fredag 27 februari 2015

Magneettiröntgenin ja ortopedin vastaukset videolla. Bonuksena musta neiti larbadoor



Kivaa viikonloppua kaikille! Me lähdetään nyt Nippulin (eli siis koiran) kanssa lenkille :)

torsdag 26 februari 2015

Malttamattoman pitkä odotus ja sietämätön tiedottomuus

Muistan iänkaiken sen hetken, kun isosiskoni E heitti minulle, että minulla takuuvarmasti on jonkin asteen ADHD. Ketään tai kenenkään diagnoosia sen kummemmin dissaamatta voin pikkuhiljaa todeta, että sisko taisi olla oikeassa: tämä paikallaanolo tekee naisesta pikkuhiljaa höperön!

Sunnuntaisen kaatumisen jälkeen olen lähinnä jäkittänyt paikallani sisällä sohvalla tai ruokapöydän ääressä, dataillut, selannut Instagramia tai syönyt. Välillä olen käynyt tassuttelemassa pihalla joko koiran kanssa tai ilman selvittääkseni, mikä kintun tilanne on. No ei hyvä - tai ainakin vaihteleva. Olen tottunut liikkumaan päivän mittaan heti aamusta alkaen ja nyt kun en saa enkä pysty siihen, huomaan oloni olevan jotenkin vajaa; jotain elintärkeää elämästäni puuttuu.

Vasenta polvea tosiaan vuoroin särkee, puristaa, painaa tai jäkittää, vuoroin se taas ei oirehdi lain. Kävellessä jännitän koko kroppani etenkin selästä ja vasemmasta etureidestä niin, että heilun liikkuessani kuin heinämies ja tunnen itseni huomattavasti vanhemmaksi alaraajojen tutistessa kuin vaahteranlehdet tuulessa.

Illemmalla menen ortopedille kuulemaan magneettitutkimuksen tulokset ja se jos jokin jännittää. Jos polvessa on jotain vikana (mikä siinä selvästi on noita kipuja ajatellen, mutten vielä tiedä mitä), on 50/50 mahdollisuus tai riski joutua leikkaukseen. Tuo siis pahimmassa tapauksessa, muuten hoitona on lepo ja kuntoutus.

En jaksa uskoa ja ymmärtää miten ihmisellä voikaan olla NÄIN huono tsägä, että harrasti lapsena futista ja ratsastusta, myöhemmin salillakäymistä, crossfitiä ja juoksua - ja sitten menen ja telon itseni lähikaupassa kompastuessani! Tässä tekee jo mieli hymähtää, koska tilanne tuntuu niin absurdilta.

Noh, iltaa ja sen myötä joko hyviä tai huonoja uutisia odotellessa taidan jatkaa täydellisen trenssin metsästystä; sitä kun saa etsiä kun neulaa heinäsuovasta jos hyvän haluaisi löytää hyvään hintaan.. Vinkkejä tästä?

Terveydellisistä tai muodikkaista syistä viis, tässä syy kokeilla viljatonta!

Yksi suurimpia intohimojani ja mielenkiinnon kohteitani on ehdottomasti keitto- ja leivontakirjojen selailu. Oli kyseessä sitten naistenlehden ruoka-osio, K-ruokakaupan Pirkka-reseptilehtinen tai kokkikirja, selailen sitä suurin silmin, maiskuttelen tyytyväisenä nähdessäni herkullisen näköisiä ruokakuvia (ihan kuin maun voisi aistia kuvien kautta..) - ja selaanpas vielä kerran! Kanssani asuneita tapa saattaa huvittaa, mutta siitä en välitä: minä tykkään katsella kuvia ruoista. Harmikseni selailu jää kuitenkin usein selailu-tasolle ja kokeilen erittäin, erittäin harvoin selaamiani ohjeita. Usein syynä on se, että ainesosia tuntuu olevan turhan paljon tai valmistaminen vaikuttaa turhan monimutkaiselta. Loppupeleissähän olen se tyttö, joka rakastaa perus-kotiruokaa, eli makaronilaatikkoa ja keittoja, ja joka ei osaa arvostaa ranskalaisen keittiön monimutkaisia juttuja tai fine diningia. Siitä huolimatta selaan mielelläni ohjeita niin ranskalaisille kuin aasialaisillekin annoksille ;)

Blogeissa pyörii uusi avokadopasta (tiedäthän, se Gullichsenien luoma jymymenestys, jota kaikki bloggaajat ovat valmistaneet x miljoona? Noh, minä en ole. Vielä.) - nimittäin bataattiburgeri. Törmäsin ohjeeseen ekaa kertaa Instagramissa päädyttyäni puolivahingossa Emmi-Liian tilille, sekä myöhemmin Torkkuja ja Nokosia-blogiinsa ja varasin hetimmiten kirjastosta hänen uutuutta hohkavan kirjansa Viljaton Kattaus.





Kirja pullistelee herkullsiia kuvia ja (onnekseni ja hämmästyksekseni!) todella yksinkertaisia ohjeita, jotka kaikki noudattavt gluteenitonta linjaa. Emmi-Liia kertoo alussa, mitä ruoka-aineita hän käyttää ja mitä ei ja mistä aineksista hän koostaa oman ruokavalionsa taatakseen kaikkien ravintoaineiden saannin. Simple, but tasty - eli juuri sellaisella tyylillä, josta itsekin pidän: sen kummemmin pröystäilemättä herkullisi ja edes hieman perus-lihapullista ja makaronilootasta poikkeavia ruokia nopeasti ja helposti.


Kuola valuen olen selaillut kirjaa lähemmäs sata kertaa ja palaan siihen yhä uudelleen ja uudelleen ja mietin, pitäisikö ihka oma versio kotiuttaa kirjaston kappaleen palautettuani.

Kokeiluun ajattelin tosiaan ottaa AINAKIN nuo jo nyt suosiota niittäneet bataattiburgerit (vaikka miehelle pitää varmasti varata sämpylä kaiken varalta..), sekä erilaiset levitteet. Munakoisotornikaan ei kuulosta tai näytä lainkaan hassummalta, kuten ei gluteeniton leipäkään.. Ääh valinnan vaikeus!



Rukiinen kinkkupiirakka

Dodiih, tässä se aiemmin lupaamani kinkkupiirakan resepti, johon hain inspiraatiota ja osviittaa googlailemalla "rukiinen piirakkapohja". Alla oleva lopputulos on siis muikea sekoitus monen muun versiosta :)



Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen.

Pohja:
 2 dl ruisjauhoja
1,5 dl sämpyläjauhoja
1,5-2 dl vettä
3 rkl rypsiöljyä
suolaa

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja laita hetkeksi jääkaappiin.

Täyte:
1 rasia Korpelan kevyitä kinkkukuutioita (olin ajatellut laittaa poroa, mutta sitä ei sitten lähikaupasta löytynytkään. Kinkkuvalmisteista suosin AINA Korpelaa, koska siinä on korkein lihaprosentti ja vähiten rasvaa)
sipuli
suippopaprika
2 dl maitoa
1 dl ruokakermaa
2 kananmunaa
suolaa, mustapippuria

Kuori ja pilko sipuli pieniksi kuutioiksi ja kuullota pannulla (tai ole laiska ja mikrota, kuten minä ;)) yhdessä pestyn ja pilkotun paprikan kanssa. 

Levitä pohjataikina jauhotetuin käsin piirakkavuoan pohjalle + reunoille (minulla oli käytössä tämä Pentikin Vanilja-vuoka) ja esipaista uunissa 10-15 min. Ota vuoka uunista ja ripottele täytteet päälle ja kruunaa komeus ruokakerma-maito-munaseoksella ja iske takaisin uuniin ja paista keskitasolla kunnes pintaan ilmestyy kaunis vaaleanruskea väritys, n 50 min. Tarjoile hieman jäähtyneenä salden kera, mums!



onsdag 25 februari 2015

Ruokailutottumukset ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Ruokavalioita, ruokailutottumuksia ja dieettejä tuntuu löytyvän nykyään joka sormelle (ja varpaalle), eikä kukaan katso sinua kysyvästi jos kerrot noudattavasti erikoisruokavaliota, vaan kysyy mitä todennäköisimmin mitä ruokavalioosi kuuluu ja miten hyväksi olosi on sen myötä muuttunut. Gluteenitonta sekä maidotonta ruokavaliota noudatettiin ennen ainoastaan terveydellisistä syistä, eli allergian takia. Nykyään nuo kaksi kuuluvat niihin muodikkaimpiin ja suosituimpiin "dieetteihin" joita ihmiset noudattavat - vaikkei heillä mitään lääketieteellistä perustetta sille ole! Mielestäni se on ok, mikäli joku kokee vatsansa voivan paremmin eliminoimalla jonkin ruoka-aineen ruokaympyrästään, mutta olen myös sitä mieltä, että karttamalla esim. viljoja kroppa helposti myös herkistyy niille ja reagoi sitten kahta kauheammin kun niitä joskus koittaa jälleen lisätä ruokavalioonsa. Nykyään ihminen, joka syö kaikkea kohtuudella, juo tavallista maitoa, syö sekaleipää ja myöntää ääneen nauttivansa enemmän maito- kuin raakasuklaasta on outo ja harvinainen ilmiö. Tämä harmittaa minua, koska koen ja uskon itse, että nykyihmisen kroppa kyllä "kestäisi" kaikki tarjolla olevat ruoka-aineet (poissuljetaan nyt allergiat), mutta päänuppi ei. Stressaamalla "iik apua mitneköhän vatsani reagoi ja kuinka se tulee turpoamaan nyt kun syön vaaleata pastaa"-tyyliin stressi mitä todennäköisimmin on turpoamisen aiheuttaja - ei pasta itsessään!

Nojoo, en nyt sen kummemmin aio ottaa kantaa toisten ruokailutottumuksiin - kaikki tehkööt parhaalla näkemällään tavalla - mutta aion sitä vastoin esitellä omat tottumukseni imperfektissä, preesensissä sekä futurumissa (vapaasti käännetty ruotsista nuo aikamuodot; jos joku tietää niille paremmat nimet, hihkaiskaa!) - eli se, mistä on tultu tähän päivään ja minne tulevaisuudessa olen suuntaamassa.

salaatti, jossa keitettyä perunaa (lempparini!), paistettua sipulia ja kalkkunaleikettä, keitettä kananmunaa ja kasviksia, sekä avocadoa

ENNEN

Lapsena ja nuorena teininä söin vapaasti AIVAN kaikkea, sen kummemmpaa kaloreista kuin makroista tietämättä. Päivän ruokiin kuului aamupala, lounas koululla, välipala ja iltapala. Perheessämme ei ollut tapana syödä päivällistä arkisin yhdessä, koska harrastukset eivät olisi sitä mahdollistaneet. Viikonloppuina kokoonnuttiin kuitenkin AINA yhdessä pöydän ääreen (paitsi isosisko E, joka oli AINA tallilla - minä samoin hieman vanhempaan ;)) syömään. Ruokavalioni oli kovin hiilarivoittoinen, eli aamulla paahtoleipää juustolla (kasviksia tsägällä kerran viikossa) ja kyytipojaksi tuoremehua pari lasillista. Koulussa söin AINA lämpimän lounaan lautasmallia mukaillen, enkä sen kumemmmin nirsoillut, vaan päinvastoin santsasin usein ja ihmettelin miksi ihmeessä kaverit vinkuivat ruoan olevan "pahaa". Minulle se maistui! Välipalaksi tankkasin kotona eineshamppareita tai Saarioisten roiskeläppää (ketsupilla!), voileipää, jugurttia tai suklaamuroja. Kaakaota tai teetä tuli litkittyä jonkin verran - etenkin vanhemmalla iällä (kunnes n 14-vuotiaana löysin kahvin). Iltapalaksi söin usein samantyyppisesti kuin välipalallakin. Karkkipäivää vietettiin lauantaina, eikä herkkuja kotona muuten syöty - vaikka niitä löytyikin! Jos torstaina teki mieli jätskitikkua, soitettiin äitille töihin ja kysyttiin, saatiinko napata siskon kanssa pakkasesta Ville Vallattomat. Jos vastaus oli kielteinen, ei otettu. Lapsuusajan suurimpia herkkujani olivat Omarit, Niiskuneidin karkkiaski, Lauantai-pussi ja suklaa. Jätskiä ja kermakakkuja santsasin myös joka kekkereillä.

Ensimmäistä kertaa muistan miettineeni kaloreita ja alkaneeni rajoittaa niiden saantia yläasteella opettajan antaessaan meille läksyksi terveystiedon tunnilla pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran. Muistan kirjanneeni sanatarkasti joka ikisen suupalani vihkoon ja miten kauhistuin kun huomasin miten paljon "syntiä" tein ja mietin, minkälaisena possuna maikka minua pitäisi. Vihko on minulla edelleen tallessa ja olen katsellut sitä monta kertaa silmiä pyöritellen; lauantain pyjamabileissä karkkia, hilloa (!), croissanttia ja vähän pizzaa, joten sunnuntaina kompensoin ylimääräistä energiatankkaustani syömällä koko päivän aikana yhden jugurtin, voileivän puolikkaan ja nektariinin. Huh. Ei tainnut maikka tietää tai aavistaa, minkälaisen pyörityksen viaton kotitehtävä sai päässäni aikaan.
Ruokailuni oli tuosta hetkestä lähtien enemmän ja vähemmän rajoittunutta - riippuen vähän kenen seurassa liikuin, koska muokkasin syömistottumuksiani seuralaisten tottumusten mukaan. Heikkoa, mutta tyypillistä epävarmalle nuorelle.

Opiskelemaan muuttaessani söin alkuun vielä rennosti, mutta sitten.. Sitten löysin jostain puskasta idean alkaa karppaamaan - tosin omalla tavallani: kalorit minimiin, rahkaa ja sokeritonta mehukeittoa, raejuustoa maksimiannoksilla, sekä hiilarit pois, samoin rasvat. Samalla kiristin tahtia urheilun suhteen ja voitte vain kuvitella lopputuloksen. Yep, nääntyminen ja parin vuoden sisällä täysin muuttunut ulkomuoto, sekä surullinen mieli, koska mitään hyvää en enää itselleni sallinut enkä voinut nauttia mistään mistä olin aiemmin tykännyt, vaan ahdistuin jo silkasta ajatuksesta, että ensi viikolla olisi synttärit ja siellä olisi "pakko" syödä kakkua jottei kukaan (sukulainen) ihmettelisi, miksei aiemmin kakkuja rakastanut Jossu enää kakkua ottanutkaan. Keksin onneksi ratkaisun tuohonkin: kekkereillä siis otin nätisti pienen siivun kakkua, läästin sen lautasen pohjaa myöten, raavin kermat pinnasta ja selitin, etten pitänyt siitä ja vein vaivihkaa lautasen keittiöön ja raavin jämät kakunpohjasta roskiin, jottei kukaan huomaisi, etten koskaan syönyt kakku- tai piirakkapohjan "ylimääräisiä" hiilareita. Ennen tai jälkeen kakkukestien "ylimääräiset" kalorit sitten kulutettiin pois liikkumalla.
Tämä naurettava trendi jatkui jatkumistaan aina siihen asti, että paloin loppuun. Kyllä, kehtaan sanoa sen ääneen - ja myöntää ettei siitä ole edes pitkä aika!

All time favorite: kasviksia paistettuina kera aurinkokuivattujen tomaattien ja raejuuston - aahh!!

Läjä kasviksia niin lämpimiä kuin kylmiäkin, sekä fetaa ja munakas

Uunijuureksia, keitettyjä pottuja, uunilohta, saldea ja kylmä kastike

Lohi uuniin menossa kera kasviskamujen

Kaurapuuroa, sekaan marjoja, raejuustoa ja päälle loraus hunajaa ja auringonkukansiemeniä. Olethan kokeillut?

Pieni on kaunista: varrasleipää juustolla ja kasviksilla, kyytipoikana iso muki maitokahvia mökin terdellä nautittuina

Tyttökaveri T:n luona tyttöjen illanvietto: pizzaa tomaattikastikkeella, prosciuttolla ja ruocalla, vieressä mozzarella-avocado-saldea ja valkkaria. Olisin voinut itkeä tänä iltana; ruoka oli niin hyvää.

soijarouhe-punajuurilaatikkoa ja saldea, sekä seesaminsiemeniä

Spagettia (vaaleatapa vielä!) ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Muistan iänkaikkisesti kuinka turvalliselta tuntui maistella lapsuusajan suosikkiruokaa ja nauttia siitä vihdoin kun niin pitkään olin sen itseltäni kieltänyt. 

Elämäni täydellisin munakas

Tällä voisin elää: salaattia, jossa keitettyä perunaa, herneitä, vaaleata balsamicoa kastikkeena ja päällä savulohta ja seesaminsiemeniä, vieressä jälkiuunileipä Oivariinilla

Kesäaamun aamupala: alla tuorepuuroa, päälle tuoreita mansikoita ja nektariinia, sekä saksanpähkinää ja kyytipoikaan iiiiso kuppi kahvia maitovaahdolla

NYKYHETKI

Onnekseni (?) minulla on nykyään avomies, joka syö juuri niin rennosti kuin vain mies tehdä voi: kaikkea voi ja saa syödä ("miksi EI saisi?") ja makunystyrät määrittävät, mitä tänään syötäisiin - ei kalorit, makrot tai se, mitä eilen syötiin.
Nykyään syön KAIKKEA. Edelleenkin tiedostan lähes kaikkien ruokien makrot suurin piirtein ja tiedän paljonko kaloreita olen suurin piirtein päivän aikana syönyt ja miten paljon minun tulisi liikkua, jotta saisin ne "nollattua". Pyrin kuitenkin sivuuttamaan nuo mieleni möröt ja kuuntelemaan kroppaa: mitä se pyytää? Onnekseni en himoitse juurikaan perinteisiä herkkuja kuten pizzerian pizzaa, hamppareita, sipsejä tai viinereitä, vaan ennemminkin tuoretta (ruis)leipää voilla, höyrytettyjä kasviksia (aah, parsakaali!) kevyellä suolalla, raejuustoa kera pähkinöiden ja hunajan tai oikein mehukkaita omenoita (Jonagold tai yksi luomu-sortti, jonka nimeä en nyt muista on lemppareita!). Uskon tämän osittain pohjautuvan siihen, että kielsin itseltäni niin pitkään nuo edellämainitut "perinteiset" herkut niiden kammottavien makrojen takia, etten niistä (koskaan) enää pystyisi nauttimaan ahdistumatta tai asiaa jälkeenpäin pohtimatta. Osittain hyvä juttu, koska kenenkään keho ei kyllä oikeasti rasvaista pizzaa edes tarvitse, mutta toisaalta huono, koska ruoasta ei kenenkään koskaan pitäisi stressata; siitä pitäisi ammattilaisen minulle lausumin sanoin tehdä "no big deal".
Nykyään syön aamupalaa, lounasta (jonka pitää olla tukeva - ei mitään Saarioisten soppaa!), välipalan ja päivällisen (joka sekin on tukeva - ainakin monen muun mielestä), eli tasaisesti päivän mittaan. Jos ruokailuvälit venyvät liikaa, muutun kiukkuiseksi ja usein alkaa myös huimata ja tulee heikko olo. Herkkuja (niitä perinteisiä) syön kerran pari viikossa viikonloppuisin ja silloinkin kipollisen jätskiä ja pari palaa suklaata tai laskiaispullan (tai pari). Kovin makeista jutuista en edes välitä, koska makunystyräni ovat tottuneet vähäsokeriseen, enkä siksi himoitse esim. perinteistä sokerimunkkia koska saisin siitä takuuvarmasti sokerihumalan :D Ei, olen itseasiassa huomannut, ettei liika sokeri edes sovi kropalleni - etenkään maitotuotteisiin yhdistettynä! Tämän takia rakkauteni jätskiin on kaksipiippuinen, koska mieleni tekee jädeä, mutta turpoan (etenkin tavallisesta kermajädestä) kuin plussapallo ja saan kauheat ilmavaivat. Kevyempi maitojäätelö sen sijaan sopii massulleni paremmin, joten olemme siirtyneet ostamaan sitä, jotta minäkin voin syödä jätskiä hyvillä mielin ja voida hyvin myös herkutteluhetken jälkeen.
Ruokavalioni sisältää paaaaaljon kasviksia (joita rakastan ihan aidon oikeasti) ja syön niitä päivän mittaan arviolta 0,5-1 kg. Juurekset, herneet, parsakaali.. Rakastan niitä kaikkia ja voisin puputtaa niitä loputtomiin! Uunissa tai höyrykattilassa valmistettuina ja pienellä suolahippusella höystettynä, aiai.. Kermakastikkeita tai gratinointeja en kaipaa, koska haluan tuntea kasvikset OIKEAN maun, eli sen, josta oikeasti pidän.
Maitotuotteita olen hieman rajoittanut ilmavaivojen takia, mutta rahka ja raejuusto, sekä lasillinen tai pari rasvatonta maitoa päivässä. Monen mielestä aikuinen ihminen ei tarvitse maitoa niin paljon kuin ravitsemussuositukset sanovat ja olen itse osittain samaa mieltä, mutta omalla kohdallani rajoittamisen osasyy on myös se, että maito vaikeuttaa raudan imeytymistä ja minä kun kärsin matalasta hemoglobiinista, en tieten tahtoen halua hallaa itselleni tehdä. Punaista lihaa syön kerran pari viikossa lähinnä viikonloppuisin ja miehen takia. Toisinaan en syö sitä lain, enkä koe kärsiväni siitä! Päinvastoin punainen liha saa oloni tunkkaiseksi ja raskaaksi, enkä siksi sitä pahemmin syö. Raudanpuutteen vuoksi en aio poissulkea punaista lihaa ruokavaliostani täysin ja tsemppaan itseäni syömään punaista lihaa usein juuri anemian vuoksi - vaikkei mieli aina tekisikään! Kalaa pyrin syömään EDES kerran viikossa sen terveellisyyden vuoksi, mutta mieli tekisi useamminkin: rakastan kalaa kaikissa muodoissa! Kasvikunnan protskulähteistä soijasuikaleet ja -rouheet, sekä tofut, pähkinä, siemenet ja palkokasvit ovat tuttuja ja päivittäin käytössä, samoin kananmunan valkuaiset. Keltuaista syön harvoin kohonneen LDL-kolesterolin vuoksi, enkä keltuaisen koostumuksesta edes välitä - ellei muna ole täydellisesti keitetty Benedict:mäisesti.. Aah.. :P
"Syntini" on juusto, jolla voisin elää (paitsi Aura-juusto, jota inhoan!) ja jota tulee syötyä päivittäin, vaikkei ehkä pitäisi juuri tuon LDL:n vuoksi. Koska ruokailutottumukseni muuten ovat terveelliset, en koe nyt tarvetta vähentää juustonsyöntiäkään koska en sitäkään mätä kiloittain, vaan lähinnä pari siivua päivässä.
Hiilareita syön edelleen ravitsemussuositusten mukaan vähennettynä (osittain vanhasta tavasta), mutta syön päivittäin puuroa ja korvaan esim. pastan tai riisin leipäpalalla (joka ei asiantuntijoiden mukaan varmastikaan ole fiksu veto) maun vuoksi: tykkään enemmän leivästä kuin riisistä!

TULEVAISUUS

Haluan oppia syömään vielä rennommin, maistamaan rohkeasti myös niitä aiemmin karttamiani ja "pelkäämiäni" ruokia, sekä olemaan ahdistumatta ruokailutilanteesta, jota en itse voi ohjata. Edelleen saatan siis ahdistua istuessani valmiiseen ruokapöytään, ellen tiedä mitä ruoat sisältävät tai miten ne on valmistettu. Jos kasviksia ei ole tarjolla, petyn ja suutun. Kasvikset kuuluvat mielestäni joka aterialle, tykkään niistä ja ne keventävät ateriaa: voit syödä enemmän tankkaamatta ylimääräisen paljon kaloreita!
Annoskokoja minun pitäisi oppia pienentämään, mutta toisaalta tankkaan lautaselleni aina eniten kasviksia, joten kovin "paha" asia tuo annoksieni koko ei ole. Tai sinänsä on, koska täytän usein vatsani "tyhjillä" kaloreilla enkä energialla, jonka myötä jaksaisin liikkua paremmin ja tehokkaammin.

Sellaisia ajatuksia minulla on ruokailusta. Entäs sinä: miten sinä syöt, olet syönyt tai haluaisit syödä?

tisdag 24 februari 2015

Ortopedin palaute videolla



Eli kuten jo videolla totean, niin huomenta kaikille ja heipat sohvanpohjalta! Polvea tosiaan tutkittiin eilen ja tänään olen menossa magneettikuvaukseen (taas jälleen pelko pyllyssä..). Polvi tuntuu tänään eilistä epävakaammalta ja pahoin pelkään, että sillä nyt hetkeen juosta. Parempi nyt olla tekemättä mitään kummempaa, ennenkuin torstaina saan kuulla MRI:n vastaukset sekä ortopedin tuomion. Toivon mukaan selvittäisiin pelkällä säikähdyksellä ja levolla, ettei leikkauspöydälle tarvitsisi nousta :/

måndag 23 februari 2015

Liikunta on pahinta huumetta: kun liikkumaan lähdetään, vaikka sattuu

Pahin mahdollinen, se tapahtui eilen. Minun piti vain äkkiseltään kipaista lähikaupasta synttärikortti 7-vuotiaalle W:lle, kun tunsin jalkojeni liimautuvan yhteen, tein ilmalennon ja nanosekuntia myöhemmin havahduin lattialta makaamasta. Polvissa tuntui viiltävä kipu ja haukoin henkeäni miettien: nytkö ne murtuivat? Polvet, jotka satutin jo pari viikkoa ja jotka edelleen olivat siitä johtuen arat, sitten olivat äsken ottaneet iskun vastaan tärähtäessään kaupan kovaan kivilattiaan. Polvet, joita olin yrittänyt ensimmäisestä kaatumisesta lähtien varoa, olla rasittamatta ja hoivata lintuemon lailla, tuntuivat nyt tuhannelta puukoniskulta. Miksi minä? Miksi juuri minä ja minun polveni? Minä, joka tarvitsee polviansa juoksua varten.

Käännyin varovaisesti kyljen kautta ympäri ja huomasin jalkojeni ympärillä olevan valkoisen nippusiteen; tiedättekö sellaisen, jolla lehdet sidotaan yhteen? En ollut huomannut sitä kaupan käytävää marssiessani - ei sillä, että valkoinen nippari nyt kovin hyvin valkoisesta kivilattiasta erottuisikaan - enkä siksi voinut lainkaan ennakoida kaatumista. Toisaalta on hyvä niin, koska muuten olisin mahdollisesti ehtinyt jännittää kehoni (enemmän) tai laittaa käden alleni ja mitä todennäköisimmin aiheuttanut rannemurtuman. Nyt pystyin vaivoin nousemaan omin neuvoin ylös kirota hiljaa ääneen (sekä harmitusta, nippusidettä, sekä pariskuntaa joka näki kaatumiseni, mutta joka ei tehnyt mitään - ei edes tarjonnut nostoapua, saati sitten kysynyt sattuiko minuun) ja jatkaa kassalle, jossa maksoin ostokseni tärisevin käsin henkeä haukkoen. Hitto, että sattui.

Autolla päästyäni purskahdin itkuun, niin itkun kuin harmituksen vuoksi. Vasenta polvea en saanut koukistettua lain, oikeaa polvea jomotti ja oikea peukalo ei ottanut toimiakseen (tämän toki huomasin vasta kun koitin vetää autonoven kiinni). Koska synttäreille oltiin menossa, kurvattiin vain äkkiä kodin kautta hakemaan muovipussit, jotka mies täytti lumella ja jotka pistin polvilleni automatkan ajaksi.

Illan edetessä polvikivut vain yltyivät ja päätettiin sitten lähteä yhteispäivystykseen muiden kanssa jonottamaan. Pakko kyllä kehua toimintaa jopa näin ensikertalaisena: olimme valmistautuneet jonottamaan, joten kahden tunnin jono lääkärille tuntui ihan ok:lta. Katteltiin odotustilassa TV:tä, juotiin Bonaquaa ja Muumilimpparia ja seurattiin muiden odottajien tekosia (hoh, hoitajana olo siviileissä ei aina ole helppoa - saati sitten hoitajapariskunnan!). Vuoroni koitettua n 21:15 klinkkasin tutkimushuoneeseen, esitin asiani ja kerroin tapahtuneesta ja asettauduin tutkimuspöydälle. Lääkäri väänsi ja koputteli polviani, sekä oikeaa kättäni, mutta totesi, ettei röntgenkuvastakaan olisi hyötyä, koska mitään murtumaan viittaavaakan ei löytynyt. Röntgenkuvaus ei toki poissulkisi mahdollista ristiside- tms pehmytkudosvammaa, vaan siihen vaadittaisiin magneettikuvaus, joka taas ei kohdallani ollut päivystyksellinen - pystyinhän kävelemään. Kotiuduin siis illalla sekavin tuntein: toisaalta helpottuneena, koska pelkäämiäni murtumia ei löytynyt, toisaalta pettyneenä, koska löydöksiä ei tehty.

Onnistuin saamaan muikean mustelmankin lonkkaani. Onneksi tykkään liilasta ;)

Varasin täksi illaksi vastaanottoajan ortopedille, koska haluan saada selkoa siihen, mikä polviani oikein vaivaa ja jos, niin mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Toisin sanoin haluan myös kuulla koska saan ja voin rasittaa polvia jälleen ja koska saan juosta.

Kotiasuna Gina Tricotin velourpuku

Eilen illalla kun ajeltiin sairaalalta kotiin, sanoin ääneen jotain, joka on mielessäni käynyt jo monta kertaa, mutta jota en ole halunnut oikein myöntää itsellenikään: liikunta on minulle kuin huumetta. Liikunta tuo minulle mielihyvää ja ahdistun, jollen voi sitä harrastaa. Siinä missä joku muu kokee mielihyvää hyvän TV-sarjan katselusta, minä liikun. En välttämättä edes verenmaku suussa, mutta liikun. Olen liikunnasta riippuvainen, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta huono asia Hyvä, koska se tukee hyvinvointia ja fyysistä suorituskykyä, mikä taas tukee jaksamista. Huono, koska en välttämättä tajua pysähtyä ja levätä - en vaikka tuntisin kipua. Kipu ei estä minua liikkumasta samalla tavalla kuin kuume, koska kuume vaikuttaa yleiseen jaksamiseen, kun taas kipu useimmiten on paikallinen.

Jollakin tasolla olen taikauskoinen ja uskon, että kaupassa kaatuminen oli karman tai kohtalon tapa ilmoittaa minulle, että nyt hyvä nainen on aika pysähtyä. Ensimmäisen kaatumisen jälkeen olen toki liikkunut normaalia kevyemmin, mutta liikkunut, vaikka parin päivän totaalilepo olisi voinut olla kohdillaan. Töissä olen parhaani mukaan käynyt, kumarrellut ja pitänyt tauoilla jääpussseja polvilla ja kotona kokeillut vähän väliä, pääsisinkö jo kyykkyyn sekä kävellyt niin Ronjan kanssa kuin yksinkin. En yksinkertaisesti ole halunnut myöntää itselleni, että lepo nyt todella kannattaisi, koska keho vaatii liikuntaa. Pää ja psyyke vaativat liikuntaa.



Pelonsekaisin tuntein odotan ortopedin vastaanottoa illalla. Mies lupasi onneksi lähteä mukaani, vaikka yksinkin osaisin mennä. Tämä päivä menee tasan tarkkaan paikoillaan ollessa, kahvia litkien ja konetta näpytellen. Kai tuo eilinen jonkinsortin wake up call oli, mutta nyt taitaa olla aika pysähtyä - ainakin kunnes toisin osoitetaan.

söndag 22 februari 2015

New pastels in ja ajatuksia keväisestä pukeutumisesta pääsiäispupun tapaan

Pidentyneet päivät ja lisääntyvä päivänvalo, visertelevät linnut aamulla, aurinkolasit nenällä autoa ajaessa, lumen alta paljastuvat koirankakkakasat.. Kaikki kielivät lähenevästä kesästä ja sitä ennen orastavasta keväästä. JES! Tätä on koko pitkän kylmän ja tylsän talven jo odotettukin! Vaikka vuodenajat vuosi toisensa jälkeen tulevat aina samassa järjestyksessä jaksan ihmetellä, miten noista kevään ensimerkeistä jaksaa aina innostua samalla tavalla - pikkulapsen tavoin :)

Käytiin eilen Itiksessä kun ei tuo ulkoilma ollutkaan toiveiden mukaisen keväinen, vaan harmaa, sateinen ja tuulinen. Alkuperäinen syy ostoskeskuksessa käynnille oli se, että minua odotti Stockalla paketti (jonka sisältö oli harmikseni hieman liian iso, mutta onneksi vaihto-oikeus on keksitty ja uudet iki-ihanat citylenkkarit tarpeelliset käyttökengät saatiin tilattua keskustan tavaratalosta minulle, eli nyt niitä sitten odotellessa) sekä 7 vuotta täyttäneelle siskontytölle piti hakea lahja. Tulihan sitä sitten pyörähdettyä kaupoilla ihan muitakin juttuja tiiraillen ja myönnän metsästäneeni haukan lailla pastelleja. Vaikka vaatekaappini koostuu pääasiassa valkoisesta, harmaasta, beigestä ja tummansinisestä, tekee minun jokaikinen kevät mieli hankkia noiden perusvärien oheen jotain hempeää, hieman lällyä, ikäänkuin vahvistamaan uskoa siitä, että harmaidenkin pilvien jälkeen paistaa kevätaurinko (ja sen jälkeen joskus vielä koittaa kesä). Pakko tähän kohtaan huomauttaa, etten siis heitä joka keväänä ostamiani pastellipaitoja pois ensi kevääseen mennessä - toki säästän ne - mutta ne tuntuvat jotenkin katoamaan kaiken navysinisen ja valkoisen keskelle..

Suureksi ihmetyksekseni eivät kaupat pullisteleetkaan pastelleja, vaan tummansinistä ja valkoista. Navyhenkinen väritys on todella mieleeni, mutta koska kaappini jo pursuaa moista, ärsynnyin lähes kauppojen samanlaiseen tarjontaan. Henkkikselle en lähtenyt, vaikka sieltä nyt takuuvarmasti jotain pastellisia perustoppeja olisi löytynytkin, koska mieleni teki nimenomaan käyttöpaitoja - ei perustoppeja, joita tulee toki käytettyä päivittäin mutta pääosassa toisen paidan alla. Lindexistä ja Zarasta löysin toinen toistaam upeampia vaatekappaleita, mutten ollut aivan varma mitä oikeasti hain,  ja pyörin siksi silmiä ja päätäni pyöritellen ympäri Itistä. Yksikään vaatekappale ei oikein istunut haluamallani tavalla ja mitä enemmän paitoja sovitin, sitä enemmän ärsyynnyin ja masistuin: yhyy, mikään ei sovi ja syy siihen on se, että kroppani on muuttunut niin paljon. Naureskelin siinä kaiken masisteluni keskellä T:lle, että on hassua, miten nainen syyttää omaa kroppaansa jos paita ei sovi, kun mies taas toteaa, että paska paita ja sovittaa seuraavaa - miehessähän vika ei ole! :D



Jo kassalla kerran käytyäni löysinkin sitten mitä ihanimman vaaleanvihreän silkkipaidan, sekä valkoisen topin jossa oli yksityiskohtana hauskat taskut rinnalla. Voin jo kuvitella topin yhdistettynä (navyhenkisesti) punaisiin housuihin tai revittyjen vaaleansinisten boyfriend-farkkujen kera! Vaaleanvihreä paita taasen tuo mieleen pääsiäismunat ja keväiset narsissit ja on arkikäyttöön sopiva farkkuihin yhdistettynä ja hameen kanssa astetta juhlavampi. I like! Sävy oli lisäksi mielestäni täydellinen uuteen hiusväriini yhdistettynä; tummat värit yhdistettynä kalpeaan ihoon ja tummaan tukkaan kun on jotenkin.. Noh. Ei keväinen vaan pikemminkin angsti :D



Mieltä vaivaa tänä aamuna jälleen kipuileva polvi, jossa tuntuu pistävää kipua jokaisella askeleella ja pohdin jälleen, pitäisikö siihe nmagneettiröntgeniin nyt vain varata aika. Fiilistelin siksi uusia vaatteitani näin postauksen merkeissä, jotten kokoajan ajattelisi alati pidentyvää urheilutaukoani :/

Huomaatko sinä muutosta pukeutumisessasi kevään tullen? :)

lördag 21 februari 2015

Erilainen perjantai, kinkkupiirakkaa ja pohdintaa lihaksista, sekä niiden puutteesta

Heippahei ja lauantaiaamupäivää!

Täällä vietettiin KERRANKIN erilaista perjantaita ja poikettiin rutiineista ensimmäistä kertaa varmaan vuosituhanteen. Meidän taloudessamme perjantait sujuvat useimmiten niin, että töiden jälkeen juodaan kaffet ja napataan välipalat nassuun, jonka jälkeen suunnataan lenkkeilemään kumpikin (toisella koira matkassa). Sitten käydään kaupassa täyttämässä ruokavarastoja S-marketista kassikaupalla tavaraa roudaten, suunnataan kotiin ja siivotaan. Kyllä, luit oikein: meillä suoritetaan viikkosiivous perjantai-iltana! Ollaan todettu, että se on paras ja meidän aikatauluun sopivin ajankohta viikkopuunaukselle, koska nukkumaan ei ole kiire, eikä viikonloppuna toisaalta haluta uhrata aikaa imuroinnille. Tähän asti eilinen perjantai 20.2 ei ollut poikkeus, mutta kaikki tapahtui huomattavasti nopeammalla aikataululla kuin normaalisti, koska meille oli tulossa vieraita. Ennen kävelylle lähtöä heitin kinkkupiirakan uuniin ja ajattelin jakaa teillekin ohjeen tänne myöhemmin, koska lopputulokseen olin oikein tyytyväinen (vaikka mausteita olisi saanut olla hieman enemmän, mutta tiedetäänpä ensi kerraksi) :) Aiemmin leivoin usein ja olin varsinainen pullanleivonnan maisteri, mutta nykyään tulee leivottua todella harvoin (ellei sämpylöitä lasketa?). Suurin syy on viitseliäisyyden puute, sekä taloutemme pienuus suhteessa leivonnaisten kokoon; tuntuu turhalta leipoa kokonainen kakku tai piirakka, jota sitten saamme puputtaa päivätolkulla. Pitäisi kai kokeilla mukikakkuja jos joskus leivotuttaisi, koska niistähän saa juuri sopivan satsin yhtä herkutteluhetkeä varten, eikä niistä juuri sotkuakaan synny! Anyhow eilen oli loistava sauma verestää leipurin taitojaan kun vieraita oli tulossa. Olen siitä vanhanaikainen, että tykkään tarjota ja laittaa ja "rumsteerata" kun vieraita on tiedossa :)

Ohje kinkkupiirakkaan tulossa pian, ei meinaan ollut hullumpaa lain kuten menekistä huomaa ;) Minä tosin söin suurimman osan :'D



Ilta sujui rattoisasti vanhoja muistoja selvitellen, nykyhetkeä sekä tulevaisuuttakin pohtien. Kinkkupiirakka, salaatti ja punaviini kruunasivat illan ja Ronjakin käyttäytyi LÄHES hyvin saatuaan luun nakerrettavaksi; mitä nyt vähän pomppi ja pyysi huomiota ja käyttäytyi kissamaisesti välittäen eniten siitä ihmisestä, joka koirista kaikkein vähiten pitää :'D Sori vaan S.

Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain rutiineista poikkeavaa, vaikka myöhäinen nukkumaanmeno tuntui tänäaamuna huonolta idealta koiran mourutessa jo ennen seitsemää. Köllin hetken vielä sängyssä, mutta sain kuin ihmeen kaupalla punnerrettua itseni ylös vuoteesta ja suunnattiin sitten Ronjan kanssa tunnin aamulenkille. Alkulenkistä päätäni särki, mutta niskavenytyksien jälkeen raitis ilma alkoi tuntua hyvältä idealta ja tassuteltiin vähän suunniteltua pidempään. Voi sitä onnea ja lämmintö tunnetta, joka sydämeni valtasi kun päästin pienen mustan läheiselle nurmikolle jahtaamaan variksia: se vauhti, se leveä virne - se elämänilo joka pienestä rakkaasta koirastani huokui varisten lennellessä paniikissa ympäriinsä - se oli mahtava tunne. Pitäisi oppia nauttimaan pienistäkin hetkistä täysillä koiran tavoin, eikä stressaamaan ja mietiskelemään liikaa.


Aiemmin niin lihaksikas ja jäntevä kroppani on musto vain ja tilalla on nyt huomattavasti pehmeämpi, mutta myös ei omalta-tuntuva keho. Viime talviseen tilaani en missään nimessä halua, mutta hieman jäntevyyttä haluaisin itseeni. Eikä sitä saa kukaan muu aikaan kuin minä itse!
Itselläni pyörii mielessä tällä hetkellä eniten se, koska saan seuraavan kerran juosta. Kintut tuntuvat jo paremmilta, mutta kyykkyyn en kiitos jumiutuneiden reisilihasten + turvonneiden polvien takia pääse, enkä näin ollen saa (saati sitten pysty) hölkkäämään. Tuttu lääkäri, joka on toiselta koulutukseltaan fysioterapeutti, suositteli taukoa hölkästä nyt hetken (paljonko se on?) aikaa, koska juoksussa niveliin kohdistuu kaikkein eniten painetta ja tärähtely mitä todennäköisimmin vain pidentää paranemista. Totesin toisaalta eilen kävelyllä käydessäni, etten varmasti edes pystyisi juoksemaan tällä hetkellä ja se lohduttaa edes hieman: kun ei pysty juoksemaan, niin ei sitä voi tehdäkään (hah, tulipa hassu lause, mutta tajusitte?). Sydämessä tunnen pistoksen joka ikinen kerta kun näen juoksijan lenkillä ja tajuan kerta kerralta, kuinka (elin)tärkeä laji minulle on - vaikken mikään pro missään nimessä ole! Juoksu on minulle todella rakas harrastus, joka pitää kuntoa yllä, antaa tilaa ajattelulle ja mielen tyhjennykselle, sekä tuo suurta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta. Juostessani olen tyytyväinen itseeni ja olemukseeni. Pidettyäni nyt vuoden paussia saleilusta huomaan tosin, että kroppani ei enää tunnu omalta enkä ole siitä järin ylpeä. En missää nimessä pidä itseäni rumana - ehhei - mutten myöskään viihdy 100% aiempaa plösömmässä kropassani, vaan kaipaan tiettyä jäntevyyttä. Kotona en yksinkertaisesti saa lihaskuntojumppaa tehtyä ja olen nyt tosissani pohtinut salikortin hankintaa. Töiden jälkeen en yksinkertaisesti aina jaksa tai halua siirtyä salille, minkä vuoksi salikortti työpaikan läheiselle salille ei oikein ole kohdallani se kannattavin: mitä järkeä maksaa salista, jolla ei sitten halua käydä tai joka sijaitsee 15 km ajomatkan päässä kotoa? Kun töissä viettää 8h sisätiloissa tekee (ainakin) minun usein mieli ulos raittiiseen ilmaan hetkeksi työpäivän päätteeksi, minkä vuoksi koiralenkki usein napsahtaa minun nakikseni. Illemmalla voisin sitten hyvinkin käydä salilla, mutten viitsisi tuhlata aikaa autolla ajoon.. Hankala combo, muttei ylitsepääsemätön. Laitoin äsken kyselyä läheiselle pikkusalille, miten sinne pääsee jäseneksi. Pienessä salissa toki on se  huono puoli, että ruuhka-aikaan jonoja syntyy väkisinkin, mutta valitsisin mieluummin sen kuin pitkän ajomatkan ja bensakulut!


"Ota T musta kuva" - ja heti koira änkeää syliin! :D Mamin Ronttuli


Sellaista tänään. Nyt lisää kahvia napaan :)

EDIT: löysin Xenian blogista ajatteluani komppaavan tekstin, johon kirjoittamani kommentin halusin jakaa teillekin tänne. Saan usein kiteytettyä todella paljon toisten tekstejä kommentoidessani, mutten sitten muista tuoda niitä samoja pointteja tänne omaan blogiin esille. Ehkäpä tämä alla oleva kommenttini avaa hieman lisää kaksipiippuista ajatteluani? 

Word! Ja tuohon ihanteeseen vielä, niin siinä missä aiemmin haettiin laihaa kroppaa, haetaan nyt nimenomaan lihaksia ja suorituskykyä – mikä periaatteessa on toki terveellisempää kuin anorektisen laiha kroppa, mutta ylilyönnin ja normaalin väli on hiuksenhieno. Itse kuljin sen kovan tien ja yritin kovasti saavuttaa crossfitmäisen timmin kropan sillä lopputuloksella, että olen nyt ollut vuoden salita pois, kärsin kroonistuneista lihasjumeista ja huimauksesta. Pahinta tässä on joko se, että kroppani edelleen – vuoden hölläyksen jälkeen – on sekaisin kuin käkikello, mutta myös se, että mieli edelleen vetää ajoittain samoihin ”pitäisikö nyt vaan ottaa omppu eikä suklaata vaikka onkin lauantai” ja ihailen lihaksia. Ylilyöntiajattelu jotenkin vääristi ajatusmaailmani niin, etten nyt osaa sanoa mikä n tervettä lihasten ihannointia ja mikä ei, kuten myös miten paljon lihaksia ja löllöä ”normaalila” ihmisellä on ja miten paljon on ”fine” olla. Jotenkin tällä hetkellä olen jokotai: tosi timmi tai sittn pehmeä ja ”lihakseton”. Terveempää on omata hieman lihaksia ja hieman ns”löllöä”, mutta vanha ajattelutapa ei salli löllöä lain ja olo on todella epämukava tämänhetkisessä lihaksettomassa tilassa :/ Saa nähdä kumpi korjaantuu ensin: mieli vai keho :) Positiivisen mielin kuitenkin mennään, askel askeleelta. Koska sinä (ja moni muu) on tyytyväisyyteen lopulta päätynyt, miksen minäkin :)

onsdag 18 februari 2015

Pelonsekaisin tuntein huomista magneettitutkimusta odotellessa..

Nyt jos koskaan toivoisin onnen olevan myötä, tuurin olevan puolellani ja karman olevan suotuisa. Mikä mättää? Muistatteko kun kerroin reilu viikko sitten kaatuneeni lenkillä ja lyöneeni polvet jäähän? Pari päivää polvet aristivat, mutta sitten kipu helpotti ja uskoin kaiken olevan ok. Kävin lenkillä - ei tuntemuksia - mutta nyt. NYT ne vasta kipeät ovatkin ja huomattavasti pahemmat kuin alkuun, vaikken suurempaa rasitusta ole harrastanut tai uutta traumaa saanut. Meinaa sormi mennä suuhun kun 25-vuotiaalla perusterveellä naisella polvet turpoavat niin, ettei kävelemään meinaa päästä. Juoksijana tunnettua 25-vuotiasta nuorta naista pelottaa vielä enemmän; juokseeko näillä polvilla enää koskaan?

Kipu tosiaan on yltynyt molemmissa polvissa sen suuremmitta syittä itsekseen nyt 1,5 viikon aikana ja äitynyt niin pahasti, etten enää päivääkään ilman tulehduskipulääkkeitä, tukisidoksia ja kylmägeeliä tai -sprayta pärjää. Töissä köpöttelen kuin länkisäärimummo, enkä pääse kyykkyä lähellekään vaan kaikki tapahtuu seisten. Polvet eivät petä alta ja kestävät astumista, mutta jokainen askel on kivulias ja on vuoroin pistelevä, vuoroin puristava ja epänormaali. Turvotuksen takia farkutkaan eivät meinaa mahtua jalkaan enkä saa jalkoja taivutettua nimeksikään.

Päivystävä tuttu ja kokenut tk-lääkäri väänteli polvia viime viikolla ja toinen uudemman kerran tänään aamulla ja totesi, että aikamoinen turvotus polvissa on, mutta murtumaa ei epäillä, eikä röntgenkuvasta näin ollen ole hyötyä. Ultraäänikin kertoisi vain, että nestettä on polvissa, joten siihenkään en lähetettä saanut. Sen sijaan lääkärin mielestä magneettikuvaus voisi olla kohdillaan; ei sillä että se olisi välttämätön, mutta se kertoisi mikäli polvissa olisi jotain "oikeasti" vialla, eli jos jotain repeämiä tms on tapahtunut. Kunnallisella puolella ei niin arvokkaaseen tutkimukseen niin vain mennä vaikka kuinka haluttaisi, mutta onnekseni LähiTapiolasta vastattiin, että minulta n.s tapaturmavakuutus löytyy ja että se kattaa mahdolliset tutkimukset koskien kaatumistani, eli antoivat vihreätä valoa varata ajan yksityiselle tutkimukseen.

Soitin jo aiemmin tutuksi tulleeseen Dextraan ja onnistuin saamaan ajan jo huomiseksi. Eli huomenillalla saan selville, mitä vikaa polvissani on - jos siellä jotain on. En oikein tiedä mitä toivoa; toisaalta toivon, ettei mitään löydy vaan todetaan vaan että hemmetinmoinen tälli aiheutti nestekertymää ja että se lähtee itsekseen pois eikä vaadi jatkotoimenpiteitä, mutta toisaalta toivoisi että joku löytäisi jotain, josta edes voisi arvioida kuinka pitkään tervehtymiseen menee aikaa. Tiedottomana olo on potilaalle kaikkein pahinta ja tiedän itse, kuinka usein joudun potilaille selittämään, ettei tiettyjen oireiden kestoa voi tai uskalla arvioida, jottei kukaan sitten pety - aika vain näyttää ja keholle pitää olla armollinen ja antaa aikaa.

EDIT: käytyäni lenkillä Ronjan kanssa reilu tunnin verran, tuntuivat molemmat polvet itse asiassa paremmilta - turvonneilta toki - mutta vähemmän kivuliailta. Toinen lääkäri, joka siis on yleislääketieteeseen erikoistunut, oli sitä mieltä ettei minun vielä kannattaisi käydä MRI:ssä, koska se tuskin näyttäisi mitään. Hän arveli turvotuksen johtuvan siitä, että polvissa on pieni tulehduksellinen reaktio ja että turvotus nyt on osa paranemisprosessia, eli että kroppa tällä hetkellä parantaa itse itseään.

Koska polvet tuntuivat nyt paremmilta, päätin perua ajanvarauksen ja jäädä seuraamaan tilannetta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että tämä juoksua rakastava nainen ei nyt hetkeen juokse vaan tyytyy kävelemään. Kelatkaa; KÄVELEMÄÄN. En kyllä saa siitä mitään muuta tyydytystä kuin raitista ilmaa ja aurinkoa (jes!) mutta yritän nyt malttaa mieleni ja parantaa kintut kunnolla ennenkuin juoksen taas. Mieluummin nyt vaikka viikon (joka tosin on jo kulunut viime lenkistä ja kyllä, minulla on vieroitusoireita!) juoksematta ja "pelkästään" kävellen menoa, kuin monta kuukautta rasitusvamman kanssa kävellen. On muuten jännä, miten kroppa tottuu tietynlaiseen rasitukseen ja nyt kun se ei sitä saa, on olo jotenkin orpo. Olisitte nähneet eilen kun päätin koiralenkin jälkeen, että jään sisälle loppuillaksi lepuuttamaan tassuja. Pyörittelin Instagramia, nettiä, Facebookia ja lopuksi nappasin Liza Marklundin kirjankin käteen paremman puutteessa. Mietin siinä hääriessäni, että hitto kuinka paljon aikaa tuo urheilu minulta vie ja kuinka paljon aikaa olisi kaikkeen muuhun, jollen urheilisi. Kai tällä "pakkolomalla" on jokin syvempi tarkoituskin, koska olen nyt jo parissa päivässä huomannut kuinka elintärkeää (kunnon hiki)liikunta minulle on ja kuinka paljon se minulle antaa, mutta toisaalta kuinka paljon se minulta verottaa.

måndag 16 februari 2015

Vastauksia kysymyksiinne ja juonipaljastuksia

Olkaatten hyvät, seuraavaksi on vuorossa juonipaljastuksia, sekä vastauksia kysymyksiinne, joita esititte reilu viikko sitten tässä postauksessa. Lämmin kiitos kaikille :) Käänsin vapaasti ruotsiksi esitetyt kysymykset, jotta suomenkielisetkin saavat niistä selon. Joku mainitsi tosin joskus kun vielä kirjoitin sekä suomeksi, että ruotsiksi, että blogini on himpskatin hyvää kielikylpyä ;) Päätin jokin aika sitten siirtyä bloggaamaan pelkästään suomeksi (mikä on aika outoa - onhan äidinkieleni ruotsi) lähinnä ajanpuutteen vuoksi, mutta ehkäpä minä joskus vielä kirjoitan ruotsiksikin. Mitä olisitte mieltä - löytyykö kiinnostusta ruotsinkieliselle tekstillekin? Voisin toki kirjoittaa lyhyen käännöksen suomeksikin, jottei kenenkään tarvitsisi jäädä Google Translatorin armoille - en meinaan luota moisen käännöskaverin osaamiselle hevonkukkuakaan..



Millainen on koti, jossa asut? Tämä ehkäpä vaatisi kyllä oman postuksen kuvineen. *vinkvink* :)


Asun avomieheni T:n omistamassa 59,5 m2 kokoisessa kaksiossa pienen kerrostalon alimmassa kerroksessa. Kuvia voisin joskus napsiakin kunhan saan sisustusta hieman viilattua ;) Mies on onnekseni antanut vapaat kädet minulle, mitä sisustamiseen tulee. 

Mistä sait idean aloittaa blogin kirjoittamisen? :)

Apua.. En edes muista mitä ajattelin, kun aloin kirjoittamaan blogia joskus vuosia sitten! Alku aikoina kirjottelin lähinnä siinä toivossa, että minusta tulisi yhtä suuri ja mahtava (:'D) kuin P.S. I love Fashionin Lindasta tai Xeniasta, mutta noh.. Elämäni ja postaukseni taisivat olla hiiiiieman liian tylsiä ja laaduttomia noihin verrattuna, että minusta olisi voinut tulla mitään kovin suurta. Muutettuani miehen perässä Poriin aloin bloggailla yhä aktiivisemmin ja blogista tuli kanava kotiporukoihin ja kerroin blogin kautta (hienosteltuna tietty) mitä arkeeni kuului. Nykyään bloggaan lähinnä omia ajatuksiani purkaen, mutta toivon toki että joku lukisi tätä mielenkiinnolla ja kommentoisi jos raapustukseni herättävät kiinnostusta tai ajatuksia. Fakta on se, että blogeja on nykyään NIIN paljon, että "suureksi tulemiseen" vaaditaan aivan mielettömästi panostusta, hyvää tekstiä ja laadukkaita kuvia, mielenkiintoisella elämällä tai tarinalla höystettynä - eikä minun 25-vuotiaan sairaanhoitajan arjen seuraaminen sitä valitettavasti tarjoa :D

Minkä ikäinen koirasi on?

Laita kuva koirasi lenkkeilykamoista mitä käytätte eniten?
Kauan olet seurustellut?
Haluaisitko lapsia?


Ronja-labukkani on 11 kuukautta vanha.
Nykyisen avomieheni T:n kanssa olen seurustellut reilu vuoden (vuosipäivämme on 14.12, eli takana on nyt.. ööh.. Vuosi ja pari kuukautta) :)
Kyllä, haluaisin lapsia. Koska omia ei vielä ole, "harjoittelen" siskonlapsilla, joita minulta löytyy peräti 5 kappaletta: 2 poikaa ja 3 tyttöä :)

tässä kuva liitävästä labukasta Hurtan Outdoor-heijastinvaljaat yllään :)

Har ingen egentlig fråga. Men när du gör "ajastettuja postauksia" så skulle det kanske vara lämpligare att ajasta dem så att de inte publiceras mitt under arbetsdagen (eller så ta bort dendär facebook-uppdateringsjuttun), för jag har åtminstone flere gånger nu (alltså nu när jag också ser på facebook att du skrivit nåt i bloggen) reagerat "Va? Har Jossu tid att sitta o skriva blogg på arbetstid?"
*siskoa siis huolettaa ajastetut postaukset, joita on välillä tupsahtanut ruutuun myös virka-aikaan jolloin olen töissä

Kära syster, don´t you worry. Ajastettu postaus lägger jag oftast å publiceras på vardagar kl 16 å på fredagar aningen tidigare, då texter som publicerats då samlar mest läsare :)
Ajastettuja postauksia näkyy arkisin joskus klo 16 ja perjantaisin hieman aiemmin, koska olen huomannut näihin aikoihin julkaistujen tekstien keräävän eniten lukijoita :)

ha du alltid velat bli sjukskötare eller hur "kom du fram till det"? vill du jobba med de resten av livet? 

Finns det något som du blir jätte äcklad av? 
Finns det någon annan yrkesbransch du skulle vilja jobba inom?

*oletko aina halunnut sairaanhoitajaksi? Haluatko työskennellä samalla alalla lopun elämääsi? Mikä ällöttää sinua todella paljon? Millä muulla alalla voisit nähdä itsesi työskentelevän?
 
Ja, jag har i princip alltid velat bli sjukskötare. Visst drömde jag om att bli delfinskolare, ridlärare å veterinär, samt läkare (som så många andra..), men har så vitt jag minns ALLTID känt ett kall för vårdbranschen. Huruvida jag ser mig själv jobba på hälsovårdscentral för resten av mitt liv vet jag inte än, men troligen hålls jag inom vården nog :) Branschen är såpass bred och vid att man kan jobba lite här som var ;)
Jätte-äcklad av? Hmm.. Spyor gillar väl ingen..? Tja, lukten av svett i gassande sol är inte som morjens - men fötter och tånaglar - DET ogillar jag! Usch!
Jag kunde tänka mig jobba som lärare, journalist av något slag, fysioterapeut eller någon form av Elämäntapaneuvoja (om nu något sådant skulle existera..) :)

Olen niin kauan kuin muistan kertonut, aikovani sairaanhoitajaksi. Ala on onneksi laaja, enkä siksi uskalla luvata, että työskentelisin kuten nyt tk:ssa lopun elämääni, mutta uskon pysyväni terveyden ja/tai sairauden parissa kylläkin :) Alat, jotka minua kiinnostaisivat ovat journalisti, fysioterapeutti tai opettaja. 
Eniten maailmassa minua ällöttää.. hmm.. Noh, kunnon hienhaju paahtavassa kuumuudessa on vastenmielistä, mutta eipäs unohdeta paljaita varpaita ja varpaankynsiä! YÖK!

Har du nåt tag varit patient på nån ätstörningsklinik? Känner din familj till att du haft tvångstankar angående ätande och tränande? Har de nån gång uttryckt att du borde få prof.hjälp med det? Vad tycker din sambo om att du är så absolutisk med din diet? Får han äta vad han vill eller tycker du att han borde följa din hälsodiet?
*Oletko joskus ollut potilaana syömishäiriö-polilla? Tietääkö perheesi syömis- ja treenaushäiriöstäsi? Onko perheesi joskus ilmaissut huolensa ja suositellut ammattiapua? Mitä mieltä avopuolisosi on pakkomielteistäsi ruokaa kohtaan? Saako hän syödä mitä huvittaa vai pitäisikö hänenkin noudattaa "oppejasi"?

Nej, jag har aldrig varit någon "officiell" patient. 
Min familj vet knappast hur illa jag känt mig beträffande mat och träning, eftersom jag valt att inte berätta det för dem då jag inte har velat oroa dem. Som värst mådde jag ju då jag bodde i Björneborg, alltså 280 km från min familj, och visste att de ändå redan var oroliga för mig, så jag ville inte oroa dem något mer. Min syster E har ett par gånger uttryckt att hon tyckte att jag borde uppsöka proffsig hjälp, men iom att jag mår bättre nu, försöker jag fortsätta för mig själv :)
Detdär måste jag faktiskt fråga sambon om och han sa, att han aldrig ens tänkt på min "hälsodiet" som ett problem - så länge som han får äta det han vill :D Haha, näe T:s syn på mat är exakt så worryless som en karl bara kan tänka och han bryr sig blanka katten i vad maten innehåller - bara den smakar bra. Jag har aldrig förbjudit honom att äta någonting och försöker låta bli att kritisera hans val, trots att de strider mot mina principer, men kan visst ibland påpeka att man knappast behöver äta 3 grillkorvar under en kväll och att det hör till att man äter något grönt vid varje måltid ;)

*En koskaan ole ollut potilaana koskien syömishäiriötäni, mutta olen kyllä maininnut siitä muilla erikoisaloilla. Perheeni ei ehkä tiedä kuinka pakkomielteistä ajatteluni onkaan ollut, koska en ole halunnut huolestuttaa heitä. Pahimmillaan oloni oli kun olin heistä kaikkein kauimpana, eli Porissa ja koska tiesin, etteivät he voineet auttaa minua 280km välimatkan takia, en kertonut kuinka pahoin voin. Isosisko E on pari kertaa ehdottanut ammattiapua, mutta koska oloni on nykyään paljon parempi, olen päättänyt jatkaa yksinäni - perheeni tuki takataskussa tosin! Hahaa, voi näkisittepä T:n ruokailutottumukset minuun verrattuna :D Varmistin asian häneltä, eikä hän kuulemma koskaan ole sen kummemmin miettinut ruokailukuvioitani koska suhtautuu ruokaan niin huolettomasti kuin mies tehdä voi. T syö sitä, mikä maistuu, eikä välitä mitä se sisältää. Tämän olen myös hälle sallinut ja yritän olla mukisematta vaikkeivät ruokavalinnat minun oppieni mukaan menisikään, mutta tuputan aktiivisesti kasviksia joka aterialla ja saatan huomauttaa, ettei ihminen välttis 3 makkaraa tarvitse iltapalaksi - eikö 1 tai 2 jo riitä?

*ajastettu postaus

lördag 14 februari 2015

Uutta tukkaa pukkaa & pari sanasta onnen putteesta vuoden romanttisimpana päivänä

Sydämellistä ystävänpäivän iltaa kaikille!

Täällä ei ystävänpäivää ole vietetty sille tyypillisimmissä merkeissä shampanjaa, vaahtokarkkeja, suklaaputouksia ja hattaraa nautiskellen, vaan on puitu pohjamuttia, suhteen paikallaan-seisoskelua ja vietetty aikaa erillään. Mahtavaa vuoden romanttisimpana päivänä, eikö? Hahaa, JUURI tämä tekee suhteestamme niin ainutlaatuisen ;)

Ei vaines, mutta paikkansa kyllä pitää, että tänään olen viettäyt varsinaista mietiskelypäivää. Aamulla heräsin heti 7 jälkeen kun Ronja uikutti ja kuulosti hylkeeltä, jolla on hemmetin tylsää jäätiköllä, mutten jaksanut nousta. Koko kroppaa kolotti ja särki ja nokka oli tukossa, eikä inspiraatiota lähteä aamulenkille voinut mitata edes mikro-skaalassa. Pakko mikä pakko. Teki mieli potkaista miestä jo siksi, että meillä on kirjoittamaton sääntö siitä että MINÄ hoidan aamulenkit, koska olen meistä se aamuvirkumpi. No mites kun minua ei tänä aamuna huvittanutkaan? Pahoinvointi, päänsärky ja jomotus senkun lisääntyivät noustuani ylös ja laittautuessani manasin niin koiran kuin miehenkin maanrakoon. Ronja käveli onneksi nätisti ja nautti täysin rinnoin vapaana juoksentelusta, joka sopi minullekin mainiosti: koira saa nuuhkia ja riekkua minkä tahtoo ja kuluttaa enemmän energiaa ja minä voin kävellä omaan tahtiini ja kulkea ajatuksissani ja välillä vain vilkuilla koiran touhuja ja väistää kun hän koittaa ohittaa metrin levyisellä tiellä 3m pitkä keppi suussaan. 50 minuuttia saatiin tuhottua kuin ihmeen kaupalla ja päänsärkykin hellitti kotiin päästyämme; kai se tajusi, että pian saa kahvia ;)



Kotona odotti valmiiksi ladattu Moccamaster (pisteet T:lle!) ja päästiin aamupalan pariin. Rakastan viikonloppuaamuja: saa syödä rauhassa, pohdiskella itsekseen tai ääneen, selata lehtiä ja siemailla kaffea kaikessa rauhassa eikä mihinkään ole kiire. Suunnattiin päivemmällä sitten (ehdotuksestani) Porvooseen, jossa T heitti minut Taidetehtaalle ja suuntasi itse miehekkäämmille apajille Robbariin ja Honkkariin. Hain Cubuksesta toppeja ja sukkia, käväisin Stadiumilla katsomassa josko siellä olisi ollut niitä NIIN muodikkaita Nike Rosheja (ei ollut) ja suuntasin sitten keskustaan Lindexiin. Sää oli harmaa ja sateinen, eikä mieleni ollut yhtään sen kirkkaampi: henkkiksessä ei ollut MITÄÄN niistä tuotteista, joita olin suunnitellut meneväni hiplailemaan ja pää oli kuin humiseva harju. Vaikka nukuin viime yön hyvin, kolotus ja kuluneen viikon stressi tuntuivat kropassa kivistyksinä edelleen ja huimaus, joka pääosin on jo entiseen verrattuna ollut huomattavasti vähäisempää, lisääntyi jälleen ja olo oli epävarma. Lisäksi oikeaa polveani särki ja jomotti, vaikka kaatumisesta on kulunut jo viikko. Tuttu lääkäri tutki sen eilen ja totesi, että olen tainnut rasittaa sitä liian aikaisin trauman jälkeen (köh, juoksin maanantaina 10km ja keskiviikkona vesijuostiin..) jonka seurauksena n.s vammautuminen tapahtuu vasta nyt. Ristisiteet vaikuttivat onneksi olevan kunnossa, eikä nyt määrätty muuta kuin tukisidosta ja lepoa - ei juoksua. Jo se, että joku kieltää minults jotakin, ärsyttää. Ja se, että joku kieltää minulta sen, jota rakastan ja josta saan eniten endorfiinikiksejä - eli juoksun - ärsyttää kahta kauheammin ja kytee alitajunnassa 24/7 - joka taas vaikuttaa kokonaisfiilikseeni. Apua, kuulostampa kyöpääntyneeltä kun kaikki ärsyttää: riiviöteini-koira, mies ja juoksukielto. Tuohon juoksukieltoon vielä palatakseni, mietin itse asiassa, onko tervettä olla näin koukussa johonkin lajiin, että kun se kielletään, en näe vaihtoehtoisia lajeja joilla voisin korvata juoksun hetkeksi? Toki voin kävellä tai mennä uimaan, mutten saa mistään muusta lajista samanlaista tyydytystä kuin juoksusta. Kaipa se pieni erossa olo tekee välillä hyvää ja juoksua arvostaa sitten vielä enemmän, kun polvi kestää sitä taas. En nyt uskalla riskeerata polveani ja rasittaa sitä vajaakuntoisena, etten sitten saa monen kuukauden juoksukieltoa - se vasta hulluksi tekisikin..!

Porvoosta kotiuduttuamme totesin miehelle, että hei hienoa kun käytiin yhdessä Porvoossa ja "tehtiin jotain yhdessä" - kuten pariskuntien kuuluukin tehdä. Hah, tosiasiassa mies heitti mut siis Taidetehtaalle ja noukki keskustasta parin tunnin jälkeen. Yhteiseloa vietettiin siis automatkan verran Spotifyitä kuunnellen - tosi romanttista, eikö? Melkein kuin Disney-saduissa. Kotona totesin, että meidän olisi pakko keksiä jotain tekemistä - siis ihan kunnon tekemistä - yhdessä, koska muuten homma kuivaa pian kasaan. En väitä, että suhteemme ei kestäisi vaikka jatkaisimme lopun elämäämme samaa rataa yhdessä taloutta pyörittäen ja aikaa viettäen lähinnä ruokapöydän äärellä, mutta uskon suhteemme - minkä suhteen itse asiassa vain - paranevan, jos siihen sisällytetään jotain pientä ekstraa. Ekstran ei tarvitse olla kovin kummoista: käydään lähihuoltsikalla kahvilla, käydään ruokaostoksilla Itiksen Prismassa eikä lähi-S-marketissa, suunnataan sunnuntaikävelylle uudelle reitille sen tavanomaisen kävelylenkin sijaan.. You got it? En kaipaa kuumailmapallolentoja, Aasian matkoja tai raketteja: jotain pientä jännistystä ja poikkeavuutta tasapaksuun arkeen vain.



Huh. Huomaa taas, että arki on ollut kiireistä kun olen näin tiukalla päällä; tämä on tapani reagoida stressiin. Olenkin viime aikoina miettinyt, mistä pidän ja missä olen hyvä, eli mikä tukee jaksamistani, ja miten voisin integroida nämä arkeeni. Uusimmasta Oliviasta luin aamulla, että jollei työtään voi muokata, voi ainakin muokata omaa suhtautumistaan siihen - ja tähän voin yhtyä: en usko, että yksikään työ tai arki ole kultaa ja hunajaa kokoajan tai että siihen toiveammattiin tai työpaikkaan voi päästä tai yltää heti nuorena, mutta matkalla sitä kohti täytyy koittaa saada ilo irti siitä, mitä juuri sillä hetkellä on. Koitin yhdistää osaamiseni siihen, mistä pidän ja mitä minulla on ja "nähdä" missä tulevaisuuteni sijaitsee, mutten keksinyt oikein mitään.. Sarjakuvahahmo ehkä voisi olla haaveammattini? Tykkään ja tiedän osaavani kirjoittaa. Tykkään myös opettaa. Tykkään inspiroida ja potkia muita persuksille. Tykkään työskennellä itsekseni, mutta kaipaan ehdottomasti tiimiä ympärilleni ja osaksi työtäni. Intohimoni on terveelliset elämäntavat, liikunta ja ravitsemus, sekä jo sairastuneen tukeminen ja hoito. Missä sinä näkisit tulevaisuuteni?

Juu-u. Ruoan jälkeen mies ja Ronja lähtivät kylään leikkimään toisen labukan kanssa ja itse nappasin kävelysauvat kouraan, tungin Spotifyit korviin ja lähdin ulos. Polvea sain rasittaa jos se tuntui hyvältä, mutta juosta en saanut. Lenkki piteni kuin itsestään haastaessani itseni jatkamaan sinnikkäästi - onhan sauvakävely maailman helpoin tapa mobilisoida kireitä niska- ja hartiaseudun lihaksia. Löytäessäni itseni keskeltä metsää ja upottavaa sohjoista pururataa, takana n 3/4 lenkistä, teki mieli heittäytyä maahan ja itkeä: en jaksa enää. Kroppa oli niin hapoilla, selkää ja jalkoja heikotti ja päässä humisi ja suuta kuivasti, mutta purin hampaat yhteen ja jatkoin sillä periaatteella, että hitto, täytyy saada maitohapot liikkeelle jollain muulla kuin juoksulla kun en sitä saa harrastaa :D Sitäpaitsi vaihtoehtoja jatkamiselle ei ollut: milläs heikopterilla mut olisi sieltä korvesta noukittu? Aivan. Fiilis kotiovella oli tutiseva, heikko mutta huojentunut: tein sen. Ja kyllä oli mieli virkeämpi, iloisempi ja astetta romanttisempi kun istahdin rahkakipon ääreen juomaan T:n keittämää kahvia. Minun täytyy välillä haastaa itseni, viedä itseni äärirajoille asti, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. Kenenkään muun tekemisillä, sanomisilla, toppuutteluilla tai mielipiteillä ei tässä kohtaa ole merkistystä, koska suurin haasteeni, sekä motivaattorini ja orjapiiskurini olen minä itse.


Että sellaista. Kuvissa näkyy uusi tukkani, jonka kävin värjäyttämässä Porvoossa Salon 33:ssa Annilla - luottokampaajallani. Mitä useammin katson itseäni peilistä, sen tyytyväisempi brunettilookkiini olen: kyllä kannatti mennä Annin tuoliin, antaa ammattilaiselle täysi vapaus tehdä mitä haluaa (kunhan ei punaiseksi värjää!) ja antaa leikata huonot latvat korpputukasta pois. Työpaikan kahvilatyöntekijä kertoi, että joku asiakaskin (eli joku meidän potilaista) oli huomioinut uuden tukkani ;)

torsdag 12 februari 2015

Kokeilussa uusi meikkivoide; onko Lumenesta YSL:n haastajaksi?

Mitä yhteistä on meikkivoiteella ja farkuilla? 

Sopivaa ja hyvää on himpskatin hankala löytää, joten sellaisen löydettyään ei kannata muita edes tiirailla eikä miettiä vaihtoa - harvemmin se nurtsi silti on vihreämpää aidan toisella puolella! Mutta koska markkinoille tupsahtaa tuon tuosta kokoajan tasaiseen tahtiin uusia haastajia, täytyy välillä kokeilla kepillä jäätä, josko joku uusista tulokkaista s-i-t-t-e-n-k-i-n yltäisi suosikkisi haastajaksi. 

Kokeilin tänään hetken mielijohteesta eilen Sokokselta nappaamaani Lumene Nude Perfection-meikkivoidetesteriä ja ajattelin verrata sitä nykyiseen luotto-meikkivoiteeseeni, eli YSL Teint Le Teint Encre de Peau:hon. Ennakkoon voin jo kertoa, että odotukseni eivät järin korkealla olleet, koska YSL on ehdottomasti paras IKINÄ testaamani meikkivoide, enkä usko että sille kovin helposti löytyy haastajaa.

Lumenen kotisivuilta löysin tälläisen kuvaustekstin kyseisestä Lumene Nude Perfection-meikkivoiteesta: 

Unelmankevyt, painottoman ja näkymättömän tuntuinen nestemäinen meikkivoide liukuu iholla pehmeästi ja sulautuu ihoon. Kevyt peittävyys ja meikittömyyden tunne saavat sinut unohtamaan, että edes levitit meikkivoidetta ihollesi. (teksti lainattu täältä)

kuva täältä


Koostumukseltaan Nude Perfection oli YSL:n kaltainen, eli aika ohut. Levitin sen tavanomaisesti sormin, koska koen saavani niin tasaisimman lopputuloksen aikaan. Testerin sävy 2 Soft Honey sulautui kauniisti kalvakalle iholleni, eikä raitafiilistä tarvinnut pelätä. Lopputulos oli puuterinen ja matta ja kevyesti peittävä - ehkä hieman vähemmän peittävä samaisen sarjan CC-voiteeseen verrattuna. NP on suunniteltu normaalille tai rasvoittuvalle iholle, minkä vuoksi olin odottanut mattaisempaa lopputulosta kuin minkä sain aikaan, mutta toisaalta mattaisempaa fiilistä hakeva voi helpommin lisätä sitä puuterin avulla, kuin poistaa meikkivoidetta, eikö? ;)



Meikki kesti siistinä koko työpäivän ajan, mutta alkoi - jopa minun normaalilla/kuivahkolla ihollani - kiiltää alkuillasta läpi. Siinä missä YSL kestää samanlaisena (ihan valehtelematta!) jopa pienen hikoilun tai sateen jälkeen kokonaisen päivän aamusta iltaan, Lumenen peittävyys antoi pikkuhiljaa periksi - vaikken tänään hikoillut tai naamaa hiplaillutkaan.

Eli mitä jäi käteen?

Lumene on tuonut markkinoille hyvän, sopivan läpikuultavan mutta silti kevyesti peittävän meikkivoiteen, joka sopii mielestäni ennemmin normaalille, kuin rasvoittuvalle tai sekaiholle. Koostumus on valuva, joten annostelussa kannattaa lisätä kerroksia mieluummin asteittain, eikä turauttaa kovinkaan paljoa tuotetta kerrallaan pumppupullosta (josta muuten iso plussa: on paljon hygienisempi kuin jokin tuubi..). Hintaluokaltaan uskoisin Lumenen liikkuvan parinkympin hujakoilla ja antaa mielestäni hyvän vasteen hinnalleen. Pidemmän korren vetää edelleen toki YSL, joka on hintaluokaltaan n 60€  hintainen, mutta joka kestää todella ohuella kerroksellakin kokonaisen päivän mattaisena ja peittää pienet virheet kuten couperosamaiset punoitukset ja näpyt hyvin olematta maskimainen.