Lusikoidessani aamupuuroa aamulla lueskelin työkaverilta saamiani Juoksija-lehtiä. Meinasin myöhästyä töistä jumiuduttuani lukemaan artikkelia, jossa käsiteltiin sairauden myöntämistä ja kilpailusta tai treenistä poisjättäytymistä, eli treenitauon pitämistä.
Itselleni tuo
treeneistä kieltäytyminen on edelleen hankala aihe, koska koen liikunnan antavan minulle niin paljon, etten mistään hinnasta jättäisi sitä väliin. Joku ehkä muistaakin, että olen joutunut kokemaan kantapään kautta ja kulkea kivikoisimman tien tajutakseni, ettei kroppa ole kone ja että terveyden voi menettää, jollei sitä vaali. Pari
keuhkokuumetta ja epämääräistä pyörtymistä, aivan liian monta treenikielto-viikkoa ja sydämentykytystä ja pelkotilaa olen käynyt läpi niin lenkkipoluilla, kuin lääkärin pöydälläkin, ja koen näin, että olen oiva esimerkki kertomaan eritoten nuorille, miksi kipeänä treenaaminen EI kannata.
Vastaanotollani kävi tänään nuori miehen alku, joka oli alkuviikosta sairastunut flunssaan, ja tuli nyt terkkariin tsekkauttamaan terveydentilansa. Siinä hetken juteltuamme poika paljasti, että hänellä olisi viikonloppuna urheilukisat joihin haulaisi kovasti osallistua, mutta oli huolissaan terveydensä puolesta. Valmentaja oli jo fiksusti todennut hänelle, ettei tämä flunssaisena tulisi olemaan n.s. täydessä iskussa ja pyytänyt harkitsemaan,
kannattaisiko osallistua.
Tehtyäni kaikki mahdolliset mittaukset ja todettuani, etten pojasta mitään varsinaista vikaa löytänyt, tunsin oloni riittämättömäksi. Subjektiivinen kurkkukipu oli ainoa oire, johon nojaten pyysin poikaa vielä harkitsemaan kisaamista ja vetosin m.m. keuhkokuumeeseen ja sydänlihaksen tulehdukseen (jotka nyt ovat aika ääripäitä, mutta täysin mahdollisia), joihin erityisesti nuoret sairastuvat vajaakuntoisina treenatessaan. Poika istui luonani pitkään (Thank God silloin oli rauhallista päivystyksessä, koska halusin todella panostaa tähän potilaaseen), ääneen miettien ja välillä hiljaa istuen. Hetken kuluttua hän esitti pelkäämäni kysymyksen: mitä tekisit minun tilassani?
Mietin hetken: kertoisinko,
mikä oma kohtaloni on ollut? Sairaanhoitajana tarkoitukseni on vaalia terveyttä, esittää faktoja ja olla neutraali. Kerrottuani hieman tilastotietoa ja flunssassa treenaamisesta yleisellä tasolla päätin kertoa, miten itselleni kävi. Omien henkilökohtaisten kokemusten kertominen ei kaikissa tilanteissa ole asiallista, eikä liioin fiksuakaan, mutta tässä kohtaa koin pystyväni vaikuttamaan poikaan kaikkein eniten, paljastamalla henkilökohtaisen kokemuksen. En toki kertonut yksityiskohtia, mutta kerroin kuinka minua näin jälkeenpäin on harmittanut, että
piinasin kroppani äärimmilleen, sairastuin kaksi kertaa
keuhkokuumeeseen,
kärsin jälkitaudeista ja kuntoutin itseäni pitkään, ennenkuin saavutin
lähtökohtaisen fyysisen kuntoni.
Miksi treenistä poisjättäytyminen on niin mielettömän hankalaa? Onko syynä yhteiskunnan muutenkin asettamat paineet suorittamiseen ja kisakireänä oloon vai missä se vika oikein on?
Juoksija-lehden artikkelin paras pointti oli mielestäni se, miten kirjoittaja totesi, että
kunnon kohottamiseen menee muutama vuosi, mutta oman terveyden vaalimiseen, sen kuuntelemiseen ja lepopäivien pitämiseen, voi mennä koko ikä. Allekirjoitan.
Jag höll på att försena mig från jobbet imorse, då jag fastnade vid en artikel i en Juoksija-tidning, som en kollega skänkt mig.
Artikeln tangerade mer än väl diskussionen som jag förde med en ung kille idag, då han kom till hvc för att kolla upp sina flunsasymptom. Efter att ha gjort alla tänkbara mätningar konstaterade jag att hans flunsasymptom enbart var subjektiva och att de var orsakade av virus och skulle gå om av sig själv. Efter att ha pratat ett tag avslöjade patienten att han borde delta i ett sportevenemang under helgen, men visste inte vad han skulle göra: halsen gjorde ont och hans kände sig inte kry, men hade tränat som tusan inför tävlingen. Jag kände direkt igen mig: för några år sedan tränade jag inför Midnight Run och vägrade vila, trots att kroppen inte orkade mer. Tackvare mina arbetskamrater kollade vi - dock för skojs skull - mitt infektionsvärde och fick mig in till jouren direkt, där jag fick en tusans hästkur antibiotika, samt diagnosen pneumoni, alltså lunginflammation.
Som sjukskötare är det min skyldighet att upprätthålla hälsa, berätta fakta och vara neutral inför patienterna. Efter att ha dribblat ett tag om statistik och nämnt pneumoni och inflammation i hjärtmuskeln (för att nu nämna de värsta), gjorde jag ett drastiskt val, drog efter andan och berättade för pojken vad jag själv varit med om bara för att jag vägrat stanna upp och lyssna på kroppen. Visserligen avslöjade jag inte i detalj vad jag gått igenom, men hoppades att en erfarenhet av en "verklig människa" skulle påverka killens val - oberoende vad han än skulle välja - mer än en urbanlegend eller story om lill-Kalle (dem tror ingen jäkel på).
Vad i helsike är det för fel på oss människor då vi vägrar stanna upp och vila, skippa träningen, när kroppen ber om det? Varför försöker vi tysta ned dess signaler och pinar den till det yttersta i stället för att "få en endorfinkick"?
Det tar ett par år för att träna upp sig i toppskick, men det tar ett tiotal år - t.o.m. en livstid - att lära sig att avstå från tävlande, träningar och låta kroppen vila. Detta var min favorit-point i artikeln och exakt detta berättade jag för killen, innan han begav sig iväg hemåt.
