätin homman (ja boksin) siihen ja päätin, ettei crossfit hehkutuksistaan huolimatta ollut lajini. Jatkoin juoksua, joka tunnetusti näivetti kroppaani pikkuhiljaa niin, etten tervettä päivää enää nähnytkään: milloin kolotti polvissa, lonkissa velloi tulehdus tai niskaa jäkitti. Ei ollut enää kivaa. Kuukausi sitten lähi-boksilla järjestettiin tutustumistreeni ja lähdin sinne antamaan crossfitille uuden mahdollisuuden. Olin jo etukäteen kysellyt sähköpostilla omistajalta, jos vaivoillani (huimaus, niha-vaivat, polvet, lonkat..) uskaltaisi tulla edes kokeilemaan lajia, jossa kroppaa pidettäisiin milloin ylösalaisin, milloin nostettaisiin painot niskalle, milloin hypittäisiin vuoroin sammakko- ja vuoroin yleisliikehyppyjä. Omistaja vastasi postiini rempseän oloisesti, että "kyllä meillä ihmisiä, joilla on pahempiakin vaivoja käy" ja toivotti tervetulleeksi. Lauantai-kokeilun jälkeen jäi koukkuun. Crossfit taitaa sittenkin olla lajini.
Innostus lähteä uudestaan kokeilemaan jo paskaksi toteamaani lajia lähti T.J.Murphyn kirjasta Crossfit. Kuinka monipuolinen harjoittelu palautti kykyni juosta, jossa Murphy-maratoonari kertoo, miten juoksu pilasi pikkuhiljaa hänen kroppansa niin, että hän hädin tuskin enää pystyi kävelemään ja miten hän viimeisenä kortenaan kokeili crossfitiä ja miten hän sai trveytensä tämän kautta takaisin. Kirja osui ja upposi minuun niin syvälle, että sisälläni suorastaan paloi liekki, joka kehotti kokeilemaan VIELÄ kerran, joskko crossfit voisi pelastaa minutkin. Uudella boksillani liikkeitä skaalattiin heti alas niin, että voisin tehdä vastaavia liikkeitä kuin muut, mutta itselleni turvallisella tavalla ja samalla kuitenkin harjoittaa samoja lihasryhmiä kuin muut, jotta sitten joskus tulevaisuudessa pystyisin samaan kuin he. Tämä yhdistettynä lämpimään ilmapiirin, jossa kaikki moikkaavat kaikkia kuntotasosta tai ulkonäöstä viis, tuntuivat todella hyviltä. Toki toisiaan vastaan mitellään, mutta loppupeleissä treeneissä jokainen tsemppaa itseään vastaan, haastaa itsensä ja iloitsee vaikka sitten muiden onnistuneiden treenien puolesta, jollei oma treeni sillä kertaa mene ihan nappiin. Ohjaajan ei tarvitse huutaa, pyytää asiakkaitaan kutsumaan "johtajaksi" tai ylläpitää diktatoorista nyrppänaamaa saadakseen koko salin hiljenemään, kun wodi käydään läpi. Päinvastoin tyyppi hymyilee, tsemppaa kaikkia ja on hyväntuulinen ja moikkaa heit ja moit kaikille niin mennessä kuin tullessa. Juoksun jätin siltä seisomalta, enkä aikoihin ole voinut näin hyvin. Toki ärsytys iskee aina välillä ku tajuan, ettei kroppa toimi kuten mieli ja pää haluaisi ja ettei kehitys tapahdu niin nopeasti (lue: viikossa) kuin toivoisin. Mutta siksi jaksan käydä säännöllisesti treeneissä:  jotta kehittäisin kuntoani kaikilla osa-alueilla, saisin lihaksia ja lihasvoimaa, sekä lisäisin liikkuvuutta. Kaikki nämä edesauttavat minua jaksamaan arjessa, niin töissä kuin kotonakin.

Hyvä treeni, kiiltävämmät kasvot

Hah, hurjaa myyntipuhetta naiselta, joka on käynyt nykyisellä boksillaan kuukauden verran :D mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan lajia, jos jäykkyys - joko kropan tai mielen - vaivaa, koska se kyllä helpottaa nopeasti sammakkohyppyjä ja karhukävelyä tehdessä ;) Kuukausimaksut ovat n 100e luokkaa jokaisella boksilla, mutta itse panostan tämän verran enemmän kuin mielelläni, jos lajin hyödyt ovat edes hippusen osa siitä, mitä ne tähän asti ovat olleet: huimaus ja jumit ovat huomattavasti helpottaneet aiemmasta ja mieli on - ulkopuolistenkin mielestä - entiseen verrattuna selvästi korkeammalla. Unikin maittaa paremmin!

Talostakin on ehditty haaveille moneen otteeseen ja haaveilu ja suunnittelu jatkuu :)

Aamupalaksi menee nyt jokaikinen aamu lähes sama combo: valkuaispuuro marjoilla ja pähkinöillä. Niin hyvää, niin täyttävää ja niin nättiä :)

Samalla kun treenit ovat muuttuneet rankemmiksi, on minun täytynyt alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota ruokailuihini: kova treeni ei suju, jollei tankissa ole löpöä jota kuluttaa. Samalla kun tuntuu näin entisenä ruokavammailijana (oma sanani syömishäiriölle) ajoittain vastenmieliseltä lapata lihaa ja muuta energiapitoista aiempaan totuttuja määriä enemmän lautaselle, on se samalla myös todella vapauttavaa ja kivaa: vihodin voin - edes hetkittäin - syödä kuten muut, eli normaalisti ja itseäni rajoittamatta. Annoskoot karkaavat välillä aivan utopistisiksi ja masu pullottaa kuin raskaana olevalla naisella, mutta teen kovasti töitä, jotta pitäisin energiatasot koholla ja annoskoot kurissa, koska jos lautasensa täyttää kasviksilla ja muulla energiaköyhällä, ei siitä seuraa muuta kuin ikävän raskas maha ja vajaa energiataso, joka taasen johtaa huonoon treeniin, koska keholla ei ole mistä ottaa energiaa. Karkkia ja herkkuja en edelleenkään syö päivittäin, koska ne eivät mielestäni kuulu arkeen. Leipää, perunaa ja hiilareita yritän sen sijaan tankata enemmän, samoin punaista lihaa edes pari kertaa viikossa. Pähkinöitä syön päivittäin ja avokadoa silloin tällöin (sekin on jännä aines, koska pidän todella avokadosta, mutta tietyllä tasolla välttelen sitä edelleen kaloreiden pelossa.. Ristiriitaista, mutta kun sitä "uskaltaudun" syömään niin aiaiai - nautin!). Maitotuotteita en syö joka aterialla, jotteivät ne haittaisi raudan imeytymistä, joka taas johtaa alentuneeseen hemoglobiiniin ja huimaukseen.

Treeneissä olen nyt käynyt keskellä päivää ennen iltavuoron alkua, jolloin ehdin nukkua pitkään, ulkoiluttaa ja hauskuuttaa koiraa hetken. Iltavuoro-putken aikaan tuntuu usein, ettei sosiaalista elämää juuri ole koska aamupäivät, jolloin itse siis olen vapaalla, ovat muut töissä ja illalla tilanne on sitten päinvastainen. Treeneihin mennessäni ehdin nähdä edes jotain ihmisiä (muita kuin kaupan kassaakin siis..), saan päivän treenit tehtyä ja ehdin jopa syömään työpaikkaruokalaan kunnollisen lounaan, ennen töiden alkua. Näin tuntuu siis, että edes jotain "fiksua" saa aikaan iltavuoroputken koittaessa (vaikkei treeni nyt kotinurkissa näykään, kuten esimerkiksi imuriin tarttuminen tekisi) - ei kuten niinä päivinä, jolloin päätän tehdä treenin kotona. Niin päivinä kun treenaamaan (eli ulkoilemaan) täytyy lähteä lähes heti aamupalan jälkeen, jotta ehtii sitten kotiin, suihkuun ja syömään ennenkuin on aika lähteä töihin. Ainoa nurja puoli treenien ajoittamisella iltavuoro-päivinä on se, että niin päivinä, jolloin mieheni T sattuu olemaan joko 12h tai 24h-työvuorossa, joutuu Ronja olemaan yksin jopa 11:30-22:20! Onneksemme molempien vanhemmat asuvat lähellä ja ovat avuliaita ja käyvät katsomassa, ruokkimassa ja ulkoiluttamassa neitiä noina päivinä. Yritän panostaa koiraan niin, että silloin kun olen kotona, pidän neitille seuraa, leikin ja touhuan ja sitten kun lähden töihin, voi hän jäädä nukkumaan rauhallisena. Toki tietty morkkis iskee lähtiessä aina, mutta tiesimme jo silloin kun koiran otimme, ettemme voi olla hänen kanssaan kokoaikaa. Nyt reilu vuoden koiran omistaneena voin myös todeta, ettei koira kokoaikaa ihmisen seuraa edes kaipaa: nytkin Ronja nukkuu tyytyväisen näköisenä pedillään. Päivän aikana on terassi ollut kovassa käytössä hänen kulkiessaan vapaasti pihalle ja takaisin sisälle ja aamulla käytiin jo metsäpoluilla kävelemässä ja spurttailtiin yhdessä. Koiran kanssa käytän sanontaa ei se määrä, vaan se laatu: toki koiran kanssa täytyy viettää aikaa monella eri tapaa, muttei sitä palloa tarvitse olla heittelemässä jokaikinen minuutti tai rapsuttelemassa. Koira hakeutuu seuraani kun siltä niin tuntuu ja annan hänen tulla mikäli tilanne sallii (eli ei esim. ruokapöydässä) ja jos hän hakeutuu pedilleen, annan hänen olla siinä rauhassa.

Pyöräilijät Hämeenlinnassa: keli, seura, ostokset, ruoka.. kaikki oli buenoa!



Sellaisia urheilupainotteisia kuulumisia tänään :) Muutoin täällä vietetään (ansaittua) kesälomaa ja olemme ehtineet käydä mökillä, sekä kotimaamatkalla Hämeenlinnassa, joka kyllä oli todella kaunis kaupunki ja reissu kaikin puolin onnistunut :) Suunnitelmia loppulomalle ei ole, vaan teemme ja touhuamme fiilispohjalta. Joko siellä on lomat lusittu? :)

måndag 3 augusti 2015

"Jag går å lägger mig"

Fan så avkopplande det kan vara att sätta sig ned en söndagskväll, proppa i sig mängder med grillkäk, skölja ned det med rödvin och förbättra världen - speciellt efter en morgontur på sjukhusjouren, där man fått springa fötterna av sig.


Mat - massor av mat. Å gott var det!

Å ja, ett par tre flaskor vin..

Jag överraskade mig själv genom att dricka vin på en söndagskväll. När har jag senast gjort det? Jag har intalat mig - principernas kvinna som jag är - att man enbart kan dricka vin på fredag och lördagkväll. Samma gäller godis eller efterrätt: det äts endast på kalas eller helger - absolut inte mitt i veckan! Har dock fått konstatera att min vinkonsumtion sjunkit som kosvansen, då jag tack vare den nya arbetsplatsen ofta jobbar i helgen. Visst kan man unna sig ett glas vin fastän man skall på jobb nästa dag, men tja, jag bara inte gör det.

Vad gäller att festa har jag i flera etapper funderat på att jag borde testa på det igen - efter en sjujäkla lång paus (vågar inte ens tänka hur länge sedan jag senast varit på krog. Hösten 2013? Oh Lord, jag hoppas det inte stämmer..). Svindeln som jag så länge lidit av har skjutit undan tankarna om att göra annat än klara av vardagen, men efter att jag börjat crossfiten har ett hopp inom mig åter vaknat: kanske jag ännu ska få min kropp i skick en dag! Det är underligt hur min kropp kan kännas så mycket annorlunda - så mycket friskare, bättre och mindre styv - efter bara 4 träningar. Löpandet har jag lagt av med helt å hållet, eftersom det bara leder till kramp i ryggen och svindel. Jag orkar helt enkelt inte hålla kroppen upprätt och löpa tillika. Igår testade jag för första gången efter operationen att löpa och promenera raskt om vartannat och det gick, tja, hyfsat. Imorse insåg jag dock att kroppen nog varit på snedden igår, eftersom vänstra höften värker. Kanske bäst att jag fortsätter med promenerandet än så länge och tränar upp muskelstyrkan på crossfiten. Än så länge.

Sådant idag. På eftermiddagen är det åter jobbet som kallar, men jag klagar inte: det bästa med kvällsturerna är att man hinner fira lazy mornings hemma och njuta av morgonsolen, plocka bär medan man rastar hunden och dricka kaffet i lugn och ro. I like.

Apropå rubriken som syftar på mig som gick och lade mig klockan 22:50 efter ett (!) glas rödvin. Det räckte för mig. Klockan 22:50 kände jag mig trött, lycklig, glad och mätt. Så jag gick och lade mig. Men pojkarna - ja de fortsatte ett tag till. Alla på sitt sätt - bara man är lycklig :)