Miksi maanantai ei ole viikon huonoin päivä

Heippa!

Eletään jo tiistaita mutta ajattelin silti tulla kertomaan eilisen maanantaini kohokohtia ihan siitä syystä, että maanantaita pidetään viikon karseimpana päivänä (miltä se usein kyllä tuntuu rentouttavan viikonlopun jälkeen, kun arki ja kiire iskee päin kasvoja).

- söimme miehen kanssa aamupalaa yhdessä (tätä teemme yhä harvemmin miehen lähtiessä eri aikaan liikkelle aamulla kuin minä)

- sytytin aamupalan ajaksi kynttilät pöytään. Suosittelen kokeilemaan! Oli se lällyn tai turhamaisen näköistä tai ei, tuo se astetta cozymmän fiiliksen aamupalan ajaksi

- töihin ajaessani kohtasin auton, joka väläytti minulle hätävilkkuja. Hellitin kaasua, tarkistin oman autoni valot ja samassa näin peruutuspeilissä miten takaani kipitti valkohäntäpeura. Tuli todella kiitollinen mieli kanssa-autoilijan huolenpidon takia: hänhän varoitti minua pellon reunassa hengailevasta peurasta!

- työpäivä sujui nopsaan ja kiirettä piisasi aina loppuun asti. Maanantaisin ei päivystävällä hoitajalle nokka paljoa tuhise terveyskeskuksessa, enkä jouten istumaan juuri kerennytkään. Tykkään kun tahti pysyy yllä, mutta liika kiire on liikaa ja maanantain kaltaisia vuoroja on onneksi vain yksi viikossa.. Vuoro ei onneksi venynyt kuin 15 min yli.

- onnistuin kanyloimaan iäkkkään, heikkäkuntoisen potilaan, jonka suonet olivat kuin onkisiimaa. Ja kyllä, taputin itseäni olalle sen jälkeen ;)

- halaus tutulta potilaalta.

- täydellinen kevyt mutta energisoiva tankkaus välipalaa, jonka heitin kitaani heti töistä kotiuduttuani ja ennen lenkille lähtöä

- kevyt, suorastaan hyvältä tuntunut 11km (!) hölkkä Ronjan kanssa. Koira juoksi jälleen niin nätisti vierelläni että huhhuh, ilma oli sopivan viileä hengittää ja askel kevyt. Olen vihdoin oivaltanut itselleni optimaalisimman tahdin ja tavan juosta: joka 3. päivä, kevyen välipalan jälkeen ja vailla suurempia odotuksia

- vanhemmiltani saatu etukäteis-synttärilahja: tämä SOC:in Gait JKT-takki, joka on varusteltu runsain heijastimin ja Led-valolla! Vaati alkuun totuttelua juosta LED-valo päällä (valo on siis kytketty oikeaan rintaan ja se napsautetaan helposti päälle kolmesta eri valotoiminnosta valiten), koska se tuntui alkuun häikäisevän näköä. Valoon tottui kuitenkin ja yllätyin positiivisesti siitä miten kirkas pieni valo on, koska pystyin jopa valaisemaan pimeää lenkkipolkua jossain määrin kääntämällä takkia maata kohti. Takki oli miellyttävän kevyt ja joustava päällä, suojasi tuulelta mutta hengitti niin, ettei se muuttunut saunaksi kropan lämmetessä.

Kuvat napattu pari viikonloppua takaperin, jolloin ehdin juosta päiväsaikaan valoisassa. Ylläni oli eilen lähes samat kamat, eli 2XU:n törrrrkeän hyvät kompressiolegginsit, jalassa oli eilen Salomonien tilalla Asicset ja paidan sijaan Gina Tricotin pitkähihainen ja sen päällä tuo yllä hehkuttamani SOC-takki

- onnistuneen lenkin jälkeen tuntuu AINA yhtä hyvältä käydä lämpimässä suihkussa ja käyttää pehmeää miellyttävän tuoksuista suihkuvoidetta. Suosikkini tällä hetkellä on Dove

- iltapalaksi nauttimani ateria onnistui yli odotusten - jo siksi, että jaksoin tehdä jotain kasviksia ja soijaa/raejuustoa kummallisempaa :D Lautaselle löysi tiensä täysjyvä farfalle-pasta (suosikki-pastamuotoni), paistettu kana, tomaatti basilikalla ja höyrytetyt kukka- ja parsakaalit, kurpitsansiemenillä, oliiviöljyllä ja raejuustolla ryyditettyinä

- tänään tiistaiaamuna heräsin virkeänä hyvien yöunien jälkeen

Mitä hyvää sun maanantaissasi oli? Tai menikö tiistai paremmin - mitä hyvää siinä oli? :)

(pimeä) Päivä kanssani

Heippahei ja maanantaita!

Mielessäni on käynyt X määrä kertaa tehdä postaus, joista pidän (noloa kyllä) erityisen paljon: päivä kanssani-postaus. En oikeastaan käsitä miksi minua kiehtoo lukea ihmisten tavis-arjesta kertovia juttuja, mutta kai suurin syy on se, että minua kiehtoo nähdä miten erilaisia ihmisten arjet voivat olla. Kelatkaa, miten erilaiselta se sinun tavallinen tylsä arkesi jonkun mielestä voi olla! Harmikseni kuvamateriaalia ei kovin paljoa ole saatavilla, mutta en nyt anna sen haitata menoa. LUPAAN petrata ensi kertaa varten, mikäli mielenkiintoa tälläisiä stalkkaus-postauksia kohtaan tulee ilmi ;)

05:54 herätyskello soi ja herään totaalisesti kesken unien. Nostan jalat tapani mukaan suorina ilmaan ja kiroan mielessäni perjantaisten maastavetojen aiheuttamia jumeja: au,au ja au. Silittelen Ronjaa ja toivotan hyvät huomenet (kuten joka aamu) ja hoidan aamutoimet, tankkaan 2 isoa lasillista vettä, nappaan D-vitamiinit, pesen kasvot ja rasvaukset ja juon vielä kolmannen lasillisen, johon olen lisännyt Berocca-poreen.

06:10 avaan ulko-oven ja lähden Ronjan kanssa ulos.

Pimeääkö? No vähän..

06:30 palaamme sisälle ja toivotamme T:lle hyvät huomenet. Koska T:llä on koulupäivä ja joutuu lähtemään työpäiviä aiemmin liikkeelle on hän jo hereillä, eikä minun tarvitse hoitaa kuin oma aamupalani valmiiksi saattaminen. Se, että T on hereillä ja syö aamiaista kanssani on harvinaista herkkua (jos hän menee töihin, nousee hän suurin piirtein silloin kun minä jo lopettelen) ja fiilistelen niin paljon, että innostun jopa sytyttämään kynttilät aamiaispöytään. Pieni finessi, mutta aika kiva pieni ekstra sekin :) Aamupalaksi syön normaaliin tapaani kaurapuuroa, johon olen sekoittanut kananmunan valkuaisen sekä kylkeen kippaan pakkasesta puolukoita ja juon kahvia vaahdotetulla Oatlyn iKaffella (ah, ihanan kermaista ja luksusta rasvattomaan maitoon verrattuna!)

07:00 hampaiden pesu, pukeminen ja meikkaaminen, sekä eväiden pakkaaminen ennen töihin lähtöä

07:20 suljen ulko-oven takanani ja suuntaan autonnokan kohti töitä. Meinaan saada paskahalvauksen kun havahdun siihen, että suojatietä ylittää täysin tummiin pukeutunut nuori tyttö jolta ei löydy heijastimen heijastinta ja kiitän luojaa siitä, että olen kääntymässä ja siten ajan niin hitaasti, että ehdin havaita tytön. Pimeällä ajaessa pelkään tasan kahta asiaa: hirviä ja peuroja, sekä heijastimettomia ulkoilijoita - hitonhitto jos jompaan kumpaan osuisi!

07:45 moikkaan työkavereita työvaatteet jo vaihdettuani ja höpistään hetki, ennenkun asettaudun päivän työpisteelle, eli infopisteeseen, jossa hoidan ajanvarauksia sekä teen hoidon tarpeen arviota. Onneksi paikalla on sähkö-pöytä, eli voin seistä välillä eikä pylly pääse puutumaan (niin) pahasti

12:00 lounastauko, jolloin syön eilisen jämiä: lohta, uunijuureksia ja perunoita sekä salaatinrippeitä. Selaan samalla sunnuntaista Hesaria ja jutellaan lääkäreiden kanssa enterorokosta

12:30 lounastauko loppuu ja siirryn takaisin infoon jatkamaan

14:00 siirryn puhelimeen tekemään samaa hommaa kuin info-pisteellä, mutta nyt siis puhelimen välityksellä. Muistan miten hankalalta alkuun tuntui arvioida ja kysellä potilaan vointia, mutta onneksi kokemus tuo siihen varmuutta. Toki sitä edelleen törmää vähintään pari kertaa viikossa puheluihin, joissa toivoisi voivansa kytkeä video-yhteyden - olisi meinaan vähän helpompi arvioida turvotuksia ja punoituksia, joita potilaat yrittävät kuvailla. Videopuheluita odotellessa olen keksinyt erilaisia esimerkkejä ja vertauskuvia, joita pyydän potilasta käyttämään, jotta voin hahmottaa vamman laajuutta paremmin. Senttimetrien sijaan pyydän esimerkiksi potilasta vertaamaan kokoa tennis-, pingis- tai koripalloon ja punoituksen asteet kulkevat hempeän possunpunaisesta paloautoon.

14:30 rekisteröin huomiota herättävän potilaan, jota lähden saattamaan päivystykseen ja kiitän sitä korkeampaa tahoa, joka herätti huomioni. Potilas tarvitsee akuutisti apuamme ja teemme seuraavat 45 minuuttia tiimityötä lääkäreiden kanssa potilaan parhaaksi.

15:15 palaan puhelimeen, mutta huomaan käyväni vielä odottamattoman tilanteen takia kierroksilla ja huomaan toistelevani potilaille samoja kysymyksiä puhelimessa, joten päätän lähteä täyttämään vesipulloa ja vetämään pari syvää hengenvetoa.

16:00 puhelin sulkeutuu ja ihmetellään vielä työkavereiden kanssa päivän kulkua, ennenkun lähdemme pukkareita kohti vaihtamaan siviilivaatteita ylle. Työpäivä on kulunut nopeasti.

16:30 peruutan auton vanhempieni pihaan ja vien sinne pari kirjaa ja vaihdamme kuulumiset eteisessä seisten. Lapsuudenkoti ja vanhempieni läsnäolo rauhoittaa ja huomaan unelmoivani omasta - oikeasta - kodista jälleen kerran. Nykyinen asuntomme on, noh, kerrostaloasunto, johon emme tieten tahtoen ole sen kummempaa panostaneet koska olemme alusta alkaen tienneet, ettemme tähän jää. Etenkin nyt kun rakentaminen on alkanut nostaa päätään, huomaan miten paljon kaipaisin jo tästä pois vaikka tiedän miten paljon duunia ja matkaa on vielä siihen omaan taloon pääsyyn asti - puhumatta siitä työmäärästä, jonka omakotitalo tuo mukanaan! Taitavat kyllä lenkit vaihtua pihahommiin..

17:00 saavun kotiin, ihmettelen Ronjaa, joka tulee minun toppi suussani vastaan ovella häntä vispaten ja vaihdan ylleni verkkarit ja valmistelen välipalaksi turkkilaista jugurttia, omenoita, kanelia ja lisään kirsikaksi lusikallisen maapähkinävoita. T tulee seurakseni valmisteltuaan luentomateriaalinsa ja ehdimme vaihtaa kuulumiset nopsaan (ja ehdin hehkuttaa päivällä bongaamiani kotimaisia VAI-KO-pipoja ja kyselen jo innoissani kuvia näytellen, emmekö voisi hankkia moisia parisuhdepipoiksi. Ilokseni T on heti hengessä mukana - minä kun pelkäsin, että hän pitäisi hintaa liian korkeana (mitä ei kyllä 42 euroa missään nimessä ole kotimaisesta merinovillaisesta piposta!) - hehe, ei nyt sillä että mies olisi pihi, mutta aika tarkka rahoistaan ;)) ennenkun hän jo lähtee kohti Porvoota, jonne hän menee luennoimaan ensihoidosta. Itse jumitan vielä hetken pöydän ääressä Instagrammaillen ennenkun lähden vaihtamaan verkkareita ulkotamineisiin - Ronja odottaa.

17:45 lähdemme Rontin kanssa pururadalle ja ihmettelen omaa vointiani: minua kuvottaa, mahaa turvottaa ja jopa oksettaa. Sykekin tuntuu kohonneelta vaikka kävelemme hissukseen ja annan Ronjan haistella alkulenkillä. Tajuan hetken kuluttua, että kroppani edelleen hakkaa adrenaliinin voimin akuutin potilaan takia ja lupaan itselleni, että pyrin nyt rauhoittamaan itseni ja hengittelen viileää syysilmaa hitaasti ja syvälle keuhkoihini. Lupaan myös itselleni, että tänään lyhyempi lenkki saa luvan riittää - tuskin pahoinvoinniltani pitkää lenkkiä pystyn edes kävelemään.

Ronja ja diskovalopanta - hyvin erottuu jopa musta koira pimeästä illasta! ;)

Lenkin lomassa oloni alkaa helpottaa ja hymyilen itsekseni: näinkö tässä taas käy, että vaikka lupaan itselleni että teemme lyhyen lenkin, kasvaa nälkäni syödessä ja päädymmekin jatkamaan ja kääntymään vielä yhden kurvin sen sijaan, että suuntaisimme kotiin? Jep, juuri näin siinä käy. Pimeän laskeutuessa napsautan koiran kaulapantaan led-valot päälle, joista naapurin täti totesi viime viikolla, että "koirallas on diskovalot) :D Haha, no näihän sillä on mutta näkyypä musta koira huomattavasti paremmin niin kanssalenkkeilijöille, kuin itsellenikin! Ronja selvästi tunnistaa koska suuntaamme kotiin, koska hän kiihdyttää askelta eikä enää välitä nuuskuttamisesti yhtä paljon ja totean itsekseni, että ison koiran kanssa kyllä viikon liikuntasuositukset saa täytettyä kuin vahingossa! Suositus taitaa olla reilu 2 tuntia liikuntaa viikossa parin lihaskuntojumpan lisäksi - terveyden ylläpitoa ajatellen.

Pahoittelut kuvan laatua mutta minun täytyi äkkiä napata kuva kännykällä kuorsaavasta koirasta: murupieni on hakenut pienen vilttinsä pään alle ja makaa keskellä eteisen käytävää raajat levällään, vaikka oma sänky on metrin etäisyydellä :D

19:15 palaamme kotiin, Ronja käy heti juomaan ja rojahtaa sitten nukkumaan eteisen matolle kun minä nappaan foamrollerin käteen ja rullaan hetken takareisiä, joita kiristää niin maan perusteellisesti edelleen. Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen radio kaverinani ja alan kirjoittamaan tätä postausta.

Kello näyttää nyt 20 ja ohjelmassa olisi vielä suihku sekä iltapala (ikuinen ongelma - mitä sitä söisi?! Taitaa mennä kuten joka ilta, eli kasviksia jossain muodossa, pala leipää ja proteiininlähde kylkeen). T:n pitäisi ehtiä kotiin n 20:30 mennessä, eli ehdimme nähdä vielä näin pikaisesti ennenkun alamme valmistautua yöpuulle. Valot pyrin sammuttamaan viimeistään 22:15, jotta ehdin tankata tarpeeksi unta ennen huomisaamua.

Tälläinen oli minun maanantaini, joka ei poikennut normaalista arjestani oikeastaan muutoin kuin akuutin potilaan kohdalla. Arkipäiväni noudattavat samaa runkoa ja päiväni pyörii, ruoan, liikunnan ja työn ympärillä.

Mitä mieltä sinä olet tälläisistä päivä kanssani-postauksista? Hot or not, tehdäänkö joskus toiste vai jätetäänkö tähän?

Elämän suuria ihmeitä ihmetellen, omaa ammattia ja taloutta ihmetellen

Jälleen on lauantaiaamu ja totesin Mac:ia avatessani, etten ole koskenutkaan koneeseen koko viikkona. Arki jotenkin rullaa niin nopsaan tahtiin ohi, ettei bloggailulle ja koneella ololle jää aikaa. Tai jäisihän sitä jos viitsisi iltaisin vielä istua koneen ääreen, mutta se ei näillä pohdintamäärillä ole tuntunut kutsuvalta 8h työpäivän jälkeen, jolloin koneen ääressä on siis tullut istuttua aivan riittävästi. Somea tulee selailtua ties missä väleissä, mutta puhelimen kautta, eikä bloggailu sen kautta ole järin mukavaa ja jää siksi vähemmälle.



Viikon aikana ei mitään maailmaa mullistavaa ole tapahtunut, mutta pääni sisällä olen käynyt monen monta keskustelua ja pohdiskellut. Kävimme viime viikolla pankissa juttelemassa raksalainasta ja ilokseni pankin täti lupasi meille sellaista, vaikkei minulla vakivirkaa olekaan. Pankista lähdimme osittain huojentuneina, mutta toisaalta monta kysymystä rikkaampana: koska laittaa nykyinen asunto myyntiin? Paljonko on realistista lyhentää lainaa kuukaudessa, jottemme joudu elämään seuraavaa 25 vuotta todella tiukoilla ja pelätä odottamattomia kuluja, kuten esimerkiksi jonkin kodinkoneen hajoamista? Näitä varten pankeissa on laskurit, mutta ei niidenkään varaan voi luottaa täysin, vaan täytyy myös miettiä omaa arkeaan - sitä kun ei pankin täti eikä laskuri tunne.

Ei se työnteko kuitenkaan pelkkää stressiä ole, kuten kuvan paljastamista verenpaineista voi nähdä ;)

Pankki- ja raha-asioiden lisäksi olen myös pohdiskellut paljon työasioita, koska tulot ja menot selvästi kulkevat käsi kädessä ja konkretisoituivat minulle kun laitoimme numeroita pankkitädin kanssa paperille. Tuntuu jotenkin tarkoituksettomalta tehdä hyvinkin vastuullista työtä AMK-tutkinnolla, kun tietää että joku, joka on käynyt koulua yhtä pitkään kuin minä, ansaitsee jopa tonnin enemmän kuussa. Itsepähän olen sairaanhoitajan ammatin valinnut, enkä sano, että ammatti tulisi valita palkan perusteella mutta kyllä se pistää miettimään kuinka epäoikeudenmukaisesti palkat on laskelmoitu kun samanpituisella tutkinnolla voi ansaita niin eri-paljon. En vähättele, etteikö insinöörin tai vaikka tradenomin työ olisi tärkeätä tai vastuullista, mutta hoitoalalla vastaamme elävistä olennoista, ylläpidämme heidän terveyttään ja joskus jopa pidämme kaikin voimin pelkillä käsivoimin hengissä. Ja siltikin palkka on vaivaiset 2400 euroa bruttotuloina. Tunnen itseni kovin pieneksi kun en osaa käsittää ja selittää tätä itselleni, mutta onko kyseessä niinkin yksinkertainen asia, että hoitoala on naisvoittoinen ja naiset eivät ole osanneet vaatia työlleen vastinetta? Vai onko selitys se, että koska alalla on niin paljon työntekijöitä, ei valtiolla olisi varaa maksaa kaikille yhtä hyvää palkkaa kuin esim. insinööreille? Koko Suomi menisi nurin jos kaikki hoitoalan ammattilaiset alkaisivat vaatia työnsä vastineeksi parempaa palkkaa - Suomen talous kun jo nyt on kokoajan velkojen varassa. Pelottava ajatus sekin kun muistelee, miten Kreikan kävi pari vuotta takaperin. Torstaisessa hoitajakokouksessa minulle(kin) vihdoin selvisi, että maamme hallitus on päättänyt ryhtyä tosissaan säästötoimiin - jotka koskettavat nimenomaan meitä valtiolle työskenteleviä: palkankorotuksia ei pariin vuoteen kannata kysellä, lomarahoista napsaistaan 30% pois ja työaika pitenee 30 minuutilla viikossa. Nämä muutokset astuvat siis voimaan vuoden vaihteessa ja koskettavat niitä jotka ovat julkisella sektorilla töissä - yksityisiä ei tähän pakoteta. Kun kuulin tästä, tunsin miten päässäni kiehahti: hittovie pitäisikö vaan vaihtaa alaa tai edes hakeutua privaattiin töihin kun jo nyt saa niska limassa painaa hommia, tulla väsyneenä työviikon jälkeen kotiin ja rojahtaa itku silmässä nukkumaan, tietää ettei lisää rahaa saa mistään eikä energia (eikä liioin fysiikka tai psyykekään paineessa työskentelyn jälkeen) riitä kahden duunin tekemiseen?! Mies tekee vuorotyötä, minkä vuoksi hän saa aika muikeita lisiä (minun tuloihini verrattuna) mutta se ei minun henkilökohtaista talouttani pelasta: en halua tulla elätetyksi, eikä meillä toisaalta (ainakaan vielä) ole yhteistä taloutta vaan maksamme yhteisiä kuluja omista pusseistamme.

Tämänkaltaiset isot asiat ovat pyörineet mielessäni kuluneen viikon aikana ja kun minulle vielä selvisi, että joudun jälleen ramppaamaan Helsingissä lääkäriin virka-aikaan teki mieli parkua: varaa olla palkattomalla ei nyt olisi, mutta kaikki lääkärikäyntien aikana menetetyt työtunnit täytyy tehdä takaisin, eikä lomapäiviä tai työpäivän lyhennyksiä näin ollen myöskään tule olemaan. Lomaa olen viimeksi pitänyt kesällä YHDEN viikon, enkä näillä näkymin pidäkään vapaita kuin ensi kesänä (silloinkin ne, jotka ovat kertyneet kasaan, eli vajaan viikon?). Välillä on kyllä nämä faktat vaakakuppiin asetettuani tullut tirauteltua kyyneleitä koska koko homma on ottanut niin päähän, mutta olen yrittänyt löytää arjestani ja siitä mitä minulla on positiivisia, voimaannuttavia (pieniäkin) asioita:

- voisilmä aamupuurossa
- metsässä kävely Ronjan kanssa
- raitis, viileä, kostea syysilma, jota on helppo hengittää
- päivittäin kellertävämmiksi muuttuvat puiden lehdet
- kesähelteisiin verrattuina huomattavaksi helpommilta tuntuvat hölkät: kun ilma on happirikkaampi ja viileämpi, sujuu juoksu helpommin ja sykkeetkin pysyvät matalampina kuin lämpimämmällä kelillä
- untuvatossukoiden pukeminen ennen nukahtamista: nukahtaminen on helpompaa kun varpaat pysyvät lämpiminä
timanttisormuksien ihailu netissä. Ainahan sitä saa haaveilla..
- Ensitreffit alttarilla ja Erilaiset perheet. Ihanaa realityä, jossa ei esitetä mitään eikä kurkoteta täydellisyyteen tai pyritä muuttumaan, vaan pikemminkin pyritään hyväksymään toisemme erilaisuuksinemme sellaisinaan
- halailu. Sitä tulee tehtyä aivan liian vähän, mutta aina jos ja kun jotain halaa, sitä tajuaa miten rauhoittava efekti halauksella on. Voisipa halauksia määrätä ihmisille reseptillä; uskon, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka jos kaikki halailisivat hieman enemmän

Olin ajatellut kertoa hyvin sujuneista juoksulenkeistä, mutta säästän sen toiseen kertaan. Viikonlopuksi meillä ei ole suunnitelmia, ellemme sitten lähde etsimään T:lle uusia ulkohousuja rikkoutuneiden tilalle. Aamulla tuli nukuttua ihanan pitkään ja Ronjan kanssa kävimme jo reippaalla 30 min lenkillä, eli nyt hetki vielä ihmetellään, suunnitellaan viikonlopun ruokailuita ja ollaan vaan. 

Kivaa lauantaita <3

Do good, feel good

Muistatteko vielä kun kerroin lukevani The Happiness Projectia? Harvemmin kirjoista jää kovin moni asia mieleen, mutta eilen hymyssä suin kulkiessani mieleeni juolahti ohje, jonka Gretchen Rubin lukijalle, onnellisuuden etsijälle, antoi: Do good, feel good - eli vapaasti kääntäen tee hyvää, tunne hyvää. Ja juuri niin minulle eilen torstaina kävi.

Äiti oli kipeänä ja halusin yllättää hänet viemällä kukkia aamulla ennen kun lähdin töihin, eli kurvasin S-Marketin kautta ja nappasin ihanan gerbera-kimpun matkaani. Kun kurvasin vanhempieni talon tienhaaraan  huomasin siskonityttöni bussipysäkiltä, eli kun ikkuna auki ja kajautin tytölle, että heitän hänet samalla koululle. "Hyppääs takapenkille ja laita vyö kiinni!" huusin hänelle samalla kun lähdin juoksemaan mäkeä ylös vanhempieni talolle.

Ulko-ovelta jo kailotin hyvät huomenet ja kuulin äitini tassuttelevan yläkerrassa.  Aikatauluni oli jo tiukka, jotten myöhästyisi töistä mutta jäin odottamaan äitiä, jotta saisin ojentaa lahjan henkilökohtaisesti. Sydän heitti pari volttia kun näin pirteän, hymyilevän äitini, joka vielä edellisenä iltana kyynelehti kivusta. Vaan jälleenhän ne kyyneleet hänen silmäkulmiinsa ilmestyivät kun ojensin kukkapaketin hänen syliinsä ja toivotin hyvät torstait. Pikaisen halin jälkeen ryntäsin jo takaisin autolle, jossa W oli kammennut itsensä takapenkille ja naureskeli, että ajelisimme näköjään hänen odottamansa koulubussin perässä koululle saakka. Vaihdettiin kuulumiset ja W kertoi Italian matkastaan, jonka jälkeen emme olleet vielä nähneetkään. Miten mielettömän hyvä, lämmin ja rakastava fiilis minulla tuosta 8-vuotiaasta olikaan kun pysäytin auton ala-asteen eteen ja päästin hänet kyydistä.

Koko loppupäivä meni suu hymyssä ja kerroin muillekin, miten hyvin aamuni oli kiitos noinkin pienten asioiden, alkanut.

Illalla kävin 10 km hitaalla hölkällä ja olin ylpeä itsestäni kun keskisyke pysyi (vihdoin!) 154. Lenkin jälkeen jäähdyttelin kävelemällä ja tein pikaiset venyytykset, mutta totesin, että viikonloppuna olisi kyllä aika panostaa venyyttelyyn ja kehonhuoltoon jälleen hieman enemmän. Pakaralihaksia ja alaselkää juili ja kiristi siihen malliin, että hohheijaa vaikka pyrin hölkän aikanakin tekemään sivuhyppelyä sekä polven nosteluita. Yön nukuin levottomasti, mutta onneksi on perjantai. Nyt lähden töihin ja illalla on varmasti vuorossa perjantainen siivous-projekti, sekä TV:n tai jonkin leffan katselua ja syömistä. Mies menee huomenna töihin, eli aikainen nukkumaanmeno on taattu.

Kuvat keskiviikkoiselta metsäretkeltämme. Kuvanlaatu on tätä laadukkainta iPhone 5-luokkaa ja kaiken kukkuraksi kuvat eivät suostu kääntymään Bloggerissa. Baah.

Suosittelen kokeilemaan tuota Do good, feel good-yhdistelmää - sen ei tarvitse olla kovin kummoista! Jo toiselle oven avaaminen, hyvän työpäivän toivottaminen tai toisen tipauttaman tavaran nostaminen tuo itselle hyvän mielen. Toki tätä voi pitää jopa itsekkäänä, mutta mielestäni siinä ei ole pahaa jos tekee jotain hyvää toiselle ja saa kaupanpäällisiksi itselleen hyvän mielen.

Hyvää perjantaita murut <3

Unohtumaton lenkki: tervetuloa juoksemaan kanssani sateeseen

En tiedä mistä aloittaa - miten tästä kertoisin? Saanko olla hieman sekava, kenties hieman runollinen? Vaikuttaa hieman pinnalliselta, mutta onnelliselta? Jos luet tämän postauksen, lupaa, ettet pidä minua pinnallisena kerskuilevana, itseään täynnä olevana tyyppinä? Haluan kertoa sinulle eilisestä lenkistäni.

Keskiviikkona kävin Ronjan kanssa kävelemässä tihkusateessa puolisen tuntia heti töistä päästyäni. Sisäilmassa vietetyn päivän jälkeen koiran ulkoilutuksesta on tullut tietynlainen henkireikä, vaikka nykyään en sentään hermostu miehelle, jos hän on käyttänyt Rontin ulkona iltapäivällä niin, ettei minun tarvitse heti lähteäkään (kyllä, näinkin on käynyt..). Tankkausvälipalaksi söin normaaliin tapaan hyväksi toteamaani turkkilaista jugurttia (jonka notkistin vesitilkalla), omppusoseella, auringonkukansiemenillä ja puolukoilla, sekä kanelilla. Noin tunti sen jälkeen kun olin kauhonut jugurtit naamariin manasin ja kirosin omaa päättäväisyytäni ääneen miehelle: hitto, että olinkin mennyt päättämään mielessäni, että tänään olisi juoksupäivä koska vettä tuli melkein vaakasuoraa ja tuuli puhalteli n 14 m/s Ilmatieteenlaitoksen mukaan. Päätös mikä päätös, eli ei auttanut muu kuin pukea vaatteet ylle, valmistautua henkisesti siihen, että olisin pian likomärkä ja lähteä.

Tiedätkö mikä sateessa juoksemisessa tai ylipäätään ulkoilussa on parasta? Se, että ilma on niin happirikasta. Senkun laittaa tossua toisensa eteen ja keskittyy hengittämään rauhalliseen tahtiin - eikä hyperventiloinnille ole tarvetta, koska happirikkautensa vuoksi vähempi tuntuu enemmältä!

Jo lenkin alussa peitin sykemittarin hihan alle ja päätin, että juoksisin fiiliksen mukaan ja kurkkisin numeroita vasta sitten loppuvaiheessa. Tämä osoittautuikin oikein kivaksi valinnaksi ihmiselle, joka viime lenkkeinä on enemmänkin kytännyt numeroita kuin keskittynyt kehon viesteihin. Syksyn ruskaa olen kyllä ihaillut ja välillä jopa levittänyt kädet sivuille, kuvitellut olevani lintu ja juossut alamäkeen hymyssä suin - juoksusta nauttien ;) (ja kyllä, olen ensin tarkistanut, ettei kukaan näe Peppi Pitkätossumaista menoani. Tuskin menettäisin siinä mitään, mutta periaatteesta)

Juoksen pitkälti samaa reittiä lähes joka lenkki, joten tiesin suurin piirtein montako kilsaa olin jo taittanut. Kotikulmia lähestyessäni ohitin ala-asteen, jonka seinällä on iso kello. Reilu tunti. Normaalisti olisin jo himmannut menoa ja kurvannut kotiin, mutta koska päivän lenkin teema oli "Fiiliksen mukaan", tunnustelin oloa ja päätinkin jatkaa: miksi lopettaa, kun kroppaa ei väsytä vielä? Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että ilta eteni kokoajan ja mitä myöhempään juoksisin, sitä kauemmin kestäisi nukahtaa. Noh, yhdet yöunet sinne tai tänne. Jatkoin.

Syksyn edetessä ja kelien pimentyessä, joutuu sitä suunnittelemaan reittinsä hieman toisella tapaa, koska en yksinkertaisesti pidä yksin juoksemisesta pimeässä metsikössä. Jos kaatuisin tai joku örrimöykky hyökkäisi päälle, ei apu välttämättä näkisi tai kuulisi minua, minkä vuoksi juoksen mieluummin jopa ympyrää (vaikka se tylsää onkin!) kuin lähden kiertämäään reittiä, joka vie sivilisaatiosta kauemmas.

Loppulenkistä aloin sitten kyttäilemään Ambitia enemmän ja seurailin kiinnostuneena, miten pitkälle oikein jaksaisin juosta ja ihmettelin itsekseni, miten kroppa ei tuntunut pistävän hanttiin vaikka juoksin koko ajan pidemmälle ja pidemmälle kuin mihin olen tottunut. Kun kello näytti 1h 30 min tsekkasin kilometrit, koska olin jo etukäteen päättänyt, että juoksisin aikaa enkä matkaa: 90 minuuttia saisi riittää. MUTTA. Mittari näytti 14 km ja rapiat, eli matkaa (ja aikaa) maagiseen (tasalukuiseen) 15 kilometriin olisi niiiiin vähän, että päätin jatkaa siihen asti. Ja jatkoin.

KPK-kirpparilta ostamani hyvän onnen 2XU-merkin kompressiohousut muuttivat asenteeni k.o merkin tuotteisiin: hitto miten hyvä istuvuus! Vanhat hopeapainatuksella varustetut pöksyni eivät vedä näille mitään vertaa!

Ambitin sammutin kellon näyttäessä 15,1 km, aikaa 1h 3 min, keskinopeus 6:10 (tai hieman enemmän), nopein kilometri 5:10. Meinasin pakahtua onnesta ja ylpeydestä: hitto oon hyvä!! Palautuksena kävelin sateessa pihalla ja palailin sitten sisälle lämmittelemään suihkuun ja syömään. Lattialla venyytellessäni päätin pitkästä aikaa siirtää suoritukseni Ambitista Movescountiin koneelle ja kytkin kaverukset toisiinsa. Kone käsi päivittää Movescountia, joten minä tein työtä käskettyä. Valitettavasti. Kun lataus oli valmis sain harmikseni huomata, että päivitys oli samalla nollannut KAIKKI suoritukseni ja tyhjentänyt Movescountin muistin ja hävittänyt kaikki kellon muistissa olleet lenkkini - äskeinen voitokas 15 km mukaan lukien. Pari ärräpäätä taisin päästää suustani kunnes totesin miehelle, että noh. Numeroitahan ne vain olivat. Harmittaa edelleen, että näin pääsi käymään mutta onnekseni se hyvä fiilis, jonka lenkki oli saanut aikaan, ei kadonnut minnekään :) Pitänee silti olla jatkossa tarkempi kun siirtelee tietoja kellosta koneelle, ettei sama roska toistu.

Pohdiskelin jälkeenpäin mikä oli siivittänyt lenkkini sujuvuutta, mutten edellenkään osaa sanoa oliko voittoputken takana monta tekijää vai jokin yksittäinen. Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvä tankkaus, hyvät varusteet, happirikas ilma. Hyvä suoritus koostuu monesta pienemmästä osa-alueesta ja kun niiden kylkeen vielä lisää ripauksen hyvää tuuria ja oikeassa asennossa olevia tähtiä, saa hyvän lenkin aikaiseksi. Ehkä. Jos ei, voi seuraavalla kerralla yrittää taas.

Kivaa lauantaita kaikille! Ulkona paistaa ihana aurinko ja täällä suunnataan pian ruokakauppaan ja suunnitellaan, mitä tänään tehtäisiin. Vai tehtäisiinkö mitään :)

Hassuja juoksufaktoja & oivalluksia juoksusta

Heippa!

Olen jo monen juoksulenkin aikana havahtunut pohtimaan, mitä kaikkia kummallisuuksia minulla on meneillään juostessa ja pohtinut, teettääkö juoksu muillekin samaa. Lue listaa alta ja huikkaa, jos tunnistat itsesi!

* Päässäni soi mitä kummallisimpia biisejä juostessa. Useimmiten riparilta tutut hengelliset laulut tai lastenlaulut. Viimeksi hoilailin itsekseni "Täti Moonikaa"

* Jos puen ylleni kompressiosukat trikoiden päälle muille näkyviksi, tunnen automaattisesti kovempaa painetta suoriutua lenkistä hyvin - olenhan "tosi-lenkkeilijän" näköinen

* Olen kova kisailemaan, enkä näin ollen koe olevani sovelias juoksukaveriksi kellekään. Viimeksi pelastukseni oli minut ohittava mies, joka siis KEHTASI ohittaa minut REPPU SELÄSSÄ ylämäessä - pakkohan siinä oli unohtaa oma väsymys ja kiriä jäniksen perään ;) Meinasin huikata mäen päätteeksi kiitokset :D

* Talvella juoksen paksut nahkarukkaset käsissä, enkä voisi kuvitellakaan pukevani käsiini ohuempi juoksuun tai hiihtoon tarkoitettuja sormikkaita. Olen jopa harkinnut ompelevani/pyytäväni äitiä ompelemaan minulle töppösiä - siis sellaisia "hanskoja", joissa kaikki sormet ovat yhdessä ja joita vauvat yleensä pitävät. Rukkasissakin vedän useimmiten peukalon muiden sekaan, jottei raukkaparka jäätyisi

* Sormien palelemisesta puheen ollen bongasin KPK 24/7-foorumilta Facebookista hyvän vinkin kylmäkäpäläisille: kävyt. Olen nyt parilla lenkillä poiminut yhden männynkävyn kumpaankin käteeni ja pyöritellyt niitä juostessani käsissä ja kyllä - se toimii: käsien verenkierto pysyy kiitos röpelöisten käpyjen yllä, eikä valkosormisyndrooma vaivaa! :)

* Elämäni ensimmäisen puolimaratonin - 21 km - juoksin ex temporesti lukioikäisenä kotoa venerantaan, jossa vanhempani olivat laituritalkoissa. Tätä ennen pisin lenkkini oli 10 km ja matkaan lähdin hetken mielijohteesta sen kummemmin tankkaamatta, ilman juomaa tai muuta energiapitoista - kännykkä ja avaimet taskussa ja kellekään aikeistani kertomatta :D Jälkeenpäin asiaa ajateltuani ei kovin fiksua, mutta hyvinhän se meni. Puolivälissä pysähdyin lähinkaupassa ja ostin 2dl Trip-mehun ja pari kertaa kiersin puskan kautta. Reitti on alamäkivoittoinen (arviolta) viimeiset 5 km, joka selvästi kyllä helpotti juoksua. Muistan vielä, miten juoksu jossain kohtaa alkoi tökkiä, mutta päätin silloin vain keskittyä laittamaan tossua toisensa eteen - en miettimään aikaa enkä paikkaa. Itkuhan siinä meinasi tulla kun tajusin, että laituritalkoissa olevat vanhempani näkyivät edessäpäin ja huusin kovaa "Mamma!". Olin ylpeä. Olen edelleen ylpeä.

* Lueskelin samaiselta KPK24/7-foorumilta myös keskustelua askelluksesta ja ajauduin linkin kautta Youtubeen ja katselemaan juoksuvideoita, joissa siis selitettiin ja näytettiin hidastetusti kanta- ja päkiäaskelluksen ero. Jo heti seuraavalla lenkillä kokeilin kumpaan kastiin kuuluin ja miltä tuntuisi vaihtaa toiseen. Olen aina kuvitellut olevani kevytaskeleinen päkiäjuoksija, mutta askellustani analysoidessani tajusin, että näin ei ollut. Päätin silti RYHTYÄ sellaiseksi ja uskokaa tai älkää, mutta nyt kun tieten tahtoen askellan päkiä edellä juoksen nopeammin! Päkiäjuoksussa asentoni pysyy pystympänä ja ryhdikkäämpänä ja kun mittarista seuraten samoilla lähtökohdilla juoksen vanhaan kanta-askellukseeni verrattuna nopeammin, en voi kuin suositella: MIETI miten askellat ja jollet jo kuulu päkiäporukkaan - vaihda!

* Voin syödä jopa 30 min ennen lenkille lähtöä (toisillahan taukoa pitää olla jopa pari tuntia!), mutta silloin välipalan tulee olla helposti sulava. Suosikkini on turkkilainen jugurtti tai vastaava  kauravalmiste, hedelmä(sose) tai marjoja ja 1-2 rkl siemeniä tai maapähkinävoita. Usein lisään myös kanelia makua tuomaan. Välipala sulaa helposti vatsassa, ei hölsky, antaa energiaa, muttei änkeä heti ekan kilsan jälkeen jo ulos. Liian kuitupitoista välipala ei saa olla tai se joko jymähtää tai tulee bumerangina pois, mutta liian pliisu se ei energiapitoisuudeltaan myös saa olla, tai askel ei nouse.

Yksin syöminen - maailman tylsin asia? Tervetuloa sinkkukeittiööni

Miehen tehdessä vuorotyötä joudun usein syömään yksin. Porvoossa yksin asuessani - tai itse asiassa missä kaupungissa ikinä olenkaan asunut yksin - söin tosi huonosti. Toki minulla on sh-taustani huonontamassa ruokieni laatua (olen syönyt aivan liian kevyesti), mutta jos se sivuutetaan on kaltaisellani ruoan rakastajalla aika erikoinen syy kehnoon syömiseen: laiskuus.

Oho! Olin ilmeisesti panostanu (kerrankin) ja ostanut pakkauksen broilerin fileitä ja paistanut niitä valmiiksi, jotta sain nopsaan kasattua itselleni oikeasti ravitsevan ja hyvännäköisen kanasalaatin. Liian usein korvaan lihat soijatuotteilla, koska pakkaukset ovat liian isoja sinkkutalouteen ja viitseliäisyys loppuu, vaikka soijasuikaleita joutuu jopa marinoimaan (kanaa ei) ja paistamaan pannulla ihan samalla tavalla kuin lihaa..

Simppeliä ja hyvää, ravitsevaa ja täyttävää: kasviksia, keitettyä perunaa ja tonnikalaa. Mitä todennäköisimmin myös hemmetin kuivaa..

Makaronia, soijarouhetta ja paistettua porkkanaraastetta sekä kasviksia. Hyvää ja iihmeellistä, että olen viitsinyt keittää makaroneja yksinäni - korvaan ne usein leivällä, koska on energian haaskausta lämmittää kattilaa vain yhdelle :D Apua, saan hävetä näitä paljastuksiani

Jauhelihaa, suppiksia ja runsaasti sipulia, sekä täysjyväpastaa ja vihanneksia sekä bataattia. Tälläinen annos on poikkeuksellinen, koska siitä löytyy lihaa; yksin syödessäni en koskaan lähde paistelemaan lihaa koska.. laiskuus ja liian isot pakkauskoot.

NIIN tyypillistä minua: kauhea kasa kasviksia, naurettavan vähän couscousta ja proteiininlähteenä kalaa. Kuva on vanha ja Porvoosta. Nykyään couscousin määrä olisi suurempi. Tälläisestä annoksesta ei saisi energiaa lapsikaan..

Havahduin eilen lounasta väsätessäni, että tipahdan jälleen huonoihin vanhoihin kaavoihini kun mies oli töissä ja söin lounasta yksinäni. Sinkkusyömiseni (lue: valmistan ruokaa vain itselleni) ovat aina sitä luokkaa, että pilkon kaapista kauhean kasan vihanneksia ja wokkaan/keitän ne kypsiksi, maustan chilikastikkeella (ah tai uusin suosikkini on Sriracha tai miten nyt kirjoitetaankaan) ja runsailla mausteilla ja kippaan kylkeen raejuustoa ja leipäpalan tai pari. Maku ja ulkonäkö ovat annoksissani valehtelematta useimmiten järkyttäviä enkä KOSKAAN ottaisi kuvaa - saati sitten julkaisisi sitä missään somessa - annoksistani, koska suorastaan häpeän tapaani. Ongelmani on se, että ajaudun tuttuun vanhaan tapaani (olen tehnyt näin yksin syödessäni God knows miten pitkään) enkä yksinkertaisesti VIITSI panostaa omiin ruokiini. Heti jos minulla on kaveri tai mies kenen kanssa syödä, jaksan panostaa ja väsätä ruokaa ihan toisella tapaa, mutta jotenkin munakkaankin paistaminen tuntuu liian monimutkaiselta kun ruokailijoita on vain yksi - minä. Hölmöä kyllä syy laiskuuteen ei ole ruokailijoiden määrä, koska jos teen ruokaa miehelle, panostan huomattavasti enemmän hänen annokseensa VS jos tekisin annoksen itselleni. Psykologisesti ajateltuna tästä voisi tehdä ties miten monta analyysia ja yksi niistä on se, etten arvosta kehoani niin, että ravitsisin sitä joka ruokailulla hyvin, ja varmasti se voi sh-taustani huomioon ottaen olla osittain totta, mutta toisaalta ei, koska meille molemmille ruokaa tehdessäni panostan ja pilkon ja teen ruokaa rakkaudella senkin edestä.

Eilen kamalan näköistä epämääräistä "kaikki vihannekset mitä kaapista löytyy + raejuustoa"-lounasta syödessäni huomasin olevani itselleni jopa vihainen. Miksen hemmetti vie voisi toimia kuten moni somessa annoksensa jakava ja panostaa ruokaan myös, jos sitä syönkin vain yksinäni? Minua potutti aivan mielettömästi eilen kun en viitsinyt väsätä itselleni parempaa ruokaa ja meinasin jättää annoksen kesken. Oli meinaan pahaa, eikä sellainen "ruoka", joka pitää upottaa chilikastikkeeseen jotta sitä voi syödä, ole syömisen arvoista. Illalla pilkoin salaatin, johon olin jo huomattavasti tyytyväisempi, vaikka se periaatteessa oli samantyyppinen kuin lounaanikin, eli kasvispainotteinen. Salaattiin panostin kuitenkin enemmän lisäämällä siihen erilaisia tekstuureja ja makuyhdistelmiä, kuten makeaa (tomaattia) ja suolaista (kalkkunaa), sekä puruvastukseksi kurpitsansiemeniä (mun suosikkeja!). Olin huomattavasti tyytyväisempi ja kylläisempi kuin lounaan jälkeen ja lupasin itselleni - jälleen kerran - että panostaisin yksinäisiinkin ruokailuhetkiini enemmän kuin valmistamalla sössöksi keitettyjä vihanneksia. Jos annosteni ulkonäkö mietityttää niin paljastettakoon, että siskoni kerran mainitsi, että ruokani oli tismalleen samanlainen kuin hänen "Valmista ruokaa koirallesi"-kirjassaan.

Aamupalaan panostan aina - päivän muut ruokailut hoidan sitten vähän vasemmalla kädellä, mikäli syön yksinäni.

Inspiroi minua - mitä sinä valmistat kun teet ruokaa/annoksen vain itsellesi? Panostatko vai pihistätkö? Kivaa sununntaita :)