tisdag 25 november 2014

Elämäni Aakkoset ja yhteenveto viime viikoilta

Mitä kuuluu? Blogi on jälleen vaipunut hiljaiseloon menojeni vuoksi, enkä tunnu löytävän aikaa kirjoitella tänne kuulumisia. Suurin murheeni on se, että tykkään liittää postauksiin kuvia, eikä niitä nyt pimeydestä johtuen ole tullut otettua lainkaan viime viikkoina. Kaikenlaista on tapahtunut, muttei mitään maailmaa mullistavaa, mutta stressiä ja paineita voin kertoa olleen yllin kyllin eritoten viime viikolla. Vaikka tykkäänkin olla suorapuheinen ja rehti juttuja kirjoittaessani, en viitsi tulla tänne avautumaan jokaikisestä vastoinkäymisestä koska haluaisin pitää blogini pääpiirteittäin pirteänä ja iloisena - omantyylisenäni :)

Viikonloppuna käytiin lasten kanssa pulkkailemassakin ;)

Lyhyt yhteenveto kuulumisistani:

- viikonloppuna koitti kauan odottamani On Ramp-kurssi ja siitä sain a) hurjat kiksit treenaamiseen, b) hemmetinmoiset lihasjumit, c) tiedon siitä, että olen aivan rapakunnossa lihaskuntoa ajatellen :D Hello Crossfit!
- Ronja on parin viikon sisään tuhonnut Bepanthen-tuubin ja (taas) kuulakärkikynän, sekä tullut ovensuussa vastaan uusi iPhone suussani..
- ensilumi piristi kovin ja teki maailmasta paljon valoisamman :) Harmi vaan että ulkona jo jälleen sataa ja on lämpöasteita, joten lumi sulaa pois..
- käytiin lauantai-iltana vanhempieni luona saunomassa ja sovittiin T:n kanssa jo, että ehdoton must have-juttu seuraavassa kämpässä on sauna!
- 875 grammaa Pirpanan tarina-kirja on minulla para-aikaa meneillään ja olen aivan myyty ja suosittelen kyseistä kirjaa - oli sitten lapsi tai keskonen ajankohtainen tai ei - kaikille. Todella koskettava teos!

Joo. Tein aikani kuluksi tälläisen Jossun aakkoset-koonnin, joita olen nähnyt monessa blogissa ja jotka ovat minusta todella hauskoja luettavia :) Kirjoittajasta saa paljon uutta tietoa vähällä vaivalla; ikään kuin maailman helpointa stalkkausta ;)

A Aamupala, päiväni tärkein ateria. Ampparini haluan nautiskella kaikessa rauhassa ja varaankin siihen n 30 min arkisinkin, jotta ehdin lusikoida aamupuuroni ja juomaan aamukahvini hötkyilemättä. Jos aamupalahetkeni häiriintyy tai minun uhkaa tulla kiire, menee päiväni lähes takuuvarmasti mönkään.
B Berocca Orange, jolla aloitan joka ikisen aamuni on pelastukseni ja todellinen energia-boosteri. Tiedä sitten johtuuko energisyyteni juomasta vai plaseboefektistä ;)
C Crossfit, uusin lajikokeiluni jonka toivon joko toimivan uutena treenimuotonani juoksun rinnalla vai ainakin ponnahduslautana johonkin toiseen lajiin
D D-vitamiinia syön päivittäin 20-50 mikrogrammaa pirteyttä ja vastustuskykyä ajatellen
E Emilia-siskoni on iän karttuessa muuttunut yhä rakkaammaksi
F Free. Himoitseni mustia Nike Free-kenkiä kevättä kohden ja saas nähdä, miten keväällä käy ;)
G Gabriel, lemppari-raflani Porvoossa. Maailman parhaat salaatin olen syönyt täällä :) Suosittelen tekemään varauksen jos tänne mielii, koska paikka on pieni ja kovin suosittu
H Haglöfsin turkoosi goretex-takki on yksi parhaista ostoistani ever: kestää tuulta, vettä, hengittää ja on hyvännäköinenkin :) Omani onnistuin lisäksi löytämään Stadiumista loistohintaan alennuksesta :)
I iPhone, Mac, iPod.. i-perheeni on kasvanut kasvamistaan enkä kadu muuta kuin ostohetkiä hintojen vuoksi :'D
J Juoksu, laji jota ilman en pysty olemaan. Juoksu on kanavani rentoutumiseen ja ns "omaa-aikaani"
K Koiranilma, jota olen sietänyt vapaaehtoisesti jo ennen koiran hankkimista
L Loma. Tarviiko enempää sanoa? Olen NIIN tämän tarpeessa.
M Mamma, äitini ja suurin esikuvani. Nainen, joka on puhjennut kukkaan tehtyään elämänsä rohkeimman (tietääkseni) vedon ja josta olen ylpeä joka ikinen päivä
N Nipsu, koirani kutsumanimi - syytä en tiedä :D Turkoosi Nipsu-muki on yksi lemppareistani muumimukeista :)
O Omena, yksi suosikkihedelmistäni :) Kotimaisista ompuista tehty omppusose on parhautta rahkan kanssa mainio välipala.
P Pappa, elämäni tärkein mies. Oli avomies kuinka tärkeä tahansa, ei yksikään mies ohita iskää - jaetulle 1. sijalle voi toki pyrkiä ;)
Q Quasimodo ja Esmeralda ovat päähenkilöitä yhdessä lemppari-Disney-klassikossani :)
R Ratsastus, harrastus jonka haikein mielin jouduin lopettamaan opiskelemaan lähtiessäni ja jonka haaveilen vielä joskus aloittavani taas
S Sänky. Ruokapöydän ääressä ja sängyssä tulee vietettyä eniten aikaa kotona ollessa ja kriteerini molempia koskien ovatkin aika kovia: pöydän tulee olla kaunis, sängyn kovahko ja rankaa tukeva.
T T. Avomieheni, jonka kanssa minun alun perin piti olla kaveri vaan, mutta jonka kanssa muutettiin kesäkuussa yhteen reilu puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Hektistä temperamenttiani rauhoittava Late Lammas, jonka hitaus ja rauhallisuus välillä saa minut pomppimaan seinille, mutta jota ilman en tahtoisi olla.
U Unitossut vedän pakkasöiden saavuttua jalkaani joka yö jalkojen rasvaamisen jälkeen. Nukahdan paljon paremmin viileähkössä makkarissa, jos saan upottaa jalkani untuvatöppösiin :)
V Volvo. Kyllä mä sellaisen vielä joskus hankin :D
X Xylitolia opin käyttämään hammaslääkärin suosituksesta vain ja ainoastaan täysksylitoliversiona kuultuani, että perus-Jenkissä on naurettavat 40% xylitolia VS täysversiossa!
Y Ylityöt. Valitettava fakta, mutta osuu vaihtelevasti omalle kohdalle
Z Zen:mäinen fiilis ja rauhoittuminen on asia, jota minun tulisi harjoitella kiireen painaessa päälle, jotta palautuminen niin työpäivistä kuin urheiluistakin olisi mahdollisimman hyvää ja riittävää.
Å Åtta, ihana sisustusliike Wanhassa Porvoossa
Ä Ähinä, ääni jota pidän usein nukahtaessani (kuulemma)
Ö Örvellys ja överit, asioita josta en pidä lainkaan koska niitä on tullut katsottua sivusta (harrastamisesta en puhu nyt mitään) aivan liikaa. Alkoholia juon toki edelleen, mutta kunnon perskännejä en edes muista koska olisin viimeksi vetänyt enkä koe niille tarvettakaan. Kai tämä on joko tylsistymistä tai sitten aikuistumista?

Saitko selville jotain uutta? Samaistutko johonkin?
Pari postausta sitten sain toiveen, että tekisin videopostauksen. Kyllä vai ei? Jos juu, mistä haluaisit minun höpöttävän?

söndag 16 november 2014

Rauhoittuisit nyt, hyvä nainen! "En mä taida.. En mä kehtaa. Pitävät mua vielä pummina"

Syksyn ja pimeyden saavuttua alkavat monet masistella, ihmiset kömpivät sohvannurkkaan kera teekupposen ja suklaapalan lukemaan kirjaa tai kirmaavat salille joogaamaan. Lehdet pursuavat toinen toistaan loistavampia vinkkejä kaamoksen aiheuttaman väsymyksen selättämiseen ja "oikeita" tapoja elää ja jaksaa tuntuu löytyvän jokaiselle. Suurin osa lehtien suosituksista keskittyy kuitenkin itsensä hellimiseen ja rauhoittumiseen; on ok joogata tai käydä venyttelytunnilla spinningin sijaan, tehdä kasvohoitoja kotikylppärissä kynttilänvalossa tai juoda kupponen teetä ennen nukkumaanmenoa klo 21. Lehtijuttuja koristaa harmoniset, rauhaa huokuvat valokuvat hämäristä kynttilänvalossa otetuista (siivotuista) kodeista, (nypyttömistä) villasukista sekä höyryävistä uunijuuriksista ja glögimukeista - vienosti hymyilevistä partnereista ja rauhallisista lapsista puhumattakaan!

Lauantai-ilta kotona: peiliselfie, nukkuva koira ja unelmointia punkkulasillisesta - joka toteutui parin tunnin jälkeen T:n kotiuduttua ;) 

Kuinka monen kotona kaamoksen keskellä näyttää (ja tuntuu) tältä? Uskaltaisin väittää, että aika harvan. Kyllä, nyt aion kyseenalaistaa koko rauhoittumisen tärkeyden ja merkityksen, sekä miettiä, onko lehtijuttujen kaltainen Zen-tila ylipäätään mahdollista saavuttaa.

Harvan tekee mieli lähteä aamuaerobiselle tai iltalenkille, koska ulkona on pimeää. Kokoajan. Kun heräät aamulla ja lähdet töihin - ulkona on säkkipimeää. Kun vihdoin pääset työpaikan keinovalaistuksesta pois ja lähtemään kohti kotia, ulkona on säkkipimeää. Huomaat energiatasojen nuupahtavan kuin tulppaani lämpökaapissa ja toteatkin, että liikunta olisi huomattavasti helpompi ja parempi suorittaa työpäivän lomassa (ah, te onnekkaat jotka voitte treenata työajalla tai pitää tauon keskellä päivää!) tai heti sen jälkeen, mikäli työpäivä ei ole ollut kovin stressaava, jottei kotisohva vie voittoa kun ajattelit käydä "vaan ihan äkkiä kotona kääntymässä töiden jälkeen". Jos olet onnekas ja asut pk-seudulla tai muualla kaupunkialueella, voit todennäköisesti välttää "en tahdo ulos lenkille mutta muutakaan en voi"-modin ja siirtyä sujuvasti trendikkäälle salille joko punttitreenaamaan tai ohjatulle liikuntatunnille. Jos taas asut landella, taajama-alueella tai muuten vain metsikössä tai vaihtoehtoisesti et omista erinäisistä syistä johtuen jäsenkorttia paikkakuntasi (ainoalle, hikiselle) salille, jää vaihtoehdoiksesi joko jumppailla kotona TV:n tai Youtuben ääressä tai pukea itsesi päästä varpaisiin heijastimin, pukea otsalamppu päähäsi ja astua ovesta ulos keskelle pimeyttä. Ainoa ihmisryhmä, joka ei joudu näiden valintojen äärelle, on koiranomistajat (vaihtoehtoisesti oman hevosen omaavat): ulos on mentävä, satoi tai paistoi. Tosin treenaaminen tuuppaa jäämään kovin yksipuoliseksi koiran kanssa, koska se hoituu laiskanpulskasti hyvin matalilla sykkeillä aerobisesti tehtynä. Harva jaksaa tai viitsii lähteä keskelle säkkipimeätä metsää, jossa saisi itse sykkeet kohoamaan ja hieman vaihtelua tasaiselle maastolle.

Sunnuntaidinneri vanhempien luona, jonka jälkeen oli ihanaa lähteä siskon ja koirien kanssa kävelylle. Paras sisko <3

Koska kovin harvat ihmiset todella jaksavat raahautua sinne lenkkipoluille, pururadoille tai spinning-tunneille, ovat (naisten)lehdet päättäneet antaa meille kaikille luvan höllätä ja tuputtavat noita yllä kuvaamiani rauhoittumisretriitti-juttujaan - mikä siis on hemmetin hyvä asia nykyiselle alati suorittavalle kansalle, sekä niille, jotka todella väsyvät pimeydestä johtuen ja joutuvat kärvistelemään ja tsemppaamaan itseään joka ikinen hetki, jotta pysyisivät hereillä ja jaksavat suoriutua arkipäivän askareista. Uskon (ja tiedän), että olemme kaikki yksilöitä ja erilaisia, enkä lainkaan vähättele sitä jos kaveri kertoo väsyvänsä pimeydestä minua enemmän. Itse kun kuulun (tunnetusti) siihen joukkoon, joka lähtee lenkille satoi tai paistoi, oli pakkasta tai ei. Okei, nykypäivänä en käy lenkillä helteellä, mutta vastakohtaisesti pakkanen ei koskaan ole minulle este tai hidaste: lämpöasteet vain määrittelevät sen, kuinka paljon vaatteita pistän päälleni! Koen olevani onnellisessa asemassa, koska pimeys ei juuri tunnu minuun vaikuttava. Voihan se toisaalta olla, että nimenomaan säännöllinen liikuntaharrastukseni on syy jaksamiseeni, mutta tiedä sitten. Jotkut väsyy, jotkut ei.

Relaamista parhaimmillaan ;)
Itse olen sen sijaan (syvällisen itseni tutkimisen jälkeen - ylläribonus!) todennut, että koen itse asiassa enemmän stressaavaksi höllätä, rauhoittua ja noudattaa lehtien mainostamia rauhoittumisjuttuja kuin siitä, että lähden lenkille pimeään. Miksi? Koska olen tälläinen energiapilleri vai koska säännöllinen treeni on tapa, jota noudatan samalla lailla kuin hampaiden pesua aamuisin ja iltaisin? Keväisen (ja yli kesän jopa syksyyn) totaalisen kroppani jumitilan uskotaan johtuneen liian kovan treenin, stressin, liian vähäisen levon sekä ravitsemuksen yhdistelmästä ja jouduin näiden faktojen myötä pakko-lepoon, jonka aikana olen oppinut ihmiskehosta (omaani peilaten) enemmän kuin koskaan: liika on liikaa - kaikessa. En tosin osaa sanoa, missä se raja liiallisuuden ylittämiseen menee, koska se on kovin yksilöllinen, mutta oman kroppani kohdalla tiedän jo aika hyvin miten menetellä, jotta se toimisi optimaalisesti: minun tarvitsee liikkua päivittäin, en saisi istua mielelleään 30 min enempää kerrallaan, tarvitsen säännöllistä "vääntelyä" (nimitykseni lihashuollolle esim. keppijumpalle ja venytyksille) sekä vaihtelevaa liikuntaa. Liian yksipuolinen treeni vetää kroppani entistä pahempaan jumiin (miksi fyssarini antoi minulle nyt selän jumeista johtuen kompressiopaidan ja -housut kokeiluun), mutta totaalilepokaan ei tee hyvää koska kehoni kangistuu. Koska kroppani ei tunnu kestävän pitkis-lenkkejä, vaan tekee selälleni hallaa, olen odottanut nyt kuin kuuta nousevaa piakkoin alkavaa On Ramp-kurssia, jossa pääsen kokeilemaan muodikasta crossfitiä. Odotukseni saattavat olla turhankin korkealla, mutta toivon sen joko tuomaan minulle uuden harrastuksen tai ainakin toimivan suuntaa-antavana jollekin uudelle liikuntaharrastukselle, jonka voisin juoksen kaveriksi aloittaa. Kotijumppa ei ole minua varten, koska kaipaan ympärilleni treenikavereita ja verkostoitumista.

Mutta niinä hetkinä kun minä(kin) tunnun väsyvän ja kotisohva vetää kehoani puoleensa, saatan tuntea morkkista, enkä "kehtaa" rojahtaa sille. Miksi? Koska minut tunnetaan ikiliikkuvana ihmisenä? Ehkä. Kesken työpäivää mieleeni karkaa ajatus ja toive siitä, että voisin karata kesken työpäivän hetkeksi ulos tai salille, tehdä päivän treenini, ja jatkaa sitten työntekoa pimeän tultua. Omassa työssäni se ei ole mahdollista, mutta myönnän ajattelevani asiaa usein ja tuntevani siitä häpeää: vanhemmat ikäluokat kyllä pyörittelisivät silmiään nämä ajatukseni kuullessaan. Kuulen oikein päässäni, miltä isovanhempieni ikäisten kommentit ajatusmaailmalleni kuulostaisivat: työ on työtä, vapaa-aika on vapaa-aikaa. Työmoraali on korkea ja työt hoidetaan huolella. Kysyn itseltäni usein, olenko liiankin itsekäs kun haaveilen parin tunnin tauosta kesken työpäivän jotta pääsisin urheilemaan tai raittiiseen ilmaan, kun taka-alalla pyörivät vanhempien ikäryhmien ajatukset ja kommentit, sekä tieto siitä, että suomalaisilla on tunnetusti hemmetin korkea työmoraali. Kuulunko minä ajatuksineni kaikkien väheksymään hulttio-nuorisoon, joka on heikkoa, ei kestäisi sotaa ja vastoinkäymisiä ja jää pienestäkin vaivasta parin päivän sairaslomalla? "Toista se oli ennen." Muuttaako asiaa, jos kerron, että (työ)hyvinvointini kasvaisi, jos voisin pitää treenitauon kesken työpäivän ja että kroppani kestäisi mitä todennäköisemmin pidempään kasassa, jos näin voisin tehdä? Ajatukseni ovat kovin ristiriitaisia. Toisaalta suorastaan siis HÄPEÄN ajattelevani omaa hyvinvointiani ja jaksamistani ja pitäväni sitä arvokkaampana kuin säännöllistä ja "mallinmukaista" työntekoa, kun taas toisaalta naurahdan jopa ääneen sille, että HÄPEÄN sitä: mitä häpeämistä nyt oman kehon kuuntelemisella on? Nykypäivänä kun tiedetään, miten tärkeätä työhyvinvointi ja töissä jaksaminen on, ei siinä mitään hävettävää olla pitäisi. Sitäpaitsi ajat ovat takuuvarmasti muuttuneet jos vertaa esim. 50 vuoden takaiseen Suomeen. Nykypäivän yhteiskunta on hektinen ympäristö kasvaa, liikkua, elää ja olla ja kokoajan tuntuu täytyy olla ja on kiire jonnekin. Suorittaa ja tuottaa pitää mahdollisimman paljon ja nopeasti, mahdollisimman vähällä henkilökunnalla ja kustannuksilla. En vähättele, etteivätkö vanhemmat ikäryhmät yhtälailla olisi joutuneet painamaan duunia niskat limassa, mutta uskon, että yhteiskunnan paineet olivat vähäisempiä kuin nyt.

Huh, tulipa jälleen pitkä teksti :D Nykyään tämä bloggailukin on tuntunut suorittamiselta, enkä ole siihen enää juuri panostanut  - mikä harmittaa minua kovin. Mutta kun töissä tulee vietettyä sellaisen 8h koneen ääressä, ei kroppa kestä kotiin päästyään sekuntiakaan paikallaan jäkittämistä, eikä bloggailulle näin ole jäänyt aikaa. Haluaisin edelleen kovasti panostaa tähän enemmänkin, postata kuvia ja kuulumisia, mutta kaikelle ei nyt tunnu riittävän aikaa ja kun blogit nykypäivänä pullistelevat toinen toistaan upeampia otoksia, tuntuu tämä oma pieni kotitekoinen blogini kovin väheksyttävältä ja pieneltä päiväkirjalta, josta ei koskaan tule mitään suurta ja jolla ei ole mahdollisuutta kasvaa mitään suurta. Mutta aion edelleen päivittää tätä silloin tällöin ja toivon, että tätä joku lukee kun postauksia tulee ja että jutuistani olisi jopa jollekin hyötyä tai iloa :)

Ja osaan minäkin! Kauppoihin ilmestyvät joululehdet ovat vastustamattomia glögin ja villasukkien kera nautittuina!


tisdag 11 november 2014

Kun ihmo keltaiseen iski..

Hittovie kun olen tälläinen joko tai-luonne: olen joko sata lasissa menossa ja innoissani jostakin - tai sitten olen vastahakoinen ja luuhaileva. Näiden välimuoto olisi kiva oppia ja sitä pikkuhiljaa näin iän karttuessa toki YRITÄN, mutta se perus kaikki-mulle-heti-nyt-haluan-tahtoni-läpi-nyt-nyt-NYT tuskin koskaan katoaa minusta täysin :D

Timberland Nelliet olisi sopivan rennot ja tukevat, sekä lämpimät välikausikengät - niissä kun ei karvavuorta ole
Astetta naisellisemmat, korkeavartiset nilkkurit suojaisivat nilkkojakin tosin..
Klassisempaa Timbskua ei varmasti löydy: 6 inch-malli on legenda jo eläessään


Tällä hetkellä olen iskenyt katseeni Timberlandin keltaisiin nilkkureihin. TAHDON. Puhun niistä ennen nukkumaanmenoa, aamupalapöydässä ja selaan kuvia niistä keskellä päivää kännykälläkin. Mä niiiiiin tahdon sellaiset! Kenkiä minulta löytyy kyllä yllin kyllin kaapista, mutta Timberlandin kaltaisia klassisia, rentoja nilkkureita ei. Viime talvena ostin ruskeat jodphur-tyyliset Clarksit, jotka ovat kyllä vertaansa vailla ja tyylikkäät, mutta soveltuvat tyyliltään enemmän kaupunkikäyttöön ja olivat enemmän tyyliäni viime syksynä/talvena kun asuin Porvoon keskustassa (nou hätä, en ole Clarkseja myymässä, mutta niiden rinnalle voisin Timbskut kotiuttaa ;)). Nyt landelle muutettuani tyylinikin on rennompi ja Ronjan tultua taloon vaatteille on tullut ihan uusi kriteeri - nimittäin käytännöllisyys. Välillä oikein ärsyttää kun pitää miettiä jokaisen (vaate)ostoksen kohdalla, onko tämä nyt veden- ja tuulenpitävä, käytännöllinen, näkyykö tässä lika helposti ja miten tämän saa pestyä? Ugaah, tylsää, mutta toisaalta järkevää ja kannattavinta omalle kukkarolle (turha ostaa sellaista arkikäyttöön, jonka tietää vaativan kemiallista pesua kun kotoa löytyy hyvinkin iloisesti pomppiva labradori).

Jollekin keltaiset Timberlandit voivat herättä metsänhakkaaja-vibat, varsinkin jos ne yhdistää punaruutuiseen flanellipaitaan, mutta minusta ne ovat yksinkertaisuudessaan tyylikkäät ja rennot. Toki voi kysyä, jos vaaleankeltainen väri nyt on kovin fiksu veto Suomen kuraisessa syksyssä, mutta hei - eihän JOKAINEN ostos voi olla 100% järkevä? ;) Onhan ne nahansuojaustuotteet onneksi keksitty, eikä näitä tarvitsisi pahimmalla kurakelillä käyttääkään - siihen käyttöön löytyy ne järkevimmät valinnat, kuten Nokian Kontiot ;)

Kivaa tiistaita kaikille, sateesta huolimatta! :)
kuvat Google kuvahaku

fredag 7 november 2014

We live in the mood choose

Asenteella on väliä. Asenne vaikuttaa. Jos asennoidut johonkin kielteisesti, homma tuntuu takuuvarmasti raskaalta, tyhmältä - suorastaan idioottimaiselta - ja ikävältä. Tällä hetkellä viimeaikaiset postaukseni, joissa hehkutan suureen ääneen olevani iloinen, aurinkoinen ja alati positiivinen ihminen kun viime päivieni käytös ja asenne on ollut täysin vastakkainen :D

Keskiviikon ja torstain välisen yön nukuin kehnosti ja unen puute vaikuttaa minuun joka kerta negatiivisesti, joten olin menossa perse edellä puuhun joka paikkaan. Ärsyynnyin mieheen ja koiraan, syljeskelin ja turhauduin jo alkuviikosta syystä X (jota en siis tiedä) ja eilen totesin T:lle, että alan turhautua eniten ITSEENI ja omaan asenteeseeni, koska nimenomaan miellän itseni ilopilleriksi enkä mökömökö-naamaksi. Mököttäminen on sitä paitsi rankkaa. Huomattavasti rankempaa kuin hymyily! Tuntuu turhamaiselta kiukutella vailla syytä varsinkin näinä aikoina, kun muualla soditaan, toiset laskevat pennosia kaupan kassalla ja miettivät ostaakko 50 senttiä kalliimpaa vessapaperia vai ei loppukuun budjettia silmällä pitäen. Toisaalta kuulin radiosta tässä hiljattain, ettei omia harmituksia pidä vähätellä esim. kehitysmaiden sotiin vedoten: jokaisella on oikeus harmistua tai ärsyynytyä itseään harmittavien asioiden vuoksi - olivat ne sitten suuria tai pieniä. Jos kokoajan vähättelee omia ärsytyksiään ja kokee, ettei omia tunteitaan kehtaa tuntea, voi sitä pikkuhiljaa kyrpistyä täysin. Parempi siis välillä kiljua ja karjua vähän ja pienen vuoksi, kuin sitten kertarykäisyllä miljoonan asian vuoksi (useinhan sitä karjuu sitten vähän "varmuuden vuoksi") ja aiheuttaa enemmän mielipahaa. Itse näin temperamenttisena ihmisenä tunnen mieluiten tunteeni heti (jos ymmärrätte mitä tarkoitan?) kuin että tukahdutan ne jonnekin mieleni syövereihin, jossa ne sitten kasautuvat ja aiheuttavat sadepilven pääni ylle pidemmäksi ajoiksi.

Niin raivostuttava, niin hermoja raastava, mutta samalla niin kovin, kovin tärkeä pieni musta teini-ikäinen labradori ja mami lenkin jälkeen

Oletko huomannut, jos jokin tietty asia tai tekijä vaikuttaa asennoitumiseesi tai jaksamiseesi? Itseltäni löytyy pari hyvinkin yksinkertaista asiaa, jotka vaikuttavat "nenän asentoon" hyvinkin herkästi, eli jos niissä on jotain pientä(kin) poikkeavuutta tai säröä, saattaa "maailmani romahtaa" (anon ymmärrystä sarkasmille tässä kohtaa - onhan sentään perjantai).

1. Vaatteet.
Puristavat farkut, joiden vyötärö kuristaa mahaa etenkin heti runsaan (tavanomaisen) aamupalan jälkeen saattaa laukaista yhyy-refleksin hetkessä ja vaikuttaa pitkälle aamupäivään. Näinä aamuina kiitän luojaani epäergonomisista, laatikkomaisista työvaatteista: eipä ainakaan purista! Samoin jos ei peilikuva ja päivän asu miellytä silmää kotoa lähtiessä, jää fiilis jotenkin vajaaksi. Kivat vaatteet - parempi mieli - niin lenkkeillessä ja vapaa-ajalla, kuin töissäkin.

2. Ruoka.
Liikaa, kts yst edellinen puristavat farkut-kohta, tai liian vähän johtaa matalaan verensokeriin, kurisevaan vatsaan ja otsaa puristavaan "pantaan". Jo pienikin suupala helpottaa kummasti, jos on oikein nälkä ja nostaa mielen hetkessä maasta edes polven korkeudelle, mutta samoin se yksi ylimääräinen pala saattaa johtaa läskimössö-vaatteet-puristaa-fiilikseen.

3. Uni.
Liian vähän unta takaa sen, että käyttäydyn kuin känninen persuksiin ammuttu karhu. Hermostun pienistä ja turhista asioista, kuten siitä että Ronja tulee nuolemaan käsiä kun ne vasta äsken rasvasin perusvoitella. Mikä himskatti sitäkin elukkaa vaivaa - tuskin perusrasva nyt kovin maukasta on?

4. Liikunta ja raitis ilma.
Vietettyäni koko työpäivän sisätiloissa en voisi kuvitellakaan, että istuisin sisällä loppuillan - hell no! Kelistä viis, tämä nainen lähtee ulos. Verenkierto ja aineenvaihdunta tuntuvat pysähtyvän, samoin lihasjumit sen kun kasvavat, jos yritänkin viettää liikaa aikaa paikoillani. Toisaalta liika liikunta ja rasitus aiheuttavat väsymystä (kts kohta Uni), sekä jumeja, joten kohtuus tässä on valttia. Raitis, happirikas ilma takaa toisaalta hyvät unet.

Kun nämä perusasiat ovat kunnossa, tuntuu elämä huomattavasti helpommalta ja hymyilevämmältä :)
Kivaa viikonloppua!




onsdag 5 november 2014

Kun elämä oikein harmittaa

Tiedättekö ne päivät, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta? Ne aamut, jolloin haluaisi vain jäädä peiton alle lojumaan ja paeta pahaa maailmaa? Sellainen aamu minulla oli eilen.

lenkkien lomassa tuli mietiskeltyä. Paljon.
Uudet kompressiopöksyt käytössä ja niistä ajattelin jossain kohtaa tehdä postauksenkin - jos ehdin. Mutta tykkään :)

Olen pienestä pitäen ollut sellainen, että tunnen syyllisyyttä vaikka täysin syytön olenkin ja jouduin nyt valitettavasti sellaiseen tilanteeseen viime viikon perjantaina, joten koko viikonloppu meni enemmän ja vähemmän mietteliäänä kuljeskellen, välillä itkua vääntäenkin. On jännä, miten keho ja mieli vetävät yhtä ja miten masisteleva mieli voi ilmetä erilaisia oireina fyysisesti: itselläni rintaa puristi ja henki tukkeutui tämän tästä, koska tuo kyseinen tilanne ahdisti minua niin. Olo helpotti aina välillä T:n kanssa jutellessa, mutta koska tilanne oli sellainen, ettemme viikonloppuna itse mahtaneet sille mitään, en voinut muuta kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Ja tunnettuahan on, että odottavan aika on (aivan liian) pitkä. Koska en viitsinyt kokoaikaa marista ja itkeä T:lle (tai äitille) pahaa ja surullista mieltäni, lähdin ulkoilemaan ja koinkin taas, miten liikunta tuo helpotusta pahaan oloon: hengitellessäni raitista ilmaa lenkkipoluilla, olkapäilläni makaava taakka tuntui hetkeksi kaikkoavan ja rentouduin. Sain onneksi nukuttua hyvin ja jaksoin maanantaina reippaana lähteä töihin, sekä fyssarille, jonka luona olen viimeksi käynyt luvattoman pitkä aika sitten.

Fyssari totesi, että olen nähtävästi nyt tajunnut ja sisäistänyt miten kroppaa tulee kuunnella ja kokonaistilanteeni on pitkästä tauosta huolimatta hyvä - mitä nyt keskivartalo ja lantio on AAAAIVAN jumissa. Tämä taasen johtuu siitä, että olen juossut nyt normaalia enemmän (viime viikolla ennätykselliset 30km juoksua + kävelyt päälle) ja koska olen edelleen fyssarin lihaskuntojumppa-kielto noudattanut, on kroppa-parkani ollut aikamoisella koetuksella koska keskivartalon tuki on puuttunut täysin. Juttelin tästä pitkään fyssan kanssa ja sanoin, etten VOI enää jaksaa juoksua, ellen pikkuhiljaa ala tukemaan asentoani keskivartalon lihaksia vahvistamalla. Fyssa komppasi minua täysin, mutta kertoi kieltäneensä minulta lihaskuntojumpat täysin ensi tapaamisestamme lähtien koska halusi minun "purkavan" lihasjumini täysin ennen kuin alan harjoittamaan niitä uudestaan. Treenitauko samalla pakotti minut tajuamaan, MIKSI niitä lihaksia tarvitaan; ei välttämättä aina ulkonäön takia, vaan ihan terveyden takia. Ja tämänhän minä olen nyt sisäistänyt: koska keskivartalon tuki ei toimi (tai sitä ei ole), ei juoksukaan kulje. Päinvastoin kehitys tyssää kun yrittää vääntää pidempiä lenkkejä, eikä kroppaa jaksa kannatella ryhdikkäänä koska lihakset eivät sitä tue (niitä kun ei ole) ja tätähän ei yksikään urheilija - oli sitä kisoihin tähtäämässä tai ei - halua.

Auto-selfie fyssan jälkeen: kiitos ihana, palautit hymyn huulilleni! :)

Ymmärtäisipä pieni Ronjani, kuinka paljon nämä hetket yksinkertaisuudessaan mamille antavat..
Eilen minua ahdistanut tilanne vihdoin saatiin purettua ja lähdin illalla tihkusateeseen lenkille. Yhtäkkiä, vain pari sataa metriä ennen kotia, minua alkoi jälleen ahdistaa ja tuntui siltä, että happi loppuu kesken ja kurkkua kuristi. Tunnistin tämän kuitenkin viikonlopun kaltaisiksi tuntemuksiksi ja suuntasin hiljaa hölkäten kotia kohtia suunnitelmani mukaan. Kotioven sisäpuolelle astuttuani alkoivat kyyneleet jo valumaan ja lysähdin polvilleni eteisen matolle vetämään henkeä. Ronja tuli iloisesti häntäänsä heilutellen vastaani eikä tainnut tajuta, että mamma oli surullinen, vaan tarjosi tapansa mukaan Puppea vetoleikkiin. Itkua nieleskellen pidin nätisti lähes riekaleista leikkikania jaloista Ronjan kiskoessa toisesta päästä ja katselin koiran touhuamista. Pikkuhiljaa tunsin miten hymy alkoi levitä kasvoilleni jälleen enkä voinut muuta kuin hymyillä pennun toilailuille: miten huolettomalta teini-ikäisen labradorini elämä vaikuttikaan siinä hetkessä, kun hänellä ei ollut murheita mailla halmeilla eivätkä minunkaan surulliset suupieleni häneen vaikuttaneet pätkän vertaa. T tuli seurakseni ja juttelimme pitkään ja kerroin fiiliksistäni. Välillä oli sitten pakko räjähtää nauruun Ronjan pomppiessa peiliä kohti; raukkaparka taisi luulla, että peilistä heijastuva kuva oli toinen koira :D Olo helpotti pikkuhiljaa ja läksimme koko pieni perhe kohti postia hakemaan uusi työkenkiäni, sekä hakemaan leipää (vinkkinä: Fazerin pehmeä jälkiuunileipä on NIIN hyvää, vaikkei nyt täysin Oululaisen perinteiselle jälkiuunille vedä vertoja, mutta saa nyt luvan kelvata kun kovaa ruisleipää on kielletty syömästä).

Valinta oli vaikea, mutta päädyin kuutti-tossuihin ja niillä patsastelen nyt töissä ympäriinsä :)

Perusluonteeltani olen positiivinen ja iloinen ja pyrin pitämään lasini puolikseen täytenä, mutta jouduin viikonlopun jälkeen toteamaan, ettei minunkaan ilopillerimieleni ole ikuinen ja että senkin saa vedettyä maahan. Se oli aikamoinen kolahdus kun niin pitkään on elämä sujunut suht. mallikkaasti. En toki oleta, että kenenkään elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja toisaalta otan tämän kertaisen myös kokemuksena, sekä oppituntina: opin nyt nimittäin, mistä tällä hetkellä saan imettyä itseeni voimaa ja millä tavoin voin oloani helpottaa. Perhe, johon lukeutuu T, vanhempani, isovanhempani, sisareni, sekä myös appivanhempani. Kolleegat, joilta sain tukea työpäivän aikana, lämpimiä ajatuksia sekä olalle taputuksia. Ronja, kaikkine toilailuileen teini-ikäinen labbis pakotti katkomaan ajatuksia ja keskittymään arkisiin asioihin kuten tapojen kertaamiseen ja pissojen kuuraamiseen (neiti kun tuntuu pelkäävän pimeätä ja välttelee ulkona eritoten nr. 2 tekoa iltasella..). Raitis ilma ja eritoten juoksu, jonka olen jo aiemmin todennut toimivan loistavana tapana työstää ajatuksia ja tyhjentää päätä kaikesta turhasta. Liikunnan lomassa kroppa tuottaa endorfiinia, joka syysää pahaa mieltä pois ja rauhoittaa ja tuntuu erityisesti jälkeenpäin hyvältä. Lisäksi tunnen tekeväni jotain hyödyllistä liikkuessani VS sohvalla makaaminen. Riittävä uni, jota tosin voi olla joskus hankala saada kun moni asia pyörii mielessä, mutta voi jestas miten maailma tuntuu valoisammalta paikalta kun on saanut pitkät ja hyvät yöunet nukuttua!

Että sellaista. Postausideoita aina uusista kompressiovaatteista arkihömpötyksiin kyllä riittäisi, mutta aika tuntuu niin himpskatin rajalliselta - sitä kun ei tunnu riittävän juuri mihinkään! Maah. Noh, kirjoittelen mitä ja kunhan kerkiän.
Mitä sinne kuuluu? Millä sinä vastustat (syys)masistelua? :)