Heippahei ja sunnuntaita! Ajattelin tulla tänne purkamaan ja kertomaan fiiliksiäni loppulomalta, sekä viikonlopulta.
Loppuloma tai loppuviikko - kummasta nyt haluaa puhua, koska sama asia, on sujunut rauhallisesti. Totta puhuakseni en edes muista mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi rentoutunut koska uni on maittanut kaikkina muina paitsi perjantai-iltana (jolloin join lasillisen punkkua iltaruoan kanssa, alkoholi ei nähtävästi ainakaan edesauta unentuloa minun kohdallani) ja aamuisinkin olen torkkunut vähintään puoli kahdeksaan (ja tänään sunnuntaiaamuna jopa 07:52 asti - hehe!). Perjantaina kävin näöntarkastuksessa ja koin aikamoisen heräämisen kun optikko näytti tarkastuksen lopuksi miten "näen" omin silmin ja miten korjauksin. AUTS! +0,75 molemmissa silmissä ja samoin taittovirhettä oli samat 0,75 molemmissa. Uudet lasit lähtivät tilaukseen, mutta pakko myöntää että emmin niitä ehkä hiukan jo nyt - mutta kun parempiakaan ei tuntunut löytyvän! Halusin ehdottomasti lasit, joissa on tyynyt nenää vasten, eikä sen mallisia kovin montaa ollut Silmäasemalla. Noh, pääasia että näkö paranee kun lasit saan! Optikko tosin kyllä sanoi, että lasit voi halutessaan vaihtaa 3 kuukauden sisään jolleivat ekat olekaan kivat. Ihanaa olla nainen, kun mielensä saa muuttaa ;)
Mies oli koko eilisen vuorokauden töissä ja minä kävin siskontytön 2-vuotispäivillä, koiran kanssa lenkillä kaatosateessa (kiitos sadejumalat! Heti kun palasimme sisälle, sade lakkasi), siivoilin ja sometin. Viimeiseksi mainittu on kuluneen viikon aikana tuntunut sekä ihanalta ajanvietteeltä, että myös rasitukselta ja ennen kaikkea kaipuun herättäjältä. Moni vietti tänä viikonloppuna häitä ja kuluneen kevään ja kesän aikana on moni seuraamani instagramaaja ja bloggaaja tullut raskaaksikin ja (ihania) odotusjuttuja on piisannut. Tirautin äsken terassilla palautuspäikkäreitteni lomassa jopa pari kyyneltä (jotka Ronja onnekseni kävi heti nuolaisemassa pois. Mamman pieni rakas, joka ei taaskaan ymmärtänyt miten tärkeä lipaisu juuri tuollaisena hetkenä oli) kun kaikki paha olo tuntui vyöryvän ylitseni. Olen alkukesästä lähtien lukenut Gretchen Rubinin The Happiness Project-kirjaa ja yrittänyt ammentaa siitä ideoita, miten oppia "näkemään" onnea arjessa ja tulla onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen siksi suurta häpeää kun tirauttelen itkua kevytkenkäisistä asioista kun maailmassa on niin paljon pahaa, mutta kuten Rubin onnekseni kirjassakin toteaa, täytyy ongelmat saada suhteuttaa omaan elämäänsä (eli minun ei tarvitse hävetä että jokin asia harmittaa minua, vaikka Afrikan lapset näkevätkin nälkää). No mikä minua niin harmittaa, että oikein itkuksi piti pistää?
Se, että minusta tuntuu että elämäni lipuu ohitseni ja itse seison pysäkillä, jolle yksikään juna ei pysähdy.
Haaveilen kihlauksesta.
Haaveilen häistä.
Haaveilen lapsista, omasta perheestä.
Haaveilen omakotitalosta.
Haaveilen vakinaisesta virasta.
Kihloista olen puhunut jo parin vuoden ajan kun mies vahingossa tajuamattaan kysyi minulta millaista sormusta toivoisin ihan noin vain ohimennen. On kyllä sen jälkeen tajunnut, miten väärin teki kun muina miehinä - vailla taka-ajatusta - moista kysyi, koska minulle se oli jo askel eteenpäin - askel kohti kihlausta ja häitä. Lupaus, joka edelleen on lunastamatta.
Lapsista olen haaveillut noin parin vuoden ajan ja kuume sen kuin kasvaa. Harmikseni parin kolmen vuoden takaiset sekoilut ruoan ja urheilun - itselleni aiheuttaman syömishäiriö ortoreksian - vuoksi, ei hormonitasapainoni edelleenkään ole palannut, eikä tasapainosta niiden suhteen voi puhua. Jollei ole hormoneita, ei ole raskautta, ei lapsia eikä perhettä. On varmasti sanomattakin selvää, että soimaan itseäni tästä mutta lääkärit ovat koittaneet vakuuttaa, ettei se nyt tässä kohtaa enää auta vaan nyt täytyy antaa ajan korjata. Jos aika korjaa - sitä ei kukaan voi luvata. Minun on vain käsketty pitää paino tällä tasolla - yhtään se ei saisi laskea, jottei rasvakerrokseni jota muun muassa hormonit tarvitsevat elääkseen, hupene. Liikuntaa tai elämäntapoja ei muuten ole rajoitettu ja siksi olen jatkanut liikkumista entiseen tapaan, mutta pyrkinyt lisäämään kaloreita m.m. pehmeiden rasvojen merkeissä ruokavaliooni. Aihe on arka ja tätä kirjoittaessani pala nousee jälleen kurkkuun ja kyyneleet alkavat vuotaa silmistä. Olen aina halunnut olla nuori äiti, joka jaksaa peuhata lastensa kanssa.
Omakotitalosta olen samoin haaveillut koko elämäni ja tämä taitaa olla aiheista ainoa, joka nyt edes jotenkuten etenee - kunhan kunta nyt käsittelisi poikkeuslupa-paperimme, jotta voisimme anoa rakennuslupaa. Talon rakennus ei ole mikään pieni projekti ja kuten jo aiemmassa postauksessa totesin on matkalla kohti valmista taloa vielä monta mutkaa matkassa, joista suurimpana pankki ja talolaina, jotka ovat väistämättä oleellisia rakennusprojektissa.
Vakinaisesta toimestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta kertauksena niin haaveilen siitäkin edelleen. Pari kolme kertaa olen sellaista hakenutkin, mutta tuloksetta. Aihe ei muuten olisi niin tulenarka, jollei nykyinen työpaikkani olisi hieman haparoilla jäillä ja elän para-aikaa totaalissa tietämättömyydessä, miten minun jatkossa käy. Jatkoni on oikeastaan kiinni minusta täysin irrallaan olevasta asiasta, jota nyt jännitetään. Nuorempana kuvittelin olevani virassa jo viimeistään tässä vaiheessa, mutta fakta on se että taloustilanne on pakottanut työnantajat tiukentamaan vöitään, eikä virkoja niin vain perusteta eikä niistä niin vain erota (ne joilla sellainen jo on), koska ne maksavat. Joka kerta kun virka on minulta ohi mennyt, on se harmittanut mutta miten useampi niistä annetaan muille kuin minulle, sitä happamammalta koko hakeminen alkaa tuntua. Sain jopa eräässä haastattelussa kuulla, ettei minulla näin nuorena vielä toimea edes tulisi olla (!) joka mielestäni kertoo jo jotain koko työelämän asenteesta nuoria työntekijöitä kohtaan: me tyydymme pätkätöihin kun muutakaan ei tarjolla ole, siinä missä vanhempi hakija lähtisi hippulat vinkuen jos hänelle vastaavaa tarjottaisiin. Olemme tottuneet tähän.
Mitä tähän sanoisi? Millä sanoin jatkaisi? Oloni on tyhjä, vaikka tiedän että minulla on moni asia hyvin. Talon rakennus etenee jahka lupapaperimme käsitellään, enkä usko että pankki on aivan mahdoton myöntämään meille lainaa, koska miehelläni on vakivirka. Kihlausta ja naimisiinmenoa tuskin edesauttaa, että siitä puhun mutta välillä tekee mieli jopa sanoa, että hittoako tässä yhdessä sitten ollaan jollei sitä voida virallistaa? Minulle se olisi todella tärkeätä kun mies taas on sitä mieltä, että ehditään sitä myöhemminkin. Googlettamatta mitään tilastoja voin kuvitella, että rahan jälkeen parisuhteissa tapellaan takuuvarmasti toiseksi eniten naimisiinmenosta! Hormoneista ei kukaan tiedä eikä niihin voida mitenkään vaikuttaa, vaan minun täytyy vain antaa ajan kulua ja pyrkiä pitämään yllä stressitöntä elämää, sekä pitämään kiinni kiloistani koska hormonit ja mahdollisesti tuleva sikiö ja lapsi tarvitsevat molempia pystyäkseen kehittymään kehossani. Töiden suhteen en voi kuin toivoa, toivoa ja hakea kun virka jossakin aukeaa. Se, että hakee kerta toisensa jälkeen näyttänee työnantajalle jo, että olen tosissani.
Tälläisiä kuulumisia tänään, lomaviikkoni viimeiseltä päivältä.
Toivottavasti sinulla on parempi mieli. Kyllä minullakin vielä on.
* kuvat uupuvat, koska netti. Lähden ulkoiluttamaan koiraa.