tisdag 30 juni 2015

Kun hukutin itseni nettiin, melkein erosin Facebookista ja aloin asuntosäästäjäksi

Oho, onpa pitkä (no kaikki on suhteellista) blogitauko jälleen tullut vietettyä. Itse asiassa tauko ei koske pelkästään blogia, vaan myös Instagramia, Facebookia ja seuraamiani blogeja. Viime aikoina on ollut sellainen olo, ettei elämässäni ole muuta sisältöä kuin syöminen, nukkuminen, työnteko ja surffailu ja päätin aivan tietoisesti jättää koneella istumisen vähemmälle ja elää välillä tätä todellista elämää, enkä pelkästään seurata toisten elämiä ja hehkutuksia somen kautta.

Viikonloppuna käytiin vanhempieni mökillä ja rentouduttiin 110%:sti kelien suosiessa meitä: aamupäivinä satoi sekä lauantaina että sunnuntaina, mutta iltapäivästä aurinko paahtoi jo kuin keskikesällä ja nautittiin sen lämmöstä täysin siemauksin mökin terdellä ristisanoja täytellen, syöden (hahaa, kuten aina mökillä!) ja vain hetkestä nautiskellen. Teki muuten terää ja oltiin kaikki kolme - minä, mies ja koira - aivan silmät ristissä kun palattiin sunnuntai-iltana kotiin sivilisaation pariin.

Mökillä tuli lueskeltua lehtiä, joiden artikkeleista tein monta oivallusta. Muun muassa sen, että some aiheuttaa monelle todellista päänvaivaa ja suorituspaineta esim. lomien aikana: kun kokoajan selailee muiden ylimaallisia hehkutuksia toinen toistaan upeammista tekemisistä, reissuista tai ruoista, tuntee sitä itsekin tietynlaista suorituspainetta viettää yhtä yyber-upean-mahtavaa-ihihiiii-ihanaa lomaa - ja unohtaa kokonaan nauttia vapaistaan! Sen sijaan mietitään kuumeisesti mistä niitä tiikerirapuja löytäisikään, miten ne asettelisi parhaimmalla mahdolisella tavalla lautaselleen, miten rahoittaisi kesän must have-ostokset ja sen pakollisen kesäreissun, jonka aikana postataan ainakin miljoona selfietä toinen toistaan upeammista maisemista sinisen veden äärellä, vuorten korkeuksista aina meren syvyyksiin delfiinien ja merihevosten seasta. Kun koko loman ajan yrittää vain suorittaa yhtä hienoa lomaa, kuin mitä muut antavat ymmärtää viettävänsä, huomaa sitä viimeisinä lomapäivinään, ettei koskaan ehtinytkään rentoutua ja hengähtää lomansa aikana - mikä nyt on omasta mielestäni loman tärkein tehtävä: että palautuu, ehtii jopa hieman tylsistyä ja latautuu ja jopa hieman odottaa loppulomasta työhön paluuta.



Instagramia selasin eilen illalla iltavuoron jälkeen iltapalaa lusikoidessani, samoin paria blogia (esim. Noora & Nooraa, uusinta suosikkiani Homevialauraa ja Xenia's dayta, mutta Facebookia olen edelleen boikotoinut ja oloni on jotenkin helpottunut. Tai no ei helpottunut, mutta olo on jotenkin vapaampi kun en kokoajan "tiedä kaikkea" mitä nyt Facebookista saa tietoonsa ja huomaan, miten paljon muuhun jää aikaa kun ei notku koneella kaiket päivät. Nytkin mietin pitkään, viitsinkö avata blogia ja kirjoittaa tänne, koska lyhyenkin postauksen rustaaminen vie aikaa - aikaa, jonka voisin käyttää johonkin fiksumpaan kuten tiskaamiseen. No, toisaalta elämä ei voi olla pelkkiä fiksuja tekoja ja suorittamista ja tota puhuakseni tykkään kyllä tästä kirjoittamisesta :) Jotenkin on vain viime aikoina tullut sellainen olo, että blogi ottaa enemmän kuin antaa. Blogiani lukee n parisen sataa lukijaa (plus miinus sata), en hyödy tästä oikeastaan mitenkään esim. lahjuksin, enkä koe että blogini näitä välttämättä ansaitsikaan: blogit ovat nykyään niin hemmetin kova- ja korkeatasoisia, ettei tälläinen pikkublogi, jossa mietitään omaa elämää ja pieniä kuvioita, julkisteta päivän asu-kuvia, joissa pukeudutaan farkkuihin ja toppeihin kovin paljoa massasta erotu (edukseen) tai ansaitse Suomen kansalaisten suosiota. Toisaalta postaukset kuitenkin vievät aikaa ja energiaa ja kun en näistä sinänsä hyödy (muuten kuin koe mielihyvää kirjoittamisesta ja arjesta irtautumista), en (aina) näe mitä järkeä tässä(kään) on. Kommentit lämmittävät mieltä ja lisäävät intoa yrittää panostaa, mutta fakta on, että ideat ja innostus laskevat kuin lehmänhäntä jollei vastakaikua tia porkkanaa kuulu, enkä samalla innolla jaksa panostaa esim. kuviin. Totesin T:lle, että ajoittain blogin kirjoittaminen jopa hävettää minua ja suurin syy taitaa olla se, että jos joku kysyisi miksi tai mitä kirjoitan ja kertoisin, että tätä taitaa lähipiirini lukea ja postailen (ajoittain noloja ja kehnolaatuisia) kuvia asuista ja ruoista ja kerron arjestani, saattaisin ihmetellä itsekin, miksen vain kirjoita päiväkirjaa itsekseni. Kai tämä (itse)kriittisyys ja kyseenalaistaminen on yhteydessä jonkin sorttiseen (henkiseen) kasvuun: rahansa satsaa mieluummin mukaviin, nätteihin ja kestäviin kenkiin tai vaatteisiin (joiden tärkein ominaisuus ei todellakaan ole se suuri, kissankokoinen logo) tai laittaa säästötilille asunto- tai rakennuslainaa kartuttamaan, eikä investoi senttejään logoja pursuvaan laukkuun, jota ei sitten kuitenkaan arvosta ja käytä kuten pitäisi, jotta se "maksaisi itsensä takaisin". Siinä missä terveydenhoitajaksi valmistuttuani suunnittelin hankkivani monen muun bloggarin tapaan palkinnoksi itselleni Louis Vuittonin laukun, olen hyväksynyt, etten kuitenkaan osaisi arvostaa ja palvoa laukkua (!) kuten sitä 800 euron hintansa edestä "pitäisi" tehdä. Se on silmissäni kuitenkin vain laukku. Mieluummin käytän 800 euroni ruokaan, laadukkaaseen shampooseen, koiran eläinlääkärikäynteihin tai laitan säästöön ja suunnittelen siinä samalla tulevaa taloa. Elämä muuttuu, Siperia opettaa ja ihminen kehittyy.

Sellaista. Nyt olen n 45 minuutin verran istunut tässä koneella ja kirjoitellut. Nyt on aika lähteä ulos happihyppelylle ja sitten (jälleen) valmistautua iltavuoroa varten.

Mitä kuuluu?


onsdag 17 juni 2015

Saikkarin vapaapäivä ja mietiskelyä blogimaailman julmuudesta

Heippodei ja keskiviikkoa kaikille!

Täällä vietetään vapaapäivää ja se kyllä tuntuu todella ansaitulta sellaiselta. Aamulla nukuttiin pitkään, jonka jälkeen suuntasin koiran kanssa ulos ja labraan paastoverinäytteisiin. Kotona syötiin hidas aamupala lehteä lueskellen aina puoleen päivään asti, jolloin lähdettiin Ronjan kanssa eläinlääkäriin. Ronttihan onnistui noin reilu viikko sitten hotkaisemaan pari-neljä coktailtikkua ja ripuloi ja oksensi pari kertaa sen jälkeen. Yleistilaltaan neiti on kokoajan ollut hyvävointinen, ulostanut ja syönyt täysin normaalisti, joten olemme seuranneet tilannetta kotona. Soitin eläinlääkärille ja kysyin heti alkupäivinä neuvoa ja sovittiin, että käydään kontrollissa ja otetaan tarpeen vaatiessa röntgenkuva koiran masusta, mikäli vatsaoireita vielä olisi.

Onneksemme kaikki vaikuttaa hyvältä ja päädyttiin jatkamaan seurantalinjaa. Ronja sai nyt samalla rokotuksensa ajantasalle ja pärjää nyt näillä nyt 3 vuotta eteenpäin (ellemme halua tehostaa rokotetta kennelyskää vastaan vuosittain). Olin todella ylpeä koirastamme, joka oli koko tutkimuksen ajan niin tyynen rauhallinen ja kävi jopa nukkumaan odotustilan lattialle odotellessamme. Rokotukseenkin reagoi vasta kun eläinlääkäri nappasi piikin pois! On se vaan mahtava tyyppi tuo meidän Ronjamme (aina kun vaan käyttäytyy.. ;))!

Lääkärikäynnin jälkeen kävimme miehen kanssa lounastamassa ennekuin suuntasimme takaisin kotiin, jossa päädyttiin sohvalle katsomaan aivottomia ohjelmia telkkarista. Työpäivinä en oikeastaan KOSKAAN ehdi katsoa telkkaria ja siksi vapaapäivinä tuntuu luksukselta "ehtiä" istua edes hetkeksi tekemään jotain täysin "normaalia" ja tappaa aikaa ihan vaan möllöttämällä - ei aina ulkona liikuskellen tai jotain yleisfiksua, kuten siivoilua, tehden.

Selailen tässä nettiä ja koitan löytää itselleni uudet, kosteuttavat hiustuotteet. Oma shampooni kun vetelee viimeisiään ja kuontalo on kuin heinäpelto - etenkin latvoista. Hakusessa on niin jätettävä hoitoaine, kuin shampoo ja hoitsikkakin. Taidan jälleen päätyä tilaamaan omani feeluniquesta ja kokeilla välillä noita kalliimpia tuotteita; markettishampoot kun eivät halpan hintansa takia kertakaikkiaan VOI sisältää yhtä paljon hoitavia ainesosia kuin nuo kalliimmat. Maksan silloin mieluummin vaikka parikymppiä pullosta, jossa sitä vaikuttavaa ainetta todella on ja joka on riittoisaa, kuin pari euroa putelista, joka sisältää nano-määrän vaikuttavaa ainetta ja loput pelkkiä täytteitä kuten silikonia ja vettä..

Mietin tässä samalla myös blogien kommentointia näin yleisesti: kommentit ovat blogien bensaa, löpöä ja polttoainetta, jotka ylläpitävät bloggaajaan intoa kirjoittaa (myönsi sen tai ei, mutta kyllä ne kommentit vaan lisäävät intoa kirjoittaa kun tajuaa, että joku todella lukee niitä kirjoituksia, joiden eteen tekee töitä). Kommentit toimivat eräänlaisena palkintona ja innoittajana, sekä myös keskusteluporttina kirjoittajan ja lukijan välillä, mutta nykypäivänä on tullut valitetttavan selväksi, että kommentoijilla on myös nurja puolensa: toiset kun tuntuvat tulevan sylkemään pelkkää sontaa kirjoittajan ylle - etenkin anonyymin nimimerkin takaa. Omaa blogiani nämä eivät juuri vaivaa, mutta toisten blogeja seurailleena voin välillä vain ihmetellä missä hemmetissä ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa, kun ei minkäännäköistä arvostusta tunnu heistä löytyvän - päinvastoin bloggaajaa, joka avointa blogia pitäessään tuntuu heittäytyvän vapaaksi riistaksi - saa mollata, haukkua ja kyseenalaistaa kuin kikkaretta koirankakkaa, eikä käytöstapoja tarvitse noudattaa lain. Toivoisin, että ihmiset muistaisivat, luki sitten isoa tai pientä blogia, että jokaisen kirjoituksen takana on paljon työtä ja bloggaaja on panostanut - postauksen pituudesta viis - jokaiseen kirjoitukseensa. Pinnallisimpia aiheita käsitellessään, bloggaaja ei ehkä samalla tavalla kirjoita koko sydämellään, kuin henkilökohtaisempia aiheita valottaessaan. Mitä aremmasta aiheesta kirjoitetaan, sitä herkempi bloggaajakin on mahdolisille piikeille ja ilkeyksille. Välillä tuntuu, että nämä nettimaailman trollit oikein odottavat sopivaa hetkeä ja sopivan herkkää postausta, jotta pääsisivät iskemään mahdollisimman ilkeän kommentin postaukseen. Miksi näin? Koska maailmasta on tullut niin julma, että kun joku viitsii ja uskaltaa kertoa jotain herkkää itsestään, täytyy toisten nähdä tilaisuutensa ja haukkua hänet siitä pataluhaksi? Miksei sen sijaan voida kiittää rohkeasta vedosta kertoa jotain henkilökohtaista, jotain johon moni usein kuitenkin voi samaistua ja rohkaista kirjoittajaa? Bloggaajat sanovat usein, etteivät he ota ilkeitä kommentteja kuuleviin korviinsa. Tähän en oikein usko: toki anonyymi kommentti cyberavaruudesta voi tuntua mitättömältä, mutta kyllä ne ilkeydet aina pahalta tuntuvat - tulivat ne sitten tuntemattoman tai tunnetun tyypin suusta.



Lupaathan ensi kerran miettiä miten ja mitä kommentoit, kun ja jos kommentoit? Muistathan kommentoida ylipäätään? Suukkoja, rakkautta ja haleja keskiviikkoon!

tisdag 16 juni 2015

"Aja hiljaa, kuski-kuka-ikinä-lienetkään, vaan..". Sairaanhoitajan näkökulma kaoottisen työvuoron jäljiltä

Unenpöpperöinen sairaanhoitaja tässä huomenta. Heräsin tänään 8:23 siihen, että koira kolisteli porttiaan siihen malliin että "haloo mami, eikö pian ois jo aika nousta? Mulla ois nälkä ja pissihätä!" ja jouduin hetken miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut: mistä lähtien MINÄ, maailmankaikkeuden herkkäunisin nainen, nukun tiistaina (onhan tänään tiistai? Täytynee vielä tsekata kalenteri) näinkin pitkään? Syy on aina yksikertainen: eilinen iltavuoro.

lemppariaamupala: turkkijugua (ja itseasiassa Alpron kookos-soijajugua seassa tänään ekaa kertaa!), mysliä, kiiviä, mansikoita ja saksanpähkinää - ja kahvia!

Olen nyt parin viikon ajan työskennellyt aluesairaalan päivystyksessä, jossa palvellaan kaupungin + lähikuntien asukkaita 24/7 ja hoidetaan enemmän ja vähemmän akuutteja potilaita.Työ on entiseen työhöni verrattuna huomattavasti hektisempää ja vaativampaa ja keskittyä saa välillä ihan toden teolla. Uusi työ, uudet kuviot ja tilat verottavat minulta vielä näin alkutekijöissä aika paljon energiaa ja palautumiseen täytyy panostaa, jotta jaksan herätä aamuisin. Suurempia muutoksia kuten salille paluuta tekoa tms en työpäivien hektisyyden vuoksi ole nyt ajatellut tehdä, vaan koitan selviytyä arjesta, käydä koiran kanssa lenkeillä ja tehdä oman kehon painolla lihaskuntoa ja panostaa nimenomaan lepoon ja tankkaukseen. Työn hektisyyden vuoksi työvuoron aikana ei aina ehdi syödä suurempia aterioita, vaan työn lomassa pidetään mikropausseja, napataan jotain pientä ja koitetaan pitää energiatasoja välipalojen kanssa yllä. Toisaalta kun saa työvuoron aikana ravata ees taas, nostella ja kyyristellä, ei iso ateria masussa tuntuisi lainkaan hyvältä, enkä uskoisi, että hoksottimeni toimisi yhtä hyvin jos söisin jotain suurempaa kerralla, koska ruokailun jälkeen iskee usein n.s. ruokakooma ja väsymys. Vauhdissa napattavat välipalat pitävät energiatasoja tasaisesti yllä ja takaavat sen, että jaksaa painaa kiireestä huolimatta. Uskon, että palautumiseni nopeutuu kunhan totun uuteen työhön, enkä - kuten työnantaja sanoi - jännitä ja keskitä niin paljoa energiaa itse työhön ja tavaroiden etsimiseen - vaan opin uusia työkuvioita ja opin luottamaan omaan osaamiseeni (joka karttuu töitä tehdessä).

Eilinen iltavuoro oli tosiaan (lievästi sanottuna) aika kaoottinen: oli hengitysvaikeita, rintakipuisia, vakavissa autokolareissa olleita, flunssaisia, kuumeisia - you name it! Kaikkea löytyi ja epäonneksemme piha täyttyi täyttymistään ambulansseista samaan aikaan eivätkä päivystyksen tilat enää meinanneet tietää. Samalla saimme tiedon, että päivystykseen oli jo matkalla potilas, jota oli elvytetty pitkään.. Siinä kohtaa itselläni adrenaliini lähti pumppaamaan tsiljoonaa ja mietin, mitä ihmettä teen: enhän minä tälläisiä tosi-akuutteja potilaita edes osaa hoitaa! Samantien syysäsin ajatukseni sivuun, sanoin  hiljaa itselleni, että höpsis, osaathan sinä ja vaikken kaikkea osaakaan, niin teen sen minkä osaan, kerron hyvissä ajoin kollegoille jos on jokin osa-alue jota en hallitse ja pyydän heitä siihen hätiin ja teen parhaani. Parasta uudessa työssani on ehdottomasti se, että opin niin paljon uutta eikä yksikään päivä ole samanlainen, vaan vuorot vaihtelevat potilasmateriaalista riippuen laidasta laitaan. Eilen nyt sattui olemaan sellainen todella kaoottinen vuoro, jossa akuutti-sairaita rymähti kertapamauksella koko osaston täydeltä. On kiva huomata itsestään, miten nopeasti sitä omaksuu ripeän työtavan ja uudet tehtävät ja oppii uutta - vaikka aina ihka uuden tilanteen kohdatessaan tekee mieli pistää pää pensaaseen. Kokemusta karttuu, todella.

Eilisestä työvuorosta päällimmäiseksi kolaroineet, sekä ilolientä nauttinut tapaus. Ehkä tämä kokemattomuuteni akuutti-puolella ja herkkä luonteeni tekee sen, että etenkin nämä traumaattiset ja onnetomuudessa olleet potilaat koskettavat minua, mutta onnekseni onnistuin pohtimaan asian loppuun jo töissä, enkä enää kotona heitä sen kummempaa miettinyt. Päällimmäisenä mieleen jäi kyllä kuitenkin laulu, johon jo otsikossakin viittaan: "Aja hiljaa, isi nyt vaan..". Tieliikenneonnettomuuksissa harmittavan usein kuulee, ettei autossa olleilla ole ollut turvavöitä käytössä. Turvavyö on niin todella pieni, mutta loppupeleissä ratkaiseva turva ja asia, etten jaksa ymmärtää, miksi sitä jättäisi käyttämättä. Kaikkien pitäisi joskus nähdä miten pahaa jälkeä turvavyöttömyys VOI tehdä, jotta tajuaisivat, miksi sitä kannattaa pitää. Voin vain kuvitella mitä traumapoliklinikoilla voidaan välillä nähdä - sinne kun ne kaikkein hurjimmat tapaukset viedään saamaan hoitoa.

Tänään suuntaan vielä iltavuoroon, jonka jälkeen koittaa pari vapaapäivää ja sitten suuntaan muiden lähtiessä juhannuksen viettoon, töihin. Juhliminen ei sinänsä ole niin minua varten enää ja ainoa minkä harmittaa on se, ettei juhannukseksi pääse juhannussaunaan mökille.. Mutta täytyyhän jonkun olla pitämässä huolta niistä jotka sairastavat juhannuksenakin ;) Mitäs jussi-suunnitelmia teillä on?




*tekstiä muokattu kommentin jälkeen, jossa Anonyymi kommentoija koki tekstini liian paljastavaksi. Mielestäni vaitiolovelvollisuuteni ei missään tapauksessa pettänyt, mutta koska lukija koki, että näin kävi, poistin osan tekstistä ja muokkasin sitä.

söndag 14 juni 2015

Kutiaako? Kirveleekö? Noloa, eikö?

No ei todellakaan! Otsikkoon jo viitaten naisten intiimi(hygienia) on vaiettu aihe - vähän kuten peräpukamat - josta ei juuri ääneen puhuta. Toki kokemuksia ja suosituksia hyvistä gyneistä vaihdellaan sujuvasti jopa kahvikupposen yllä tyttökavereiden kanssa, mutta harvemmin sitä tulee kavereilta kysyttyä kutiseeko heilläkin alapää, vaivaako virtsatieinfektio tai miltä heidän alapäänsä tuoksuvat (tai vielä pahempaa, haisevat!). Toki miesten tilanne on vielä kehnompi: siinä missä naisille järjestetään papa-screenengejä ja HPV-rokotteista ja kuukautisista (ja niistä gyneistä) puhutaan yleisesti, miesten alapäästä ei puhuta muutoin kuin heitetään läppää "isompi on parempi"-tyylisesti ja kerskuillaan suorituksilla (ellei sitten lyödä yli ja saada pelimiehen leimaa). Miesten mahdollisista genitaalialueen vaivoista tai ongelmista ei tänäKÄÄN päivänä puhuta ääneen, niitä hävetään ja niitä pidetään olemattomina. Kynnys hakeutua mahdollisten vaivojen kohdatessa hoitoon on miehillä todella paljon korkeampi kuin naisten ja omiin kokemuksiini perustuen voin kertoa, että naiset myös huomattavasti reippaammin uskaltavat kertoa vaivoistaan sairaalaan tai terveyskeskukseen soittaessaan: siinä missä naiset kertovat epämääräisistä vuodoista, kutinoista ja luettelevat partnereita ja mahdollisia tartuntapesiä, miehet murahtavat, kiertelevät kuin kissa kuumaa puurokulhoa eivätkä millään saa sanotuksi, MISSÄ se vaiva on - vastaavat vain todella noloina, mumisten ja lyhyin lausein kun hoitaja (vihdoin) tajuaa tai arvaa mistä voi olla kyse. Toivon, että vielä minun elämäni aikana yhteiskunta muuttuisi sallivammaksi ja avoimemmaksi niin, että molempien sukupuolien alapäävaivoista keskusteltaisi avoimemmin. Näin kynnys hakeutua hoitoon madaltuisi ja mahdolliset kompplikaatiot, jotka johtuvat liian hitaasta hoitoon hakeutumisesta, jäisivät pois.


Sain tässä jokunen viikko sitten kivan yllätyslaatikon SheSocial-blogiyhteisöltä. Laatikko sisälsi litanian erilaisia i Say-sarjan tuotteita naisten alapään hyvinvointiin liittyen - sen tukemiseen ja mahdollisten vaivojen hoitoon. Bonuksena paketin pohjalta paljastui myös raskauspahoinvointia ehkäisevä/hoitava SeaBand, jota toivoisin, että pääsisin vielä joskus kokeilemaankin (nimim. herätys hemmetin hormoonit!).


pahoittelut pimeistä kuvista :/ luonnonvalo loisti tänään poissaolollaan..


Näin kesäaikaan hiostavat tai kosteat bikinit ja vaatteet altistavat genitaalialueen bakteeriflooran hyrskynmyrskyille ja mahdollisille epämiellyttäville tulehduksille ja kutinoille, joten etenkin nuo ennaltaehkäisevät tuotteet olivat todella mieluisa ylläri :)



*tuotteet saatu yhteistyön kautta

torsdag 11 juni 2015

Suhde, jonka jo luulin jättäneeni taakseni, löytyikin viime lauantaina edestäni jälleen: pohdintaa iloliemestä

Viime lauantaina verestin (hävettävän) pitkästä aikaa vanhoja muistoja käydessäni yläasteen luokan järkkäämässä luokkakokouksessa Stone´s-pubissa Keskuskadulla. Join ensimmäistä kertaa paria punkkulasillista enemmän alkoholia lähemmäs kahteen vuoteen ja nauroin ensimmäistä kertaa lähes katketakseni vuosiin. Oli hyvä olla ja aika kului kuin siivillä: yhtäkkiä kello oli jo 23 ja oli aika lähteä kohti Kampin bussiterminaalia ja suunnata kotiin. Seuraavana aamuna kuulostelin fiiliksiäni ja mietiskelin edellisen illan tapahtumia ja punnitsin suhdettani alkoholiin, jota siis vielä pari vuotta takaperin nautiskelin runsain mitoin viikottain ja bailasin kuin pieni hiiri jokaikinen viikonloppu.

Luokkakokouksen aloitimme esittäytymällä 10 vuoden tauon jälkeen toisillemme ja kerroimme ketä olemme, kenen kanssa asumme ja missä ja mitä päivät pitkät teemme. Oli jännä, miten sitä nuorempana kuvitteli, että moni olisi tässä kohtaa jo perheellinen, kalsareitaan myöten velallinen ja jotenkin, noh, rauhoittuneempi ja kypsempi kuin 10 vuotta sitten. Haha ja bullshit! Siinä me tilattiin porukalla hamppareita (ja minä toisiksi nuorimpana hain hetken syötyäni kyytipojaksi ketsuppiakin..), kumottiin viinipullo toisensa perään ja räkätettiin räät poskella - aivan samalla tavalla kuin 10 vuotta sitten 18-vuoden rajapyykin ohitettuamme :D Illan aikana leikimme myös kypsästi juomapeliä, jossa piti arvuutella paljastuksia, joita olimme kirjoittaneet anonyymisti lapuille ja voi sitä hämmästyksen, kummastuksen ja jälleen räkätyksen määrää kun "syyllinen" saatiin selville. Välillä kyllä kävi mielessä, että olen aika pumpulissa kasvanut yksilö kun omat paljastukseni jäivät tasolle "olen peruuttanut epähuomiossa toisen auton päälle pimeällä sateisella parkkipaikalla" ja että olen loppujen lopuksi aika tylsää elämää viettänyt. Noh, eihän se minusta huonompaa ihmistä tee ja toisaalta minusta on hauskaa kuulla, miten erilaisia elämiä olemme viettäneet, vaikka lähtökohtamme ovat lähes samanlaiset :)

Ajan kulku tosiaan yllätti minut täysin ja onni onnettomuudessa havahduin kurkkaamaan kelloa ja ehdin nipin napin bussiin, joka kuljetti kotiin maalle takaisin. Kotona jaksoin hädin tuskin pestä meikkejä kasvoilta ennenkun nukahdin kuin nuijanukutuksen saaneena ja heräsin aamulla ihmeen virkeänä (olosuhteisiin nähden) ja suuntasin koiran kanssa aamupissille.

Noniin. Pystytettiin takapihalle fribakori ja innostuinhan minäkin viskelemään..

heittoasennosta ei sanaakaan..

..jännitys tiivistyy..

part 364: osuisinkohan pian jo siihen koriin..?

Boom! Toinenhan osui! (vahingossa..)

Koko päivänä en sitten mitään kovin fiksua saanut aikaiseksi: makasin terassilla ja otin aurinkoa, koitin yhdessä kohtaa käydä hiljaisella kävelyllä mutta suuntasin jo pian takaisin kotiin kun olo oli niin hutera (mikä nyt ei ole ihme kaiken sen punaviinin jälkeen..). Vaatteet puristivat ja olo oli hyvin epähehkeä ja turvonnut, vaikken varsinaisesta krapukasta kärsinytkään. Illemmalla grillailtiin T:n ja tämän kaverin kanssa  ja parannettiin maailmaa monen tunnin ajan. Olo oli pitkästä aikaa raukea ja rento.

Rennon letkeä sunnuntai :P

Jälkeenpäin olen pohtinut paljonkin suhdettani alkoholiin ja juhlimiseen ja päätynyt lopputulokseen, ettei yltiöpäinen kännäily sekä myöhäiseen yöhön valvominen enää ole minua varten: olen liian vanha siihen. Noei, tuskin juhliminen on yhdistetty johonkin tiettyyn ikään - voivathan vanhemmat ihmiset juhlia aivan yhtä lailla kuin nuoretkin, joten korjaan: kreisibailaus ja kännäily ei ole (enää) minua varten. Tietyssä vaiheessaa elämääni juhlin hyvinkin paljon ja koen, että olen juhlimiseni juhlinut. En missään nimessä kadu (ainakaan pahasti ;)) baarihistoriaani ja olen tietyllä tasolla jopa iloinen, että olen nuorempana juhlinut siinä mittakaavassa kun mieli teki ja täyttänyt bile-kiintiöni. Eipä sitten tarvitse alkaa sekoilemaan keski-ikäisenä, ryhtyä puumaksi ja ryhtyä täyttämään aukkoa, jonka bilettämättä jättäminen olisi minulle kehitellyt. Nyt voin sen sijaan hyvällä omallatunnolla nautiskella punkkulasillisen tai pari perjantai- ja/tai lauantai-iltaisin kotona ja mennä ajoisa nukkumaan. En kuitenkaan moralisoi tai kritisoi muiden juhlimisia - olemmehan kaikki erilaisia: toiset juhlivat myöhäiseen yöhön läpi elämänsä, toiset bilettävät joko nuorina tai vanhoina ja toiset eivät juhli koskaan. Niin kauan kun hoitaa juhlimisensa itselleen (ja läheisilleen) sopivalla tavalla, on se minusta ok :)

Hetki ennen ruokailua..

Huomatkaa kuolavana: "mulle kans sitä makkaraa, pojat!"

Hohheijaa. Aloin kirjoittamaan tätä viime sunnuntaina, mutta iltavuoro-putken jälkeen en kerta kaikkiaan ole jaksanut tai ehtinyt blogin äärelle tätä ennen. Uudet työkuviot verottavat sen verran voimia, että olen koittanut levätä ja käydä hiljaisilla palauttavilla kävelyillä kotona ollessani ja kerännyt voimia työvuoroja varten. Illat ovat päivytyksessä olleet vaihtelevan kiireisiä, mutta kun töihin menee klo 12 ja koitutuu päivästä riippuen 20-22 (plus ajomatkat 30 min), ei vapaa-aikaa esim. urheilulle juuri tunnu jäävän.

Kivaa torstaipäivän jatkoa kaikille! Itse aion jatkaa hetken sohvalla röhnöämistä, mahdollisesti käydä kävelyllä tai myöhäis-iltapäivällä suuntaan Porvooseen jokirantaan tyttötreffeille piiiiiiiitkästä aikaa :)



fredag 5 juni 2015

Kun elämä tarjoilee sitruunoita, tekisitkö mulle niistä limua? Kerrankin olen vammoihini täysin syytön

"Urheilija ei tervettä päivää näe", sanotaan. Minun kohdallani useimmat vastaiskut ja vastonkäymiset terveyttäni ovat ihan itse aiheutettuja esim. liian rankan treenin tai liian vähäisen ravinnon kautta ja vaikka ne tapahtumahetkinä ovat tuntuneet NIIN epäoikeudenmukaisilta, on fiilis nyt ihan toinen kun vamman aiheuttajana on jokin muu kuin minä ja itse olen siis täysin syytön.

Olen nyt pari kertaa käynyt todella ammattitaitoisella ja kokeneella pätevällä hierojalla, joka hieroo selkäni ja lonkkani ja pisti jo ekan tapaamisen jälkeen täysin uuteen uskoon: vuoteen en ole ollut yhtä letkeä keskikropastani kuin hänen naksauttelunsa jälkeen (hän siis naksautteli selkäni sekä rintani hieronnan päätteeksi naprapaattimaisesti auki). Tiistaina suuntasin jälleen hierontaan suoraan työpäivän jälkeen ja tällä(kin) kerta hieronta tuntui kivuliaalta hyvältä, mutta mitä lähemmäs loppua pääsimme, sitä enemmän osasin jännittää naksauttelu-osuutta. Naksauttelu sinänsä ei satu eikä tee missään nimessä pahaa, mutta kaikki jotka naprapaatilla tai kiropraktikolla ovat käyneet tietävät kuinka rajulta nikamien pauke voi kuulostaa. Hieroja pyysi minua ristimään sormet pään taakse ja hengittämään syvään ulos ja nappasi syliin. Viime kerralla en tiennyt mitä odottaa, enkä näin ollen osannut jännittää lain. Tällä kertaa jännitin kuin possu jouluna, enkä osannut rentoutua kunnolla vaikka kuinka yritin eikä yhtä kovaa pauektta kuni viime kerralla saatu aikaan. Noh, pientä rätinää saimme kuitenkin aikaan ja lähdin hyvillä mielin kotia kohti.

kerättiin Ronjan kanssa perjantaikimppu aamulenkin paluumatkallakin :)


Leukaanikin koristaa - ei mustikkatahra - vaan mustelma, jonka syntyyn olen syytön. Ronja alias pomppurotta sen sijaan..

Keskiviikkona totesin työkavereille, että olen kummallisen kankea eikä mikään liike tuntunut oikein hyvältä. Nappasin parasetamolia naamariin ja koitin työn ohessa venyytellä ja vältellä kivuliaita liikkeitä. Illalla kävin n 10 km kävelyllä, jossa yritin parin kilsan lämmittelyn jälkeen heilutella käsiä, "soutaa" ja pyöritellä hartioita ja lapoja, jotta saisin paikkoja paremmin auki - olin meinaan varma, että jumit johtuivat siitä, että lihakset olivat arat käsittelyn jälkeen. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä kivuliaammaksi vasen kylkeni muuttui. Soitin hierojalle ja kysyin, oliko hänen mielestään käsittelyssä tapahtunut jotain erikoista. Ei, mutta ehkäpä kainalon faskiajumi, josta minulta löytyy helvetinmoinen triggerpiste, aiheuttaisi rintaan asti säteilevää kipua.  Koitin hierojan ohjeiden mukaan kieputella kipupistettä auki, mutta tuloksetta. Selkää ja rintaakin yritin naksauttaa auki - tuloksetta. Ennen nukkumaanmenoa nappasin suuhuni relaksantin, jotten jännittäisi paikkoja yön aikana ja näin ollen heräisi VIELÄ jumittuneempana.

Klo 02:05 heräsin jäätävään, puristavaan kipuun vasemmassa rinnassa enkä saanut hengitettyä kunnolla. Nousin ähisten vuoteesta ja koitin taivutella ja naksauttaa rintaa auki osteopaatilta oppimallani tavalla - tuloksetta. Nappasin jälleen parasetamolia suuhun ja koitin vetää keuhkot täyteen ilmaa - tuloksetta: koko rinnan leveydeltä tuntui kuin olisin pukeutunut liian tiukkaan nahkatakkiin tai muuhun joustamattomaan paitaan. Menin takaisin vuoteeseen makaamaan ja odottamaan, että Panadol alkaisi vaikuttaa. Jo 20 min jälkeen pahin kipupiikki helpotti, mutta ahdistava tunne jatkui. Herätin T:n ja kerroin olostani ja että herättäisin hänet, jos kuolema meinaisi korjata. Noh, unenpöpperöinen ensihoitajani totesi, "joo, no minkä mä sille sitten voin" ja jatkoi uniaan.

Aamulla olo oli yhtä tukala kuin yölläkin ja soitin päivystykseen, söin puuskuttaen aamupalaa ja lähdimme kohti terveyskeskusta. Lääkäri tunnusteli varovaisesti rutisevaa vasenta rintaani, hoitaja tarkisti hapetusarvoni, jonka jälkeen suuntasin keuhkojen röntgenkuvaan. Liikkuminen, normaalisti hengittäminen sekä kaikenlainen ponnistelu tuotti suoraan sanottuna helvetinmoista tuskaa ja tunsin oloni heikoksi siinä pinnallisesti hengitellessäni. Hetki kuvauksen jälkeen lääkäri pyysi minut takaisin huoneeseen ja totesi, että keuhkoni ja sydämeni olivat normaalit. Onneksi. Pelkäsimme nimittäin rinnan naksuessa ja hengittämisen ollessa niin pinnallista, että kärsisin ns. ilmarinnasta tai katkenneesta kylkiluusta. Lääkäri tutki varovaisesti uudestaan ja totesi, että kyseessä olisi varmasti kylkiluiden välisen lihaksen revähdys naksauttelusta johtuen. Hoidoksi määrättiin sairaslomaa, kipulääkitys sekä liikunta kivun sallimissa rajoissa.

Olen pari-kolme kertaa aiemminkin kärsinyt vastaavasta lihasvenähdyksestä, joista kahtena kertana minua on nostettu kyljistä ja nostajan sormet ovat "uponneet" kylkkärieni väliin ja kerran noh, onnistuin kännispäissäni törkkäämään horjahtaessani omat kyynärpääni kylkkärien väliin. Vaivana tämä kuulostaa aika heppoisalta, mutta koittakaas kuvitella tilanne, jolloin ette voi nojata eteenpäin, hengittää syvään, kääntyä, aivastaa tai nostaa mitään tuntematta pistävää kipua vasemmassa rinnassa.



Kotilookilla mennään: tukka nutturalla, toppi ja verkkarit yllä. Meikistä ei tietoakaan

Jos vaiva olisi - kuten aiemmin - itse aiheutettu, pystyisin sen paremmin hyväksymään. En sinänsä syytä hierojaani - olenhan aiemminkin todettu olevan heikkoa tekoa kyljistäni - mutta tulevaisuudessa aion pyytää, ettei hän enää minua naksauttelisi. Nyt tilanne on mikä on ja juuri kun takaliston tulehdustila on selätetty, joudun uudestaan saikkuilemaan ja jättämään niin kahvakuulat, hölkät kuin muutkin lihastreenit pois. Tekisi mieli kiroilla suomalaisittain perinteisesti p-sanaa käyttäen, mutta mitä se tässä kohtaa hyödyttää? Ei mitään. Täytyy nyt elää näillä eväillä mitä on, syödä kipulääkkeitä ja koittaa liikkua siinä määrin kun se mahdollista on, koska paikoilleen jäädessä lihasjumit usein pahenevat.

Sellaisia ikävämpiä uutisia tänään, mutta eiköhän tästä nyt ole kuin yksi suunta: YLÖSPÄIN!

Kivaa viikonloppua :)

torsdag 4 juni 2015

No jo tätä päivää onkin odotettu! Onneksi ei mies rinnaltani väistynyt, vaikka olenkin tästä HIEMAN liian usein puhunut.. Päivän asu 4.6t

Vihdoinkin se toteutui; päivä, jota olen noin puolen vuoden ajan odottanut joka ikinen päivä.

Kuukausittain olen käynyt vilkuilemassa peilistä ja koittanut kuvitella, miltä lopputulos tulisi näyttämään. Vähintään viikottain olen höpissyt aiheesta miehelleni aina hänen tylsistymiseensä asti ja todennut, että taidan puhua aiheesta hieman liian usein ja paljon (ja pelännyt hiljaa mielessäni, karkoitanko miehen mielenkiinnon itseäni kohtaan 100%:sti höpinöilläni..). Odottavan aika on ollut todella, todella pitkä, mutta omasta mielestäni se on ollut sen väärti :) Kuvat puhukoot puolestaan..

Diididiii, älkää välittäkö vaikkei minulla mustaa nahkalaukkua nyt osunutkaan matkaan - lähtiessä iski PIENI kiirus.. shortsit ja t-paita H&M takki Zara laukku Michael Kors baltsut Wonders

H&M 100% pellavainen teeppari on hintansa väärti ja todella mukava päällä :) Shortsit, baltsut (joita para-aikaa ajan sisään) ja takki (johon vielä totuttelen ja harmittelen, ettei kohdalle osunut kokoa isompaa mutta 2nd handia ostaessa ei aina voi valita) ovat kaikki minulle uusia ja jo kerran käytön jälkeen kivoiksi todettuja :) 
Jaa, mutta huomaatteko mitään muuta uutta kuin nuo yllä mainitut baltsut ja kimpsut ja kampsut? Ai ette?


Katsokaas vähän tarkemmin ;)
Jep, bingo! Tämä nuori nainen pääsi tänään VIHDOINKIN eroon hammasraudoistaan ja oikomishoito on tällä erää ohi! Hammaslääkärini Armando Gale ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska etuhampaiden väliin jäi rako, joka johtuu piikkisuorista hampaistani (hampaat ovat useimmiten hieman pyöreät tai päärynänmalliset - paitsi kaneilla ja minulla) ja jota voisi hienosäätää rakentamalla keraamiset paikat hampulien ympärille. Itseäni tuo rako ei (ainakaan vielä) haittaa. Totesinkin Galelle, että katsos vaikka Georgia May Jaggerin tai Kate Mossin hampaita: molemmat naiset ovat supermalleja ja heiltäkin tuo persoonallinen rako hampaiden välistä löytyy!