onsdag 30 december 2015

#uhka

 

Siinä missä monet muut bloggaajat kertovat näin joulun rauhallisten pyhien jälkeen seesteisestä menostaan, saamistaan lahjoista ja elämästään pumpulisen lumen keskeltä, aion minä olla radikaali ja kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa meistä valitettavan montaa. Uhkailusta.

En voi käsittää, mikä etenkin aikuisiin ihmisiin menee, kun he alkavat uhkailla toisiaan. Uhkailua tavataan niin yksityiselämässä kuin töissäkin ja sitä kohdistuu niin tunnettujen kuin tuntemattomienkin ihmisten kesken. Olen hämilläni seurannut maailman menoa ja sitä, miten uhkailua tuntuu esiintyvän yhä enenevästi yhteiskunnassamme ja mietin, mitä ihmettä meille on tapahtumassa? Pakolaisten paetessa vaarallisista kotioloistaan, vastaanottokeskuksia uhataan polttaa -  kuinka vieraanvaraista eikö? Kun Alkosta loppuu se Hesarin testivoittaja-skumppa, Alkon kassa haukutaan maanrakoon. Aikuismaista eikö?

Kun (uhmaikäinen) lapsi uhkaa karata kotoa, heittää pikkusiskoa kalikalla tai tehdä muita tuhmuuksia, moititaan lasta heti ja kielletään uhkailemasta muita. Parhaassa tapauksessa aikuinen jopa esittää vasta-uhkauksen, esim. uhkaa jättää lapsen yksin odottamaan autoon muiden mennessä kauppaan tai verottaa lapsen viikkorahasta osan. Aikuismaista, eikö?

Suomi-sanakirjan mukaan sana uhata tarkoittaa seuraavaa:

uhata

  1. ( ks. erikseen) ilmaista (painostuskeinona) sanoin tai elein aikomuksensa tehdä jklle tai jllek pahaa, käyttää väkivaltaa, tuottaa vahinkoa, ikävyyksiä tms. esim. Uhata lasta rangaistuksella. Hänen henkeään on uhattu. Ryösti rahat aseella uhaten. Uhkasi antaa minut ilmi. Uhkasi kertoa äidille. Uhkasi tehdä itsemurhan.
  2. olla uhkana jklle tai jllek, antaa aihetta pelkoon, saattaa vaaraan. esim. Poikia uhkasi rangaistus. Yritystä uhkasi konkurssi. Vihollisjoukot uhkasivat jo pääkaupunkia. Tuntea asemansa uhatuksi. Vaaran uhatessa. Erik. ilmaisemassa että jotakin vaarallista, haitallista tai harmillista on tapahtumaisillaan. esim. Vene uhkasi upota. Aika uhkasi loppua kesken. Uhkaa tulla sade.

En voi käsittää, mikä meihin hyvinvointivaltiossa asuviin aikuisiin ihmisiin menee kun alennumme uhkailemaan toisia - useimmiten vieläpä heikompia! Uhkaamisen perimmäinen seuraus on pelon herättäminen toisessa. Miksi ihmeessä haluamme herättää toisessa pelkoa; pelkohan on tunteista takuuvarmasti niitä pahimpia, joita ei kukaan - lapsi eikä aikuinen - halua kokea itse, muttei myöskään toivo tätä läheisilleenkään. Ihmisen (ja eläimenkin) pelätessä, hän on epävarma, pystyy harvoin tekemään rationaalisia ratkaisuja ja lähtee usein puolustamaan itseään (ellei sitten pakene), eikä pysty tai uskalla tehdä ratkaisuja, jotka voisivat ratkaista pelkoa aiheuttavan ongelman. Koira saattaa pelätessään purra tuttuakin ihmistä, koska ei kykene enää pakenemaan, kun taas ihminen uhattuna saattaa laukoa suustaan mitä rumimpia rupisammakoita - rakkaimmilleenkin. Loogisesti ajateltuna rakkaimpiaan ei koskaan pitäisi joutua pelkäämään, mutta näin ei valitettavasti ole. Kyllä ne rakkaimmatkin voivat (heikkoina hetkinään) uhata toisiaan, eikä se rakkaus kokemusteni perusteella sillä ainakaan leviä ja lisäänny - päinvastoin. Ihminen, johon minä luotan ja jota rakastan, ei uhkaile minua. Sen olen todennut kokemusteni pohjalta. 

Uskoakseni jokaiselle lapselle opetetaan (ainakin päiväkodissa) tapakasvatuksen ohessa myös se, että elämässä on joskus vastoinkäymisiä ja että niitä täytyy sietää ja pystyä kestämään, vaikkeivat ne kivoilta tunnu. Jos ei jokin juttu mene oman mielen mukaan yhdellä kertaa, saattaa se toiselle kierroksella jo mennäkin. Eihän Lotossakaan voi aina voittaa - muutenhan pelaamisessa menisi koko jännittämisen idea!

Seuraavan kerran kun joku uhkailee sinua, yritä hengittää syvään ja harkitse tarkkaan miten uhkaukseen vastaat. Uhkaaja useimmiten häkeltyy jollet lähdekään vastahyökkäys-kannalle, vaan vastaat ystävälliseen sävyyn hänelle. Ei nyt välttämättä tarvitse lähteä "ymmärtämään toisen pahaa oloa, joka purkautuu hyökkäyksenä" (todennäköisesti vain ärsyttää toista entisestään), mutta ystävällisesti vastaamalla toinen yleensä menee noloksi ja tajuaa itse kuinka lapsellisesti hän käyttäytyy. Häpeä on mielestäni paras tunne, jonka uhkaajassa voi herättää, koska se koskettaa - samalla tavalla kuin pelko, muttei ole yhtä negatiivisesti latautunut ja omalla tavallaan traumatisoiva.

Sellaisia ajatuksia tänään täältä suunnalta :) Toivon mukaan uusi vuosi 2016 lähtee positiivisemmin mielin käyntiin. Itselläni on suunnitelmissa viettää vuoden vaihtumista miehen ja kaverin, sekä Ronjan kanssa. Koira on alkanut todella rasittavaksi haukkumalla kaikkia ja kaikkea, joten tuntuu fiksuimmalta pysyä hänen kanssaan kotona, mikäli raketit tänä vuonna pelottaisivat. Miten sinä aiot UV:ta viettää? :)


måndag 14 december 2015

Jouluhaaste

Joulu tulla jolkottaa ja itse koin paskahalvauksen aikamoisen säikähdyksen kun totesin, että jouluaatto on jo ensi viikolla!

kuva https://www.google.fi/search?q=christmas&biw=1680&bih=956&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwj63eDwttvJAhXF8HIKHUhUDeAQ_AUIBigB#imgrc=UZgacPn5j-w8_M%3A


Nappasin Lauran blogista jouluhaasteen, jossa pääsen sujuvasti paljastamaan omia joulukokemuksia ja -mieltymyksiäni, mutta samalla myös haastamaan teidät lukijat tunnustamaan omat joulu-piirteensä. Tunnistaako joku itsensä vastauksistani vai ollaanko ihan päinvastaisia?

1. Parasta joulussa?
Kliseistä kyllä, yhdessäolo. Olen pienestä pitäen ollut jouluihminen ja perhekeskeinen kun olet (ympäri vuoden) en voisi kuvitellakaan viettäväni joulun parin kolmen ihmisen kanssa - saati sitten ventovieraitten! No-hou! Rauhoittuminen yhteen, lasten ilo kun pukki saapuu, ruoka, joululaulut taustalla, sekä hiljainen kynttilöin valaistu hautausmaa..

 2. Joulumusiikkisi?
Acapella (musiikki ilman instrumentteja, pelkkää lauluääntä käyttäen) esim Fork tai Rajaton, Jari Sillanpään joululevy.. Monet hehkuttavat Bubléta, mutta itse kulutan mieluummin ed. mainittuja tai sitten Jouluradiota :)

 3. Tykkäätkö katsoa jouluelokuvia? Millaisia?
Holiday!! Ja 101 (vai 102?) Dalmatialaista on myös ihana jokajouluinen perinne :)

 4. Jouluherkkusi?
Kalat eri muodoissa, rosolli (ehdottomasti ilman kermaa - yök!), piparitaikina ja äitin tekemät laatikot pienissä määrin :)

5. Mitä pitää ehdottomasti olla jouluaterialla?
Hah, noh, yllämainittuja ;) Kinkkua en kaipaa, mutta kalkkuna (konjakki)sinapilla, kalat sekä rosolli ja mielellään myös mäti saaristolaisleivällä noiden lisäksi :P Laatikoista jos saa valkata vain yhden niin ottaisin lantun.

 6. Koska joulukoristeet pääsevät koristamaan kotiasi?
Joulukuun alussa tai pikkujouluna laitan (ulko)valot ja pari hassua tonttua sitten pari viikkoa ennen jouluaattoa

 7. Joulu kotona vai jossain muualla?
Kotona

 8. Itse tehdyt vai valmiina ostetut joululahjat?
Itse en mikään kätevä käsistäni ole, joten muiden turvallisuuden tähden sanon, että minulta saatuna ostetut :D Mutta itse arvostan oma-tekosia kuten villasukkia ja lapasia kovasti

 9. Jouluvalot pimeyttä valaisemaan?
Ehdottomasti! Mutta ei mitään värillisiä, vaan perinteiset. (ei-vilkkuvat)

10. Joulu perheen kesken vai isommassa porukassa?
Perheen kesken isossa jengissä ;)

 11. Onko joululahjatoiveita?
Kirja, sekä uudet aamutossut (mies varmaan lisäisi tähän kestotilaukseni, eli timantin ;))

 12. Paras saamasi joululahja?
Oi apua.. Muksuna sitä sai ties mitä leluja joita aina jaksoi leikittää yömyöhään asti, mutta kaikista mieleenpainuvin on leijona-pehmolelu: muistan miten heräsin sinä vuonna liki päivittäin painajaisiin ja kömmin vanhempien kainaloon koisimaan, mutta että sinä jouluaattona nukuin KOKO yön katkotta omassa sängyssä jellona kainalossani. Siitä muodostui tosi rakas minulle ja käytinpä sitä tyynynäkin niin, että sen selkä kului liki puhki :D

 13. Kuvaile unelmiesi joulu?
Koko perhe yhdessä (sekä lapset, että isovanhemmat ja kaikki siltä väliltä), ei kiirettä, ruoat pöydässä ja lumipeite maassa

14. Ärsyttävin joululaulu?
Sika.

kuva https://www.google.fi/search?q=gingerbread&biw=1680&bih=956&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwic7aeft9vJAhXK_nIKHdHxC3AQ_AUIBigB#imgrc=-Z9g-KyHkfSlFM%3A


 15. Mitä jouluvalmisteluja olet tehnyt tälle vuodelle?
Lahjoja olen jonkin verran hankkinut, laittanut jouluvalot pihalle ja kehitellyt niitä sisälle, lähettänyt joulukortit ja juonut glögiä pari pullollista :D

 16. Kuusi - oikea vai muovinen?
The one and only - oikea ja kotimainen!

 17. Käykö teillä joulupukki?
Tänä vuonna saattaa kuulemma piipahtaakin ;)

 18. Paras joulumuistosi lapsuudesta?
Kyllä ne yhdessäoloon ja älyttömän hyviin ruokiin liittyvät, sekä yllä mainitsemaani leijonaan.

19. Aaton pukeutuminen - hienosti vai hölläillen?
Aattoiltana vähän juhlavammin, mutta muuten rennosti :) Tapanina syömme aina perheen kesken yhdessä, mutta silloin farkut ja siisti paita tai neule kelpaavat

 20. Lempilaatikko?
Äitini lanttuloota

 21. Paras joulusuklaa?
Ääk, tämä on paha.. Mauri Kunnas-konvehdit ovat törkeän hyviä, mutta Brunbergin minttusuklaa-toffeepalat ovat kyllä tasan yhtä hyviä.. Pitäisikö sanoa Juliat?

 22. Piparit vai tortut?
Tämä on helppo: pipari(taikina)! En välitä lehtitaikinasta OLLENKAAN, mutta pipareistakin parhaat ovat isoäitini ohjeella tehdyt tai sitten mummini piparit, joissa on ihan ehtaa mustapippuria!

fredag 11 december 2015

Mitä kuuluu?

"Kiitos, mitäpä tässä", vastaisi ukkini. Ja taidanpa kopioida vastauksen häneltä. Karoliina kyseli viimeisimmässä postauksessaan (jossa hän kertoi viikostaan) mitä meidän lukijoiden viikkoon kuului ja vastasin, että eipä kumemmpaa. Hah, mikä emävale! Totta puhuakseni viikothan näyttävät AIVAN TOISENLAISILTA kuin miltä ne puolen vuoden aikana ovat näyttäneet, joten kaipa tuo tokaisuni "ei mitään ihmeellistä" perustuu sille, että olen (vihdoin) alkanut viettää tavis-toimistotyöaikaa noudattavien kaltaista elämää. Sitä myötä elämä on yhteiskunta-normien mukaan normisoitunut niin, etten koe olevani enää ulkopuolinen. Joten kai sitä arkeaan voi silloin kutsua "normaaliksi"?

Siirryin siis tosiaan puolen vuoden työrupeaman jälkeen päivystyksestä ja vuorotöistä takaisin toimistoaikaan ja terkkariin. Vaihtoon en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja se, miten tyytyväinen oikein olen on niin suuri ja käsittämätön juttu, etten sitä voi sanoiksi edes pukea. Päivystyksessä opin paljon niin työstäni kuin itsestänikin, mutta minulle se ei epätasaisen rytminsä vuoksi sopinutkaan. Olin lähes poikkeuksetta tajuttoman väsynyt, joka taas teki ärtyneeksi ja väsyneeksi. Koska työvuoroja oli lähes poikkeuksetta viikonloppuisin ja iltaisin, koin myös sosiaalisesti jääväni kovasti ulkopuolelle ja olin siitä syystä sekä vihainen että surullinen. Rakastan perheen ja rakkaiden kanssa yhdessäoloa ja kun se minulta "riistettiin" koin, että jäin paljosta paitsi - vaikka kyseessä olisikin ollut kissanristiäiset, joissa anoppi keitti kaffet tai perhe kokoontui. Toisekseen myöhäiset iltavuorot alkoivat tuntua yhä raskaammilta näin pimeiden saavuttua ja motaria pitkin ajelu alkoi jopa pelottaa minua. Mitä jos torkahtaisin rattiin? Toiset ihmiset ovat kuin kameleontteja ja sopeutuvat helposti eri rytmeihin, samoin kuin ihmiset voi usein myös jaotella aamu- ja iltavirkuiksi. Itse kuulun aamuvirkkuihin, joka käy mielellään nukkumaan viimeistään 22-aikoihin, koska on ollut häärimässä ja hereillä jo klo 7 lähtien. Olen myös skarpeimmillani ja tehokkaimmillani aamurytmiä noudattaessani ja iltavuoroja paahtaessani huomasin, miten jouduin tupla-tsekkaamaan muutoin itsestäänselviä juttuja, koska aloin epäilemään omaa skarppius- ja harkintakykyäni. Molempi parempi, mutta tämä vanhaan elämään ja rytmiin paluu on osoittautunut minulle parhaaksi. Kanssaeläjiltäni olen myös saanut tähän komppauksia ja mieskin totesi, että kiva kun olet vihdoin pirteä kun koko puolen vuoden olet ollut niin älyttömän väsynyt. Muutenkin kesä ja kahden ihmisen vuorotyöt takasivat sen, ettemme juuri yhteistä aikaa viettäneet ja kun tuohon vielä ynnätään persiiseen ammutun karhun naamataulu ja temperamentti minun osaltani en voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä tuo mies on minua jaksanut hermostumatta! :D

Kuulumisia urheilujen puolelta on sellaisia, että olen pikkuhiljaa alkanut taas hölkkäillä kävelyn ohessa. Tarvitsen joka päivä happihyppelyn ja raitista ilmaa, enkä välitä vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja vaakatasossa - minä menen ulos! Koira-parka on välillä ihan toista mieltä ja hannaa vastaan kuin aasi niin, että meinaa välillä mamilla hermot palaa. Voin vain kuvitella miltä meidän sateisten päiviemme meno näyttää kun nuori-mukamas-aktiivinen labradori jarruttaa nelivedolla ruskea sadetakki yllään samalla, kun goretexeihin pukeutunut ylipirteä nuori nainen juttelee ja kutsuu, maarittelee, kutsuu ja välillä myös kiroaa koiraa :'D Meistä saisi takuuvarman ja onnistuneen sarjakuvan! Juoksulenkkejä on nyt viikkotasolla ollut maltilliset 2 ja niiden ohessa siis kävelen päivittäin. Lihasjumppaa yritän tehdä edes 2 kertaa viikossa (suosittelen uusimman Fit-lehden core-jumppaa! Minä, joka useimmiten vain skippaan lehtien jumppavinkit innostuin jostain syystä kokeilemaan sitä ja hitsi! Löysinpä minäkin jonkin tuntuman nopsankin jumpan jälkeen. Jouduin ainoastaan jättämään yhden liikkeen välistä, koska huomasin jännittäväni niskani siinä liikaa. Lenkkien jälkeen pyrin tekemään edes nopsat venyttelyt ja pyrin nyt myös tekemään kerran viikossa hieman pidempiä venytyksiä, joihin saan hurjasti inspiraatiota etukäteis-itseltäni-itselleni-joululahjasta Mia Jokinivan Stressin luomuhoito-kirjasta. Yllätin itseni hankkimalla kyseisen opuksen, joka noh, voi vaikuttaa jopa hihhulilta (minun makuuni, mutta minä olen tosi skeptikko!), mutta voi itku ja potku miten inspiroiva ja rauhoittava kirja onkaan - vaikkei rentoutumisharjoitteita edes tekisi, vaan lukisi vaan tekstiä! Suosittelen kirjaa lämpimästi myös kaltaisilleni juntti-skeptikoille, joille "hammmmmmmmm" ja "itseensä meno" tuntuvat käsityksinä vierailta.

Sellaista siis tällä rintamalla :) Blogi on hiljentynyt viime aikoina, mutta se johtunee siitä, että vietän jo niin paljon aikaa näyttöpäätteen äärellä työaikana, etten kotona läppärin ääreen enää viitsi mennä. Suuri syy rauhattomaan oloon ja niskajumeihin liittyy (tai liittynee ainakin suurella osalla) koneen ja kännykän edessä oloon, joten välttelen näitä vapaa-ajalla myös tästä syystä :)

Oikein kivaa viikonloppua sinne! Mitäs suunnitelmia on? Mun täytyisi (hankkia ja) kirjoittaa joulukortit, sekä siivoilla.. Ainiin! Onhan lauantaille suunniteltu tyttöjen glögikokoontuminenkin! :)

torsdag 26 november 2015

Panikointia Jumbossa & asiakaspalvelusta, joka pisti hymyilemään jälleen kerran

Päätin jo aamulla herättyäni 10h yöunien jälkeen, että lähtisin aamupäivällä Jumboon ostoksille. Olin pyöritellyt Vilan nettiputiikissa paria neuletta ja housuja jo viikon verran, mutta paloin halusta päästä hypistelemään ja sovittelemaan vaatteita jo ennen ostopäätöstä, joten ei auttanut muu kuin pakata itsensä autoon ja lähteä.

Se, että lähdin yksinäni ostoskeskukseen on iso asia. Minulle, tässä ja nyt. Minua huimaa valitettavan paljon edelleen, mutta selviän vaihtelevasti arkisista menoista kuten työssä käymisestä, koiran ulkoilutuksesta ja kodin hoitamisesta näinkin. Sanomalla vaihtelevasti tarkoitan sitä, että parempia ja huonompia päiviä tulee: viime viikolla minua jostain syystä tykytti niin, etten meinannut päästä koiralenkiltä kotiin ja jouduttiin moneen otteeseen pysähtymään Ronjan kanssa ja tasoittamaan katsetta ja sykettä, ennenkuin jatkoimme kävelyä. Kunhan syön tasaisesti ja saan istahtaa tai muuten vain pysähtyä välillä, pärjään paremmin. Se, että hemoglobiinin on (taas!) jostain syystä laskenut tasolle 112 ja verenpaineenikin huitelee siitä 80-90/60-70 ei helpota asiaa, eikä minua yhtään ihmetytä että kun tuohon vielä ynnätään taittovirhe silmissä (ja laiskuus käyttää silmälaseja..) ja yliherkkyys lihasjumeille, joista kärsin etenkin jollen nuku kunnolla, en ihmettele lainkaan että oloni on tälläinen :D

Nojoo anyhow ajoin rohkeasti Jumbon parkkiin ja kävelin samantien vessoille, jotta sain pahimmat jännitykset (lue: jännityspissat) purettua ja laskeuduin hiljaa rullaportaita Vilaa kohti. Hyi saamari, miten musiikki olikaan kovalla liikkeessä ja miten valot tekivät pahaa! Huimaus, tykytys ja tärinä pakottivat minut nappaamaan nopeasti pari vaatetta syliini ennenkuin suuntasin putkikatseella varustettuna pukkarille. Hitto miten ahdisti olla koko paikassa! Pikkuhiljaa tilanne hieman helpotti, myyjä kyseli oven toiselta puolelta kuulumisia ja toi paidan pienemmässä koossa pyynnöstäni. Pakotin itseni sovittamaan vaatteita ja päädyinkin kassalle maksamaan. Totesin muina miehinä kassalle, että anteeksi kun en oikein ota katsekontaktia kun mua huimaa niin paljon ja heti myyjä alkoi ehdottaa että käy hei syömässä jotain ja naureskelin vain, että hemoglobiini ja verenpaine on niin huonoja, ettei ihme että oon vähän tälläinen. Vetäisin silmälasit päähän ja poistuin liikkeestä hymyssä suin, lasit päässä ja huojentuneena: selvisinpäs! Ja sain ne himoitsemani vahapintapökät ja farkkupaidankin!




Olen niin tottunut tähän olooni, etten suunnitellut tekeväni muuta kuin käveleväni pikkuhiljaa Stockalle pysähtymään mukamas katselemaan tavaroita ja tasaamaan sykettä ja katsetta ja jatkamaan sitten autolle. Selvittyäni Vilasta tosin päätin pikkuhiljaa, että hemmetinhemmetti kun kerta Vantaalle asti olin ajanut, en tyytyisi YHTEEN vaatekauppaan, vaan kiersin Stockan naisten osaston ja hurautin vielä Zaraankin - ihan vain koska en tyytynyt kotiin lähtöön! Loppujen lopuksi palasin vielä Vilaan, koska minua harmitti etten alkupaniikiltani ehtinyt katsella vaatteita rauhassa enkä ehtinyt etsiä, josko jokin netissä himoitsemistani neuleista olisi ollut myynnissä. Toinen myyjä tuli aika pian kysymään mitä etsin ja kerroin, että äsken nappaamani neule vaikutti kivalta ja että ostin äsken vahapintaiset farkut - olisiko niiden kanssa yhteensopivaa toppia kenties? Minun mennessä jo sovareille, myyjä lähti hakemaan paria toppia (joista toista myönsin jo katselleeni ja toisen torppasin heti. Minä ja kukkakuosit emme vain sovi yhteen..). Vaikka toinen topeista oli kiva, jätin sen vielä kauppaan, koska se oli makuuni turhan puuvillainen; olisin kaivannut jotain laskeutuvampaa, polyesterisempää (lue: silkkisempää) materiaalia eikä sellaista nyt ollut tarjolla.


Totesin itsekseni Jumbosta vihdoin (jopa Clas Ohlsonin kautta!) poistuessani, että tykkään Vilasta. Vilassa on ihania perusvaatteita, mutta myös astetta juhlavampia minun tyyliini ja budjettiini sopivia vaatteita. Monet kerrat olen mennyt Vilaan ja poistunut todella tyytyväisenä heidän asiakaspalveluunsa, joka on mielestäni todella hyvää ja asiantuntevaa; sellaista, jota toivoisin jokaisessa vaatekaupassa olevan! Monesti hyvä asiakaspalvelu liitetään yhteen luksusliikkeiden kanssa ja myönnänkin, ettei minua yleensä palvella läheskään niin hyvin muissa (nuorten) vaatekaupoissa, kuin juuri Vilassa. Liike on nähtävästi panostanut myyjiensä kouluttamiseen, koska monet kerrat olen myös poistunut liikkeestä mukanani sellaisia vaatteita, joita en itse olisi älynnyt sovittaa, saati sitten yhdistellä! Vaikka myyjät ovat avuliaita ja tulevat aika nopsaan kysymään kuulumisia, eivät he minua ainakaan yhdessäkään Vilassa kertaakaan ole häirinneet, jos olen kohteliaasti sanonut katselevani vain. Propsit siis Vilalle :)

Huhhuh. Tässä samalla kun kirjoittelin tätä postausta sujahdin välillä Googlen ihmeelliseen maailmaan, koska mietin ja pähkäilen kovin, onko tämä ylläkuvailemani "panikointi" huimauksen aiheuttamaa, vai onko kenties kyseessä jonkin sortin panikointi, joka laukaisee lihasjumit ja huimauksen? On pelottavaa diagnosoida googlailun perusteella itselleen paniikki- tai ahdistuneisuushäiriön, mutta siltähän tuo aika lailla kuulostaa. Myönnän, että näitä diagnooseja minulle ehdotettiin kotoa jo pari vuotta sitten kun tämän rumban aloitin, mutta koska lihakseni olivat niin jumissa puollettiin lääkäreiden kanssa post-stressi-reaktiota, joka on aiheuttanut voimakkaat lihasjumit koko kehooni. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta taidankin lueskella hieman enemmän aiheesta. En nimittäin suostu olemaan tälläinen kauppakeskuksia ja muita sosiaalisia paikkoja kammoava nuori nainen, joka aiemmin rakasti huomion keskipisteenä ja alemyynneissä oloa. En. Sillä välin kun diagnoosini on epäselvä, täytynee minun koittaa nostaa hemoglobiini- ja verenpainetasojani jälleen, jotteivät ne ainakaan edesauta huimausta ja hermostuneisuutta.

Aikamoinen sillisalaatti tuli näköjään tästäkin postauksesta, jonka pointin alunperin piti olla "oodi Vilalle ja heidän kultaisille myyjilleen ja tuotteilleen" :'D

Mistä sinä koet saaneesi hyvää asiakaspalvelua?

onsdag 25 november 2015

Kehu päivässä pitää ärripurrin loitolla & meikkileikkejä

Tykkään kehua ihmisiä jo ihan siitä syystä, että siitä tulee hyvä mieli kun näkee, kuinka iloiseksi toinen kehuista tulee. Harvemminhan kukaan närkästyy tai pahoittaa mielensä jos häntä kehuu - päinvastoin ihmiset lähtevät useimmiten heti mitätöimään sitä ominaisuutta, josta he ovat kehuja saaneet - mikä on mielestäni ihan hoopoa. Miksei voi vain iloita siitä, että joku kehuu, kiittää ja mahdollisesti jatkaa kehumista kehumalla jotain muuta? Kai perimmäinen syy on tämä meidän suomalainen mentaliteettimme, jonka mukaan ei pidä kehuskella tai nostaa itsestään mekkalaa, jottei vaikuta ylimieliseltä. Näin ainakin uskoisin. Siinä missä amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu toisinaan yltiömäinenkin kehuminen ja "darling":ittelu, suomalaiset hädin tuskin katsovat toisiaan päin ja pukahtavat :D Mielestäni hyvä keskitie olisi noiden kahden välimaasto, eli niin, että kehuttaisiin toisia myös kiireisen arjen keskellä jopa mitättömistä asioista, muttei mielisteltäisi eikä kehuttaisi turhasta.

Itse sain tosi hyvän mielen koko loppupäiväksi kun kaverini laittoi viestiä ja kyseli, mitä meikkivoidetta käytän, koska ihoni on kuulemma niin täydellisen näköinen. Havahduin heti miettimään, miten pienestä se ilo voi olla kiinni ja miten pieniäkin asioita "näkemällä" voi nähdä paljon kaunista tässä maailmassa. Ei kehumiseen aina tarvita MM-mitalia, kyykkyennätystä tai 10 kokeessa, vaan toisen nätti pusero, erilainen kampaus tai tapa kohdata toinen ihminen voi olla yhtä tärkeä ja hyvä syy kehumiseen.

Tällä hetkellä meikkirepertuaarini on simppeli, mutta hyväksi ja kestäväksi todettu.

Aloitan aina putsaamalla kasvot putsarilla (ostin äsken tämän Vichyn Purete Thermale putsariöljyn ja olen aivan myyty! Iho ei kiristä, mutta puhdistuu ja ripsaritkin lähtevät tällä!) sekä misellivedellä (Garnierin), laitan silmänympärysvoidetta, sekä koko kasvoille kosteusvoiteen. Voiteista käytän nyt tätä Lumenen Bright now C-vitamiini-sarjaa, joka heleyttää ja kosteuttaa riittävästi ilmojen viilennyttyä.

Voiteiden imeydyttyä levitän sormin Lumenen Nude Perfection Glow-meikkivoidetta (sekoitan sävyjä 1 +2), tupsuttelen poskipäille poskipunaa ja kevyesti puuteroin nenän, otsan ja leuan tällä Lumenen hohdeaurinkopuuterilla - ihan paras tuote! Sisäluomille tuon valoa Lumenen silmämeikkikynällä nro 9 ja ripsille sudin Maybellinen Lash Sensational-maskaraa. Viimeisimmästä en ole täysin vakuuttunut, koska se ei ainakaan minun käytössäni säily ripsillä koko päivää (vaikkei ihoni mikään rasvainen ole!) vaan valuu alaluomille, mutta käytänpä tämän nyt loppuun ja ostan sitten vasta uuden. Kulmiin pitäisi vielä hommata vaha, joka pitäisi ne aisoissa, mutta koska edellinen loppui enkä laiskuuttani ole uutta saanut hankittua, olen nyt sinnitellyt kestovärjäyksen voimin. Jos silmäpussit uhkaavat tummua kahvin värisiksi, vaalennan niitä BareMineralsin peittarilla.

Meikkaamiseen ei kulu montaa minuuttia ja nykyään se menee rutiinilla ja olen tosi tyytyväinen, että olen päässyt näinkin pitkälle meikkaamisellani. Minähän olen se nainen, joka pitkään meikkasi arkena pelkästään maskaralla ja meikkivoiteella! :D
Onko joku käyttämistäni tuotteista sinulle tuttu? Minkälainen arkimeikkisi on? :)


måndag 23 november 2015

Moikkamoi maanantai, viikonlopun kuulumiset ja haukkuvan teinilabbiksen toilailut

Heippa hei ja maanantain aamupäivää!

Istuskelen tässä sohvalla ja hymyilen selällään makaavalle, raaja levällään olevalle Ronjalle, joka näköjään onnistui päästelemään turhimmat energiansa pihalle aamulenkillä käydessämme. Teimme lyhyemmän lenkin, koska lähden käyttämään koiraa vielä pidemmällä lenkillä nyt päivällä ennenkuin suuntaan illaksi töihin. Mieskin lähti jo aiemmin aamulla töihin, joten koira on nyt minun vastuullani koko vuorokauden. Onneksi äitini on ihan tässä lähellä töissä ja lupasi tulla katsomaan koiraa töistä päästyään, jottei yksinoloaika pikkuisella käy turhan pitkäksi. En vieläkään osaa sisäistää sitä, että Ronjahan on yksin yhtä monta tuntia kerrallaan - olin sitten aamu- tai iltavuorossa, mutta jotenkin ilta-aikaan tuntuu pahemmalta tietää, että koisu on yksinään. Pian tätä ongelmaa ei kuitenkaan enää ole, koska vaihdan pian takaisin virka-toimisto-työaikaan.

Naamakuva pari viikkoa takaperin kun lähdin isänpäivä-kaffelle ukin ja mummin luo :) Silmäpusseista päätellen taisin olla HIEMAN väsynyt..

Viikonloppuna olin molempina päivinä aamuvuoroissa, eli mitään kummempaa ei tullut tehtyä. Lauantai-iltana tyttökavereitteni aatelia, eli D, kävi miesystävänsä kanssa meillä moikkaamassa ja kylläpä teki terää tavata vanhoja kavereita! D muutti harmikseni Turkuun, emmekä tapaa kovin usein, mutta aina kun tapaamme juttu luistaa kuin voiveitsi voissa, eikä monen kuukaudenkaan ero hiljennä menoa - päinvastoin! Ehtiipähän juorut vaan kasaantua ja juteltavaa riittää monen kuukauden edestä ;) Ronja käyttäytyi aika mallikkaasti, vaikka innostuiki vähän haukkumaan vieriata huomiota pyytäessään, mutta meno ei ollut mitään verrattuna pentuaikaan, jolloin neiti suorastaan nolotti minua. Käytökseltään Ronja on nyt 1,5 vuoden ikään päästyään hieman rauhoittunut, mutta siinä missä turha riehuminen on hieman rauhoittunut, on toisia ihmeellisiä käytösmalleja päässyt syntymään: päällimmäisenä haukkuminen. Etenkin pimeällä Ronja haukkuu sekä ihmisiä että koiria eikä kontaktin pyytäminen, karjuminen tai suunnan vaihtaminen auta. Koira vaikuttaa epävarmalta ja tuntuu varoittavan ulkoiluttajaansa kaikesta, enkä voi käsittää miksi. Olen koittanut erilaisia nameja, kiittänyt aina kun haukkuminen hiljenee, pyytänyt kontaktiin jo ENNEN haukkumisen alkamista - eikä systeemi siltikään ole vedenkestävä. Arvatkaa vaan miten nololta tuntuu kun koira kulkee nätisti vastaantulijaa kohti, sivulla tassutellen, mutta just ihmisen tullessa kohdalle alkaa haukkumaan? Apuja tähän kaivattaisiin..



Eilen pääsin töistä jo hieman aikaisemmin ja juuri sairaalalta lähdettyäni mies soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen ja porukoittensa kanssa ulos syömään. Emmin ja mietin, mutta kieltäydyin lopuksi ja harmittelin, että taasko tässä käy näin, että minä jään kotiin kun muut lähtevät ulos. Harmitti potenssiin sata, mutta koska olin vasta äsken syönyt lounasta töissä ja paloin halusta päästä ulos raittiiseen ilmaan vielä valoisaan aikaan, päätin sanoa "ei kiitos" ja lähdin lähes heti kotiin päästyäni ulos. Nyt kun ulkona on ollut niin älyttömän pimeätä ja väsymys sen myötä painaa kuin mammutti selässä, himoitsin raitista ulkoilmaa, hiljaisuutta ja luonnonvaloa, jota en aikoihin ollut kuin ikkunasta nähnyt. Kevyt lumipeite valaisi kummasti myös pimeyden laskeutuessa ja ilma oli kuulaan raikas 1 lämpöasteestaan johtuen. Olin suunitellut hölkkääväni, joten sidoin suunnitelmallisesti synttärilahjaksi saamani Salomonin trailrunning-kengät jalkaan, pukeuduin kevyesti (mukamas, arvatkaa vaan hikoilinko jo alkulenkistä? Jep. Kävelyn ja hölkän välillä on ISO ero mitä tulee vaatteiden tarpeeseen) ja suuntasin pururadalle ja aloin pikkuhiljaa hölkkämään. En muista koska olisin viimeksi juossut 3-4km pitempää matkaa, joten päätin eilen haastaa itseni ja kokeilla, jaksaisinko edes pidempää lenkkiä enää. Keväällä juoksin vielä pari 10km lenkkiä viikossa, mutta ylikunnon takia jätin juoksun kokonaan enkä koko kesänä juossut crossfit-treenejä ja wodeja lukuunottamatta lain. Huomasin jännittäväni juoksua alkuun, mutta yritin sysätä fiiliksiä sivuun ja keskittyä pitämään keskivartaloa suorassa ja välttää eteenpäin "kaatumista". Kuin ihmeen kaupalla juoksu sujuinkin ihan kivasti ja vaikkei minulla mittaria mukana ollutkaan, arvioin, että hidastin hetken kävelyyn n 5-6 km juostuani ja jatkoin hölkkäämistä n 0,5-1 km kävelyn jälkeen. Yhteensä lenkkiä tuli n 7-8km ja aikaa kului kävelyineen ja venyttelyineen n 60 minuuttia. Olin todella tyytyväinen, että

a) juoksu tuntui hyvältä eikä mitään kohtaa kolottanut (pahasti)
b) maltoin kävellä välillä kun olo uhkasi käydä tukalaksi. Hetken käveltyäni tuntui tosi hyvältä jatkaa juoksua taas :)
c) jaksoin juosta noinkin pitkän matkan lähes puolen vuoden tauon jälkeen!

Eniten minua harmitti se, etten lähtenyt muiden kanssa ulos syömään, mutta T kertoikin anopin kyselleen, josko olen sellainen, että tarvitsen hetken rauhaa töistä päästyäni. Ja juuri sellainenhan minä olen: tarvitsen hengähdyshetken, enkä kaipaa seuraa. Kun töissä 8h on metelin ja hälinän ympäröimänä, ei yksinäisyys ja hiljaisuus haittaa lainkaan. Olen ulkoilmaa rakastava tyyppi ja kun töissä on ollut sisätiloissa 8h loisteputkien valossa, keho suorastaan huutaa ja vaatii ulos luontoon pääsemistä. Olin siis itsekäs ja valitsin omat tarpeeni muiden kanssa yhdessäolon edelle. Voitte kysyä vaikka T:ltä harmittiko minua kun hän tuli raflasta kotiin, mutta hän koitti lohdutella minua, että tilaisuuksia tulisi kyllä uusiakin. Sosiaalisesti jäin vähemmälle, mutta törkeän onnistunut lenkki antoi minulle kyllä paljon. Enemmän kuin uskalsin toivoa.

Sellaista tältä viikonlopulta. Mitäs sinä teit?

torsdag 19 november 2015

Mikä lämmittää mieltä juuri nyt?

Herääminen itsekseen - ilman herätyskelloa - kello 8. Takana n 9,5h yöunta, jonka aikana heräsin pariin otteeseen miehen kuorsaukseen ja pissahätään, mutta onnistuin selviämään molemmista ja nukahtamaan uudestaan. Viikolla olen herännyt monen monta kertaa yön aikana miettimään asioita, joihin en voi itse vaikuttaa ja kukkunut hereillä koiranunta nähden aamuyöstä lähtien. Energiatasoni on ollut sen mukainen.

1kg pussi kotimaisia mustikoita, jonka löysin halvalla K-kaupasta, joita saan nyt nautiskella aamupuuron joukossa.

Niin, se aamupuuro. Parhautta. Etenkin rauhassa nautittuna.

Eilinen iltalenkki tihkusateessa Ronjan kanssa 10h työpäivän jälkeen. Hiljaiset kadut ja raitis ilma, vain minä ja koira.


Arkivapaa.

Radion kuuntelu aamulla kaikessa rauhassa aamupalaa nautiskellen aamulenkin jälkeen. Ronja nouti innoissaan keppejä ja näytti niin onnelliselta, että unohdin, etten jaksanut kävellä sitä pidempää lenkkiä.

Ajatus siitä, miltä minusta tuntui lapsena, kun äiti osti uuden Disney klassikon heti niiden ilmestyttyä ja katseltiin niitä koko perheen voimin perjantai- tai lauantai-iltana.


Lähestyvä joluu ja verkkokauppojen miljoonat mainokset, jotka pullistelevat tunnelmallisia lyhtyjä, valoja ja kynttilöitä.

Muhkeat neuleet. Vielä kun osaisin päättää tilaisinko tämän Samsoe & Samsoen tummanharmaan merinovillaisen neuleen vai tämän vaaleanharmaan COS:n pooloneuleen. Vaikeita valintoja.

Hahaa! Ja kun tein äskeisiä linkkejä huomasin ilokseni, että COS:n verkkoputiikissa on ilmaiset postarit sunnuntaihin asti! :D

Mamin rakkauspakkaus <3

måndag 16 november 2015

Terveyttä jauhoistako?

Kerroin jo jonkin aikaa sitten, että valikoidun (ihmetyksekseni) #foodinambassador - jengiin, jossa Aino ja Foodin-jengi keräävät jengiä kasaan kokeilemaan superfoodien vaikutusta terveyteen. Itse olen suhtautunut.. hmm.. varauksella? superfoodeihin, mutta koska niin älyttömän moni on hehkuttanut saaneensa niiden kautta uutta puhtia oloonsa ja jaksamiseensa, päätin antaa niille tilaisuuden. Itse en ainakaan suostu teilaamaan mitään tai ketään, kokeilematta ensin (nojoo-joo, kyllä poikkeuksia on, mutta suurin osa niistä on laittomia! :D)

Meidän ambassadorien eka haaste oli kehitellä superfoodeista jokin resepti (tai sörsseli), jolla ylläpitäisimme energiaa. Noh, omalla kohdallani haaste osui todella huonoon ajankohtaan, eli viikolle, jolloin vietin aikaa töissä enemmän kuin ikinä, enkä ehtinyt osallistua ajoissa (enkä toisaalta jaksanut kehitellä mitään uuttakaan - olin niin hemmetin uupunut työputken jälkeen..). Pahoittelin tapahtunutta ja lupaan nyt skarpata.

Foodin tarjoaa E-kirjan, joka pullistelee terveys-reseptejä :) Kirjaan pääset tästä:



Näiden lisäksi Foodin tarjoaa koodilla "ambassador-10" 10% alen tilauksesta ja jos tilaus ylittää 69e saa postarit kaupan päälle :) Omiin suosikkeihini kuuluvat tällä hetkellä cashewpähkinätchia-siemenet sekä kaakaonibsit, joita ripottelen puuron ja myslin sekaan puruvastusta ja namihammasta ajatellen ;) Nuo pienet lisät nostavat mukavasti annoksen energiapitoisuutta ja ylläpitävät verensokeria tasaisena pitkään. Se jos mikä on kiireisen arjen keskellä tärkeätä - ihan kuten herkuttelukin! Ja kun sitä voi näiden kanssa täysin hyvällä omallatunnolla tehdä, niin oh yees. I like! :)

Käytätkö itse jotakin superfoodia? Mitä ja miksi - mikä vaikutus sillä on ollut? :)



söndag 15 november 2015

Viikonlopun kuulumisia

Heippa vaan kaikki ja sunnuntai-iltaa! Istun tässä sohvalla kynttilöiden (ja pienen jalkalampun) valaistuksessa, kuuntelen Spotifyistä chillausmusiikkia (suosittelen lämpimästi kokeilemaan Spotifyin omia tunnelma-listoja; minut ne ainakin ovat yllättäneet todella positiivisesti!), nautin salaa siitä että voin kuunnella soulia ja jazzia (T kun ei siitä järin perusta) kun olen koiran kanssa kaksin ja kuuntelen pulputtavaa Moccamasteria. Kämpässä vallitsee rauha ja rauhallisuus - kerrankin. (kaksi sekuntia tämän kirjoitettuani onnisutin tiputtamaan tummanvihreätä - onneksi sentään muodikasta - kynsilakkaa olkkarin matolle. Se siitä seesteisyydestä :'D)

Vapaapäivän ehdoton herkku on aamupuuro: tässä (luomu) kaurapuuro, jossa 1 valkuainen, mustaherukoita, päärynää, cashewpähkinöitä ja kaakaonibsejä. Kylkeen Taika-kupillinen kahvia maitovaahdolla :)

Olen saanut viettää vapaata viikonloppua ja se osui kyllä todella hyvään saumaan, koska vaihtelevien aamu-ilta-aamu-vuorojen jälkeen olin perjantaina aika valmista kaurapuuroa ja skippasin jopa lukion jubileebileet, joihin olin ennakkoon ilmoittautunut, ja menin nukkumaan kymmeneltä. Vetäisinkin pitkästä aikaa putkeen 10h yöunet ja heräsin kuin uudesti syntyneenä lauantaiaamuna. Mielessä taisi käydä vakio "mitä hittoa äsken tapahtui?"-ajatus kun totesin nukkuneeni tukkina 10h, mutta nappasinkin Ronjan kainaloon ja nautin siitä, että meillä olisi KOKO viikonloppu edessämme ja tunsin oloni pirteäksi mitä en koko menneenä viikkona ollut tehnyt kertaakaan :D En muista, että harmaa syyssää olisi vaikuttanut voimavaroihini yhtä paljon kuin tänä syksynä, mutta kun noudattaa epäsäännöllisia työaikoja eikä aurinkoa (tai edes jotain sinnepäin) näe kertaakaan koko viikon aikana (paitsi ikkunasta töiden lomassa) on olo aika nuutunut kokoajan, eikä energiaa tehdä mitään erikoista tunnu olevan. Pian tähän tulee onneksi muutos, joten olen nyt päättänyt olemaan stressaamatta sen asian tiimoilta. Ja tuleehan se kesäkin sieltä parin kuukauden päästä aurinkoineen ;)

Lauantaina tosiaan nautittiin rauhassa aamupalaa pitkän aamulenkin jälkeen, möllötettiin hetki telkkarin edessä ja suunnattiin sitten muiden "normaalien" (eli ei-vuorotyötä-tekevien) tapaan Jumboon. Ehdin vielä kehuskella miehelle, että onneksi mitkään jouluavajaiset ei vielä ole olleet, joten porukkaa ei ehkä olisi NIIN paljon. Noh.. Arvaattehan vaan miten meidän naamat venähti kun asteltiin parkkihallista kauppakeskuksen puolelle ja edessämme seisoi monen metrin korkuinen plakaatti "Jouluavajaiset 14.11" ja mainostettiin piparkakkujen koristelua, karusellia ja tietty pukkia.. HETKEN taisin manata, koska ahdistun helposti suurissa ihmismassoissa ja rullaportaita noustessamme näin jo sen järkyttävän ihmismäärän, joka käytävillä vilisi. Ei auttanut muu, kuin lähteä kohti Stockmannia, keskittyä hengittämiseen (ja välttämään yhteentörmäyksiä) ja toivoa, ettei Stockalla olisi miljoonasti porukkaa. Jälleen kerran saimme ihmetellä T:n kanssa, miten töykeitä ja röyhkeitä muutoin niin hiljaiset ja takaisinvetäytyneet suomalaiset osaavat olla: tuli olkapäätä, kyynärpäätä, hyvä ettei nyrkkiäkin ja lastenvaunuja ja ostoskärryjä joka puolelta, eikä kertaakaan osuman tullessa kuulunut yksikään "anteeksi" - mulkaisuja vain, että "hittoako sinä siinä?". Tuntuu pahalta, että ihmiset ovat noin stressaantuneita vapaapäivinään. Liekö sitten joulustressi jo iskenyt ihmisiin, mutta taisimme olla aika turistien näköisiä miehen kanssa kun kuljimme lupsakasti seesteiset ilmeet naamoille Jumbon käytävillä, emme lähteneet mukaan extremekävely-vauhtiin muiden kanssa, emme tyrkkineet toisia kylkiin emmekä rynnineet ketään kumoon vain jotta "ehtisimme saamaan sen viimeisen tuotteen koko maailmasta". Liekö syynä se, että meille yhteisen vapaat viikonloput ovat niin kortilla, ettei niiden koittaessa KEHTAA stressata? Ainakin uskon, että osaamme vuorotyöläisinä arvostaa vapaita viikonloppuja ihan toisella tapaa, kuin toimistotyöaikoja noudattavat, joille jokainen viikonloppu (ja pyhä) on vapaa.

Jumbosta tarttui mukaan T:n minulle synttärilahjaksi lupaama Tempurin tyyny Stockalta, Bluetooth-kaiuttimet olkkariin Clas Ohlsonilta, sukkia Lindexiltä (kukalie sukkamonsteri on kähveltänyt kaikki mun sukkani?), alusvaatteita Henkkiksestä ja vähän ruokatarvikkeita, sekä astetta vaaleampi meikkivoide Prismasta. Aika perussettiä, mutta kivaa oli käydä ja tehdä jotain niinkin "normaalia" kuni ostoskeskuksessa lauantaina. Todettiin kyllä kumpikin autolle kävellessämme, että kivaa oli käydä, mutta ettemme kumpikaan haluaisi viettää jokaikistä viikonloppua tuolla tavalla: ostoskeskuksessa muiden ihmisten ympäröimänä, sisätiloissa, ympäri-ämpäri lompsien ja rahaa kuluttaen. Toisille se sopii ja tuntuu olevan jopa tietynlainen elämäntapa, meille taas kotona löhöäminen kahvikuppi kädessä, lenkillä käyminen koiran kanssa ja kummankin perheiden luona käyminen tuntuu ja luonaa paljon luonnollisemmin. Muistan miten itse nuorempana kävin JOKA ikinen viikonloppu kaupoilla (usein nimenomaan Jumbossa) ja leffassa, mutta näin sitä ihminen vain muuttuu. Liekö sitten osasyynä sosiaalinen työ, jossa uusia ihmisiä tapaa arviolta.. öh.. no, kiireisenä päivänä varmaan parikymmentä?

Kotona tehtiin ruokaa, löhöiltiin jälleen kerran hetki ja lähdettiin sitten T:n pikkuveljen tekemälle verijäljelle. Ronjan bravuureihin kuuluu tavaroiden etsiminen (ja jopa löytäminen!) ja olisittepa nähneet, miten ensikertalainen lähti menemään kun sai verestä vainun! Kyllä oli mammalla ylpeydessä pidättelemistä. Ensimmäinen jälki ei takuuvarmasti jää viimeiseksi - niin innoissaan pieni musta paineli menemään kirsu maassa :) Ilta sujuikin sitten appivanhempien luona kahvitellen, koiria kävelyttäen ja jutellen. Kuinka onnellinen olenkaan, että olen T:n lisäksi bonuksena saanut noin mukavan "kakkosperheen", jossa kehtaa olla juuri oma itsensä, jossa ironinen huumori raikaa ja kahvi maistuu.

Tänään sunnuntaina T:n oli aika suunnata töihin, joten jäimme Ronjan kanssa kaksin. Aamutouhut tehtyämme katselin hetken telkkaria ja latasin kuvia vaatteista, jotka lojuvat ylimääräisinä kaapissani, nettiin. Innostuinpa nappaamaan kahvakuulan käteeni ja tein lyhyen, ytimekkään koko vartalon treeninkin ennenkuin hyppäsimme autoon ja suuntasimme vanhempieni luo. Siellä sama meno ruoan, koirien, kahvin ja tuoreen pullan, lasten ja oloilun merkeissä jatkui. Kotiin palattuamme Ronja rojahti väsyneenä petilleen ja itse siistin vielä vähän keittiötä.

Hitsi miten tapahtumarikas, mutta samalla niin kotoisa ja rauhallinen viikonloppu minulla onkaan takana :) Juuri tälläisestä pidän: rentoa aikataulua, puuhailua kotona (lue: kämpän pakollinen siivous!) ja nimenomaan kotoilua, rakkaiden ihmisten tapaamista ja jotain "normaalin" tekemistä (lue: Jumbossa käyminen lasketaan) :) Ainoa asia, jossa olisin voinut parantaa, on liikunta. Lauantaina olin jo lähdössä kunnon lenkille koiran kanssa, mutta pikkuveljen soittaessa hieman klo 15 jälkeen, että nyt olisi mahdollisuus verijälkeen oli pakko siirtää oma lenkkeilytarve syrjään ja ajatella koiraa: jos olisimme lähteneet kävelylle, olisi pimeä ehtinyt laskeutua ennenkuin olisimme päässeet jäljelle ja uskon, että Ronja nautti 100% enemmän uuden lajin kokeilusta, kuin lenkkeilystä. Ehtiihän sitä lenkkeillä tulevalla viikollakin :)

Mitäs sun viikonloppuun kuului?

tisdag 10 november 2015

#mäolentässä

Törmäsin Facebookissa tuppisuiden pariskuntien pelastavaan kamppikseen #mäolentässä . Kampanjan idea on se, että pariskunnat (tai vain toinen osapuoli) kirjoittaa kamppiksen seinälle oman tarinansa, sekä liittää siihen kuvan pariskunnasta.

Harmittelen aika ajoin, että olen tälläinen tuppisuu enkä lainkaan yltiöromanttinen (kuten naiset kai yleensä ovat?) - päinvastoin meidän huushollissa mies on se, joka änkeää kainaloon ja pusuttelee :D Olen aiemmissa suhteissani luullut olevani todellinen romantikko (vaadinhan minäkin pusuja aamulla, illalla ja aina ennen jonnekin lähtöä! Ja saatan minäkin samalle sohvalle istahtaa illalla.. Ja ottaa toista kädestä ennen nukahtamista), mutta saanut tässä nykyisessäni huomata, että ehkäpä ne entiset miehet eivät ole olleet LAINKAAN romanttisia ja ne pienet eleet, joita olen tehnyt, ovat olleet omassa mittakaavassamme sitten hurjia, koska nykyään suorastaan häkellyn kun mies työntää nenän kainalooni ja änkeää syliin. Tunnen itseni teinipojaksi ajoittain kun en tiedä miten päin noissa tilanteissa olla, mutta mies on vakuuttanut, ettei hän pistä pahakseen vaikken niin läheisyydenkipeä olekaan - hän tulee lähelle, kun siltä tuntuu :D



Suosittelen tutustumaan toisten parien stooreihin lukemalla kamppiksen seinää (suora linkki tässä), varaamaan kaveriksi nenäliinapaketin ja varautumaan ällöromanttisiin tuntemuksiin. Kaltaiselleni tunnejuntille #mäolentässä tarjosi oivan tilaisuuden tunnustaa rakkautensa ja toivoa, että mies tietää ja tajuaa miten tärkeä hän minulle on, vaikkei koko kirjoitusta koskaan näkisikään.

Millainen romantikko-jako teidän suhteessanne on? :)

måndag 9 november 2015

Lately I´ve been thinking..

..if less is (sometimes) more.

Viime viikkoina olen kärsinyt aivan jäätävästä väsymyksestä, jota vuoro- ja iltavuoropainotteinen työ ei yhtään helpota. Nukkua voisin vaikka kellon ympäri, pitkäkään uni ei tunnu riittävän ja kun aurinkoakaan ei nyt ole näkynyt, tuntuu, kuin olisi ilta ja nukkumaanmenoaika kokoajan.

Olen crossfitin lopetettuani kokenut jonkin sortin valaistumisen ja tajunnut, mikä elämässä on tärkeää. Mikä MINUN elämässäni on tärkeää.

Perhe.

Olen todella perhekeskeinen ihminen ja rakastan perhettäni, johon lasken myös isovanhempani, sekä avomieheni perheen kuuluvaksi. Rakastan hengailua heidän kanssaan ja koen päinvastaisesti suurta morkkista ja pahaa oloa, jos joudun olemaan yhteisistä tapaamisista pois. Pienestä pitäen olemme olleet perheen kesken paljon yhdessä, lomailleet, mökkeilleet, syöneet yhteisesti sunnuntaidinnereitä ja olen kokenut aikamoisia ahaa-elämyksiä kun olen erinäisten poikaystävien kautta tajunnut, etteivät kaikki perheet toimikaan samalla tavalla. Toisten perheessä ei halailla, ei tapailla, eikä syödä yhdessä sunnuntaisin palapaistia tai käydä kahvittelemassa ihan muutenvaan lauantaisin niinkuin meidän perheessä on ollut tapana. Totta puhuakseni ei meidänkään perheemme aina näin läheinen ole ollut, mutta mitä vanhemmaksi olemme muksut kasvaneet, sitä enemmän olemme vapaaehtoisesti alkaneet viettää aikaa yhdessä :D Iso erohan on jo se, että vanhempiaan ja sisaruksiaan ehtii kaivata, kun ei heitä yhtä usein näe kuin kotona asuessaan. Liika läheisyys tappaa kaipuun - niin perhe-, kaveri- kuin parisuhteissakin.

Miksi kuljen aasinsiltaa omasta perheestäni tähän "valaistumiseeni" on se, että olen pikkuhiljaa alkanut haaveilla omasta perheestä. Tällä hetkellä omaan perheeseeni kuuluu rakasta rakkaampi labbisneiti Ronja, sekä avopuolisoni T, jonka kanssa olemme seurustelleet pian 2 vuotta. Vaikkei lapsi ajankohtainen vielä olisikaan moneen vuoteen (talon rakennus olisi varmasti fiksumpi hoitaa ensin alta pois?), olen nyt terveyttäni (tai sen pilaamista pikemminkin sitä..) seurattuani tajunnut, miten kaukana oman perheen saaminen (mikäli ei suurempia mutkia matkaan tule) on, jos jatkan tätä rataa. Nämä ajatukset ja "valaistumiset" yhdistettynä jäätävään väsymykseen ovat saaneet minut rauhoittumaan. Kauhulla muistelen niitä aikoja, kun lähdin rättiväsyneenä salille vetämään kovaa 1,5h treeniä, syömään kasviksia raejuustolla ja mahdollisesti vielä (Porissa asuessani varsinkin) lenkille sen jälkeen. Huhuhh.

Muuttuneen ja pehmentyneen kropan ja peilikuvan hyväksyminen 100% tulee varmasti vielä kestämään pitkään, mutta askel siihen suuntaan on jälleen otettu. Tärkeintä minulle olisi se, että kroppani saataisiin siihen kuntoon, että joskus tulevaisuudessa oma perhe olisi mahdollista saada. Tuntuu uskomattoman hyvältä jäädä köllimään sänkyyn "vielä hetkeksi" aamuisin, kävellä juoksun sijaan ja "tyytyä" siihen. On se kävely raikkaassa ilmassa edes puolisen tuntia parempi kuin ei mitään! Unikin maittaa paremmin ja olo on freesimpi.

Sellaisia ajatuksia tänään. Olo on paljon rauhallisempi ja jotenkin seesteisempi kun on tajunnut, miten oma kroppa toimii, mikä sille on parhaaksi ja tehnyt päätöksiä, joilla pyrin kroppani (ja mieleni) optimi-tilaa kohti.

suukko.

torsdag 5 november 2015

Viime päivinä (ja viikkoina).. Esimerkkinä eilisen aikataulu

...olen ollut menossa - kokoajan. Tai ainakin siltä on tuntunut. Jollen ole ollut töissä, olen ollut itse potilaana tutkimuksissa Helsingissä tai sitten asiakkaana (tai ehkä potilaana?) OMT-fysioterapeutillani. Kotona olen vain käynyt kääntymässä, mahdollisesti hieman nukkumassa ja jälleen lähtenyt liikkeelle. Miehelläni T:llä oli onneksi talviloma viime viikolla, joten Ronja ei ole menoistani joutunut kärsimään (vaikka koira on kyllä änkenyt syliin heti kun olen kotiin tullut - liekö sitten vähän ikävöinyt mammaa?), mutta itse olen viime viikkojen tiukan aikataulun jälkeen aivan venttipuhkipoikki. Energiaa olen juuri ja juuri kerännyt suoriutuakseni töistä ja tutkimuksista, mutta kodin ylläpitoon en ole ehtinyt enkä jaksanut panostaa - ja siltä täällä kyllä näyttääkin! Siksi pistinkin äsken pyykkikoneen pyörimään - kaivattuna ja odotettuna vapaapäivänäni.


Ihmiset kestävät kiirettä ja aikatauluja eri lailla ja itse kuulun niihin, jotka tarvitsevat paljon(kin) aikaa omien juttujeni toteuttamiseen, jotta pysyn tyytyväisenä (ja sitä kautta rentona). Aikataulujani ei pitäisi verrata muihin, koska voin vain (kauhulla) kuvitella, minkälaista parin-kolmen harrastavan lapsen, työssäkäyvä vanhemman aikataulutus ja kyytien sumpliminen on, mutta koska minulta löytyy kokemusta vain tästä omasta elämästäni, voin siihen nyt myös vain vertailla. Kiire, paine ja stressikin ovat yksilöille aina omia kokemuksiaan ja siinä missä toinen seuraa aikatauluani silmiä pyöritellen ja toteaa että "eihän tuo ole vielä mitään!" olen itse aivan kuitti parin vastaavanlaisen viikon pyörityksen jälkeen. Vapaa-aikaa ei juuri muualla kuin auton ratissa tai pelkääjän paikalla ole vietetty ja se tuntuu energiatasoissa. Raitista ilmaa olen hönkinyt lähinnä parkkipaikalta paikkaan X kävellessäni, sekä koiraa aamupissattaessani (kultaakin kalliimipia pieniä arkisia hetkiä!) ja juuri tuota raitista ilmaa olen viime viikkoina kaikkein eniten kaivannut. Myönnän olevani ulkoilma-ihminen ja kroppani ikäänkuin vaatii raitista happea pysyäkseen energisenä. Takuuvarmasti tämä sisätiloissa oleskelu on myös vaatinut osansa energiatasoistani.

Näitä hetkiä olen viime viikkoina kaivannut aivan superisti: metsäretkiä koiran kanssa kaksin

Anyhow ajattelin tässä kotia hetken puunattuani istua nyt alas koneen ääreen ja laittaa näytille esimerkkinä eilisen aikataulutuksen. Töissä oli onneksi rauhallista ja meitä oli monta työntekijää, joten tauoille pääsi, eikä potilasvirta tuntunut tsunamilta.

07:24 herätyskello soi, eli eikun ylös, naamapesulle, pukeutumaan, koira kainaloon ja...
07:35 ...Ronjan kanssa pihalle. Maanantaina olin iltavuorossa ja kotona vasta 22:30, jonka jälkeen tiistaina menin aamuvuoroon ja olin koko tiistain aivan zombina. Univaje oli järkyttävä. Siitä syystä nukuin kuin ihmeen kaupalla aina kellon soimiseen asti!
07:50 Takaisin sisälle, kahvia keittämään, aamupaloja valmistelemaan ja syömään. Ronja syö raakaruokaa ja annosten esillepano kestää aina hetken ja kun en itsekään ihan jugurttia-kulhoon-ja-mysliä-päälle-aamupaloihin tyydy, kestää aamuruokien laittaminen valmiiksi toven
08:40 Hampaiden harjaus, meikki, tukka ja vaatteet päälle. Kohta pitäisi jo lähteä!
09:00 Ulos ovesta ja pelkääjän paikalle istuminen. Matka kohti Meilahtea alkaa. T lähti onneksi kaveriksi ja kuskiksi ja höpisemme niitä näitä automatkalla
09:35 Hyppään autosta ulos, ilmoittaudun ja siirryn odotustilaan
09:48 Hoitaja kutsuu tutkimushuoneeseen
10:03 Tutkimushuoneesta ulos ja hakemaan vuoronumeroa labraan
10:10 labrahoitaja nappaa suoniverinäytteen ja lähden ulos
10:15 istahdan jälleen autoon ja matka kohti kotia alkaa
10:40 Vaihdetaan heippa-pusut koti-parkkiksella ja hyppään omaan autoon ja lähden ajamaan kohti Porvoota ja töitä
11:08 sorrun kurvaamaan Henkkiksen kautta hakemaan pipoa (ja löydän aivan ihanan kauan etsimäni maastonvihreän paidan, eli pakko sekin on kiikutettava kassalle)
11:21 parkkeeraan auton työpaikan parkkikselle, kävelen sisälle ja pukkarille vaihtamaan asua
11:30 astelen päivystykseen vihreä työasu ylläni. Vastaanotan pari potilasta ja tauotan työkavereita. Itselläkin nälkä jo painaa masua..
13:00 lähden ruokalaan syömään itsekseni. Lounastauoilla tykkään syödä yksinäni ja selaan samalla epäsosiaalisesti Facebookia ja Instaa
13:20 takaisin päivystyksessä
Työvuoro on rauhallinen: vastaan potilaspuheluihin ja annan hoito-ohjeita, sekä kehoitan potilaita tulemaan käymään. Avustan lääkäriä haavan ompelussa. Höpöttelen työkavereiden kanssa.
17:40 käyn tauolla
Sama puhelimessa puhuminen, varastojen täyttäminen yms. "pikkutyö" jatkuu
19:10 lähden viemään potilasta osastolle ja nautin päästessäni hieman liikkeelle
19:25 Sanon heipat työkavereille ja lähden laukkuineni kohti pukkaria vaihtamaan siviileitä ylle
19:30 Parkkiksella auto jo odottaa, joten eikun avainta vääntämään ja kotia kohti. On jo pimeä.
19:50 kurvaan paloaseman kautta hakemaan avaimia T:ltä, koska unohdin omani kotiin
19:58 kotiparkki, vihdoin! Ronja tulee onnellisen näköisenä minua ovella vastaan ja tunne on kyllä molemminpuolinen: ikävä on ollut! Äkkiä vaihtamaan vaatteita taas
20:05 Ronjan kanssa ulos pimeään kävelylle. Voi että miten hyvältä raitis ilma tuntuukaan!
20:50 Väännän avainta kotiovessa ja T on jo ehtinyt kotiin.
20:55 Vihdoinkin suihkuun. Olen kehittänyt tietynlaisen rutiinin iltavuorosta tullessani ja yksi osa rutiinistani on suihku: ikäänkuin "pesen" työvuoron mielestäni. Voi miten hyvältä lämmin vesi ja pehmoinen kylpytakki sitten tuntuukaan!
21:10 iltapalaa ja mainosten selaamista, sekä kuulumisten vaihtamista T:n kanssa. Mies toteaakin, että "vitsi miten kiva kun olet jo nyt kotona! Yleensä kun tulet iltavuorosta vasta 22:30 ei juuri puhumaan ehdi, vaan heti pitää jo mennä nukkumaan". Taidan vastata "mmmh".
21:40 Hampaiden pesu ja peiton alle sujahtamista.
22:03 Nappaan synttärilahjaksi saamani Jutta-kirjan käteen ja harmittelen, että kirja on pian jo luettu. Pakko myöntää, että opus antaa aivan toisenlaisen kuvan Jutta Gustafsbergistä kuin mikä minulla joskus on ollut. Nainen on kyllä kokenut kovia ja tehnyt hemmetisti duunia menestyäkseen! Jutta ja Vertti-ohjelmaa katsellessani olen kyllä jo aavistellut, että Jutta onkin todella rakastava ja aito ihminen - ei sellainen plastiikkabimbo, joksi hänet joskus kuvittelin! Kirjansa vain komppaa tätä.
22:18 Valot sammutetaan, laitan varuiksi tulpat korviin jotten heräisi aamulehden kolahdukseen, vaihdetaan T:n kanssa iltasuukot ja toivotetaan hyvät yöt.

Maanatai-iltana tauolla: vouuuu mitkä silmäpussit.. :D

Sellainen oli minun eilinen keskiviikkoni :) Voitte vain kuvitella minkälaista ees-taas-suhaamista viime viikot ovat olleet, kun saatan tosiaan herätä aamulla, lähteä heti Meikkuun ja siitä suoraan Porvooseen iltavuoroon ja kotiutua vasta 22:30. Ulkoilua tai urheilua ei kyllä siinä harrasteta ollenkaan ja se on jo alkanut kostautua pikkuhiljaa m.m. nuupahtamisena ja pahana olona sisältäpäin, joka sitten kumpuaa ulos. Onneksi tämä suhaaminen toivon mukaan on vain väliaikaista ja tänään (sekä huomenna!) vietän vapaapäivää - vihdoin! Nyt on aikaa istu hetki koneelle, pyykätä, tiskata, vaihtaa puhtaat lakanat sänkyyn ja käydä Ronjan kanssa ulkona. T lähti tänä aamuna töihin ja palaa vasta huomisaamuna, mutta onpahan sitten huominen aikaa viettää vapaapäivää ihan kolmisteen :)

Mitä sinne puolen ruutua kuuluu? :)

onsdag 28 oktober 2015

Vähän pintajuttuja: meikkejä ja toteamus siitä, etten enää mahdu koon 34 vaatteisiin

Välillä huomaan jääväni miettimään, että onko OK kirjoittaa näiden syvyyden syvimpien postauksien jälkeen välillä jotain täysin hömppää? Jotain päivän asu-tyylistä, jossa panostetaan kuviin, ei niinkään tekstiin eikä sen syvempään tarkoitukseen? Vaikka blogi on minulle oiva mielen ja ajatusten purku-alue, en halua tehdä tästä valitusseinää tai ininä-kerhoa, vaan pitää tämän minun näköisenä paikkana, jonne voin tulla "kertomaan" päivän kuulumisia, ajatuksia tai vaikka sitten jotain syvällisempää - tai ihan tosi paljon pinnallisempaa! Viimeiset miljoona kymmenen postausta ovat käsitelleet syvällisempiä juttuja ja niiden sävy on ollut valitettavan ikävä ja varmasti niin ulkopuolisen kuin omankin minunkin silmin aika masentava. Ihmekös tuo, kun fiilikseni ovat olleet aika pohjassa kun terveys otti ja petti pahemman kerran. Nyt kun oireet pikkuhiljaa alkavat helpottaa huomaan, että jaksan ja haluan alkaa miettimään pinnallisempia juttuja. Kuten vaatteita ja meikkejä ;)

Käväistiin tänään Porvoossa hakemassa Ronjalle lihaa ja ehdotin miehelle, että hän jättäisi minut Taidetehtaan Henkkamaukkaan samalla kun menisi itse Motonetiin. Pitkän ja huimaavan tauon jälkeen suorastaan paloin halusta päästä vaatekaupoille hiplaamaan kaikkia niitä vaatteita, joita olin vain ihaillut kotona nettikaupassa. On hassua miten paljon enemmän ihminen voi saada "irti" kaupassa käymisestä VS nettikauppaa selatessa. Itselleni tärkeintä on ehkä se, että kaupassa pääsen konkreettisesti koskettamaan vaatteita, kääntelemään niitä ja mallaamaan ja tarvittaessa sovittamaan niitä saman tien. Nettikaupassa toivot vaatteen istuvan itsellesi yhtä hyvin kuin photoshopatulle mallille ja odotat paketin saapumista sormet ristissä: "sovi, sovi, sovi". Henkkiksestä bongasin farkut ja pari-kolme paitaa (alennuksesta!). Jätettyäni treenit vähemmälle huomaan itse kaikkein parhaiten (muut eivät kuulemma huomaa mitään eroa!?) miten kehoni on muuttunut ja vanhat vaatteet tuntuvat ahdistavan. Onhan se aika sairasta, että ihminen määrittää itsensä arvon sen perusteella, miten vaatteet hänelle istuvat ja jos jokin XS tai 34-kokoinen kiristää, mieltää sitä itsensä automaattisesti huonoksi ihmiseksi. Itselleni suurin kynnys on ehkä se, että joudun myöntämään itselleni, että ne pienimmät koot, joihin aiemmin mahduin ja jotka tekivät minusta "paremman ihmisen" ovat nyt hintsusti liian pieniä, puristavat ja kiristävät ja tekevät olosta epämukavan. No, nyt on vain pakko myöntää itselleen, että vaatekaupoille on suunnattava, jollen sitten halua viettää elämääni kiristävissä vaatteissa tai tiputtaa painoani niin, että vaatteet eivät kirraa, mutta samalla tehdä karhuspalveluksen m.m. pitkään nukuksissa olleelle hormonitasapainolleni, joka pikkuhiljaa on heräilemässä horroksestaan. Kumman siis valitsen? Aivan. Ja toisaalta, ehkei se koon 36 ostaminen olekaan niin paha - pääsenhän shoppailemaan ja muoti on ihanan "letkeätä" tällä hetkellä, eikä minimini-toppeihin tarvitse ängetä itseään.

Oho, menipäs yrityksestä huolimatta jälleen vähän diipimmälle puolelle, mutta jatkanpas sujuvasti hieman kevyemmällä aiheella: meikeillä. Syksyn tultua ja ilmojen viilennyttyä huomaan heti, miten ihoni kaipaa ja vaatii enemmän kosteutta. Samalla kesän jäljiltä ei ole sitä auringon tuottamaa väriä jäljellä enää lainkaan ja meikkipussi vaatii katsausta ja päivitystä. Koko kesän pärjäsin mainiosti MAC:in kevyellä meikkivoiteella, mutta koska se on tämän hetkiselle ihonvärilleni aivan liian tumma, kaivoin kaapista pitkästä aikaa mineraalimeikkisarjani, eli Bare Mineralsit. Tarkoitukseni on hankkia talvea varten kosteuttavampi meikkivoide, joka on kevyesti peittävä ja ehdottomasti kuultava, mutta koska en nyt tänään vielä Sokokselle asti ehtinyt, mentiin näillä, mitä kaapista löytyi. Lopputulokseen olin yllättävän tyytyväinen, vaikken noille mineraalimeikeille oikeastaan koskaan ole täysin syttynyt. Mielestäni niistä jää aina hieman puuteroitu lopputulos vaikka kuinka kevyesti väriä naamalleen pyörittelisi, mutta kun tänään tajusin lisätä päälle hieman Lumenen helmiäis-aurinkopuuteria, oli lopputulos mielestäni sopivan kuultava ja "värikäs" - joskin läheltä katsottuna pinnasta kuivakan oloinen (mutta tuskinpa mineraalimeikkivoidepuutereilla täysin perinteisen meikkivoiteen kaltaista lopputulosta aikaan saakaan?).


Kasvot hieman kohmeessa vielä pakkaslenkin jälkeen ;)

Ripsarina tuo Maybellinen Lash Sensational ei vakuuta: se varisee ainakin minulla päivän mittaan silmien alle ja luo panda-efektin, eikä ole mitenkään kummoinen ripsissäkään. Rajausvärinä Lumene toimii ok:sti, mutta seuraavaksi hankin varmasti vielä siromman sudin omaavan version. Peittarina tuo BareMinerals on toimiva, koska se peittää hyvin jo pienellä efortilla. Korostukseen Lumenen valokynä on myös hyväksi koettu hinta-laatu-suhteeltaan. Poskipäille sudin hieman mistälie saatua poskipunaa, mutta sekin toimii halpis-versioksi kivasti: hieman helmiäistä sisältävä puna tuo kivaa elävyyttä kasvoille :) Kuvasta puuttuu Lumenen helmiäis-aurinkopuuteri, mutta sen ostin muistaakseni jo kaksi kesää sitten ja sitä käytän edelleen päivittäin tuomaan väriä ja eloa kasvoille, sekä dekolteelle. Loistava tuote, ettenkö sanoisi!

Hei mitä luotto-meikkituotteita sinun arsenaalistasi löytyy? Osaisitko suositella meikkivoidetta normaali/kuivalle iholle, sekä ripsaria, joka pidentäisi muttei leviäisi päivän mittaan poskille?

onsdag 21 oktober 2015

Asuuko onnellisuus mahapalikoissa?

En oikein tiedä mistä aloittaisin, koska häpeän tavallaan tulevaa aihetta aivan älyttömästi. Tiedän, etten ole ajatusteni kanssa yksin, mutta häpeän sitä, että alle viikkoa vaille 26-vuotiaana olen edelleen ajatusmaailmaltani näin pinnallinen ja sinisilmäinen. Hyvinä hetkinä voin sivuuttaa ajatukseni, mutta huonoina ne täyttävät koko maailmani, ajatusmaailmani ja pääni, enkä voi muuta kuin vältellä peilejä. Puhutaas likat mahoista.

morjens mikä maha! Kuvassa olen äsken muuttanut Porvooseen ja harrastin juoksua ja salilla käyntiä. Porissa olin tosin jo piinannut trimmannut aika hyvän alun masulle vetämällä ruoat minimiin ja treenit kattoon..

Mahat ovat kaikkien puheenaihe siinä missä (super)ruokakin tänä päivänä ja vaikka kuinka hehkutetaan hyvää olo, seesteisyyttä ja tasapainoa, hakevat kaikkien (etenkin naisten) sormet lehtihyllyltä niitä kansia, joissa kerrotaan miten karistetaan mahamakkarat, liikakilot ja miten kiillotetaan päkki kuntoon. En väitä, etteikö yhteiskunnastamme löytyisi joitain (fiksuja!) tyyppejä, jotka tosiaan hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat - tiukka-päkkisinä, möhömahaisina (järkyttävä sana btw tuo möhömaha..), pulleina, kukkakeppeinä - mutta uskallan väittää, että suurin osa takuuvarmasti muuttaisi nimenomaan vatsanaluettaan, jos saisivat taikasauvalla yhtä kehonosaansa napauttaa.

Niska-selkä-jumien takia en nyt reiluun pariin kolmeen viikkoon ole jumpannut lain, ainoastaan kävellyt koiran kanssa ja venyytellyt youtube-videoiden tahtiin. Innostuinpa kuitenkin kokeilemaan paidatta (joo! jotta näkisin selän asennon parhaiten) vähän uusimman Sport-lehden "niska-ranka-vammaisten" jumppaa peilioviemme edessä, mutta jouduin siirtymään syrjään, koska teki pahaa. Ei niinkään niskassa tai selässä (niska nyt edelleen on pahasti jumissa, mutten jaksa jauhaa siitä kokoaikaa täälläkään), vaan mielessä. Hyi mikä maha.

Kuten aiemmin olen kertonut, tajusin liikunnan vartaloa muokkaavan vaikutuksen vasta alettuani käymään aktiviisesti salilla lukio-AMK-ikäisenä. Vähentämällä herkkuja (ja vähän sen jälkeen kyllä ihan tavallista ruokaakin..) ja lisäämällä salitreeniä alkoi mahani kiinteytyä ja tiirailin itseäni monen monet kerrat peilistä ja ajattelin "vau! Onko tuo tiukka masu tosiaan minun? Poissa on pömppis, tilalla tiukka paketti. Damn I'm good!") Meni vuosia, meni treenitunteja x miljoona ja yhdistettyäni salin intohimoiseen juoksuun kehitin itselleni pikkuhiljaa sixpäckin, jota Fustra sitten hienosääti todella kauniiksi yksilöksi. Hitto olin hyvännäköinen! Esittelin mahaani tyytyväisenä tiukoissa pikkutopeissa ja olin tyytyväinen ja onnellinen saavutuksestani. Tälläistä masua ei kaikilla ole! Ja ihan ite tein!

Bugaah! Tsekatkaas kuinka hyvältä tämä mimmi näytti!

Kuka uskoisi ihan mahaan fokusoiden, että olen äsken syönyt runsaan aamupalan? 


Terveyden kuitenkin pikkuhiljaa pettäessä, oli pakko jättää treenejä vähemmälle ja jouduttuani lopulta lopettamaan juoksemisenkin, alkoi alamäki. Päkin nimittäin. Kaikki, jotka koskaan ovat yrittäneet kiinteyttää vatsan aluettaan tietävät, kuinka hemmetin tiukassa ja vaikeata se on. Pylly, olkapäät ja haukka kyllä antavat palautetta nopeastikin treenistä ja kiinteytyvät, mutta maha - tuo kaikkien pahojen pahuus - ei tunnu kiintyvän vaikka mitä tekisi. On kovin yksilöllistä, kenen keho varastoi rasvaa mihinkin, mutta yhteistä kaikille on se, että mihin se rasva ensimmäisenä tarttuu, sieltä se viimeisenä lähtee. Monet kerrat olen melkein itkua vääntänyt kun joku on kironnut päärynän muotoista kehoaan - sellaista, jossa on kapea vyötärö ja muhkea pylly ja reidet. Heillä "ylimääräiset" kerääntyvät nimenomaan alakroppaan. Itselleni ja muille omenan muotoisille "ylimääräiset" kerääntyvät tasapaksusti vyötärölle, mutta jalat säästyvät. Siinä missä päärynä-ihmiset muistuttavat brasilialaisia, näyttävät omenat Plussa-palloilta tikkujalkoineen. Taidan todeta jo tässä kohtaa, ettei kenenkään pidä pahastua näistä kuvauksistani, koska ne ovat yli-karikoituja ja -ironisia. Samalla ne paljastavat kuinka sairas ja pinnallinen ajatusmaailma, jonka olen jo tekstin alussa esitellyt koskien asenteita masuja kohtaan. Miten YKSI kehonosa voikaan herättää niin paljon (voimakkaita) tunteita ihmisessä? Tiukkana niin paljon ihailua, löllönä niin paljon inhoa. Mihin tämä maailma on oikein menossa..?

Noh, miksi aihe on niin kovin tapetilla tällä hetkellä ja itselläni vahvasti mielessä on osittain ainakin kaiken maailman dieetit, joiden ennen ja jälkeen-kuvia Facebook (ja muukin media) pullistelee. Samalla kun sairaslomalla olen lääkärien pakottamana maannut reporankana olen totta hemmetissä hieman "löystynyt". Herkkuja en normaalia enempää ole syönyt, ruokaa aikalailla normaaliin tapaan (ja ne ketkä minut tuntevat tietävät, että annokset ovat isoja ja kasvispainotteisia). Monta kertaa olen miettinyt, kokeilisinko aikuisten oikeasti pienentää annoksiani vähentämällä kasviksia - ehkä mahani on "möhö" suurten annoksien takia? Ongelmani on vain se, että a) rakastan kasviksia (ne vaan on niiiiin hyviä!) ja b) annoskoot ovat tottumisjuttu. Kun treenasin enimmilläni, oli kulutuskin niin kovaa, että syödä sai hyvällä omallatunnolla vaikka 3h välein ja ihan reippaasti lihomatta lain.

Tässä olen siirtynyt salilta Fustran ja juoksun pariin. Aiai, mikä setti..
Tällä hetkellä päällimmäisenä päässäni on seuraava asia: miksi hitossa en voisi olla onnellinen möhömahaisenakin? Mahan kanssa, jossa oikeassa (tai siis väärässä) valaistuksessa voi jopa aistia olevan selluliittia? Eiköhän juuri sellainen pehmeä masu suurimman osan keskivartalolta löydy? Jotenkin elän vain sellaisessa fitnesskissojen ympäröimässä maailmassa, että uskon kaikilla olevan vähintään timmi ja littana, ei ehkä palikoita täynnä oleva, mutta timmi maha. Uskon, että itselleni henkilökohtaisesti suurimpana ongelmana tässä on se, että olen ollut timmimmässä kunnossa kuin nyt. Olen saanut kokea "sen paremman" ja nyt muuttunut "huonommaksi", lihaksettomammaksi kuin aiemmin. Jollen koskaan olisi ollut niin timmi kuin aikanaan olin, tuskin osaisin sellaisesta edes haaveilla. Mutta nyt kun sen jo kerran saavutin, tiedän että pystyisin siihen. Toki pitäisi löytää joku terveellisempi tapa kuin tapporääkki-treeni ja syömättömyys, mutta tiedän, että hyötyisin tiukemmasta keskivartalosta, koska se parantaisi ryhtiäni, joka taasen helpottaisi jumitilojani yläkropassa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tällä hetkellä ongelmana vain on niska ja kaula, jotka ovat aivan tiki-tiukassa ja vetävät aina kramppiin asti, tein mitä tahansa vatsalihasliikettä, koska niissä kaikissa joutuu kannattelemaan päätä ja jännittämään niskoja. Eli joo ihan järjen mukaan voin sanoa, että tällä hetkellä jumiton niska ja kaula olisi toivelistallani huomattavasti korkeammalla kuin joku palikkainen vatsa. Mutten kiellä, etteikö tiukempi masu olisi kiva. Sitten joskus.

Rohkenetko kertoa, minkälainen masu sinun paitasi alta löytyy? Oletko siihen tyytyväinen ja miksi tai mikset?


söndag 18 oktober 2015

Viikonlopun parhaat

Kun aurinko vihdoinkin on alkanut pilkahdella tähänkin rojukasaan, olen alkanut näkemään asioita myös siltä valoisammalta puolelta. Postausideoitakin olen putkautellut mieleeni kuin kana munia, mutta kuvamateriaalin ollessa varsinaista pikselimössöä (kuten nyt kaikilla, jotka kuvaavat automaatti-asetuksilla sisällä auringon jo laskeuduttua), en ole malttanut istuutua koneen ääreen ja kirjoittaa. Toki tekstejä voisi julkaista kuvittakin, mutta blogeissa olennainen osa on mielestäni kuvat - ehdottomasti.

Päädynpä sen sijaan näin iltamyöhäisellä listaamaan teille viikonloppuni/viime päivieni kohokohtia ja parhaita osuuksia. Positiivinen ajattelutapa pelastaa monelta pahalta mieleltä ja murheelta, mutta minä ainakin temperamenttisena naisena en malta aina olla kovin iloinen, harmoninen ja "kyllä se siitä, askel kerrallaan"-ajattelutavan omaava nainen. Kun minua surettaa, niin puren hammasta ja tirautan kyyneleen. Kun olen iloinen, pompin ylös-alas-ees-taas. Kun jokin ärsyttää minua, papatan siitä kuin papupata ja poljen maata. Oh yes, I do. Olen ihminen joka tuntee suuresti. Enkä epäröi peitellä tunteitani.

Viime päivinä..

- huimaus on pikkuhiljaa hellittänyt, eikä minua enää okseta (ainakaan yhtä paljoa kuin alkuviikosta)
- Ronja-koira on ollut mitä mainioin pusu-masiina ja kuntoutuskaverini ja ollut jotenkin turvanani kävellessä: kun huimauskohtaus tulee, olen kiinnittänyt kaiken huomioni koiraan jotten tuntisi pyöritystä. Koiran kanssa kävellessä tahti on vaihteleva, mutta alkulenkistä nuuskutteleva ja verkkainen ja se on sopinut minun huimaukselleni vallan mainiosti. Huimaus on jotenkin helpottanut kun kroppa on ensin tottunut liikkeeseen
- youtubesta löytyy mitä mahtavimpia jooga- ja venyttelypätkiä, joita olen koittanut tehdä ja uskon niiden olevan osasyy huimauksen helpotukseen
- postiluukusta tipahti hääkutsu!
- T:n paras kaveri, minullekin niin korvaamattoman rakkaaksi muodustunut V kävi eilen kahvittelemassa. On se loisto setä - enkä usko että koira on ainoa, joka on sitä mieltä ;) Minkälainen rikkaus onkaan sellainen ihminen, jolle kehtaa sanoa ja näyttää juuri sitä mitä on, eikä mitään tarvitse esittää tai hävetä? Toivottavasti V tajuaa sen itse, kuinka rakas hän meidän pikku-perheelle on
- Hirvenlihakeitto ja omenakaurapaistos, jota äiti oli tehnyt. Too good to be true.. Osaisinpa itsekin tehdä yhtä hyvää
- kämppä on vihdoin siivottu ihan kunnollisesti ja pölytkin pyyhitty! Luoja ties koska tämä kämppä viimeksi on nähnyt pölyhuiskaa.. Aikaa on kulutettu niin moneen muhuun asiaan.
- eilisillan keskustelu miehen kanssa suhteestamme. Ei lisättävää, mutta tässä ja nyt on hyvä olla
- Olen pohtinyt, pähkäillyt ja miettinyt kuka olen, mitä haluan olla. Ja toteuttanut jopa sellaista, jota en koskaan olisi uskonut pystyväni tekemään: liikkunut hissunkissun kävellen vain, venyytellyt, venyytellyt ja venyytellyt ja ottanut lungisti sohvalla. Ihan oikeasti MINÄ!? 
- ..makoiltuani paikoillani olen myös tajunnut, miten tärkeä ja rakas liike, liikkeellä olo ja raitis ilma minulle on. Ilman sitä en ole mitään - vajaa versio itsestäni vain. Mutta miten hyvältä onkaan tuntunut kävellä rauhassa koiran kanssa, itseään pakottamatta lain? Laittoman hyvältä. Tähän voisi tottua. Tähän aion tottua. Niin monta vuotta olen liikkunut itseäni patistaen, pakottaen koska niin "kuuluu tehdä" ja täytyy olla tavoitteita, jotta voi kehittyä. Miksi täytyisi kehittyä? Eikö voi vain olla tyytyväinen?

Tulipa hyvä mieli kun muisteli päivien kulua näin sunnuntai-iltana :) Tästä sen näkee, ettei se ilo kovin suurista asioista ole kiinni eikä sen tarvitse maksaa mitään! I love me-messuille olisin mielinyt, mutten uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä väentungokseen kun jo lähi-S-marketissa minua vieläkin huimaa ja ahdistaa, jos valot heijastavat lattiasta. Ensi vuonna sitten :)



Mitäs sun viikonloppuun kuului?


fredag 16 oktober 2015

Suorittaja hei, relaa!

Niinhän tässä taas kävi, että sisäinen ylisuorittajani veti pisimmän korren ja kaatoi minut kuin kukkakepin hurrikaanin keskellä. Pum, pam ja kumoon.

Kroppani on kummallinen kapistus, enkä aika ajoin ymmärrä sitä ja sen toilailuja LAINKAAN - etenkään nyt. Tiedän toki, että kroppa oli keväistä menoa kovemmalla harjoitellessani uutta (urheilu)lajia n 3-4 kertaa viikossa ja tutustuin samalla täysiin uusiin työkuvioihin, mutten voinut mitenkään kuvitella, että korteni katkeaisi näin varoittamatta. Tässä sitä nyt pitkästä aikaa valitettavasti ollaan sairaslomalla järkyttävän huimauksen, heikotuksen ja jumitilan vuoksi.

Tisitaina kävin ekaa kertaa elämässäni OMT-fysioterapeutilla (mikä? Lyhyesti ja ytimekkäästi erikoistunut fysioterapeutti, joka saa manipuloida, eli käsitellä kipeytyneitä tuki- ja liikuntaelinten jumeja ja vammoja ja on näihn erikoistunut), joka haastatteli ensin perinpohjaisesti minut, riisutti ja hieroi ja heilutteli sitten selkääni, sekä niskaani. Fyssa-täti totesi, ettei oireiluni ollut kovinkaan yllättävää jumeihini tutustuttuaan ja totesi, etteivät ne kovinkaan tavattomia ole mutta että ihmisillä harvemmin on näitä kaikkia oireita, joita minulla siis on (pahoinvointi, huimaus, heikotus, jumitus, näkö- ja nielemishankaluudet.. you name it!) samaan aikaan. Niskasta 1. ja 2. nikama eivät kuulemma liiku juuri lainkaan, joten ei ole ihme ettei veri ikäänkuin pääse kiertämään päänuppiin saakka ja aiheuttaa suurimman osan oireistani. Tunnin käsittelyn jälkeen olo oli pökkyräinen, unelias ja kevyt. Sovittiin heti seuraavat treffit. Fyssari oli toiveikas ja uskoi, että oloni helpottaisi jo parilla käsittelykerralla.

Kuva otettu viikko-pari sitten kun käytiin metsälenkillä kolmisteen, minä, mies ja koira

Kotiläksyiksi sovittiin, että koitan rauhoittaa kropan aina jos/kun se tuntuu jännittyvän, käyskentelen koiran kanssa (silloin ei tahti nimittäin voi kiihtyä liian kovaksi ;)), pyrin vähentämään näyttöpäätteellä istumista ja venyyttelen. Lääkäri, jonka luona kävin edelt
ävänä päivänä komppasi neuvoja ja käski vielä syödä lämmintä ruokaa - ei mitään salaatteja. Haha, tuolle neuvolle hymähdin hieman mutta tein työtä käskettyä. Tällä viikolla onkin syöty makaronilaatikkoa, kanakastiketta ja puuroa ja juotu pitkästä aikaa vihreätä teetä jopa! Youtubesta olen katsellut 5-10 minuutin joogapätkiä ja koittanut parhaani mukaan vääntyä edes helpoimpiin asentoihin, välillä vain painanut silmäluomet kiinni ja hengittänyt pari kertaa oikein syvään ja koittanut tyhjentää mieleni. Kävely on onnistunut vaihtelevasti, mutta koiran mukaan kaikkein parhaiten: jotenkin onnistun tsemppaamaan itseni pysymään "järjissäni" kun Ronja on matkassa ja välillä tekee mieli halata mustaa koiraa oikein kovaa kun se kesken lenkin on pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan mammaansa suurinne ruskeine silmineen ja jotenkin tarkistanut, että kaikki on hyvin. Mamman rakas pieni.



Epätoivo iskee vähän väliä enkä voi ymmärtää tai uskoa, että olen jälleen tässä jamassa, josta pääsin crossfitin aloittettuani eroon. Lääkäri(e)n mielestä kroppani aistii stressin kovin herkästi ja vetää n.s. ylikuntoon, mutta en jaksa uskoa, että elämääni voisi sellaiseksi kutsua. Ehhei. Ei kai ylikuntoon päädytä 3-4 viikkotreenilllä + töissäkäymisellä? En usko. Etenkään kun olen onnistunut nukkumaan sen 7-8h/yö, syönyt ihan ehtaa safkaa (en pelkkiä salaatteja kuten aiemmin!) ja mobbaillutkin ihan kiitettävästi. Pikkuhiljaa minun täytyy kai se vain hyväksyä, että minun kroppani ei koskaan (?) tule kestämään rankkaa treeniä ja raskaita painoja, vaan rauhallisempia lajeja kuten kävelyä (toivon mukaan hölkkääkin), omakehonpaino-treenejä sekä venyyttelyä. Lisäksi kroppani rakastaa balanssia arki-elämässäkin, joten tasaiset aikataulut ja riittävä uni ja ravinto tulevat myös olemaan olennainen osa minua aina. Muuten päädyn taas pohjamutiin.

Välillä pystyn jo katsomaan peiliin ja toteamaan, että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa. Kyllä minä vielä elämääni jatkan onnellisena ja tyytyväisenä, vaikken rakastamaani rankkaa treeniä todennäköisesti enää voi harrastaa. Tuskin se kroppa tästä ihan katastrofin näköiseksi muuttuu, vaikka siitä pienetkin lihaksen alut katoavat. Voihan niitä lihaksia saada ihan kotitreeneillä ja oman kehon painollakin, eikö? Vaakakupissani tärkeintä olisi ehdottomasti oma terveyteni ja sen pysyvyys - hittoako minä pumpatuilla lihaksilla, jos ne vievät minulta terveyden ja estävät kroppaani toimimasta normaalisti kuten nuoren naisen kehon kuuluisi?! Aivan. Alan olla ihan kypsä tähän.



Buaah mikä avautuminen, mutta tätä elämämme tällä hetkellä on. Kyllä, ei vain minun, vaan miehenikin. T jaksaa niin nätisti minun marmatustani kuunnella, kantaa kauppakassit (en voi koska selkä jumittaa) ja toteaa, että kävele sitten kaupasta ulos jos huimaus käy sietämättömäksi - ei hätää, mä hoidan ostokset loppuun. On se aika mies tuo T kun jaksaa jopa kertoa rakastavansa minua juuri tälläisenä "vammaisenakin". Rakas, rakas T.

Joo-o, pitäisiköhän listattaa tähän alle nyt mitä "tavoitteita" minulla tällä hetkellä on? Jotenkin tuntuu sitovammalta laittaa ne listana muillekin näytille, eikä niistä tule yhtä helposti luistettua ;)

1. Haluan voida kävellä normaalina, en siis huojuvana, kuin ajovaloihin katsova pelokas peura, lenkillä pururadalla sekä kaupassa, ahdistumatta ja voimatta pahoin
2. Haluan voida juosta 5 km tuntematta yllä kuvaamiani oireita
3. Haluan oppia tunnistamaan kehoni varoitussignaalit - mikäli nyt joskus mopo uhkaisi lähteä keulimaan - tarpeeksi ajoissa, jotta ehtisin rauhoittamaan menoa ennenkuin se käy aivan liian kovaksi ja kaada minua tähän tilaan
4. Haluan syödä berliniimunkin tai iiiiison kanelipuustin tuntematta morkkista siitä, että leivos jämähtäisi vyötärölleni (minkä se kyllä tekee, koska minun kroppani varastoi KAIKEN vyötärölle ekana :D). Ja mitä jos varastoituukin? Ei se minua silti huonommaksi ihmiseksi tee. Tämän teon haluan tosin toteuttaa juuri sellaisena hetkenä kun mieleni tekee - en siis aio syödä yhtään munkkia tai pullaa vain siksi, että joku tarjoaa ellei minun tee mieli! :D

Kuvatodiste siitä, että on syöty lämmintä ruokaa ;) Eli kasvissosekeittoa ja kinkkusämpylää. Keittoon heitin itseasiassa kuvaamisen jälkeen kasan raejuustoa täytteeksi - ei hassumpaa ollenkaan!
Mitä sillepuolen ruutua kuuluu? Miten sinä rauhoitat omaa menoasi kun mopo uhkaa keulia tiehensä?

lördag 10 oktober 2015

Kuka haluaisin olla ja esikuvani Elina

Lepoviikko rankasta treenistä on nyt takanapäin ja olen ehtinyt miettiä suhdettani urheiluun (jälleen kerran) paljon. Selkäni on vetänyt todella pahaan jumiin ja pääni tuntuu humisevalta harjulta, huimaa enkä tunne jokaista askelta jonka otan. Välillä kuulo lähtee oikeasta korvasta ja nieleminenkin tuntuu oudolta ja kaikki tämä johtuu lihasjumeista niskassani ja selässäni. Syypää jumeihin taas on liika rankka treeni yhdistettynä liian vähään lepoon, kehonhuoltoon ja hektiseen työhön. Bonuksena tuohon päälle vielä hieronta, joka toki oli hellää, mutta silti liikaa kipeytyneillä paikoilleni. Liika on liikaa ja överit olivat taas liki. Tällä kertaa onneksi ehdin tajuta itsekin, että nyt on pakko laittaa N-vaihde päälle, pysähtyä ja käydä vähän tyhjäkäynnillä ja miettiä, mihin haluan pyrkiä ja päästä. Kuka haluan olla.

Pidän rankemman liikunnan aiheuttamasta endorfiiniryöpystä ja koukutun siihen nopeasti. Alkuhuuman jälkeen sinnittelen usein vielä hetken ja fiilistelen tuloksia, mutta ei kestä kauaa, ennenkuin tekemisestäni tulee pakkomaista - pakkopullaa niin ikään. Näin on nyt käynyt myös crossfitin kohdalla, minkä takia koen, että on niin fyysisesti kuin henkisestikin parempi jättää laji hetkeksi sivuun ja rauhoittua taas. Jotta crossfitissä edistyisi, tulisi sitä harjoitella 3-4 kertaa viikossa (mikäli ei siis tähtää kisoihin, jolloni treenimäärät tuosta vielä lisääntyvät). Tällä hetkellä sekin tuntuu olevan minulle liikaa, koska en toisaalta näe "järkeä" maksaa n 90e kuukausimaksua ja käydä harjoittelemassa 4-8 kertaa kuussa. En.

Lepoviikkoni aikana olen pitkästä aikaa (lue: heinäkuun alusta) käynyt pitkillä kävelylenkeillä Ronjan (ja jopa miehen!) kanssa, nauttinut raikkaasta syyssäästä ja tajunnut, kuinka hemmetin paljon olen kaivannut juoksua, ulkoilua ja raitista ilmaa!

Olen lenkkiemme aikana pohdiskellut ees taas ja kerroin eilen T:lle, mihin olen päätynyt. Haluan rauhoittua. Haluan lenkkeillä ja harrastaa kotijumppaa. Haluan juosta metsissä ja poluilla (eli modernimmin ilmaistuna harrastaa polkujuoksua ;)), joskus ehkä mittari kännykässä tai kaulassa, pääosin ilman. Haluan tyytyä tähän ja jos tuntuu, ettei kotikutoinen treeni riitä, voi aina tehdä boksihyppyjä puiston penkeille ja punnertaa. Jos jokin halvahko sali tulisi vastaan, niin voisin liittyä sinne, jotta voisin käydä ylläpitämässä lihaksia pienehköillä painoilla kerran pari viikossa. Niin moni muukin "pärjää" näillä liikunnoilla - ja vähemmälläkin! Miksen pärjäisi? Kollega totesi minulle, että vaadin itseltäni liikoja. Ihan samaa, mitä äitini jo monta vuotta on minulle toitottanut.

Halusin esitellä teille bloggaajan, jonka blogia olen epäsäännöllisen säännöllisesti seurannut, jota luin ennen nukkumaanmenoa eilen ja jonka juttuja alitajuntani ilmeisesti yön aikana on prosessoinut, koska aamulla homma tuntui vesikirkkaalta: haluan olla kuin Endorfiinikoukun Elina. Muistan lehtihaastattelun MeNaiset sportissa (?), jossa Elina esiteltiin vuosia sitten TODELLA timminä ja hyväkuntoisena pienten lasten äitinä, joka juoksi maratooneja, pyöräili, sporttasi kaikin mahdollisin tavoin ja oli lihaksikkaampi kuin.. jaa. lihaksikas?
Elinallekin valitettavasti on tullut terveydessä välillä mutkia, mutta ne (osittain) selätettyään ja rakkauden löydettyään hän on muuttunut. Rohkein postaus ikinä oli se, kun hän kirjoitti miten kroppa ja mieli ovat kehittyneet ja muuttuneet vuosien mittaan. Itseeni kolahti eniten se, että hän on niin tyytyväinen itseensä ja oloonsa, näyttää edelleen järjettömän hyvältä, mutta on vähentänyt treeniä. Elina harrastaa edelleen todella runsaasti liikuntaa, mutta blogista(kin) huokuu, miten hän ja hänen elämänsä on rauhoittunut ja jotenkin muuttunut seesteisemmäksi. Joskus vähempi on enempi. Haluan oppia tuon saman - haluan olla kuten endorfiinikoukku Elina. Tuntuu hassulta kirjoittaa ja sanoa näin ihmisestä, jota en edes tunne; tiedän hänestä vain sen pintaraapaisun, jonka hän blogissaan meille lukijoille paljastaa. Silti voin sanoa näin ja seistä sanojeni takana.


Endorfiinikoukussa blogiin TÄSTÄ