söndag 31 maj 2015

Kriiseilyä ja pohdintaa: kuka olen, miksi haluan tulla?

Hah, tässä sunnuntaiaamuna terassilla päivää paistatellessani voin jo hymyillä eilisille kilari-kriiseilyilleni, jotka pamautin sopivasti juuri ennen synttärikekkereille lähtöä ilmaan, poljin maata kuin uhmaikäinen lapsi ja seisoin kädet puuskassa kuin Pikku-Myy ja kirosin: hemmetin hemmetti kun mistään ei tule mitään.

Kaikki lähti siitä kun kävin perjantaina tapaamassa fysioterapeuttiani viimeistä kertaa fysiatrian poliklinikalla. Juttelimme m.m. takalistooni kehittämästäni tulehduksesta, siitä miten tulevaisuudessa minun täytyisi koostaa treenini ja mitkä asiat tekevät jumeistani pahempia ja miten minun tulisi ne ajoissa tunnistaa. Fyssarini raapi päätään moneen otteeseen kun kerroin, miten olen syksyyn verrattuna alkanut juoksemaan n 2 kertaa viikossa 10 km lenkkejä, sekä vaihtanut uimiset kahvakuulailuun ja miten selkälihakseni ovat kuluneella viikolla jälleen vetäneet aivan kramppiin. Hän tuntee minut jo aika hyvin näin vuoden kestäneen hoitosuhteen jälkeen ja nappasi kynän ja paperia kouraan piirsi minulle (puupäälle) konkretisoidakseen syy-seurausmaisesti mikä voisikaan olla syynä oloni huononemiseen. Tiedostan, että prosessoidakseni asioita mahdollisimman syvällisesti, tarvitsee minun usein vääntää ne itselleni rautalangasta ja konkretisoida ne esim. piirtämällä, sanomalla ne ääneen tai kirjoittamalla ne paperille. Heti fyssarin laskettua kynän pöydälle sanoin, ettei juoksu taida olla minun heiniäni sittenkään: kroppani ei kestä sitä. Heti kun alan juoksemaan pidempiä lenkkejä, alkavat lihakset jumittaa niin selästä kuin niskastakin ja suurin syy tähän on lihasten poissaolo, joka johtaa huonoon ryhtiin, joka taas johtaa huonoon juoksuasentoon. Perusryhdiltäni olen notkoselkä ja yläselkäni on tavis-selkää pyöreämpi ja olkapääni ovat vääntyneet eteen. Tälle en mahda mitään, mutta minun täytyisi ihan arkeakin viettäessäni kokoajan tiedostaa nämä ja koittaa oikoa kroppaani niin, etten jäkitä niskaa liikaa. Juostessani en tähän luonnollisestikaan pysty, koska minulta uupuvat tukilihakset keskivartalosta TÄYSIN. Sanoin jo fyssarille, että taidan lopettaa juoksun kokonaan, mutta hän taas (jälleen kerran) hymähti ja sanoi, että voinhan toki jatkaa, mutta ehdottomasti lyhyemmillä lenkeillä. Luonteeltani olen aina ollut joko tai-tyyppiä ja näen asiat naurettavan mustavalkoisesti: joko juoksen kymppejä tai sitten en ollenkaan! Se vain on fakta, ettei lyhyestä lenkistä saa yhtä hyviä kiksejä kuin pitkästä - uskokaa pois! Mutta alan jo  olemaan kypsä tähän, että pystyn pari viikkoa juoksemaan pari kymppiä viikossa ja sitten kärsin seuraavan viikon jatkuvasta huimauksesta ja pilkkujen välkkeestä näkökentässäni.



Eilen kävin päivällä reippaalla kävelyllä, pysähdyin tekemään vähän lihaskuntoa pururadalla ja kotiin palattuani päätin, että teenpä vähän vatsalihasrutistuksia. Kattia kanssa. Makasin selälläni, rutistin alaselän lattiaan ja yritin nousta: mitään ei tapahtunut. Uusi yritys, mitään ei tapahtunut. Jälleen yritys, jolloin annoin alaselän pyöristyä ja johan nousi - mutta väliäkö sillä kun asento oli väärä, rasitti notkoa alaselkää eikä tiennyt vatsalihaksista hönkäsen pöläystä!? Suututti, ketutti ja harmitti: koska minä NÄIN huonoon kuntoon olen itseni päästänyt, etten yhtäkään perus-istumaannousua tee? Viime kesänhän me vielä osallistuttiin T:n kanssa vatsalihashaasteeseen, jossa teimme jopa 150 rutistusta päivässä! Ihmekö tuo, ettei minulla lihaksia ole; enhän minä niiden eteen yhtikäs mitään ole vuoden aikana tehnytkään! Kiukkuisena poljin maata, haukuin itseäni laihaksi läskiksi (olematta lihava, koska sitä minä en kyllä ole!) ja ilmoitin lopettavani syömisen. No, peruin kyllä puheeni heti ja totesin, että haluaisin vain niin kovasti olla lihaksikkaampi ja silti jatkaa tätä rentoa syömistä, jonka VIHDOINKIN olen oppinut. T meinasi jo hermostua kun meno uhkasi muuttua liiankin lapselliseksi ja totesi, että hittoako siinä: sinä jos kuka osaat toteuttaa "fuck this world, Iḿ going to wonderland"-mentaliteettia - ala sitten tehdä jotain asian eteen äläkä mourua. Kaikki, jotka joskus ovat olleet tikissä kunnossa ja sitten lössähtäneet, tietävät kuinka hemmetin vastenmielistä ja raskasta kuntonsa jälleen rakentaminen oikein on. Kokoajan alitajunnassa pyörii muistot siitä, montako toistoa tai suurillako painoilla tätä(kin) liikettä tehtiin ja perklataan kun nykyisillä lihaksilla jaksaa hädin tuskin vääntämään yhden puhtaan suorituksen. Olisi niin paljon helpompaa vain antaa olla, unohtaa lihasten kasvatus ja maata ja syödä. Ongelmani vain on se, etten saa siitä mielihyvää. Minä rakastan ruokaa ja syömistä - I really do! - mutta teen sitä kaikista mieluiten nälkäisenä ja treeni jos mikä kasvattaa nälkää. Samoin rakastan jumpan tai treenin jälkeistä endorfiinipuuskaa, joka valtaa kropan ja joka antaa niin hyvän olon sisäisesti, kuin nätin ulkomuodonkin. Vaikken mikään matematiikan neropatti ole, tajuan minäkin yhtälön: treeni -> hyvä mieli + nätti kroppa + nälkä -> hyvä ruoka -> parempi mieli = hemmetin hyvä olo. Juoksu on pitkään ollut laji - etenkin pidemmillä matkoilla - joista saan sen hyvän olon ja endorfiinipuuskan. Nyt kun olen monta kertaa saanut kokea, mihin pitkän matkan juoksu yhdistettynä olemattomaan lihaskuntotreeniin, johtaa, olen päättänyt, että comeback salille taitaa olla ajankohtainen. Mieluummin ottaisin itselleni lihaksikkaamman, vahva ja hyvinvoivan kehon, josta hyödyn esimerkiksi lisääntyneellä voimalla, kuin rimpulan Lasse Virén:mäisen vitsamaisen kehon, joka kuljettaa minua pitkälle vähäisellä voimalla.

Kesti todella pitkään päästä tähän lopputulokseen ja hyväksyä fakta, etten ole kuin Suomen lahjakkain maratoonari Elisa Karhu, joka todellakin juoksee maratooneja huvikseen eikä (ainakaan ensimmäisiinsä) juuri treenannut. Miten tähän sitten olen päätynyt, siis siihen, että pelkkä juokseminen todennäköisesti vie minut vielä hautaan? Se, että aloin miettimään, millä loppupeleissä on väliä ja pistin asioita vaakakuppiin. Kauan seuraamani ihastuttava Sweet and lovely-blogin Taru sairastui pahalaatuiseen, näillä nkymin parantumattomaan syöpään viime syksynä. Tarua ihailin niin ulkomuodollisesti (voi että, miten kaunis nainen hän on!) kuin ajatusmaailmaltaankin: kaunis koti ja pettämätön tyylisilmä, mokkapaloja ja poppareita, tyttöjen iltoja ja lopuksi komea mies ja maailman suloisin Jasper-poika. Vaikka blogeissa useimmiten kerrotaan vain elämän hauskoista hetkistä, esitellään ne onnistuneimmat leivokset ja tyynyt pudistellaan aina ennen kuvausta, huokuu Tarusta sympaattisuus, harmoonisuus ja onni: hän elää hetkessä ja nauttii siitä. Taru postasi eilen Instagramissa kuvan kovin kapeista kasvoistaan, joista voi lukijana vetää loppupäätöksen, ettei parantumista (näillä näkymin) ole odotettavissa. Tulin kovin surulliseksi Tarun puolesta, toivon hänelle ja perheelleen paljon voimia ja jaksamista ja tapahtui mitä ikinä, että Taru on ehtinyt kokea paljon sellaista, mitä elämältään on halunnut. Onhan hän kokenut paljon sellaista, mitä itse vielä odotan: rennon herkuttelun, kihlautumisen, raskauden ja oman pienen piltin nukahtamisen syliin. Itselläni kaikki nuo ovat (toivon mukaan) vielä edessäpäin, mutta pelkään pahoin, että jos jatkan elämääni samoilla raiteilla kuin nyt, eli rankasti ja yksipuolisesti liikkuen, stressaten ja omia ajatuksiani rajoittaen, en minä noihin koskaan yllä. Mitä jos minä saisin tietää, että sairastan parantumatonta syöpää ja että loppuelämää olisi vain lyhyen aikaa jäljellä, suututtaisiko, että lähdin aina juoksemaan vaikka lonkkia ja selkää särki? Että kieltäydyin suklaakakusta tiistaisin, koska herkuttelupäivää vietän vain lauantaisin, jolloin saan syödä YHDEN jätskiannoksen tai PARI palaa suklaata - en enempää. Että lähdin lenkille särkevine reisineni, vaikka olisin voinut tyytyä kävelyyn ja pyytää miestä seuraksi?




Tuskin tarvitsee vastata noihin kysymyksiin  enää: tein sen jo eilen kuvan nähtyäni. Siksi söin iltapalaksi eilen rivin omppu-suklaata, nousin aamulla sängystä vain kömpiäkseni hetkeksi takaisin peiton alle, istahdin aamupalan jälkeen terassille ja puin ylleni bikinit (vaikka niissä onkin vähän liian viielä vielä viettää aikaa ulkona tuulen takia) ja katsoin itseäni peilistä: ei se nyt niin paha ole. Itse asiassa ihan kiva.

2 kommentarer:

  1. Peukku viimeiselle kappaleelle! Pidä tuo asenne! Hyvää alkavaa kesää!

    SvaraRadera
  2. En kyllä sanoisi että noiden jumien kanssa salille meno olisi ajankohtainen. Nyt järki päähän.

    SvaraRadera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3