torsdag 12 december 2013

I refuse to be(come) dull - good morning!

Ah, kiitos kun sain avautua eilisessä postauksessa väsymyksestä; nyt tuntuu jo paremmalta. Juttelin lisäksi pitkän tovin puhelimessa aiheesta ja vaikkemme mihinkään lopputulokseen päässeet huomasin puhelun loputtua, miten olo oli keventynyt: surut ja murheet eivät tunnu lainkaan niin raskailta jos ne saa jakaa jonkun kanssa!

Tiedän kyllä, ettei mikään poppaskonsti poista n.s. "kaamosmasista", mutta kai se vain on hyväksyttävä ja revittävä energiat pienimmistäkin aiheista ja iloita niistä sitten täysin rinnoin? ;)

Tämä torstaiaamuni alkoikin seuraavanlaisissa energisoivissa merkeissä:

Foam Roller ja reiden sivuosa
Foam Roller ja takareidet
Foam Roller ja selkä
Aamupuuroa, pakkasmarjoja, kuivattua viikunaa ja kalanmuna-chia-siemeniä
Heleyttävä meikki

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hymy
Mukavaa torstaita!

Aah, tack för att jag fick avreagera mig igår: efter blogginlägget, samt ett långt telefonsamtal om samma tema känns tröttheten och bördan betydligt lättare, trost att den inte försvunnit.
Jag bestämde mig imorse för att påriktigt hitta det goda i de minsta tingen och började min morgon på följande sätt.
Ha en skön torsdag! :)

onsdag 11 december 2013

Looking for something, but I just can´t figure out what.. or who

Mitä kuuluu? Jos joku esittäisi samaisen kysymyksen minulle, en tiedä mitä vastaisin. Tällä hetkellä ehkä tyhjältä.


Monissa lehdissä, blogeissa ja jopa uutisissakin puhutaan väsymyksestä, joka tuntuu vaivaavan suurta osaa ihmiskunnasta täällä pohjoisessa näin syksyisin ja talvisin. Ulkona on koleaa, eikä aurinkoa näe kuin hyvässä lykyssä ikkunasta työpäivän aikana. Viikonloppuisin moni (itseni mukaan lukien) lähtee sitten itsensä pakottaen viikonloppuisin lenkille, jotta näkisi päivänvaloa ihan konkreettisestikin ja elää toivossa, että kroppa jollain konstilla lataisi siitä itseensä hieman energiaa D-vitamiinin muodossa. Samaiset lehdet, media ja blogit pullistelevat eri poppaskonsteja n.s. kaamosmasennuksen ja väsymyksen taltuttajiksi ja kaikkea tietoisesta läsnäolosta, joogaan, energisoivaan crossfitiin ja superfoodeihin mainostetaan niin, että lukijalla menee pää lopulta pyörälle ja sitä alkaa uskottelemaan itselleen, ettei ole ihme jos hieman väsyttää kun ei vielä kaikkia noita konsteja ole itseensä kokeillut ja soveltanut. Väsymyksen kerrotaan uhataan aiheuttavan lihomista (kiitos tunnesyömisen ja kotoilun, jota moni alkaa harrastamaan sohvan pohjalla kun energiaa ei tunnu riittävän kuin arjen pyörittämiseen) ja tämä jos mikä saa ihmiset ahdistumaan entistä enemmän; hitto, pitäisikö tässä vielä jaksaa miettiä kaloreita, energiankulutusta ja linjoja, kun päässä pyörii samaan aikaan lähestyvä joulu ja joululahjat (sekä -ruoat..), töitä sekä arkea ja pyykin pesua, saati sitten hyvnvointia ja sen ylläpitoa? Huh, jo käy työstä - josta ei edes makseta palkkaa.

Olen viime aikoina kärsinyt jonkin sortin kevyt-depiksestä. Tiedän terveydenhuollon ammattilaisena, että on väärin ja epäammattimaista käyttää sanaa depis (viitaten depressioon, eli masennukseen) vailla oikeata diagnoosia, mutten nyt jaksa viilata pilkkua; minua on siis masistanut. Syytä olen yrittänyt selvittää itsekseni samalla kun olen kokeillut liki kaikkia lehtien, blogien ja tuttujen vinkkejä aina itseni pakottamisesta, lepoon ja tankkaukseen - tuloksetta; väsymys painaa edelleen.

Salilla käynti maistuu tällä hetkellä liki puulle, enkä millään jaksaisi raahautua sinne tekemään edes paria treeniä viikossa. Painot pysyvät samoissa, eikä minkäänlaista kehitystä tapahdu (ihmekö tuo kun en jaksa treenata kovaa, jotta lihakset kasvaisivat edes!) enkä koe kuin ainoastaan hetkittäin hyvää oloa lihaskunnon ylläpidosta. Oma peilikuvakin lähinnä ärsyttää, enkä näe edessäni sitä hyvännäköisenä pitämääni kehoa, jonka yleensä näen peiliin katsoessani. Sen sijaan sieltä tuijottaa entistä leveälanteisempi, väsähtäneen oloinen, sameaihoinen, sähkö-tukkainen nuori nainen, jolta ei hevillä hymy irtoa. Huh. 


Juoksusta ja raittiista ilmasta nautin edelleen ja se tuntuu jonkin sortin henkireiältä, mutta harmikseni oikea polveni on viime viikkoina kipeytynyt pikkuhiljaa ja eilisen pitkiksen jälkeen heräsin tänä aamuna todellisuuteen kun tajusin, etten pysty varaamaan jalalle kunnolla viiltävän kivun vuoksi. Toki tiedän ja myönnän, että polvi jo jonkin aikaa on varoitellut, mutten ole halunnut kuunnella sitä, koska juoksu on tuntunut henkisesti niin hyvältä, etten ole jättää sitä pois kuvioistani. Löysin itseni tänään lääkärin pritsiltä vääntelehtimästä kivusta vaikerrellen ja tuntui kuin viimeisetkin ilon aiheet olisi viety minulta pois: pidä vähän lepoa juoksusta. Huojennuin kuitenkin tiedosta, ettei polveni rakenteessa ole mitään vammaa, mutta että lihaskalvoni ovat niin juntturassa, ettei lääkäri voinut rusennella niitä ilman puudutusainetta; en kuulemma olisi kestänyt kipua. Nyt on siis todella pakko höllätä hetkeksi ja tyytyä kävelyyn, koska juoksuharrastusta ei minulta viedä pois. En tahdo, enkä halua.

Samalla kun treenit eivät tunnu sujuvan niin mallikkaasti kuin lehtien mukaan pitäisi ("raskas jumppa saa energiat virtaamaan") tunnen, miten ruokailu alkaa ahdistaa minua. Omaan tunnetusti hyvän ruokahalun ja vetelen surutta isoja annoksia napaani. Tätä voinkin ongelmitta normaalisti harrastaa, koska kulutukseni on kova kiitos aktiivisen liikunnan. Vaan mitäs nyt kun liikuntakaan ei maistu eikä suju - silloinhan ruokailuakin pitäisi hieman hienosäätää. Samalla olen miettinyt kovasti, miten voisin vaikuttaa energiatasooni ruoan kautta, koska uskon että olemme sitä, mitä syömme ja että ravinnolla on suora yhteys hyvinvointiin ja jaksamiseen. Monipuolinen kasvis- ja proteiinipainotteinen ruokavalio on jo osa arkeani ja se tuntuu sopivan kropalleni, mutta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, josko kärsin sittenkin jonkin ravintoaineen puutoksesta. Matala hemogloboiini minulla jo diagnosoitiinkin hiljattain, mutten harmikseni voi syödä lääkärin määräämää rautakuuria koska vatsani ei yksinkertaisesti kestä sitä. Kävin töiden jälkeen hakemassa chia-siemeniä (proteiinia ja hivenaineita) ja aion nyt siskoni (josta on muodostunut varsinainen ravitsemusnero ja hippiguru!) ohjeiden mukaan yrittää välttää maitotuotteiden = kalsiumin ja rautalähteiden = täysjyväviljan syömistä samaan aikaan, koska kalsium häiritsee raudan imeytymistä. Ravintoliikkeen myyjä neuvoi lisäksi syömään vahvaa C-vitamiinilisää näin talviaikaan vastustuskyvyn ylläpitoa, sekä raudan maksimaalista imeytymistä ajatellen. Juon joka aamu Beroccaa, joka sisältää yllin kyllin C-vitamiinia, joten aion toistaiseksi jatkaa tällä, mutta tarvittaessa hakea myös C-lisää.

Töissä alkusyksyn stressi on helpottanut, enkä näin ollen voi väittää, että työ söisi energiavarastojani. Sielläkään en vain tunnu jaksavan hymyillä yhtä pirteästi kuin aiemmin syksyllä. Onneksi työkaverit ja laadukas huumori vielä jaksavat kannatella ;) Ja kohtahan on joulu ja pyhät, jolloin terveysasema on suljettu. Parin päivän loma tuskin tee hallaa - lainkaan.


Ihmissuhteissakaan ei ole valittamista, vaikka välillä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa lähteä esim. viettämään iltaa ulos, vaan viihdyn mieluummin telkkarin ääressä kotosalla toisen kainalossa. Toinen asia joka harmittaa on myös se, että mieleni tekee todella aikaisin nukkumaan ja olen jo aivan petivalmis kun kello lyö 21, enkä yksinkertaisesti jaksa valvoa. Sen sijaan ärsyynnyn jopa toisen läsnäoloon kun väsyn ja mieleni tekee tiuskia.

Yöni nukun hyvin ja keskimäärin saan unta 8h/yö, joka mielestäni on ihan sopiva määrä. Voisin toki koittaa mennä aiemminkin nukkumaan jokin ilta, koska usein olen aamuisin kellon soidessa todella väsynyt, enkä millään jaksaisi hilautua ylös. Minä - joka normaalisti pomppaan sängystä kuin peipponen ja olen Naanatalin aurinkona heti kukonlaulun aikaan!

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en keksi - kuten yllä näette - mitään järkevää syytä väsymykseeni, saamattomuuteeni ja tiskirättimäiseen olooni. Toisaalta haluaisin vain hyväksyä, että pimeys ja kaamos hidastavat ihmisiä ja se on fine, kun taas toisaalta haluaisin uskoa Kukka Laakson kolumnia uusimmassa Fit-lehdessä, jossa hän kirjoittaa siitä, miten stressiä on kahdenlaista: sitä jonka kuvittelemme ja sitä, joka on olemassa. Laakson mielestä ihminen kokee stressin taakaksi, jos uskottelee itselleen, että on todella stressaantunut eikä ehdi tehdä kaikkea jne. Hän kirjoittaa, että stressi myös voi olla jotakin positiivista, joka saa meidät tekemään asioita, eikä se olekaan kuormittavaa, jollemme "tee" siitä sellaista. Ajatuksen voima siis. Haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen, mutten - iloisista ajatuksistani huolimatta - ole vakuuttunut tästäkään.

Täytyisikö vain hyväksyä, että nyt väsyttää ja toivoa, että se menee itsestään ohi? Vai pitäisikö potkia itseään persuksiin, todeta ettö nyyhkytys ei auta ja TEHDÄ asioille jotakin sen sijaan, että vaipuu itsesääliin?

Mitä fiiliksiä väite, pimeys ja kaamosmasis teissä herättää?

Vuosi sitten
Jag har under senaste tiden känt mig otroligt trött, slut och matt, men har ingen aning om vad det beror på. För tillfället har jag knapert med stress eller bråttom i mitt liv (både privat och på jobbet), människorelationerna kan jag inte klaga på och träna och äta försöker jag så gott jag kan. Trots det känner jag mig som en urvriden disktrasa, totalt nedtrampad matta och utpumpad jumppaboll. Suck.
I tidningar, media och bloggar talas det mycket om s.k. kamosdepression som en stor del av befolkningen i Norden lider av: mörkret och bristen på solljus tycks äta all energi ur en. Det är ju i sig logiskt att man känner sig tröttare då man knappt ser dagsljuset under arbetsdagen (kroppen producerar D-vitamin som höjer energinivån genom solsltrålar mot huden), men jag kan inte tro att det är en egentlig orsak till att man känner sig så slut. Om man hör till samma kategori som jag som TVINGAR sig själv ut på helgerna för att få litet solljus får man ju ens  en del D-vitamin producerat i sig, trots att solstrålarna är svaga. I övrigt kan man ju käka D-vitamintillskott om man inte hinner ut på helgerna.
Tidningarna erbjuder olika lösningar till hur man skall bekämpa kamosdepressionen: ät hälsosamt, rör på dig och träffa folk. Hur i tusan skall man orka det om man redan blir matt av att sköta vardagssysslor då? Själv känner jag att träningen inte löper som den skall (gymmet smakar trä och omotiverande och löpandet som är min "henkireikä" får jag nu ha paus ifrån p.g.a. muskelskada) och kan inte ens tänka mig någon tyngre, tuffare träningsform som t.ex. crossfit som tidningarna beskriver som energiserande. Nej tack.
Medan tränandet inte löper, märker jag också hur min jag-bild förändras: ur spegeln tittar inte längre en snygg, vältränad ung kvinna (vilket jag normalt brukar se), utan en bredhöftad, ung och trött tjej med elektrist hår och matt hud. Suck. Att mina enorma matvanor inte minskar trots minskande motionerande orsakar också nippor: vadå jag vill inte förlora den snygga kropp som jag lyckats träna åt mig! Lågt hemoglobin har läkaren redan konstaterat att jag har och det har jag tänkt åtgärda genom att försöka äta ÄNNU hälsosammare, samt satsa på järnintaget och maximera C-vitamindosen (vilken hjälper järnet att absorberas i kroppen). Med tips av min hippie-syrra skall jag nu testa en ny grej och köpte därför chia-frön efter jobbet idag. To be continued ;)
På jobbet har stressen sedan hösten lättat, men energi att le och skratta är inte den samma som på hösten. Som tur har vi fortfarande en relativt bra spirit på jobbet och humorn flödar (om dock i mindre mängder än tidigare - vilket säkert beror på att alla är trötta..) 
Människorelationerna kan jag inte heller klaga på - förutom på mitt sätt att reagera och vara i dem: jag orkar knappt dra mig ut på kvällarna för att träffa folk, utan stannar hellre hemma framför TV:n. På kvällarna känner jag mig otroligt tidigt trött och blir fort irriterad och vill bara snäsa till om jag inte får gå och lägga mig direkt då jag vill. Det känns så fel att känna så mot någon, som man samtidigt är mer än tacksam för att få ha hos sig. Suck.
Kukka Laakso skrev i nyaste Fit i sin kolumn om att det finns två sorts stress: den vi själva skapar och tänker oss och den som existerar påriktigt. Hon menar att stress kan vara något positivt som preppar oss att prestera bra och vara effektiva, medan hon påpekar att stress ofta är något vi själva skapar inom oss då vi TÄNKER och inbillar oss ha sress. Jag skulle mer än gärna tro på det första, men vet inte om det stämmer.
However känner jag mig trött ändå och det harmar mig. Hur känner ni er där på andra sidan rutan? 

söndag 8 december 2013

There are many things that I would like to say to you..

...but I don´t know how.
 
 
Voihan blogihiljaisuus - en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä lyhyellä selityksenomaisella "sorisorisori tuskin kukaan nyt edes on rekisteröinyt etten ole postaillut, mutta halusin silti selittää, että tässä nyt on ollut kaikenlaista muuta tekeillä". Riittääkö? Kiitos, niin minullekin.
 
 
Faktahan se toki on, että elämässäni on viime aikoina ollut "vähän kaikenlaista" eivätkä vuorokauden tunnit tunnu millään riittävän. On ollut todella luksusta viettää tälläistä 3 vrk:n viikonloppua ja harkitsen vakavasti lähettäväni anomuksen, josko tälläisiä voitaisiin viettää useamminkin, jollekin korkeammalle taholle. Se miten toiveeni konkreettisesti täytettäisiin onkin sitten mutkikkampi juttu, mutta selailen toisaalta jo nyt hymyssä suin kalenteria ja totean, että tulevat viikot tulevat (onneksi!) olemaan normaalia lyhyempiä kiitos joulupyhien. Saan - monesta samalla alalla työskentelevästä poiketen - viettää koko joulun kotona, eikä työvuoroja ole luvassa. Harkitsin jopa yhdessä vaiheessa, että olisin anonut pääsyä vanhalle vuodeosastolle, jolla opiskeluaikoina keikkailin, koska nautin suuresti jouluna töissä olosta; siinä on sitä jotain: potilaat, hoitajat ja omaiset - kaikki ovat jonkinlaisessa transsissa harmonisessa olotilassa ja kaikkialta huokuu lämpö ja rakkaus. Toki jouluna näkee myös monta surullista katsetta ja kohtaloa: kuinka monet vanhukset jäävät vieraitta ja makaavat ypöyksin sängyssään koko joulun, vailla korttia tai tervehdystä kaukaa. Itse olen perinteitä ja joulua rakastavana ihmisenä noissa tilanteissa tippa linssissä ja kulman takana pillittämässä, koska kaikilla pitäisi olla hyvä mieli ja saada läheisyyttä ja rakkautta jouluna mielestäni. Siksi vietinkin mielelläni monet joulut töissä, jotta sain käydä silittelemässä mummojen ja pappojen poskia, toivottamassa hyvää joulua ja fiilistelemässä jouluvirsiä kivikautisesta radiosta. Sain edes jotenkin korteni kannettua kekoon ja jaettuani joulufiilistä, tehden jotain hyvää ja hyödyllistä. Siitä hyötyivät niin vanhukset, vakkarityöntekijät (jotka siis saivat näin ollen olla kotona minun keikkaillessani) sekä minä itse. Vähän kuin hyväntekeväisyystyötä tekisi: siitäkin tulee hyvä mieli, kun tietää tekevänsä toisille hyvää.
 
 
Anyhow, joulusta puheen ollen käytiin eilen vanhempieni kanssa jouluostoksilla Jumbossa. Tuntui jokseenkin hölmöltä ja itsekkääötä juosta kaupasta toiseen, metsästäen ITSELLENI collegehousuja, mutta minkäs teet: tarvitsin uudet ja joulun aikaan kaupat oikein pullistelevat pehmeitä oloasuja ja muuta mukavaa, enkä voi keksiä parempaa sesonkia ja tarjontaa metsästää "the kotihousuja". Hankalaksi tilanteen teki se, etten ollut aivan varma minkälaisia housuja oikeastaan hain ja päädyinkin ostamaan peräti 3 (vai 4?) parit: ohuet mustat H&M:n urheiluosastolta, possunpinkit velourkankaiset Cubuksesta, paksut ja todella laadukkaan tuntuiset puuvillaiset Peak Performancet Stockalta, sekä hempeän vaaleanpunaiset OneWaysta. Kyllä, luit oikein: ostin peräti 4 olohousut ja kuljetin niitä ympäri Jumboa, katsellessani samalla joululahjoja tutuilla, takaraivossa stressitekijä: mitkä housut kotiuttaisin ja mitkä palauttaisin - mitkä olisivat THE housut? Katsellessani joululahjoja punnitsin vaakakupissa housuja ja yritin päästä johonkin fiksuun lopputulokseen siitä, mitkä vastaisivat eniten tarpeitani: velourkankaiset tuntuvat mukavilta ja ovat tyttömäisiä, mutta keräävät toisaalta nukkaa ja pölyä kuin barometri hattivatteja ukkosella, enkä ole täysin vakuuttunut siitä, pidänkö velourin pinnasta vai en. Plussana kuitenkin edullinen hinta: n 20 e. Peak Performancen housut tuntuivat lämpimältä halaukselta kylmänä talvipäivänä, nautinnolta, luksukselta, täydellisiltä. Miinuksena (jopa kantisalen jälkeen!) törkeä hinta (collareista siis!), sekä lörppä-takapuoli (olisinpa löytänyt XXS-kokoiset niin olisin ollut VIELÄ vaikeamman päätöksen edessä..). Vaalea, meleerattu harmaa värikin jakoi mielipiteitäni: toisaalta just hyvännäköinen, toisaalta herkkä likatahroille (joille kotipöksyt nyt yleensä altistuvat); uskaltaisinko pitää näitä kotona juuri niin rennosti, mistään piittaamatta vailla pelkoa siitä, että pyyhin punajuuritahraiset käteni housujen etureisiin tai likaan puntit tallustellessani pihalla Crocseissa mudan ja soran keskellä? Hmm.. Loppujen lopuksi päädyin ensimmäisiin housuihin, jotka löysin H&M:n urheiluosastolta: mustat, ohuet, täydellisen joustavat ja mukavantuntuiset sporttisen näköiset housut, jotka istuvat juuri sopivan tiukasti ja paljastaen hyviä puoliani (kyllä, myönnän: tykkään pyllystäni ;D), olematta silti kalsarimaiset tai juntit. Hintaa 19,90€ ja plussana vielä tahraystävällinen väri, sekä hyvät aiemmat kokemukset; näitä kun minulta löytyy jo entuudestaan yhdet kaapista ;)
 
Rakastan joulua. Parasta joulussa on tunnelma, mutta sain eilen jälleen muistutuksen siitä, ettei joulu merkitse kaikille sitä samaa rakkautta, lämpöä ja harmonista tunnelmaa, johon itse pääsen ja koen joka joulu. Päinvastoin joulu merkitsee monelle pakkoa, ahdistusta ja ikäviä tunteita, sekä pettymystä siitä, ettei päässytkään siihen Coca Colan ja Saarioisen mainoksenomaisiin "bring the families together" ja "koko meidän onnellinen täydellinen perhe"-fiiliksiin. Tajusin jälleen, kuinka kiitollinen minun pitää olla siitä, että omalla kohdallani joulu tosiaan on vuosi toisensa perään merkinnyt turvaa, rakkautta ja hellyyttä, aivan liikaa ruokaa ja lahjoja, sekä perheen yhdessä oloa - onnellisina, hieman nahistellen. Eilisen muistutuksen perusteella minun teki vain mieli pillittää, kutsua kertoja luokseni jouluaattona näkemään, minkälainen joulun KUULUISI olla, sekä kokemaan se minunlaiseni joulu joka on muovannut minusta sen joulua ja hömppää rakastavan pellen, joka minusta aina jouluna kuoriutuu. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta se tuntui jo ajatuksena hyvältä, joten kenties - ehkä kutsu vielä käy ;)
 
Asioiden edelle menosta ja kiirehtimisestä puheen olleen päästäänkin aasinsiltaa pitkin aiheeseen, jota olen pallotellut päässäni koko blogihiljaisuuden ajan, mutten ole ollut varma, jos haluan tai voi kirjoittaa aiheesta. Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin: en välttämättä pääse lopputulokseen, mutten voi olla hiljaakaan enää: koska on OK siirtyä eteenpäin elämässään? Koska on OK alkaa katselemaan uusia miehiä suhteen päätyttyä? Onko ns "suruaika" jokin määritelty käsite vai onko se kaikkien kohdalla yksilöllinen? Mistä tietää, että on päässyt edellisen suhteen "yli" ja on itse valmis uuteen?
Huh, mikä kysymysryöppäys.  Nämä ajatukset ja kysymykset ovat pyörineet päässäni jonkin aikaa - ehkä alkusyksystä lähtien. Muuttaessani Porvooseen edellisen suhteen päätyttyä, huomasin, miten miehet suorastaan inhottivat minua, eivätkä kähmivät kädet ja himoitsevat katseet baarin tanssilattialla tuntuneet niin hyviltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. Olin peräti 5 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa sinkkuna ja vapaata riistaa ja saisin tehdä mitä haluaisin ja kenen kanssa haluaisin. Totesin nopeasti, että fyysisen tarpeen olisi saanut helposti tyydytettyä sinkkunakin, mutta ettei se ollut lainkaan sitä, mitä halusin tai tarvitsin. Pussailu randomien kanssa, "moi asutko tässä lähellä - ainiin mikä nimesi olikaan?"-tyyppiset keskustelut eivät tuntuneet lainkaan hyviltä ja totesin, etten kertakaikkiaan halunnut elämääni ketään tai mitään. Kaverit ja eritoten perhe olivat ne asiat, joiden seurassa viihdyin ja joihin halusin panostaa. Elämässäni ja sydämessäni ei kertakaikkiaan ollut tilaa tai tarvetta kellekään ulkopuoliselle. Syksyn mittaan ja monien keskusteluiden jälkeen tein työkaverini innoittaman "rohkean vedon" ja pyysin erästä ihmistä Facebookissa kaveriksi, täysin vailla taka-ajatuksia. Uusi suhde ei edelleenkään kiinnostanut, en kokenut tarvitsevani mitään fyysistä läheisyyttäkään, mutta halusin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja edes tutustua uuteen ihmiseen. Ehkäpä tämä poikisi uuden kaverisuhteen alun, uusien piirien näkemisen ja avartamisen. Juttelimme pitkään ja totesin, etten halunnut muuta kuin ystävyyttä: fyysistä vetoa en tuntenut, mutta feel good-fiilisen sen sijaan ja huomasin, että ajatusmaailmamme kohtasivat - jossain määrin. Erään juhlien jälkeisen sunnuntain vietin sitten - täysin ex tempore - äijän sohvalla älyttömiä JIM D-dokkareita katsellen ja löysin itseni illemmalla - jo omassa kodissani - sängystä todeten, että viihdyin tuon otuksen seurassa. Hitto. Toisaalta olen aina kadehtinut tyttöjä, joilla on noita täysin vilpittömiä kaveripoikia, joiden kanssa käydään kahvilla, jutellaan miesten ja naisten välisistä eroista ja viihdytään yhdessä - täysin vailla fyysistä himoa, kanssakäymistä tai paineita. Päätinkin siltä istumalta, että hänestä tulisi BFF-kaveriäijäni, koska minusta tuntui todella luontevalta hengailla hänen seurassaan (myös krapulaisena sunnuntaina :D) enkä piilotellut tai salaillut mitään, liioin hienostellutkaan sanomisiani tai ajatuksiani, vaikka liki tuntemattomia oltiin. Samalla kun päästelin sammakoita suustani mietin ja pohdin, miksei äijä "pelästynyt" minua ja karannut pois miettien, mikä hemmetin friikki olin. En hienostellut sanomisiani pätkän vertaa, vaan sanoin ääneen juuri mitä sylki suuhun toi oli keskustelun aiheen sitten työ, miehet, parisuhteet tai TV-ohjelma ja esitin mielipiteeni ajoittain hyvinkin kärkkäästi. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan tuon olleen tietynlainen suojeluvaistomainen veto minulta: sen sijaan, että olisin esim. kyseenalaistanut tai mietiskellyt asioita, otin agressiivisen lähestymistavan kaikkeen, jotta en näyttäisi tai vaikuttaisi heikolta. Vaikka kuinka olin paha suustani, äijän hemmetti pysyi viilipyttymäisenä ja rauhallisena ja teki juuri sen, mitä toivoinkin: ei tehnyt minkäänlaista fyysistä lähestymisyritystä, vaan makaili omalla sohvallaan, heitti kotiin kahvittelun jälkeen, ei yrittänytkään pussata tai halata, eikä liioin laittaa kättä reidelle autossa tai "vaivihkaa" koskea jalkaani kahvilapöydän alla. Ei mitään. Ja se jos jokin alkoi kiehtoa minua: voisiko mies todella olla kiinnostunut minusta myös ajatusmaailmallisesti, eikä vain fyysisesti? Ehkä hän ihan oikeasti haluaisi olla kaverini ja oli kiinnostunut minusta ihmisenä - ei naisena ja kehona, jolla tyydyttää tarpeensa. Pikkuhiljaa huomasin, miten halusin ottaa yhä enemmän selvää, minkälaisesta kuviosta oikein oli kyse, mutta kyseenalaistin samalla suureen ääneen itseäni: olinko itse edes kiinnostunut hänestä muuten kuin kaveripohjalta ja olisinko valmis esim. fyysiseen kosketukseen lainkaan? Juttutuokiot Facebookissa, sekä kahvittelut senkun lisääntyivät ja huomasin eräs ilta äijän sohvassa jälleen makoillessani, että halusin selvittää, "mikä juttu tämä oikein on". Vääntelehdin kuin kissa pistoksissa koko illan, enkä tiennyt miten asian ottaisi puheeksi, liioin millä muulla tavalla ottaisin asiasta selvää. Kello tikitti ja pian minun oli pakko lähteä kotia kohti. Onnekseni kaveri totesi, että voisi lähteä samaa matkaa kanssani parkkipaikalle viemään roskia ulos. "Ahaa, selvä merkki" ajattelin ja hymähdin itsekseni: sehän ajattelee täysin niin kuin minä - aaaivan päivän selvä juttu! Ulkona tuli vettä kuin aisaa ja kävellessämme parkkipaikalle vieri vieren laadin pikaista sotasuunnitelmaa mielessäni: jos en tekisi sitä nyt, minua harmittaisi koko illan ja varmasti koko loppuviikon, koska seuraavasta tapaamisesta ei ollut tietoakaan. Autolle saavuttuamme totesin kylmän viileästi, ettemme olleet esittäytyneet kertaakaan aidoilla nimillämme, mutta totesin, että se käsivarren mitta kyllä tulisi säilymään (olimme aiemmin sopineet - huumorimielessä - pitävämme kädenvarrenmitan toisistamme kärkkään suuni vuoksi) ja ojensin käteni. Siinä me seisoimme kaatosateessa toistemme kättä puristaen - ikään kuin ensimmäistä kertaa tavaten! Vatsapohjassa asti kihelmöi, enkä enää jaksanut järkeillä vaan totesin, että joo mitä jos ei tää käsivarren mitta enää säilyisikään ja halasin kaveria. Hän totesi - hymyillen - ettei se joo haitannut, mutta tyytyi tosiaan vain halaamaan minua. "Voi hemmetti vie" ajattelin, naurahdin ääneen ja otin selvää siitä, mikä minua koko illan oli kiehtonut: osaisikohan äijä pussailla ja tartuin häntä hetken mielijohteesta kauluksesta ja pussasin - yhtänä sen kummemmin jännittämättä tai suunnittelematta. Vatsapohjassa asti kihelmöi ja tunsin itseni pikkutytöksi jälleen siinä kaatosateessa seistessäni: äijähän piru vie a) osasi pussata (en voi sietää n.s "tiskirättejä" enkä liioin muitakaan huonoja pussaajia - oli kaveri miten kiva tahansa..) ja b) vastasi pusuuni, eli en menettänyt kasvojani aivan täydellisesti; peliveto siis! ;)
 
Kotiin ajaessani nauroin itsekseni koko sydämeni pohjasta, lauloin Aviciin Wake me Up:n tahtiin volanupit kaakossa ja tunsin itseni onnelliseksi: se, poikisiko pususta mihinkään oli vielä mysteeri, mutta tunsin päässeeni vihdoin "äijäpelostani" yli.
 
Tällä hetkellä en osaa sanoa, mikä parisuhdestatukseni on, enkä jaksa stressata koko asiasta. Tähänkin asti eteneminen on ollut verkkaista ja fiilispohjaista: mihinkään ei ole ollut kiire. Voin kuitenkin todeta olevani onnellinen: kaikki joululahjat on hankittuna, ulkona on valkea maa, minulla on maailman paras perhe ja olen löytänyt jonkun perheeni ulkopuolelta, jonka näkeminen kutittaa vatsanpohjaa, tuntuu hyvältä, jonka seurassa voin viettää tuntikausia niin hiljaa kuin jutellenkin, ollen täysin oma itseni.
 
...and love is the price.
 
pic from wehartit
 
Snart är julen här och gissa vem som är mer än nöjd och kan konstatera att alla julklappar redan är (åtminstone nästan) inskaffade? I år skall jag redan för andra året i rad (!) fira julen hemma till skillnad från många inom samma bransch. Skrattretande nog övervägde jag faktiskt att höra med bäddavdelningen jag tidigare jobbade på om de skulle behöva en "inhoppare" vid julen, men lät bli: vila och lediga dagar är nog precis vad jag behöver. Jag minns ändå med värme de jular jag spenderade på jobbet och kan konstatera att de skapat en stor del av min julfiilis: all värme och harmoni som strålar ur den urgamla radion, patienterna och anhöriga är härlig och liksom central och utgör kärnan för julens egentliga budskap: kärlek. Jag blev igår åter påmind om hur olika julen ändå kan se ut och att julen nödvändigtvis inte innebär den harmoni, kärlek, gemenskap och värme som jag upplever den som. Jag blev nästan tårögd och fick ett plötlsigt behov att få "visa" min jul för berättaren för att få bevisa hurdan julen "egentligen skall vara" och orsaken till att jag är en riktigt jultönt; jag bara älskar julen!
Från julen kan vi nu dra en åsnebrygga till någon som jag under bloggtorkan funderat på, men som jag inte varit säker på om jag ens vill blogga om. Nåja, här är vi nu: när är det okej att påbörja ett nytt föhållande efter en break up? När är det okej att ens börja se på andra? Finns det någon utsatt, egentlig "sorgetid" och hur lång skall den vara?
Efter att jag flyttade till Borgå efter separationen med T kände jag mig ärligt talat äcklad av allt som hette eller ens påminde om män: tafsiga händer på krogen, sluddriga "du är så snygg"-kommentarer och blöta pussar kändes motbjudande och äckliga och jag lät helt enkelt bli att ens se på män: jag trivdes med min familj och med mina kompisar och varken behövde eller ville ha något mer eller någon utomstående i mitt liv.
Inspirerad av min arbetskompis gjorde jag ändå ett drastiskt drag och steg utanför mitt bekvämlighetsområde och bar en (åtminstone nästan helt) random typ som kompis på Facebook. Jag klargjorde i ett tidigt skede att jag enbart var ute efter vänskap och gjorde det klart för honom (ja, det är alltså frågan om en karl! :D) genom att framföra mina åsikter och tankar - speciellt om män - ytterst taggigt och aggressivt. Såhär efteråt tänkt tror jag det var en skyddsmekanism för att inte bevisa eller blotta mig och mitt känsliga inre; jag ville och orkade helt enkelt inte bli sårad längre! Trots mina kniviga kommentarer och iskalla sätt höll sig killen på armlängdsavstånd, försökte inte ens ta sig närmare men fortsatte att hålla kontakten med mig. Så småningom blv jag nyfiken på vad i tusan han egentligen hade i baktankarna - om de ens fanns - och började ifrågasätta mina egna intentioner och tankar; vad ville jag själv egentligen?
En kväll då jag åter legat hemma på hans soffa och sett på hjärndöda dokumentärer på JIM var jag säker: jag vill ta reda på vad dethär riktigt är för en grej och gör jag inte det nu, kommer det att harma mig länge. Hela kvällen låg jag som på nålar och skruvade mig: hur skall jag göra? Underligt nog var jag mer nervös för själva förverkligandet än motreaktionen. Lyckligtvis meddelade Han att han kunde följa mig till parkeringsplatsen då jag skulle åka iväg, så vi gjorde varann sällskap i ösregnet. Väl framme vid bilen konstaterade jag att vi ju faktiskt inte fortfarande heller hade presenterat oss för varann och sträckte fram handen. Efter en nervös handskakning spreds redan ett brett leende på mina läppar och jag hörde min mun fråga om vi kunde bryta det tidigare överenskomna armlängdsavståndet. Så där stod vi sedan och kramades i ösregnet. Vilka tankar som sedan spreds i mitt huvud har jag absolut ingen aning om, men jag minns att jag skrattade, vi sade någonting och plötsligt nappade jag tag i hans jacka och kysste honom. Fjärilarna i magbottnen vispade på för fullt och jag jublade inombords för två orsaker: a) jag vågade, wihii! och b) yess! Han kan ju pussas! (jag om någon avskyr slabbiga, dåliga pussar.. :D)
För tillfället har jag ingen aning om vad min "relationship status" är och bryr mig inte mindre. Vad jag vet är att jag är lycklig: jag har världens bästa familj bakom mig, snart är det jul (och jag har jukklapparna under kontroll - whoop!) och jag har funnit en människa i vars sällskap jag trivs i timtal - både tyst och diskuterandes - och som godkänner mig precis och exakt som den jag är. Tidvis är jag rädd för att dethär är för bra för att vara sant och om han är en för "perfect match", men väljer att kolla dethär kortet: jag har ju inget att förlora.


lördag 30 november 2013

My black outfit for Pikkujoulut and dressed up for once

Sisäinen fashionistani, joka pääpiirteittäin AINA pukeutuu farkkuihin ja neuleeseen tai Niken treenileggareihin ja tekniseen treenipaitaan, aikoo tässä ja nyt paljastaa, että osaa ja jopa tykkää tarpeen tullen pukeutua astetta asiallisemmin; eilisen pikkujoulu-asua siis luvassa ;)

dress Nelly watch MK bracelet Thomas Sabo
Vietimme eilen työpaikan pikkujouluja Taidetehtaalla. Viime (firman) pikkujouluista onkin jo aikaa, koska ne jäivät minulta viime vuonna muuton takia väliin, joten tuntui jopa vähän jännittävältä valmistautua iltaa varten; miten pippaloissa pitää käyttäytyä? Miten pukeutua niin, ettei ole yli- eikä aliampuva? Onkohan siellä paljon ihmisiä? Virtaako viina ja saako loppuillasta pelätä kähmiviä kätösiä tanssilattialla? Ja se tärkein: kysyyköhän ne ovella henkkareita, jos lähtee pitsisessä pikkumustassa ja näyttää 14-vuotiaalta business-lookiin sonnustautuneen työkaverin vieressä?

clutch Global Accessories

Päälleni valitsin jo aiemmin syksyllä hankkimani pitsisen pikkumustan Nellyltä ja jalkaan vetäisin mitkät muut kuin Lady Gagat, eli Jeffrey Campbellin Litat. Itse laittautuminen ei koskaan ole ollut vahvuuteni, vaan päinvastoin hengailen ja pitkitän sitä usein mahdollisimman pitkään (sillä seurauksella, että minulla tulee AINA kiire). Asukriiseiltä vältyttiin, koska olin valinnut asuni jo valmiiksi ja päättänyt, minkälaisen meikin teen. En voi muuta, kuin jälleen kerran ylistää näitä ripsipidennyksiä: meikkaaminen sujuu todella nopsaan, eikä tarvitse pelätä sohivansa kiireessä maskaraa silmään (tai kulmakarvoihin..) ja ilme on huoliteltu, vaikkei muuta meikkiä olisikaan. Viime huoltovälini oli extreme-pitkä: 7 viikkoa! Nyt tosin huomaan ripsien tippuvan hieman nopeammin, mutta uskon m.m. pikkupakkasten olevan syypäitä tähän. Sitäpaitsi ripsien laittajani S varoitti, että ripsiä varmasti nyt irtoilisi helpommin (tai ainakin niiden puuttumisen huomaisi helpommin), koska ns "vanhoja" ripsiä oli vielä niin paljon jäljellä. Kynnet koristelin Lumenen uudella jouluisen vihreällä lakalla ja lakkasin huvikseni joka toisen kynnen L´orealin kultakimalle-lakalla. Vähän blingblingiä löytyi kuitenkin tästä muuten niin mustasta asusta siis ;)

lipstick Lumene

Nailpolish Lumene + L´oreal
 Asuuni olin todella tyytyväinen, mutta hymyilin itsekseni tuntiessani (enimmäkseen) keski-ikäisten naisten arvioivat katseet, jotka skannasivat kroppani päästä päähän. Suurin osa katseista tuntui pysähtyvän erityisesti mekon selkämyksen, sekä korkojeni kohdalle. Mitä enemmän porukka tuntui ulkomuotoani arvioivan, sitä suoremmaksi selkäni ojentui: minähän viihdyn tässä asussa ja tiedän näyttäväni hyvältä - tykätkää tai olkaa tykkäämättä, koska en välitä! Kaikki tavallaan, eikö? ;)


Ilta sujui ihan kivasti siideriä siemaillen ja työkaverien kanssa nauraen, mutta mikään hekumaallinen kokemus pikkujouluista ei kohdallani tullut, vaan lähdin tyytyväisenä jo puoliltaöin kotia kohti. Arvatkaa vaan harmittiko, kun heräsin jo ensimmäisen kerran 5 aikaan enkä sen jälkeen ole kuin torkkunut? Taitaa siis tämä lauantai sujua enemmän ja vähemmän koomaillessa, vaikkei krapulasta ole tietoakaan.

Nojoo, jorinat sikseen. Mitäs tykkäätte asusta? Iskeekö? ;)


Tadaa - check this out: äntligen klär jag - som i vanliga fall antingen bär farkkun och tröja eller träningsleggings och topp - upp mig i LBD! Vi firade igår arbetsplatsens lillajul på Konstfabriken och festligheten till ära tyckte jag det var riktigt kul att piffa upp sig lite. Jag har egentligen aldrig varit den som gillar att förbereda mig långt  i förväg för fester, utan föredrar att skjuta upp det så länge som möjligt med slutresultatet att jag (så gott som) ALLTID får bråttom (så även igår, men det berodde på att det i sista sekunden märktes att jag hade ett hål på strumppisarna!).
Kvällens outfit bestod av en svart spetsklänning som jag beställt från Nelly tidigare i höst, samt mina trogna Jeffrey Campbell Litas. Jag prisade åter mina ögronfransförlängningar igår i höjden, eftersom de verkligen besparar både nerver och tid: nyllet ser alltid någorlunda fixat ut och man slipper vara rädd för att peta med maskaran i ögat eller febrilt försöka putsa bort maskara från ögonbrynen (mmh, jag lyckas..). Outfiten var jag riktigt nöjd med och kände mig snygg, men kände hur blickarna från diverse medelålderstanter (klädda i långklänning) stirrade på mig från topp till tå (och de flesta blickarna stannade EXTRA-länge på a) ryggen och b) skorna). Ju mer folk stirrade (och skakade på huvudet), desto rakare i ryggen spatserade jag fram: jag trivdes och kände mig snygg i min outfit - så screw you som tycker annat! 
Festandet slutade för min del ganska tidigt, eftersom jag inte hade någon värre party-mode på. Nöjd smög jag hem redan vid midnatt, men vaknade mindre nöjd första gången redan kl 5 och lyckades bara slumra efter det. Så en bakfylle-känsla är garanterad, trots att jag knappt drack någonting igår. Jei! Typiskt min tur.

onsdag 27 november 2013

Back to basics: How are you doing?

Pitkästä (oman mittapuuni mukaan) aikaa heippa ja moi-moikka - mitä kuuluu? Blogia en nyt pariin päivään ole päivitellyt lainkaan ja viime kuulumis-postauksesta on hieman pidempikin aika. En ole viitsinyt ottaa tästä paineita, koska huomasin viime aikoina miten postauksien teko alkoi uuvuttaa ja tuntua työläältä, mitä en miltään rakkaalta harrastukselta halua; niidenhän kuuluu pikemminkin olla irtiotto arkeen ja rutiineihin ja pakoreikä todellisuuteen. Eikö? Hah, naureskelen tässä itsekseni ja mietin, jos kukaan edes on huomannut hiljaiseloani :D Toivossa on hyvä elää.. Sitä paitsi monet ovat todenneet, että spontaanisti tehdyt postaukset yleensä ovat niitä parhaita - ihan kuten spontaanisti alkunsa saaneet vauvat! Eieiei, ei hätää; tästä ei tule mikään tittitii-muiden-bloggaajien-tapaan-olenkin-viikolla-18-raskaana :'D (voisin sen sijaan kirjoittaa romaanin siitä, miten paljon kadun päätöstäni jättää pillerit pois toukokuussa, mutta säästäkäämme se toiseen kertaan)

Nojoo, anyway, takaisin aiheeseen: mitä kuuluu? Olen viime aikoina ollut tavallista väsyneempi ja syytä on selvitelty m.m. verikokein, mutta mitään suurempia löydöksiä ei onneksi ole tehty. Rautakuurin lääkäri tosin määräsi matalahkon hemoglobiinin takia, mutta muuten kaikki on kunnossa. Koska yksikään tutkimus ei ole selittänyt väsymystäni, olen pohtinut ja pallotellut syitä pääkopassani ja uskoisin, että olen löytänyt syyn: viime aikoina elämäni on muuttunut entisestään - kunhan olen antanut sen tapahtua. On jännä, miten tiettyjä asioita voi jännittää ja pelätä niin paljon, että vaikka niitä kuinka haluaisi, ei yksinkertaisesti vain uskalla päästää irti ja kääntää korttipakkaa - katsoa, mitkä kortit sinulle on jaettu. Olen tainnut jännittää uutta tilannetta niin paljon ja pistänyt vastaan - ikään kuin pitänyt ovenkarmeista kiinni X-asennossa kynsin hampain - jotta en joutuisi uuteen, täysin tuntemattomaan tilanteeseen. Lopuksi skeptisyyteni, karmeihin tarrautumiseni ja suoranainen teiniangsti-koppavuuteni alkoi pänniä itseäni niin paljon, että päätin vetää otsalampun päähän ja ottaa kartan esille, hellittää otteeni ja katsoa, mihin uusi tie vie. Mitä hävittävää minulla on? Aina voi sattua, mutta kliseistä kyllä: ei se ota, jos ei anna. Jos ei uskalla paljastaa itseään, uskaltaa olla haavoittuvainen ja herkkä itsensä - juuri se, joka oikeasti on - ei saa koskaan tietää, miten tarina olisi päättynyt. Toki voi jatkaa näyttelemistä, hanttiin pistämistä ja hankalana oloa, mutta tiukan analysointini jälkeen uskon, että se loppupeleissä juuri vie ihmisestä ne viimeisetkin voimat. Vaatii hurjasti rohkeutta olla oma itsensä, eikä se aina ole helppoa, mutta toivon, että se kannattaa. Muuten voi aina popsia lisä-D-vitamiinia väsymykseen.. ;) (sori huono huumorini)

Muita peruskuulumisia: joulu on pian täällä, enkä ole hankkinut vielä YHTÄKÄÄN joululahjaa. Perjantaina on vuorossa työpaikan pikkujoulut ja kävin äsken Sokoksella hakemassa glitterikynsilakkaa luodakseni mahdollisimman asianmukaisen lookin. Hah - mikä asianmukainen? Ja kuka edes muistaa seuraavana päivänä, miltä näytin pikkujouluissa? Parasta napata kuva ennen lähtöä - ihan noin varmuuden vuoksi.

Treenit sujuvat kivasti, vaikka viime viikolla keventelinkin niitä hieman flunssan takia. Tykkään edelleen juosta ja salitreenikin maistuu kun olen tehnyt hieman muutoksia ohjelmaan ja vaihdellut liikkeitä. Kyllä se eka leuka sieltä vielä joskus tulee ;)

Hui, nyt on jo aika mennä syömään iltapalaa. Aika kuluu pirun äkkiä kun kirjoittaa.. 
Mitä teille kuuluu?

 

Hej och hallå - länge sedan! (åtminstone enligt min egen måttskala..)
Jag har under den senaste tiden varit tröttare än normalt och har därför låtit bli att blogga. Efter att ha fått grönt ljus med blodproven som togs (vi fann inget annat "fel" än ett relativt lågt hemoglobin) har jag börjat fundera om det kunde finnas någon annan orsak till min trötthet och tror mig - efter X antal grubblerier - ha funnit den: det har under den senaste tiden skett en förändring, vilken jag varit väldigt osäker för, i mitt liv. Jag har med spänt mig, stretat emot och helt enkelt vägrat tro att någonting verkligen är påväg att hända och har med all min kraft pressat emot eftersom jag känt mig så otroligt osäker för det nya. Så bestämde jag mig för att ge upp, lägga ned mitt skyddspansar och se vad som väntar; jag orkar helt enkelt inte streta emot och vara jobbig och absolut allt annat än mig själv längre - Master, show me the cards! Det är konstigt hur otroligt försiktig man kan bli med att blotta sig själv och därmed visa att man är svag inför någonting nytt. Jag har ändå konstaterat att det är betydligt värre och tyngre att vara jobbig (haha, inte för att jag är enkel annars heller ;)) och motsträvig 24/7 än sitt känsliga, sanna jag. Gud så mycket det tar på ens krafter att hela tiden föra ett skådespel.. Puh. Jag hoppas att min intuition nu inte sviker mig, men då kan ju inget värre hända, än att en vinge brister, jag gråter ett tag och stiger sedan sakta men säkert upp igen; been there, done that.
Nå men i övrigt då, hur mår jag? Jobbet trivs jag fortfarande med och på fredag är det dags för lillajulsfest. Därför passade jag på att slinka in via Sokos och inhandla ett glitternagellack för att ha en verklig lillajuls-outfit (vilken knappast någon minns följande dag..). Tränandet smakar också bra, speciellt då jag ändrat på gymprogrammet en aning.
Ojdå, nu är det dags att gå och äta. Hur mår ni?

söndag 24 november 2013

I want them balls and I want them NOW

Tiedä sitten mikälie pesänrakennus-/sisustuskärpänen minua on purrut, mutta viime aikoina olen himoinnut niin netistä, telkkarista kuin lehdistäkin kaikkea sisustukseen liittyvää. Eilen pyörähdimme "ihan vaan nopsaan" Ikeassa äitin kanssa tarkoituksena hakea tyyliin tuikkuja ja pikku-kivaa, mutta ylläri-pylläri kassalle saavuttuamme kärry pullisteli kuin joulupukin massu konsanaan, eikä auttanut muu kuin vinguttaa Visaa.




Olen jo pitkin syksyä himoinnut erityisesti jo kulttimaisiksi muodostuneita Happy Lights-pallovaloja, mutta harmikseni ne ovat - juuri suuren suosionsa vuoksi - vaikeasti saatavilla tällä hetkellä ja loppu liki kaikista verkkokaupoistakin. Päätin tarttua härkää sarvista ja olenkin nyt laittanut sähköpostia ympäri Suomenmaata ja kysellyt jos jostain päin Suomea joku kiva kauppias suostuisi postittamaan moiset minulle. Tällä hetkellä ainakin Vääksyssä sijaitseva Zoomdesign vastasi nopeasti yhteydenottooni ja on potentiaalinen yhteistyökumppani ;)


Mitä sielä puolen ruutua ollaan mieltä lumipallon näköisistä pallovaloista?

pics from google
 
Jag fattar inte vad det tagit åt mig, men jag har hela hösten lidit av någon grym inspiration att inreda (och bygga bo) och riktigt suger i mig av inspiration och bilder från nätet, tidningar och TV:n. Igår var vi "ett hastigt" varv till Ikea med mamma och skulle främst hämta värmeljus och annat smått, men konstigt nog var kärran smockfull när vi kom till kassan :D
Min nyaste "himo" är Happy Lights-bolljus, vilka många andra också tycks ha förälskat sig i med den följden att de är grymt svåra att få tag på. Men eftersom jag vägrar ge upp allt för lätt, har jag börjat mejla butiker runt om i landet och frågat om någon är villig att posta ett set lampor åt mig, trots att de inte har någon webshop. Åtminstone Zoomdesign som befinner sig i Vääksy svarade fort på mitt mejl och verkar vara en potentiell kandidat.
Vad tycker du om snöbolls-lamporna?

torsdag 21 november 2013

Is it raining outside AGAIN??

Heräsin tänään aamulla sateenropinaan. Toisia sade masentaa, ahdistaa ja surettaa. Minuapa ei.


Päätin nimittäin, etten antaisi sateen haitata: aamupuuron sekaan piparkakkumaustetta (nam!), päälle hippikukkapaita ja sadehousut, sekä radion tahtiin kunnon pyllynpyöritykset. Näillä eväillä sateisesta torstaistakin tulee astetta kivempi.


Asenne ratkaisee! ;)




Imorse vaknade jag till regnet som smattrade mot fönstret. I stället för att göra som de flesta andra och bli ledsen och deppad, bestämde jag mig för att göra det bästa av situationen: piffade upp morgongröten med pepparkakskrydda (yum!), drog på mig en hippie-blomskjorta och regnbyxor, samt shakeade i takt med X3M.

Det gäller att välja rätt attityd ;)

 Molly <3

måndag 18 november 2013

Who do you think you are?

Sinun täytyy rakastaa itseäsi, ennenkuin voit rakastaa muita sanonta kuuluu ja allekirjoitan sen täysin: jotta ihminen voi omistautua toiselle ja todella rakastaa tätä, täytyy hänen ensin olla selvillä siitä, kuka hän itse on ja mitä hän tahtoo - niin elämältä kuin sen yksityiskohdiltakin. Täydellistä aarrekarttaa elämäänsä varten ei tarvitse (eikä kannatakaan) tehdä, mutta on hyvä olla perillä siitä, mistä unelmista on valmis luopumaan ja mistä tietää tuntevansa koko loppuelämänsä jääneensä jostakin paitsi, jos siitä luopuu. Mistä tietää, koska tuntee itsensä läpikotaisin ja tietää, kuka oikeasti on? Onko ihminen koskaan täysin "valmis paketti"?

Ihminen kehittyy kokoajan ja kokemukset muokkaavat meistä sellaisia joita olemme. Mistä vois siis tietää, koska on "täysin kehittynyt" siksi itsekseen, joka tulee koko loppuelämänsä olemaan? Itse olen jo persoonallisuudeltani aikamoinen tuuliviiri ja omaan ajoittain hyvinkin ailahtelevaisen mielen, miksi voin aivan tyynesti myöntää, etten aina itse edes tiedä mitä haluan (ja syytän usein mielipiteeni vaihtuessa sitä, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään ;)). Katsellessani omaa historiaani huomaan muokkauttuneeni aika lailla tilanteen mukaan ja olevani varsinainen kameoleontti: jos kaverit ovat olleet biletuulella, olen itsekin ryypiskellyt ja kreisibailannut, vaikkei se sitä "omaa minua" olekaan. Samoin jos kaverit ovat olleet tunnollisia kympin tyttöjä koulussa, olen pyrkinyt itse samaan ja stressannut tenttiviikolla niin, että unohdin syödä (hah, ainoa kerta kun meikäläinen todella UNOHTI syödä!). Olen - hankalasta luonteestani ja temperamentistani huolimatta - hyvinkin sopeutuvainen, mutten tiedä onko se lainkaan - näin jälkikäteen ajateltuna - kovin hyvä ominaisuus, koska yksi asia jää aina kaivamaan: tahdoinko tätä todella itse? Teenkö asioita vain miellyttääkseni muita vai onko lapsuudesta tuttu lausahdus "joukossa tyhmyys tiivistyy" kaikessa yksinkertaisuudessaan fakta ja todiste siitä, että olen heikko paska? Ehkä.

Vietin kesällä pari parin viikon sairasloma pätkää, jolloin vietin suurimman osan valveillaoloajastani yksinäni: heräsin, purkasin muuttolaatikoita, join kahvia, treenasin ja makasin sängyllä kattoon tuijottaen - yksin. Mietin paljon eritoten kulunutta kesää, kaikkia sen tapahtumia ja mietin - historiaani peilaten - kuka hemmetissä se kesäinen tyttö oli; en minä ainakaan! Rauhalliset kävelyt todella rakkaaksi muodostuneiden J:n tai K:n kanssa (kiitos murut vielä jos vaan luette tätä - olitte loppuvaiheissa todellisia henkireikiä mulle!), säännöllinen treenaus, ruokaohjelmien katselu ja tuoreiden mansikoiden syöminen, sekä sairaalassa potilaiden hoito - se oli sitä todellista minääni, jolloin olin vilpittömästi vain se pieni tyttö, joksi itseni miellän. Kesäsade tuli ja kasteli minut, elämä heitti hetkeksi häränpyllyä ja muutin Porvooseen. Ja olin yksin. Tuona aikana tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, koska en voinut peilata ja toteuttaa "itseäni", eli jonkun toisen elämää ja unelmaa, kehenkään. Nyt olin ensimmäistä kertaa sitten lukioaikojen täysin omillani. Noh, jotta elämäni ei nyt vaikuttaisi liian dramaattiselta on pakko huomauttaa, että perheeni ja vanhat kaverini tukivat minua ja kannattelivat tosissaan minua jotten olisi kaatunut naama edellä jokaiseen mutalätäkköön, mutta olin tosissaan ensimmäistä kertaa sitten abiristeilyn todella omillani. 

För att kunan älska någon annan, måste du först älska dig själv lyder ordspråket och det undertecknar jag 110%
Päästyäni pikkuhiljaa arjen rutiineihin kiinni, huomasin miettiväni ja etsiskeleväni paljon sitä omaa itseäni. Pakonomaiset rutiinit sekä mieletön hätä, jos en niitä pääsisikään toteuttamaan, muodostuivat osaksi arkeani ja olen pitkälti noudattanut niitä säntillisesti aina viime viikkoihin asti, jolloin olen uudestaan alkanut kyseenalaistaa onko tämä sittenkään sitä, joka tekee minut todella onnelliseksi. Aloin jokin aika sitten pikkuhiljaa rikkomaan rutiinejani ja tunnustelemaan, josko kaatuisin pian taas mutalätäkköön ja epätoivoon. Toistaiseksi olen kuivilla ;) Läksiessäni äsken salilta totesin, etten halunnutkaan mennä vielä kotiin yksin kyykkimään, joten lähdin pyöräilemään ympäri kaupunkia. Raikas syysilma, pimeys ja omien ajatuksien kelailu - tai tuuletus - osoittautuivat jälleen hyväksi vedoksi, koska kotiin saapuessani olin mieleni rauhallinen ja tyytyväinen. Loppukesästä olisin varmaan saanut slaagin itseni kanssa jos olisin tehnyt noin, koska tiettyyn kellonaikaan pitäisi jo syödä ja tietyt asiat pitäisi saada tiettyyn ajankohtaan mennessä hoidettua ja vedettyä to do-listalta yli. Hittoon koko to do-listat sanon minä!

Vaikka monissa naistenlehdissä suositellaan tekemään erilaisia haavekarttoja ja suunnitelmia elämälleen, olen toistaisekis tyytynyt pitämään ne pääni sisällä. Uskon kuitenkin jo tiedostavani aika hyvin, mitä pääpiirteitä tulevaisuudeltani toivon ja mitä en. Sitä, kuinka monta kertaa mieleni tulee pienten yksityiskohtien kohdalla muuttumaan en uskalla edes kuvitella, mutta uskon pääpiirteiden pysyvän ennallaan: toivon löytäväni ihmisen, joka tekee minusta "täydellisen" (englanniksi: complete) ja jonka kanssa minulla on turvallinen olo. Toivon lisäksi perus-kaurapuuro-arkea tylsine arkiaskareineen, omakotitaloa, hemmetinmoista asuntolainaa (ne vain kuuluvat yhteen.. ellen sitten voita Lotossa!) sekä omaa pihaa, mahdollisesti koiraa ja autoa. En kaipaa ylellisiä juhlia, säännöllisiä viikonloppulomia Pariisiin hattaroineen ruusupuntteineen, en liioin skumppa-aamiaisia tai serenaadeja.

 Loppupeleissä en usko, että ihminen on koskaan täysin "valmis", vaan että hän kehittyy kaiken aikaa. Täytyy siis löytää puolisko, jonka kanssa kehittyä rinta rinnan, omina itseinään, mutta samaan suuntaan yhdessä.

 Kaverini kommentoi Facebookiin tätä postausta ja onnistuin vihdoin "tuomaan esiin" todellisen pointtini: Hah voi muru rakas - oppia ikä kaikki! Näin mä ainakin uskon. On tärkeätä selvittää itselleen kuka on, jottei unohda tai hukkaa sitä jonkun toisen unelmien tähden. Se on musta yksi elämän tärkeimmistä pääpiirteistä, joihin kannattaa pyrkiä :)

The real me
För att kunna älska någon annan, måste du älska dig själv först lyder  ordspråket och det undertecknar jag 110%. Men hur skall man veta när man utvecklats färdigt, liksom mognat, till den man egentligen är och kommer att vara under restav av sitt liv?
Jag har - allt sedan sommaren egentligen - funderat mycket över vem jag egentligen är. Efter att ha blickat tillbaks på min egebn livshistoria har jag konstaterat att jag allt som oftast anpassat mig likt en kameleont till andras behov; har de andra festat, har jag också gjort det. Har de andra pluggat, har jag gjort lika. Grupptryck kan det säkert också kallas (och det är ju ganska godkänbart då man är tonåring) och det tycker jag att man kan se som ett tecken på ovisshet om sig själv och svaghet: vadå det är ju allt annat än smart att göra saker man egentligen inte vill bara för att tillfredsställa någon annan! Päron - I only say (och syftar på mig själv och min dumhet.. Suck)
Under sommarens gång började jag så småningom liksom leta efter och fundera vem jag egentligen är. I början märkte jag, hur jag först följt mitt gamla mönster och anpassat mig till andras behov och hur jag sedan an efter började hitta egenskaper och glimtar om vem jag egentligen är. Då jag var på jobb på bäddavdelningen och jobbade som sjukskötare, gick på långa lugna promenader med J eller K, åt färska jordgubbar och mjukglass och tränade regelbundet, kände jag att jag funnit "mig själv".
Då jag i slutet av sommaren flyttade till Borgå vblev jag för första gången sedan abikryssningen ensam och kände mig VERKLIGEN ensam: jag åt, andades, levde och kände mig ensammast i världen. Okej, det är värt att nämna att jag under denna tid hade min härliga familj och gamla kompisar som stödde mig och hindrade mig från att falla magplask i oro och förtvivlan.
Småningom började jag få ett grepp om vardagen, men fortsatte neurotiskt att följa mina dagliga rutiner. Såhär efteråt tänkt anser jag det vara en helt förståelig företeelse: efter att så länge varit orolig, ger rutiner en viss trygghet och ett intryck om att man har kontroll över vardagen. Så sent som någon vecka tillbaks har jag åter börjat ifrågasätta vem jag egentligen är. Jag har i små etapper börjat bryta mina rutiner och varit positivt överraskad över slutresultatet: inget magplask har skett! Jag vet att det kan låta löjligt, men efter att neurotiskt ha fyllt i to do-listor och gjort samma saker inom samma tidtabell bara för att man är van, känns det otroligt avkopplande att "våga" skippa dem och göra något annat - något spontant i stället.
Jag tror att människan utvecklas så länge hon lever och att hon aldrig är riktigt "färdig". En skattkarta för framtiden lönar det sig knappast heller att göra, men vissa riktlinjer tycker jag man skall/kan ha. Själv har jag insett att saker som jag inte vill offra i livet är ett tryggt parförhållande med någon som "kompletterar" mig, en "trist" vardag med egnahemshus (och ett sjutusans bostadslån), möjligen hund och bil. Jag önskar mig inte månen eller smaragder, regelbundna veckoslutsresor till Eiffeltornet eller rosenblad på sängtäcket. Jag önskar mig något som tillåter mig vara den jag är och den jag utvecklas till. 

fredag 15 november 2013

I choose happiness

Pikaopas iloiseen mieleen ja positiiviseen ajattelutapaan:

Sano kiitos
Kehu - myös selän takana!
Tunnista ja listaa vahvuutesi, esimerkiksi 3 vahvuuttasi paperilla lämmittää kummasti mieltä
Ajattele jotakin kivaa, jota koit eilen tai toissapäivänä
Älä valita


Happiness is a state of mind 

En snabbguide till ett gott humör och ett positivt tankesätt:
Säg tack
Beröm - också bakom ryggen!
Känn igen och skriv upp dina styrkor - t.o.m. konkret nedklottrade på ett papper
Tänk på någonting kul som hänt igår eller förrgår
Klaga inte 

torsdag 14 november 2013

Let it rain, let it snow - after my visit to the candyshop I´m more than prepared for it all! May I present: my new Haglöfs is here!

Muistatteko vielä kun blogit noin vuosi sitten pullistelivat "kattokaa mun ostoxiiii"-postauksia? Bloggaajat esittelivät vuoronperään ostoksiaan - aina kynsilakoista merkkilaukkuihin ja hiuspinneihin. Kulutustottumuksia ihmeteltiin suureen ääreen, bloggaajia moitittiin rahan haaskauksesta, sekä siitä, että postaukset tartuttivat ostointoa lukijoihin, jotka sitten kärsivät yksi toisensa perään maksuhäiriöistä ja -vaikeuksista.


Ostos-postauksia näkee tänä päivänä todella harvoin - tiedä sitten johtuuko se kovasta kritiikistä vai ovatko ihmiset vähentäneet shoppailua (hah, viimeiseen en usko itsekään..), mutta nyt aion olla oikea vastarannan kiiski ja hehkuttaa - kyllä - HEHKUTTAA loisto-jymy-yyber-jees-löytöjä, jotka tein äsken Stadiumissa. Rahaa paloi, mutten kadu ostoksia pätkääkään: fiksuja, tarpeellisia ostoksia on kiva tehdä ;)


Monta vuotta minua uskollisesti palvellut Helly Hansenin Goretex-takki ei enää pitkään aikaan ole - suoja-aine-käsittelystä huolimatta - ole ollut kovin vedenkestävä ja olen katsellut sillä silmällä seuraajaa takilleni. Saatuani säähköpostia Stadiumista, josta saisi 20% alennusta kaikista - myös alennetuista - tuotteista, klikkailin itseni oitis verkkokauppaan ja meinasin tipahtaa tuolilta kun etusivulla komeili Haglöfsin Goretex-takki. Kokemusteni perusteella fakta on se, että hyvistä (ulkoilu)vaatteista tarvitsee maksaa hieman enemmän, koska hinta ja laatu kulkevat käsi kädessä. Olin kuin pikku-hamsteri jouluaattona kun klikkailin ostoskoriin vaaleansinisen yksilön ja pidin peukkuja, että S olisi sopivan kokoinen. (toim.huom: samalla ihmettelin kyllä ääneen, miten pieniä kokoja KERRANKIN oli vielä jäljellä; ne kun yleensä loppuvat ensimmäisinä aleista).


Tänään sain sitten puhelun Stadiumista, että takkini oli saapunut. Tilaaminen verkkokaupasta oli kätevää, maksun sai suorittaa verkkopankin kautta (suosikki-vaihtoehtoni) ja postarit sai ilmaiseksi, kun valitsi noutopaikaksi myymälän. 
Porvoon Stadiumiin astellessani päätin tehdä pika-kierroksen ennen kassalle menoa ja se, noh.. Koitui kohtalokkaaksi. Matkalla kassalle syliini eksyi takin värien kanssa yhteen sopiva The North Facen microfleece 20€ (tälläistä olin ajatellut toivoa joulupukilta, koska se on olennainen osa talviliikkujan vaatevarastoa) sekä SOC:n ohut tekninen kauluksellinen (!) urheilupaita 25€ (jollaista olen etsinyt jo pitkään, mutten ole raaskinut haaskata 50€ moiseen pelkän logon vuoksi). Ainiin! Löytyihän paitojen ja takin seasta vielä perus-kortsupipo mustana 9,90€ (joka minun piti hankkia jo viime vuonna..).


Iso huppu - puhdasta rakkautta
Kassalla nauroin myyjälle, että nyt en kyllä katsele enää mitään, mutta olin enemmän kuin tyytyväinen löytöihini koska ne olivat kaikki todella tarpeellisia (KERRANKIN!) ja sain vielä kaikista 20% alennusta. Melkin kuin rahaa tallentaisi pankkiin ;) Nyt kaapistani löytyy täydellinen varustus loppusyksyn ja talven urheiluhetkiä ilostuttamaan ja piristämään. Olen sen verta materialisti ja hölmö, että koen urheilun huomattavasti mukavammaksi, jos saan tehdä ja harrastaa sitä näteissä, mukavissa tamineissa :)

Onko siellä puolen ruutua tehty hyviä löytöjä viime aikoina vai odottellaanko sielä vielä (fiksusti) veronpalautuksia?


Minns ni hur bloggarna för ungefär ett år sedan ännu var fyllda med "titta vad jag har köpt"-inlägg? Ju mer kritik bloggarna fick för att de påstods provocera folk att köpa mer än de klarade av att betala och fick anmärkningar, desto mindre blev inläggen till antal. I dagens läge ser man dem knappt alls och huruvida det beror på att bloggarna blev utsatta för en sådan tusans kritik-storm eller att blogganra har minskat på konsumtionen (ghaha, det senare tror ja inte på för 5 penni heller ;)). Och hör och häpna, men nu tänker jag gå emot massan och presentera med STORA bokstäver fynden jag gjorde i Stadium idag och vara stolt över dem, trots att jag spendera en hel del pengar på dem.
Min blå Goretex-jacka av Helly Hansen har varit mig trogen i flera år, men har tyvärr förlorat sin förmåga att hålla vatten redan sedan ett par år tillbaks, varför jag har letat efter en ny redan ett tag. Problemet har varit att jag inte har hittat en som är av tillräckligt bra kvalitet till ett rimligt pris. Åtminstone enligt mina erfarenheter, så går kvalitet och pris hand i hand då det gäller sportutrustning och det lönar sig att satsa en femma till om man vill ha ett plagg som håller i flera år. Så gissa bara hur glad jag blev då jag fick e-post från Stadium, som erbjöd 20% rabatt på alla - även rabatterade - produkter. Hastigt klickade jag - ivrigt hoppandes på stolen - hem en goretex-jacka från inget mindre än Haglöfs - något som jag bara vågat drömma om! Att de dessutom ännu fanns jackor kvar i storlek S höll ja som ett tecken från ovan: denna jacka måste jag bara ha!
Jag valde att spara fraktkostnaderna och valde att avhämta jackan från Borgå Stadium. Innan jag hämtade jackan från kassan gick jag ett (ödesdigert) varv runt i butiken och gjorde grymma fynd: en microfleece från The North Face (som jag tänkt önska i julklapp och som är ett måste för den som rör sig utomhus på vintern) för 20€, en tunn löpartröja i tekniskt material från SOC 25€ (något jag letat efter redan länge, men vägrat betala typ 50€ för) samt en basic svart mössa (som jag redan skulle köpa förra året..) för 9,90€. 

onsdag 13 november 2013

Please don´t tell me that I´m good. It´s embarrassing.

Kehuminen - ehkä maailman halvin ja nopein tapa saada toiset hyvälle tuulelle. Teki mieli kirjoittaa lisäksi helpoin, mutta tulin toisiin ajatuksiin tarkemmin ajateltuani; ehkei kehuminen olekaan niin helppoa kuin kuvittelemme.

Ajatus tähän postaukseen lähti lounastauosta, jolloin labran täti luki minulle ääneen päivän lausahduksen paikallislehdestä. Vapaasti käännettynä se meni näin: vaikkei kukaan kehu sinua, ei se tee sinusta huonompaa ihmistä. Päädyimme juttelemaan aiheesta ja totesimme yhteistuumin, että kehuja kuulee aivan liian harvoin. Stressaava tai ikävä tilanne ikäänkuin helpottuu, eikä tunnu lainkaan niin rankalta enää, jos päällimmäisenä mielessä on sen yhteydessä saatu kehu. Itse esimerkiksi harvemmin muistelen rankkaa työpäivää (ainakaan pitkään) pahalla, jos edes joku on muistanut hymyillä minulle tai huomioinut uurastukseni ja lausunut sen yhteydessä edes maagisen sanan kiitos.

Suomalaiseen kulttuuriin eivät kehut kuulu - paitsi lapsille, joita kehumme aivan mitättömistäkin asioista. Uusimmassa (?) Kotivinkissä Olga Temonen kirjoitti kolumnissaan siitä, miten lapsia jaksetaan kehua tuhat kertaa peräkkäin tehdystä "tosi hienosta tempusta", joka siis saattaa olla mitätön hyppy paikallaan tai kurotus eteenpäin, toista jalkaa komeasti nostaen.  "Voi mikä taitava balleriina oletkaan" tai "Oho! Varo vaan ettet saa pian kutsua olympialaisiin". Lasta kehutaan maasta taivaisiin ja iloitaan siitä, miten hänen itsetuntonsa kasvaa kun hän kuulee olevansa hyvä jossain. Missä maaginen ikäraja kehujen suhteen kulkee? Miksei aikuisiakin, tai edes hieman vanhempia lapsia, voisi kehua samalla tavalla kuin lapsiakin? Okei, ehkä tietty raja esimerkiksi noiden temppujen kanssa voisi olla paikallaan; ehkei nyt aikuisten tarvitse alkaa pomppimaan sammakoiden lailla kaduilla ;), mutta suhteutettuna: miksei aikuisia voisi tai saisi kehua yhtä lailla kuin lapsiakin? Kehuista tulee - iästä viis - hyvä mieli ja itsetunto ja -luottamus kohoaa.

Asian kääntöpuoli on melkein yhtä hankala: kehujen vastaanottamisen vaikeus.
Lapsi jaksaa iloita jokaisesta kehusta, jonka äiti tai vaari hänelle suo ja näkee itsensä todellakin sinä balleriinana, voimistelijana tai maailman napana, joksi toiset häntä kehuvat. Aikuiset vuorostaan vähättelevät kehuja ja vähättelevät tekojaan, joista häntä kehutaan, heti. Kokeilkaa vaikka! Hyvin harvoin kehuja saanut edes ehtii sanoa kiitos, kun hän jo alkaa vähättelemään itseään - "no ei se nyt niin hyvin mennyt". MIKSI? Itseluottamuksessako se puutos on vai? Vai pelkäämmekö kenties antavamme itsestämme ylimielisen kuvan, jos hyväksymme toisten kehut?

Totesin labrahoitajalle (jonka kanssa olin aiemmin viikolla jutellut, siitä miten jumalattoman kova kiire meillä oli eikä pääkoppa meinannut enää pysyä kasassa työmäärän takia), että välillä pitää taputtaa itseään olkapäälle ja todeta "hyvä minä", kun ei kukaan muukaan kehu tai huomioi hyvin tehdystä työstä. En väitä, että kehuja tarvitsisi sadella jokaisesta pienestäkin teosta - johan ne menettäisivät merkityksensä! - mutta pieni kehu, eritoten odottamattomalla hetkellä, voi olla todella merityksellinen ja kelkan kääntäjä; huonokin hetki, työpäivä tai surulliset suupielet muuttuu hetkelliseksi hymyksi, iloksi ja paremmaksi. Kehujen päällimmäinen tarkoitus on mielestäni vakuuttaa toiselle, että tämä kelpaa ja on hyvä juuri sellaisenaan. Kesken arjen kaaoksen saatu kehu tuntuu siis huomattavasti merkityksellisemmältä ja uppoaa astetta syvemmälle sydämeen, kuin pikkujoulupippaloissa hiprakassa täyteen juhlavarustukseen tälläytyneenä. Miksi? Koska kehun päällimmäinen tarkoitus on kertoa toiselle, että hän on hyvä juuri sellaisenaan kun on, sellaisena hänet hyväksytään ja sellaisena hän kelpaa.

Kehu voi toki myös olla kosketus, eikä vaadi verbaalista kanssakäymistä. Varmasti moni tietää, sen tunteen joka kumpuaa jostain syvältä, kun joku koskettaa kättä tai silittää poskea. Silloin voi olla varma, että kelpaa - juuri sellaisena kuin on.

Kokeilkaa piruuttanne kehua jotakin huomenna: kivasti laitettua tukkaa, kauniita käsiä, pirteää hymyä tai viime viikon torstaina ratkaistua pulmaa. Seuratkaa, miten vastapuoli reagoi kehuihinne ja harkitkaa kehujen omaksumista osaksi arkista jutusteluanne; lupaan, että se kannattaa.


Beröm - en av de absolut snabbaste och effektivaste sätten att bekräfta en annan människa och berätta för denna, att hon duger och är bra precis som hon är. Alltför sällan hör eller får man beröm, trots att det inte krävs mer än några få ord - ens ett tack - eller en blick. Varför är det så?
Till den finska kulturen hör det inte till att man överöser sina medmänniskor med beröm och det anses ofta vara överdrivet och "amerikanskt" och falskt. Har ni någonsin tänkt på hur vi då gör med barnen? Mamma eller morfar orkar berömma det lilla barnet som för 59. gången gör ett likadant grodhopp eller plié, trots att tricket i sig inte är så märkvärdigt. Varför? Jo, för att bekräfta för barnet att denna duger och för att höja dess självkänsla. Jag har flera gånger funderat var åldersgränsen för beröm egentligen går? Vi vuxna berömmer alldeles för sällan varann och jestas ifall någon ger den andra en komplimang - ett sådant ståhej det uppstår: den berömda blir pinröd, hinner knappt mumla fram ett tack innan hon redan börjar nedvärdera sig själv och det hon blivit berömd för och mumlar fram något i stil med "det var ju inte så märkvärdigt" eller "äh, lägg av". Varför kan vi inte i ställe ta emot berömmen med hela hjärtat, begrunda dem och njuta av dem i stället - så som barnet, som beundrar sig själv framför spegeln och ser sig själv som en äkta prinsessa, konståkare eller tyngdlyftare - alltså exakt som den som mamma eller morfar liknat henne vid.
Beröm är så himmelens svårt att både ge och ta emot, men visst känner de flesta mer än väl igen de stunder då någon berömt en: man blir varm inombords och glömmer med ens de skarpaste kanterna på en jobbig dag och känner att man duger och räcker till - precis som man är.
Beröm behöver inte alltid vara någonting verbalt uttalat, utan kan också vara en lång blick eller en oväntad beröring. Många kan säkert också känna igen eller minnas en stund, då någon gett en lång, intensiv och varm blick åt en eller smekt en på kinden - hur bekräftad känner man sig inte i sådana stunder?
Testa hör ni: beröm någon och se hur det påverkar både er som givare och motparten som mottagare. Jag kan nästan garantera att ni blir varma inombords båda två.