onsdag 29 april 2015

Keskiviikon kuulumiset: juoksua ja ruokaa, sekä pohdintaa kropan muutoksista

Heippahei ja sateista keskiviikkoa! Täällä on vietetty lyhennettyä työpäivää 7:45-14:30, jonka vietin pääosin puhelimessa aikoja varaten ja hoidon tarpeen arviota, eli neuvontaa, tehden. Suoraan työpaikalta suuntasin sadetta uhaten 7,9 km hölkälle, jonka aikana purin ajatuksia, joita puheluiden aikaan olin päähäni kehitellyt, ja jolta palasin huomattavasti freesimpänä työpaikan parkkikselle, josta kävelin vielä apteekkiin täydentämään varastoja. Lenkki ei oikein ottanut kulkeakseen, mutta harvemmin se juoksu työpäivän - lyhyenkään - jälkeen sujuu kuin vettä vaan. Itse koen hankalaksi rytmittää syömisiäni lenkkien mukaan; liika syöminen saa ruoan hölskymään vatsassa ja muuttaa askeleen betonipossuakin raskaammaksi, kun taas liian niukka safkaaminen tuntuu maahan liimautuneina lenkkareina, yleisenä vetämättömyytenä ja huippauksena. Tänään söin lounaaksi kanakeittoa (kanaa, nuudeleita ja kasviksia) ison kulhollisen, sekä puolitoista pientä sämpylää klo 11:40 ja lenkille suuntasin klo 14:40. Lounasta analysoiden makrot olivat mielestäni ihan kivasti kohdillaan: hiilareita, protskua ja noh, rasvaa voin muodossa ;) Taukoa tuli siis noiden välissä 3h, eli aika sopivasti, mutta silti askeleeni tuntuivat jotenkin raskailta eikä veto ollut parhaimmillaan ja harmitti. Viikonloppuisin kun aamupalan syö rauhassa ja suuntaa sitten parin tunnin päästä hölkälle on fiilis ihan toinen. Kaipa se omalla kohdallani on niin, että suorituskykyni on parhaimmillaan aamupäivisin, kun taas iltapäivällä ja illalla jaksaminen jo hiipuu, enkä pääse yhtä hyviin fyysisiin suorituksiin kuin aamupäivisin. Yksilöllistä vai tankkauksesta johtuvaa? Tiedä sitten.

Töiden ja lenkin jälkeen suuntasin Ronttulin kanssa metsäkävelylle, joka osoittautui virheeksi. Miksi? Koska oma jaksaminen oli jo kortilla, olisi minun tuossa välissä pitänyt napata jonkin välipala, josta olisin saanut energiaa koiralenkin ajaksi. Nyt lähdin pelkän veden voimalla - ihan vanhasta tottumuksesta - viemään ylienergistä labbisneitiä metsään ja arvaatte varmasti, mikä soppa siitä syntyi. Aivan. Uhkasin lähettää älyttömän energisen koiraneidin, joka viisveisasi käskyistäni, paloiteltuna Timbuktuun ja sähisin kuin kissa kotiin päästyäni. Äkkiä kasviksia, täysjyvänuudelia, kananmunaa ja raejuustoa napaan ja johan hymy palasi huulille.

Nyt istun tässä sohvalla ja siirrän valokuvia kamerasta koneelle ja noh.. järkytyn näkemästäni: onpa kroppani muuttunut viime kesästä. Kuvista minua katsoo takaisin huomattavasti pyörempi ja vähemmän timmi nuori nainen, joka kuvissa toki hymyilee, mutta joka ei tunnu minulta. Lainkaan. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kuvien otto hetkellä olen juuri syönyt runsaan aamupalan ja kitannut peräti litran vettä Beroccoineen ja kaksi jättimukillista, eli arviolta puolisen litraa, kahvia naamaani ja vatsani on näistä johtuen takuuvarmasti turvonnut. Silti se ei pelasta minua siltä tosiasialta, että kroppani koostumus on jotain täysin muuta kuin vuosi sitten ja että olen - suoraan sanottuna - lihonut. Vaa-an mukaan suurempaa muutosta ei ole tapahtunut, mutta peilikuva paljastaa sen, että lihas painaa läskiä enemmän ja että vaikka paino ei montaa kiloa noussut ole, on lihasten tilalle tullut jotain aivan muuta. Surettaa, vaikka samalla tiedän, että tämä on kropalleni varmasti terveempi olotila kuin se viimekesäinen riutunut kukkakeppi, mutta omalta ei tämä naisen keho tunnu, enkä siinä oikein viihdy. Lääkärit kehoittivat niin endokrinologian kuin naistentautien puolellakin nostamaan painoa ja rasvaprosenttia, jotta kroppani hormonitoiminta saataisiin elvytettyä ja heräämään henkiin ja tämä itse asiassa oli suurin syy sille, että annoin painon nousta. Nyt kun kroppa edelleen tuntuu olevan unten mailla eikä mitään muutosta aineenvaihdunnallisesti tai hormonaalisesti ole tapahtunut, on oloni muuttunut kahta epävarmemmaksi: oliko tässä painon nostossa sittenkään järkeä, kun ei mitään tapahdu? Herääkö kroppani koskaan enää henkiin vai olenko toilailuillani sekoittanut ja pilannut sen luonnolliset toiminnot loppuelämäkseni? Joudunko kärvistelyideni takia viettämään loppuelämäni uinuvan kropan kanssa ja maksamaan siitä kalliin hinnan, eli jäädä vailla unelmaa, joka minulla koko elämäni on ollut? Itkettää. Ehkä aika näyttää, mutta tämän odottavan aika tuntuu liiankin pitkältä.

Mitä sanoisin parikymppiselle Jossulle? Mitä olen tästä oppinut?
Relaa. Nauti. Tee niin kuin sydämesi sanoo, äläkä tanssi muiden pillien mukaan, vaan luota vaistoosi. Vaistoni on viimeisten vuosien aikana jo kertonut minulle mitä minun OLISI pitänyt tehdä, mutta olen vain syysännyt sen inahtelut sivuun ja vähätellyt niiden luotettavuutta ja tehnyt juuri päinvastoin. Syö pullaa, syö suklaata. Myönnä virheesi. Uskalla olla heikko ja anna toisten auttaa.

Uusimmat valokuvat päivän asuista saattavat nyt jäädä julkaisematta ja jatkan ajatusteni työstämistä. Ehkä lihaskuntoa voisi sittenkni lisätä ja tehdä tästäkin kropasta timmimmän vielä ilman, että elämästä nauttimisesta tarvitsisi karsia niitä hiilareita iloja, jotka siihen vihdoin olen saanut lisättyä.


tisdag 28 april 2015

Viime viikon liikuntasaldoa

Ajattelin pitkästä aikaa julkaista aiemmin NIIN muodikkaan (ja angsteja herättävän..) yhteenvedon viime viikon liikunnoistani. Aiempiin liikuntalistoihin verrattuna voi vain todeta, että PIENTÄ muutosta on tapahtunut ja ehdottomasti parempaan suuntaan! Siinä missä aiemmin kävin salilla 4 kertaa viikossa ja juoksin 2-3 kertaa ja pyöräilin arviolta kilsan päivässä hyötyliikuntana, juoksen nyt 2-3 kertaa viikossa n 20 km viikkotasolla ja teen lihasjumppaa ohjatussa kahvakuulassa kerran viikossa, sekä punttisalilla oma kroppa tai kahvakuula vastuksena.

Joka aamu käyn Ronjan kanssa aamupissalla 30 min lenkillä, jossa koira usein juoksee vapaana ja itse heittelen hälle keppejä, sekä availen paikkoja. Iltapäivällä käyn usein myös Ronjan kanssa n tunnin kävelyllä ajatuksia selvittämässä työpäivän päätteeksi, mutten nyt kirjannut niitä nyt tähän. Mutta happihyppelyä tulee siis koiran myötä harrastettua n 1,5h päivässä :)

Maanantai lihaskunto 40 min + iltapäivälenkki 60 min metsässä
Tiistai juoksulenkki 10 km
Keskiviikko puutöitä vanhempien luona reilu tunnin
Torstai apua.. taisin käydä kävelyllä
Perjantai kahvakuula 60 min
Lauantai juoksulenkki 4,3 km
Sunnuntai juoksulenkki 10 km
 
 
Mitäs mieltä olette? Itse olen sitä mieltä, että lihaskuntoa voisi ja pitäisi tuohon vielä lisätä, mutta aika kivastihan ja vaihtelevasti liikuntaa tulee nykyään harrastettua entiseen verrattuna :)

söndag 26 april 2015

Sunnuntainen oivallus: sokeri ei tapa, hillopurkkiin ei huku

Vedettiin äsken T:n kanssa high five:t iltapäiväkahvia ja - uskokaa tai älkää - jälkkäriä nautiskellessamme pyynnöstäni todettuani ääneen, ettei sokeri tapa ja että voissa paistetut pullat vaniljajätskin ja *sokeria sisältävän* hillon kanssa maistui hemmmmmmetin hyvälle.

Valehtelisin jos väittäisin, ettenkö äskenkin edes hetken olisi miettinyt, mitä masuuni para aikaa lappaan, mutta ensimmäistä kertaa moneen, moneen aikaan nautin siitä täysin siemauksin. Miksi ja miten tähän on päästy?

Päivällisellä nautin sopivan kokoisen annoksen ruokaa, enkä santsannut pelkän hyvän maun vuoksi, vaikka housunnappi jo puristaisikin. Jes! Askel nro 1, done! Aiemmin päivällä kävin 10 km hölkällä, joten energiaa tiesin tarvitsevani normaalia enemmän ja koska päivällisellä tosiaan jätin tilaa jälkkärille, saatoin sitä hyvillä mieli suuhuni laittaa. Useimmiten minulle käy niin, että syön ruoka-annoksen lisäksi vielä santsiannoksenkin ja kun ja jos jälkkärin aika vihdoin koittaa, ei sitä masuuni enää mahdu. Usein jälkkäriä olen vieraissa ottanut kohteliaisuudesta ja vetänyt napani sitten niin ääriään myöten täyteen, ettei hyvää makua ole voinut lopputulokseksi saada sitten millään. Ja miten voisi, jos mahaa kivistää ylensyömisen vuoksi ja kärsin morkkiksesta a) koska olen ahtanut itseni liian täyteen ja b) koska olen syönyt jotain epäterveellistä (harvemmin mummolassa tai anoppilassa tarjoillaan jälkkäriksi banaanilettuja tai raakataatelipalleroita). Tänään onnistuin v-i-h-d-o-i-n selättämään nuo molemmat möröt ja olin, valhtelematta, onnellisin tyttö pitkiin aikoihin (mitä ruokaan tulee): söin sokeria, enkä kuollut.





Siinä köyhiä ritareita hyvällä tahdilla suuhun lusikoidessani kerroin T:lle, miten olen huomannut selvän muutoksen käyttäytymisessäni viime aikoina: siinä missä aiemmin luin treeniblogeja ja -lehtiä erilaisia "vinkkejä" ahmiessani ja kokeillessani niistä "inspiroituneena" (lue: koin morkkista, etten elä yhtä oikein kuin joku muu ja koitin "parantaa tapani" ja elää yhtä kurinalaisesti kuin muut (antavat blogeissaan ymmärtää)), suorastaan ärsyynnyn nykyään vastaavista jutuista: miksi hemmetissä peruspirkon pitäisi elää yhtä kurinalaista sokeritonta, kaloritonta, viljatonta, vehnätöntä ja kuumentamatonta elämää kuin joku, joka tähtää kisalavoille? Ennen vanhaan ihmiset söivät perunaa, ruisleipää, suolaa ja kanelipullia hyvillä mielin, painoivat fyysistä duunia eivätkä tienneet tuon taivaallista makroista, steviasta, syväkyykyistä tai bulletproof-kahvista. Olivatko he onnettomampia kuin me? Eivät, vaan uskoisinpa että päinvastoin he nauttivat elämästään ja elivät sitä juuri niin kuin se heidän eteensä tuli, eivätkä stressanneet siitä kuten me omastamme tänä päivänä teemme. En kiellä, etteivätkö esi-isämme olisi eläneet luonnostaan fyysisesti aktiivisempaa elämää - olihan monen työ fyysisesti huomattavasti raskaampaa maanviljelijänä kuin tänä päivänä konttorityöntekijänä ja että tuo päivän mittaan säännöllinen liikunta pelastanut heitä monelta meitä nykyään vaivaavalta vaivalta kuten niska- ja hartiaseudun sekä selän lihaskivuista, aikuistyypin diabeteksesta ja sepelvaltimotaudeista, sekä lihavuudesta nyt puhumattakaan.

Erän lehti, jota aiemmin luin kuin Raamattua, on Fit. Lehti on pullollaan vinkkejä terveellistä ruokaa ja liikuntaa suosivalle, mutta viime aikoina lehti on omasta mielestäni muuttunut liian totiseksi. Siinä missä lehti aiemmin kertoi, että on okei herkutella ja relata kovien ja monipuolisten treenien lomassa, pullistelee se nykyään "miten päästä lomakiloista eroon" ja "miten viettää kevennettyä viikkoa"-tyyppisiä juttuja ja uusimmassa numerossa kauhisteltiin, miten paljon sokeria päivittäin lappaamme suuhumme ja miten se vielä koituu kohtaloksemme. Olin todella pahoillani kun luin juttua sokereista ja jossa jopa hedelmiä ja niiden sisältämää fruktoosia kyseenalaistettiin. Hei haloo, onko kukaan vielä kuollut sokeriövereihin syötyään hedelmiä? Voi olla, että luen artikkeleita turhankin kriittisellä silmällä, koska tulkitsen niistä jokaikisen ikään kuin sääntönä - en vinkkinä - peruspirkon elämälle. Toivon, että mahdollisimman moni muu voi lukea juttuja pieni pilke silmäkulmassa eikä ota vinkkejä yhtä sanatarkasti kuin minä ne tulkitsen. Minusta kun on nurinkurista, että lehti jota pääasiassa terveellisiä elämäntapoja noudattavat naiset lukevat, pullistelee käskyjä ja sääntöjä, jotka koskevat ylipainoisia, liikkumattomia ihmisiä huomattavasti enemmän ja saattavat aiheuttaa näille paineita suoriutua elämästään VIELÄ paremmin kuin mitä he jo tekevät. Nykypäivänä vinkkejä tulee joka tuutista ja jos niitä kaikkia yrittää noudattaa, ei sitä tule muuta kuin pää pyörälle ja vinoutunut asenne ruokaa sekä liikuntaa kohtaan. Missään en vielä ole törmännyt ohjeeseen, joka sanoisi "nauti elämästä, liiku, syö ja nuku sopivasti, tee välillä epäterveellisiä juttuja, jätä lenkki tekemättä ja ota kirja käteen". Toivon, että moni ymmärtää tuon sanomattakin, mutta mitä enemmän syömishäiriöt lisääntyvät, sitä vähemmän siihen uskon.



Mitä siis tänä viikonloppuna ja viime aikoina olen todennut ja oppinut? Että Fit taitaa vaihtua Oliviaan. Että pari ruokalusikallista sokeria sisältävää Dronningholmin vadelmahilloa ei tapa. Että voissa paistettu pulla on himpskatin hyvää. Että lenkille kannattaa lähteä sateeseenkin. Että yksinolo tekee välillä hyvää. Että elämä on aivan liian lyhyt, että kaikkia tuoteselosteita ulkomuistista osattavaksi.


lördag 25 april 2015

(itse)luottamuksesta, miten se menetetään ja saavutetaan jälleen, sekä parisen sanaa suhteista

Juteltiin eilen T:n kanssa perinteisen perjantaidinnerin (mulla falafeleitä, mozzarellaa ja salaattia, sekä ruiskorppuja ja T:llä pizzaa - as always!) yllä (itse)luottamuksesta ja siitä miten ne vaikuttavat parisuhteeseen. Molemmilla on taustansa ja parisuhdehistoriansa, jotka ovat muokanneet meistä sellaisia, joissa tässä suhteessa olemme - niin hyvässä kuin pahassa - ja olimme samaa mieltä siitä, että jollei luottamusta ole  tai synny, ei suhde pidemmällä tähtäimellä tee kummastakaan onnellista.

Lähdetään itseluottamuksesta, koska se vaikuttaa hyvinkin pitkälti luottamukseen toista kohtaan. Meinasin jo kirjoittaa, että ellet luota itseesi, niin kehen sitten, mutta totesin jo, että poikkeuksiahan on: esimerkiksi terapeutin vastaanotolla asiakas voi olla hyvinkin heikko ja hänen itseluottamuksensa ja usko itseensä ja luotto omiin tunteisiinsa voi olla heikko ja silloin asiakas tukeutuu terapeutin neuvoihin ja potkuihin pyllyyn "kyllä sinä osaat"-sanojen höystämänä. Terapeutti rohkaisee asiakasta luottamaan itseensä ja tuntemuksiinsa ja pikkuhiljaa näin myös (toivon mukaan) tapahtuu ja terapeutti toimii hieman samalla tavalla kuin vanhempi lapselle: kun luotto omiin taitoihin ei riitä, lapsi vilkaisee vanhempaansa, joka vastaa katseeseen rohkaisevin sanoin ja elein: "mene vaan". Lapsuudesta puheen ollen itseluottamuksen perusta rakentuu jo tuolloin ja uskon vahvasti, että jollei lasta rohkaista riittävästi hänen kyseenalaistaessaan omaa osaamistaan, ei hän kehitä itselleen yhtä vahvaa ja säänkestävää itseluottamusta kuin rohkaistu lapsi. Taaperoiässä aluilleen saatu itseluottamus varmasti rakentaa myös hyvää perustaa lapsen varttuessa teiniksi ja siitä eteenpäin aikuiseksi. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, tarvitsee hän heikkona hetkenään ja niitä "kysyviä olan yli heitettyjä katseita heittäessää vastauksia, englanniksi "response", ja vahvistusta osaamiselleen ja pystymiselleen; "anna mennä vaan".

kuva keväältä 2014: olin niin laiha :/
Itselläni on aina ollut hemmetin hyvä itsetunto ja -luottamus, vaikka minua ala-asteella hieman kiusattiinkin ylipainon vuoksi. Kotoa saatiin kannustusta ja kehuttiin syystä, muttei paapottu turhista vaan kehut ansaittiin. Ensimmäisen kerran muistan itsetuntoni järkkyneen pahemman kerran yläasteikäisenä, jolloin lihoin huomattavasti suht. lyhyen ajan sisään, enkä käyttäytynyt niin kuin halusin. Eli eräänlaisen manipulaation alla ja mitä heikommaksi itsetuntoni kävi, sitä enemmän uskoin muiden mielipiteisiin, solvauksiin ja sanomisiin. Olin täysin toisen ihmisen ohjattavissa ja tein, sanoin ja elin - jopa hengitin - juuri niin kuin hän minua käski. Miksi? Miellyttääkseni toista ja saadakseni sen myötä hyväksyntää. Jälkeenpäin ajateltuna häpeän tuota ajankautta elämästäni enemmän kuin mitään muuta, mutta tehtyä ei tekemättömäksi saa. Ihmissuhteen päätyttyä pelastukseni oli vanha kaveriporukka, joka antoi minulle anteeksi ja otti vastaan, sekä perhe, joka ei heittänytkään pihalle vaikka olisin sen ansainnutkin, vaan antoi anteeksi ja potki pyllylle sanoin "anna mennä vaan".

Toisen kerran muistan itseluottamukseni kärsineen pahemman kerran löydettyäni salitreenin ja sen myötä alettuani kyseenalaistaa ulkonäköäni: josko minä iiiiiihan vähän vielä vähennän ruokamääriä ja lisään painoja tankoon, kyllä minä sitten riitän ja kelpaan. Kelle? Jaa-a, itselleni? Elin tuolloin onnellisessa suhteessa, jossa mies rakasti ja hyväksyi minut omana itsenäni, mutta jostain takavasemmalta keksin itse tuon itseni upgradeamisen. Suhde päättyi kasvettuamme erillemme ja itsetuntoni oli, noh, ei se paras mahdollinen koska olin ensimmäistä kertaa 4 vuoteen omillani ja löydettyäni baarista kivasti pussailevan ja minua kehuvan miehen, olin täysin myyty. Loppu on historiaa ja puoli vuotta siitä eteenpäin muutin jo Poriin miehen perässä aikeinani rakentaa uusi elämä. Vaan ei mennyt kuin Strömsössä ja suhde kuihtui ja kariutui pikkuhiljaa. Mitä pienemmiksi palasiksi huomasin suhteen pirstaloituvan, sitä kovemmin yritin sitä pelastaa. Mitä huonommaksi suhde kävi, sitä huonommaksi tunsin itseni, koska en saanut tilannetta enää pelastettua, vaan huusimme putkihuutoa toistemme naamoja vasten, kirosimme toisemme maanrakoon ja itkin itseni uneen. Kotiporukat olivat huolissaan, koska laihduin laihtumistani vetämällä itseni täysin piippuun salilla pahaa oloa purkaen ja itsetunnolleni tekohengitystä antaen; antoihan kova treeni nätit lihakset ja hemmetin hyvännäköisen kropan lopputulokseksi.


Itseluottamukseni perustui hyvännäköiselle kropalle, jonka vedin äärimmilleen piippuun. Olihan se timmi vatsa nätti, mutta hinta jonka olen siitä maksanut on kallis: oma terveyteni

Olen aina ollut jokseenkin epävarma ulkonäöstäni ja varmasti se perustuu ala-asteaikaiseen solvaukseen, joka kohdistui nimenomaan ulkonäkööni - ei mielipiteisiini tai ajatuksiini. Olin porukan pyörein tyttö enkä hyvä oikein missään, vaan keskiverto kaikessa enkä näin ollen koskaan päässyt loistamaan oikein missään. Vertasin itseäni kavereihin, jotka oikeastaan aina olivat minua astetta parempia, mutten muista ainakaan tuolloin miettineeni sitä sen kummemmin: jos joku viitsi lukea kokeisiin 8 iltaa peräkkäin, sallin hänelle paremman arvosanan kuin itselleni, joka vaivautui selaamaan muistiinpanoja edeltävänä iltana. Jälkikäteen tätä ajatellessani mietin, voisivatko nuo hetket sittenkin vaikuttaa itsetuntoni vaihteluun? Hmm..

Porista Porvooseen muutettuani jatkoin tunteiden purkamista salilla. Nyt minulla ei niinkään huono olo ollut, vaan olin pikemminkin yksinäinen ja salille mennessäni tuo sisäinen tyhjyyteni kaikkosi. Jälleen sain salilla uurastaessani lopputulokseksi VIELÄ nätimmän kropan, paremman itseluottamuksen kiitos ulkopuolisten kehujen lihaksistani, mutta lopputulokseksi tulikin sitten kroonistuneet lihasjumit, huimaus ja pohjamutiin asti laskeutunut itsetunto: en riitä, en pysty, en ole.

Löysin T:n, jonka kanssa päätimme alkuun olevamme vain kavereita. Makoilin hänen sohvallaan kahvia juoden, entisistä parisuhteista jutellen ja taustoistamme kertoen. Itseluottamukseni ei ollut häävi, mutta "uskalsin" makoilla toisen sohvalla ja olla lähes oma itseni (mitä en nyt karkkia voinut syödä hänen nähtensä koska eli edelleen siinä uskossa että KAIKKI miehet ovat sitä mieltä, että naiset laihduttaa) ja huomasin ajan myötä, ettei tämä mies ulkonäköäni tai mielipiteitäni kertaakaan mollannut tai kyseenalaistanut - sain vain olla juuri se mikä olin. Pikkuhiljaa mielenkiinto kasvoi molemmin puolin ja noh.. lopputulos on se, että asumme nyt yhdessä Ronja riesanamme seuranamme. Lääkärin painostuksesta olen nostanut painoa nyt pari kiloa, enkä voi väittää että itseluottamukseni olisi se paras mahdollinen koska kroppa ei liikuntakiellon myötä tunnu omalta ja yhtä hyvältä kuin se timmimpänä tuntui. T:n ei tarvitse minua kehua, koska TIEDÄN että riitän hänelle juuri tälläisenä - joko 51 kg tai 55 kg painavana, lihaksikkaana tai pehmeämpänä. Juuri tämä tieto tuntuu pönkittävän itseluottamustani ja työskentelen tällä hetkellä eniten omien ajatuksieni kanssa ja koitan riittää itselleni.

Mutta tosiaan puhuttiin eilen siitä, miten heikko itseluottamus voi vaikuttaa parisuhteeseen. Meillä molemmilla on kokemusta siitä miten käy, kun suhteesta uupuu luottamus toiseen ja totesimme, ettei sellainen pidemmän päälle kestä. Jos toinen joutuu kokoajan olemaan varuillaan, todistelemaan toiselle, että tämä riittää ja että rakastaa eikä ole lähdössä suhteesta muita vilkuilemaan, samalla kun toinen on kuin kissa pistoksissa ja epävarma itsestään ja suhteen jatkuvuudesta tukehtuu parisuhde pikkuhiljaa toisen kuristaessa toista pikkuhiljaa. Toki toiselle täytyy välillä kertoa, että hitsi olet kiva ja voi miten sinusta tykkään juuri tuollaisena, muistuttaakseen toista siitä, miksi yhdessä ollaan - vaikka toinen sen tietäisi sanomattakin. Ihan vain muistutuksena. Olen itse sitä mieltä, että suhdetta täytyy hoitaa, mutta omalla kohdallani se onnistuu parhaiten hyvinkin pienin elein: vaivihkaa toista koskien esim. ohi kävellessä, tekstiviesti kesken työpäivän kuulumisia kysellen, kädestä pitäminen ennen nukahtamista.. Toki timanttisormuksista, hattarapilvistä ja ravintolaillallisista saa sitä ekstrakivaa suhteeseen, mutta niiden varaan ei suhde ja luottamus perustua.


Summa summarum, mitä voimmekaan todeta? Että hyvä parisuhde perustuu sille, että molemmilla on turvallinen olo, toista kehutaan välillä ja pidetään huolta itse itsestämme myös yksilöinä. Jos on epävarma olo, voi toiselta välillä varmistaa, että riittäähän tämä, jolloin toinen vastaa "toki, anna mennä vaan". 

torsdag 23 april 2015

"Urheiluhullun päiväkirja" - liian kliseistäkö?

Heippaheimoimoikka kaikille ja heilutukset täältä aurinkoiselta pk-seudulta: I´m back! Blogitauko venyi odotettua pidemmäksi ja totesin, kuten useat muutkin taukoa pitäneet, että kynnys tehdä paluu on yllättävän korkea. Itse olen jo parina iltana ajatellut kirjoittavani tänne jotakin, mutta homma on kaatunut siihen, etten tiedä mistä kirjoittaisin - eihän minulla ole mitään suurta ja mullistavaa edes kerrottavana, koska arkeni pyörii täällä blogin toisella puolen entiseen malliinsa eteenpäin ja päivät muistuttavat aika lailla toisiaan - tai sitten yksinkertaisesti ajanpuutteeseen. Mitä blogitauko on minulle opettanut ja miksi ylipäätään sille päädyin? Totesin jossain kohtaa, ettei elämässäni tuntunut olevan muuta sisältöä kuin työt 8-16, Ronjan ulkoilutus, satunnaisesti lenkkeily itsekseni, sekä blogit (oman kirjoittaminen, sekä muiden seuraaminen) ja tämä jos jokin ärsytti: hitto, ei kai 25-vuotias tosiaankaan voi olla NÄIN tylsä, etten muuta elämälläni tee, kuin nökötä koneen ääressä muiden elämiä seuraten? Huomasin, miten ärsyynnyihin mieheenikin kun tämä lähti VPK-treeneihin ja harrasti ja minä vaan majoittauduin sohvalle Mac seuranani. Blogitauko pakotti minut omalle epämukavuusalueelleni ja keksimään jotain tekemistä koneilun sijaan ja kappas, yllätin itseni(kin) positiivisesti kehittämällä jos vaikka mitä pientä kivaa. Havahduin monta kertaa jopa äänen toteamaan, että hitto kuinka pitkiä iltanikin ovat nyt kun en vietä niitä koneen ääressä! "Vihdoin" minulla on aikaa kaikkeen muuhun touhuamiseen kuten metsässä samoiluun, kirjastossa käymiseen.. Rankkaa tekstiä ja noloa todeta, että olen laiminlyönyt normielämän viettoa koska olen hengaillut netissä :'D Nojoo, ikävä blogailuun jäi ja päätin, että kai sitä jonkin sortin paluun tulen ja teen. Pyörittelin pitkään mielessäni perustaisinko ihan uuden blogin tai uudistaisinko nykyistä esim. vaihtamalla nimen (otsikkoon viitaten, mitä mieltä?) ja/tai vaihtamalla tyyliä. Mikään fashionista minä en ole, enkä siksi aina tajua itsekään miksi tänne asukuvia näytille laitan :D En myöskään ole mikään huippu-urheilija tai taidokas sisustaja, enkä asu keskellä kiiltokuvamaista unelmaa, joten mitään huippu-blingiä arkea en saisi tänne kehitettyä valehtelemallakaan koska mitään tyhjänpäiväistä illuusiota tai hattarahöttöä en keksimään ala - on aikani sentään niin kallisarvoista etten sitä moiseen tuhlaa! Ajattelin siis jatkaa samaan malliin ja kertoa perus-tylsästä kalsariarjestani myötä- ja vastoinkäymisineen ja jakaa aatteitani siitä. Mitään en esitä, mitä en ole. Siihen olen jo liian vanha.

Okei, avauslause on tehty ja motkotus tai mikälie sepustus on hoidettu alta pois. Täällä ollaan ja se tuntuu hyvältä - kiitos tauon :)

Tauon jälkeen on hankalaa tietää, mistä aloittaisi, joten voisinpa tehdä pienen yhteenvedon siitä, mitä tauon aikana olen puuhaillut (arjen lisäksi):

- ostanut uudet lenkkarit - ensimmäiset Asicsini! (pilvenhattaroista puheen ollen ;))
- alkanut lenkkeillä sykemittari ylläni ja himmata tahtia niin, että sykkeet pysyisivät aisoissa (ja todennut, että kroppa jaksaa näin huomattavasti paremmin koska korkeilla sykkeillä toki jaksaa juosta hetken, mutta väsähtäminen tulee huomattavasti nopeammin kuin matalammilla. Toki sykkeeni pomppaavat edelleen jopa 170-tasolle, mutta nyt tiedän mittaria kyttäillen hidastaa tahtia tarvittaessa jota taso laskee)
- syödä mitä mieli tekee ja esim. viikonloppuaamuisin syönyt voileipää kalkkunaleikkeellä ja kasviksilla ainaisen tuorepuuron sijaan (on muuten hyvää!)
- ostanut helvetin kalliin käsilaukun, katunut ostostani ja tuntenut itseni höyhenenkevyeltä kun sain sen myytyä eteenpäin. Huh. Naisten hetken hairahduksia varten elämään pitäisi kehittää "STOP and count to 10"-nappula
- kokeillut täysin uutta työkuviota: sairaalapäivystystä
- leiponut elämäni huonoimpia pullia (vinkki: pelkästään täysjyväjauhoista EI voi tehdä pullaa!)
- ostanut 2 narsissia ja saanut molemmat hengiltä arviolta viikossa - oho.
- koittanut olla puhumatta kullasta ja timanttisormuksista joka päivä liian usein

Tänään vietin koko päivän päivystyksessämme ja huhheijaa, aikamoista haipakkaa piti lähes aamusta aina klo 16 lähtien. Välillä olo on toivoton kun ei pysty repeämään joka suuntaan ja ihmiset joutuvat odottelemaan vuoroansa pitkäänkin, mutta olen koittanut sisäistää, etten voi tehdä muuta kuin parhaani, että olen vain ihminen ja että minulla - itseäni kehumatta - on aika hyvä kyky organisoida ja priorisoida potilaita ja heidän asioidensa kiireellisyyttä kiireenkin keskellä hermostumatta. Kotiin ajellessani silmäluomet painoivat kyllä tonnin ja tuuli uhkasi pyyhkäistä minut auton oven avatessani tiehensä, mutta läksittyäni Ronjan kanssa pururadalle "ihan pikkulenkille vaan" totesin, että raitis ilma, lämmittävä kevätaurinko ja elämä on loppujen lopuksi aika kivaa! Siinä mieli kyllä tuulettuu kun katselee innokkaasti häntä vispaten juoksentelevaa reilu vuotiasta Ronjaa, kuuntelee metsän hiljaisuutta ja tuulessa kahisevia lehtiä eikä mieti turhia - tai vaihtoehtoisesti kelaa ne päivän aikana mieleen jääneet asiat läpi. Kotiin on ihana palata, valmistaa itselleen syötävää ja istahtaa pöydän ääreen miestä vastapäin istumaan ja vaihtaa kuulumisia. Toinen ymmärtää ja kuuntelee, on hiljaa jos pyydän, kysyy ja kertoo omasta päivästään. Siinä ihmisen on hyvä olla.

asu alkuviikolta: farkut Gina Tricot kengät Converse paita Lexington



onsdag 22 april 2015

Paluu tiedossa - stay tuned!

En tiedä lukeekohan kukaan enää tätä pikkublogiani - etenkään pitkän blogitauon jälkeen - mutta ajattelin nyt ilmoitusluontoisestikin kertoa, että päätös paluusta on tehty. I´ll be back - soon.

Paluuta olen itseasiassa suunnitellut tekeväni jo parin päivän ajan, mutta jotenkin illat ovat täyttyneen ohjelmasta eikä bloggailulle ole löytynyt rakoa - etenkään nyt kun olen aiemmin bloggaukseen käyttämäni ajan opetellut käyttämään muuhun tärkeään kuten Instagramin selailuun. Hah. Mutta tauon aikana olen maistellut ja mietiskellyt MINKÄLAISENA blogini tekee paluun mutta päätös astetta sporttisempaa on tiedossa.

Mitä kuuluu? :)