Miten opettelisin syömään rennosti ja syömään karkkia heti kun mieli tekee?

Anonyymi kommentoi edelliseen postaukseeni, jossa myönsin avoimesti käyneeni juoksemassa 10 km lenkki, vaikka ortopedi kehotti pitämään parin viikon tauon juoksusta, että minulle varmasti täytyisi nyt tapahtua jotain todella pahaa, ennekuin tajuaisin lopettaa. Kommentti - oli se keltä vain - osui ja upposi ja sanoi vain ääneen sen, jonka itsekin tiedän: tällä menolla aiheutan itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä ja minä jos joku, joka olen jo kahdesti heränyt ambulanssista kiitos liian treenin, pitäisi jo tajuta missä raja kulkee. Näköjään en.

Juttelin tästä mieheni T:n kanssa ja kerroin suoraan, että on todella ristiriitaista tietää ja tajuta, että se mitä on tekemässä on täysin ristiriitaista järjen kanssa. Tajuaahan sen älykääpiökin, että tälläinen toiminta on täysin ÄLYTÖNTÄ. Samalla kun tiedän, että nyt pitäisi hidastaa, lenkillä ikäänkuin toinen ääni sisälläni kysyy: etkö nyt jaksaisi kuitenkin? Iiiiiihan vähän vielä ja sitten saavutat sen maagisen 10 km rajan. En koe todistelevani kellekään muulle juoksulenkkieni pituutta kuin itselleni (verrattuna aiempaan, jolloin luin ja vertasin toisten treeniblogeista liikuntapäiväkirjoja kuin Raamattua). Olen todella ylpeä itsestäni kun pystyn juoksemaan 10 km sen pahemmin edes hikoilematta ja voin tyytyväisenä ja onnellisena palata endorfiineja puhkuen kotiin, kertoa miehelle suorituksestani ja pomppia kuin orava jouluna (miehelle, joka vähät välittää matkasta ja iloitsee ennemminkin siitä, että minä olen onnellinen) - mutta viimeistään seuraavana päivänä todeta, että kehoni ei sittenkään tunnu kestämään juoksua samaa tahtia, kuin pääni haluaisi.

Huh. Toivon, että ymmärrätte, ettei tämän myöntäminen ole ihan helppoa; ei itselleni, eikä liioin muillekaan. Samalla kun laji, josta saan niin paljon mielihyvää, jota rakastan ja jossa olen - kerskuilematta - helvetin hyvä (fyssarini jopa sanoi (luonnon)lahjakkuudeksi; juoksen tuosta noin 10-16 km treenaamatta tai tankkaamatta), on tällä hetkellä myös laji, jonka epäilen estävän kroppani paranemisen. Tämä kuulostaa varmasti jonkun korvissa varmasti ihan ylilyönnistä: hoh, juoksevathan maratoonaritkin 100km viikossa ja pumppaavat rautaa vielä sen lisäksi ja tässä minä väitän treenaavani liikaa juostessani arviolta 20 km viikossa ja pissatan koiraa sen lisäksi. Nuorempana ja ennen olisin purrut hammasta ja nojannut mielipiteeni juuri tuohon, eli että treenaavathan muutkin kovaa - miksen minäkin voisi? Koska kaikkien kehot kestävät treeniä eri lailla, meidät kaikki on luotu ja ohjelmoitu oman mallin mukaan ja kaikilla on ero lähtökohdat. Jaa-a, voisiko sitä paremmin enää kiteyttää? Minun kroppani ei vaikuta olevan suunniteltu ja ohjelmoitu kestämään niin kovaa treeniä, eikä myöskään olemaan näin kevyellä painoindeksillä liikkeellä, kuin sitä jo pidemmän aikaa olen pitänyt.

Miksen pääse jo puusta pitkälle? Nuo yllä olevat myönnytykset ja tajuamiset ovat jo iso askel minulle, joka aiemmin hukutin pahan oloni treenaamalla kelistä, jaksamisesta tai mistä tahansa viis ja vertailin itseäni fitnesskisuihin. Karppasin ja söin kuin lintu, mutta treenasin kuin mies. Nyt treenaan (eli juoksen) fiiliksen, sekä osittaisen suunnitelman mukaan (pari-kolme kertaa) viikottain. Jos väsyttää, kävelen ja pitkiksen, eli 10 km tai siitä ylöspäin, pyrin heittämään vain kerran viikossa. Syömisen kanssa olen parantanut huimasti, vaikka myönnän, että entisenä karppaajana hiilarit edelleen edustavat hieman liian pientä osaa ruokavaliotani (eli en täytä neljännestä lautasesta mallin mukaan esim pastalla tai perunalla), mutta parannusta entiseen verrattuna on tapahtunut huimasti. Kun niin monta vuotta vältteli perunaa, riisiä ja pastaa päivittäin, on niitä yllättävän hankalaa lisätä "noin vaan" lautaselleen ja tiedän, että siinä kohtaa saisin tsempata vielä enemmän. Miksi en normaaliin lautasmalliin edelleenkään - vuosien jälkeen - ole päässyt, en osaa sanoa. Oppiihan se vanhakin koira istumaan, mutta minuun tämä vanha älytön malli vain tuntuu iskostuneen kivenkovaa :/ Mutta koska hieman edistystä on jo tapahtunut, olen luottavaisin mielin eteenpäin menossa - pakkohan minunkin on joskus osata! Haha.. Osata, syödä :'D Kuulostaa naurettavalta. Minä kun rakastan ruokaa.

Mihin haluan tällä vinkumisellani ja mouruamisellani päätyä?
Säälipisteitä keräämään? En taatusti, mutta toivon, että joku voisi saada näistä tunteistani vertaistukea, ymmärtää minua tai kanssasisariani astetta paremmin tai ainakin saada valotettua, miten sekaisin ihmisen ajattelutapa voikaan olla - niinkin yksinkertaisessa asiassa, kuin syömisessä.

Mihin pyrin itse tai mihin haluaisin päästä?
Haluaisin oppia syömään rennosti ja kuten ammattilainen minulle sanoi, tehdä ruoasta "no big deal". Tieto lisää tuskaa ja uskon, että tämä kohdallani pätee valitettavasti niin etten KOSKAAN tule unohtamaan kaikkea sitä tietoa, mitä minulle ravinnosta, makroista yms on, mutta mutta haluaisi oppia sivuuttamaan tuon tiedon (tuskan) - edes välillä. En halua alkaa syömään karkkia tai roskaruokaa päivittäin vain siksi, että muutkin tekevät niin ja koska se on "rennon syömisen merkki", mutta haluaisin joskus vain päästää irti, antaa mieliteoille HETI periksi ja napata pari karkkia suuhun kun makeanhimo iskee; en kuten nyt odottaa sitä maagista 10 minuuttia jonka makeanhimo suurinpiirtein kestää ja sitten todeta, että makeanhimo on kadonnut. Ylipainon kanssa kamppailevalle, joka ei ylimääräistä energiaa tarvitse, voi ja kuuluisi tehdä näin, mutta kaltaiseni luikku voisi jo linjojensa, mutta myös henkisen hyvinvoinnin vuoksi vallan mainiosti vain antautua himolle heti ja tuntea se mielihyvä, jonka karkista saa. Kun nyt odottelen aina kuulaisesti sen 10 min, en enää himoitse karkkia, mutten myöskään tunne sitä hyvänolontunnetta, jonka karkki minulle antaisi, enkä myöskään nauti siitä, että kiellän itseltäni jotain ja tietyllä tavalla menetän sen hyvänolontunteen, jonka sokeri tosissaan keholleni aiheuttaisi.

Mitä muuta?
Haluaisin myös oppia syömään välillä vähän vähemmän kasviksia. Ongelmani on tällä hetkellä se, että täytän masuni kilokaupalla kasviksia - koska ne on niiiiiiiiin hyviä! - mutta saan sen seurauksena kärsiä turvonneesta vatsasta ja matalasta energiatasosta; kasvikset kun eivät kovinkaan energiapitoisia ole.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Ei kevyitä, ei mukavia, mutta todellisia ja varmasti monelle valitettavan tuttuja.

Kivaa viikonloppua - kaikesta huolimatta! Muistetaan syödä, juoda, liikkua ja levätä fiiliksen (ja järjen) mukaan :)